Tanskalaisen eurofederalistin Ole Tonsgaardin mukaan Tanskan poliittinen eliitti teki pahan virheen ryhtyessään ennen kesäkuussa 1992 järjestettyä EU-kansanäänestystä puhumaan "yhdistymsien poliittisesta ulottuvuudesta".
Suomalaisille EU-jäsenyyden kannattajille antamissaan ohjeissa hän on korostanut "ovelan kansanvalistamisen" tärkeyttä: "Nostakaa taloudelliset edut esille ja puhukaa hiljaa muusta."
Suomessa kysymys EU-jäsenyydestä on pyritty esittämään harhaanjohtavasti ennen kuuta maatalouspoliittisena ongelmana. Maan koko valtio-oikeudellinen ja kainsainvälisen aseman sekä valtiosäännön keskeisen sisällön muuttumisesta sekä itsenäisen päätösvallan ja toimintavapauden päättymisestä on hallituksen ja muiden EU-jäsenyyden ajajien taholta tarkoituksellisesti vaiettu.
Näiden julistamassa propagandassa on väitetty puolueettomuuspolitiikan - johon Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on toisen maailmansodan jälkeen perustunut - menettäneen tyystin merkityksensä. Samoin on väitetty Suomen kansainvälisten vaikutus- ja toimintamahdollisuuksien lisääntyvän, kun maa kuuluu EU:hun.
Näiden väitteiden esittäjät ovat syyllistyneet pahimmanlaatuiseen tosiasioiden vääristelyyn. Tämä on kuitenkin siinä määrin tökeröä ja läpinäkyvää, että se paljastuu jokaiselle kriittisesti ja johdonmukaisesti ajattelevalle kansalaiselle.
Puolueettomuus ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tarkoittaa pysyttäytymistä muiden maiden eruristiriitojen ja kiistojen ulkopuolella ja siis niihin osallistumattomuutta muutoin kuin mahdollisesti toimimalla kummankin kiistapuolen toivomana ja hyväksymänä puolueettomana sovittelijana.
Puoluettomuuspolitiikka ei ulkopolitiikassa ole tavoite vaan keino maan olemassaolon, valtiollisen itsenäisyyden ja toimintavapauden säilyttämiseksi ja turvaamiseksi. Se on näiden tavoitteiden saavuttamiseksi erityisen hyvä ja käyttökelpoinen keino Suoemn kaltaiselle suurvallan naapurina olevalle pienelle maalle. Sen onnistuminen edellyttää, että se on aitoa, vilpitöntä ja luotettavaa ja siis todellista eikä vain muille uskoteltua.
Puolueettomuspolitiikan avulla Sveitsi ja 1810 asti Ruotsi sekä toisen maailmansodan jälkeen myös Suomi ovat kyenneet pysymään kansainvälisten selkkausten ja sotien ulkopuolella. Jo pelkästään EU-jäsenyyden hakeminen heikensi Suomen ja Ruotsin ulkopolitiikkaa kohtaan maailmalla tunnettua luottamusta.
Tämän seurauksena Ruotsi menetti v. 1992 "varmana" pidetyn paikkansa YK:n turvallisuusneuvostossa, kun kehitysmaista koostuva YK:n jäsenvaltioiden enemmistö katsoi sen EU:n jäsenyyttä hakeneena maana luopuneen aikaisemmasta puolueettomuuudestaan ja liittoutumattomuudestaan sekä kuuluvan jo EU-maiden muodostamaan ryhmään.
Suomen valtiojohto on jo tosiasiallisesti luopunut maan perinteisestä puolueettomuuspolitiikasta. Tämä tapahtui silloin, kun hallitus talvella 1992 haki EY/EU:n jäsenyyttä.
Puhuessaan eduskunnan päättäjäisissä 3.3.1983 presidentti Koivisto totesi, ettei hän antaisi kenenkään tärvellä hoitoonsa uskottua J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen ulkopoliittista perintöä.
EU-jäsenyyden ajajaksi ryhdyttyään Koivisto tuli itse tehneeksi sen, mitä oli luvannut estää muita tekemästä.
Suomen sosiaalidemokraattisessa puolueessa on koko sen historian ajan esiintynyt kaksi toisistaan jyrkästi poikkeavaa suuntausta, internationalistinen, kansainvälistä, ja toisaalta kansallinen, isänmaallista yhteenkuuluvuutta korostava suuntaus.
Väinö Tanner kuului jälkimmäiseen, jopa niin voimakkaasti, että jätti syksyn 1917 eduskuntavaaleissa äänestämättä internationalistien tultua puolueessa valtaan.
Euroopan unionissa sosiaalidemokraatit ovat yhdessä kristillisdemokraattien kanssa johtava ryhmä, ja internationalistinen yhteenkuuluvuus on saanut taas viime vuosina sdp:n johdossa yliotteen.
Sosiaalidemokraattinen presidentti Ahtisaari jatkoi vielä edeltäjäänsä, Mauno Koivistoakin, tiukemmin internationalistisella linjalla.
Hänen samoin kuin sdp:n entisen ja edesmenneen puheenjohtajan Kalevi Sorsan EU-intoilua siivittänyt internationalismi muistutti kritiikittömyydessään sdp:n johdossa syksyllä 1917 ja talvella 1918 vallassa ollutta Leninin johtaman sosialistisen federaation estotonta ihailua.
EU-jäsenyyden puoltajien ja niiden välillä, jotka Suomen itsenäistyttyä halusivat liittää maan uuteen sosialistiseen integraatioon, Venäjän federaatioon, myöhemmin Neuvostoliittoon, on merkittävä asenteellinen yhtäläisyys.
Kummankin mielestä Suomen kansan itsemääräämisoikeus, kansansuvereniteetti, ja vapaus päättää omista asioistaan sekä kansainvälisistä suhteistaan voidaan luovuttaa maan rajojen ulkopuolelle.
Ideologia, jonka palvojina tähän ollaan valmiit, on 1990-luvun eurohuumassa päinvastainen kuin vuosikymmenien takaisessa vallankumoushuumassa; nyt kapitalistinen ja aikoinaan sosialistinen.
Sosialismin romahdettua Itä-Euroopassa sen maltillisen, parlamentaarisen siiven, sosiaalidemokratian, johtajat ovat kaikissa Pohjoismaissa valmiit heittäytymään eurooppalaisen suurkapitalismin suojelukseen saadakseen pidetyksi asemansa yhteiskunnallisessa valtaeliitissä. Suomen itsemääräämisoikeuden ja kansanvallan palauttaminen edellyttää, että kansalaiset eivät seuraa puoluejohtajia tuolla epätoivoisella matkalla.
Presidentti Ahtisaari sanoi aikoinaan, että ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ei tulisi Suomessa keskustella ennen EU-kansanäänestystä. Ahtisaari käytti tätä nimitystä, vaikka kyseessä ei ole juridisesti sitova eikä perustuslain muuttamiseen riittävä vaan ainoastaan neuvoa-antava kansanäänestys.
Hänen mielestään tällainen keskustelu olisi ennenaikaista ja sen vuoksi syytä lykätä "lähemmäksi vuotta 1996, jolloin EU:ssa päätetään ulko- ja turvallisuuspoliittisista linjanvedoista".
Valitettavaa, että presidentti antoi virheellisen kuvan tosiasioista. Maastrichtin sopimuksessa ei päätetty, että EU:ssa ei suoriteta "ulko- ja turvallisuuspoliittista linjanvetoa" ennen vuotta 1996. Sitä on tehty ja tehdään kaiken aikaa.
Suomalaisille EU-jäsenyyden kannattajille antamissaan ohjeissa hän on korostanut "ovelan kansanvalistamisen" tärkeyttä: "Nostakaa taloudelliset edut esille ja puhukaa hiljaa muusta."
Suomessa kysymys EU-jäsenyydestä on pyritty esittämään harhaanjohtavasti ennen kuuta maatalouspoliittisena ongelmana. Maan koko valtio-oikeudellinen ja kainsainvälisen aseman sekä valtiosäännön keskeisen sisällön muuttumisesta sekä itsenäisen päätösvallan ja toimintavapauden päättymisestä on hallituksen ja muiden EU-jäsenyyden ajajien taholta tarkoituksellisesti vaiettu.
Näiden julistamassa propagandassa on väitetty puolueettomuuspolitiikan - johon Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on toisen maailmansodan jälkeen perustunut - menettäneen tyystin merkityksensä. Samoin on väitetty Suomen kansainvälisten vaikutus- ja toimintamahdollisuuksien lisääntyvän, kun maa kuuluu EU:hun.
Näiden väitteiden esittäjät ovat syyllistyneet pahimmanlaatuiseen tosiasioiden vääristelyyn. Tämä on kuitenkin siinä määrin tökeröä ja läpinäkyvää, että se paljastuu jokaiselle kriittisesti ja johdonmukaisesti ajattelevalle kansalaiselle.
Puolueettomuus ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tarkoittaa pysyttäytymistä muiden maiden eruristiriitojen ja kiistojen ulkopuolella ja siis niihin osallistumattomuutta muutoin kuin mahdollisesti toimimalla kummankin kiistapuolen toivomana ja hyväksymänä puolueettomana sovittelijana.
Puoluettomuuspolitiikka ei ulkopolitiikassa ole tavoite vaan keino maan olemassaolon, valtiollisen itsenäisyyden ja toimintavapauden säilyttämiseksi ja turvaamiseksi. Se on näiden tavoitteiden saavuttamiseksi erityisen hyvä ja käyttökelpoinen keino Suoemn kaltaiselle suurvallan naapurina olevalle pienelle maalle. Sen onnistuminen edellyttää, että se on aitoa, vilpitöntä ja luotettavaa ja siis todellista eikä vain muille uskoteltua.
Puolueettomuspolitiikan avulla Sveitsi ja 1810 asti Ruotsi sekä toisen maailmansodan jälkeen myös Suomi ovat kyenneet pysymään kansainvälisten selkkausten ja sotien ulkopuolella. Jo pelkästään EU-jäsenyyden hakeminen heikensi Suomen ja Ruotsin ulkopolitiikkaa kohtaan maailmalla tunnettua luottamusta.
Tämän seurauksena Ruotsi menetti v. 1992 "varmana" pidetyn paikkansa YK:n turvallisuusneuvostossa, kun kehitysmaista koostuva YK:n jäsenvaltioiden enemmistö katsoi sen EU:n jäsenyyttä hakeneena maana luopuneen aikaisemmasta puolueettomuuudestaan ja liittoutumattomuudestaan sekä kuuluvan jo EU-maiden muodostamaan ryhmään.
Suomen valtiojohto on jo tosiasiallisesti luopunut maan perinteisestä puolueettomuuspolitiikasta. Tämä tapahtui silloin, kun hallitus talvella 1992 haki EY/EU:n jäsenyyttä.
Puhuessaan eduskunnan päättäjäisissä 3.3.1983 presidentti Koivisto totesi, ettei hän antaisi kenenkään tärvellä hoitoonsa uskottua J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen ulkopoliittista perintöä.
EU-jäsenyyden ajajaksi ryhdyttyään Koivisto tuli itse tehneeksi sen, mitä oli luvannut estää muita tekemästä.
Suomen sosiaalidemokraattisessa puolueessa on koko sen historian ajan esiintynyt kaksi toisistaan jyrkästi poikkeavaa suuntausta, internationalistinen, kansainvälistä, ja toisaalta kansallinen, isänmaallista yhteenkuuluvuutta korostava suuntaus.
Väinö Tanner kuului jälkimmäiseen, jopa niin voimakkaasti, että jätti syksyn 1917 eduskuntavaaleissa äänestämättä internationalistien tultua puolueessa valtaan.
Euroopan unionissa sosiaalidemokraatit ovat yhdessä kristillisdemokraattien kanssa johtava ryhmä, ja internationalistinen yhteenkuuluvuus on saanut taas viime vuosina sdp:n johdossa yliotteen.
Sosiaalidemokraattinen presidentti Ahtisaari jatkoi vielä edeltäjäänsä, Mauno Koivistoakin, tiukemmin internationalistisella linjalla.
Hänen samoin kuin sdp:n entisen ja edesmenneen puheenjohtajan Kalevi Sorsan EU-intoilua siivittänyt internationalismi muistutti kritiikittömyydessään sdp:n johdossa syksyllä 1917 ja talvella 1918 vallassa ollutta Leninin johtaman sosialistisen federaation estotonta ihailua.
EU-jäsenyyden puoltajien ja niiden välillä, jotka Suomen itsenäistyttyä halusivat liittää maan uuteen sosialistiseen integraatioon, Venäjän federaatioon, myöhemmin Neuvostoliittoon, on merkittävä asenteellinen yhtäläisyys.
Kummankin mielestä Suomen kansan itsemääräämisoikeus, kansansuvereniteetti, ja vapaus päättää omista asioistaan sekä kansainvälisistä suhteistaan voidaan luovuttaa maan rajojen ulkopuolelle.
Ideologia, jonka palvojina tähän ollaan valmiit, on 1990-luvun eurohuumassa päinvastainen kuin vuosikymmenien takaisessa vallankumoushuumassa; nyt kapitalistinen ja aikoinaan sosialistinen.
Sosialismin romahdettua Itä-Euroopassa sen maltillisen, parlamentaarisen siiven, sosiaalidemokratian, johtajat ovat kaikissa Pohjoismaissa valmiit heittäytymään eurooppalaisen suurkapitalismin suojelukseen saadakseen pidetyksi asemansa yhteiskunnallisessa valtaeliitissä. Suomen itsemääräämisoikeuden ja kansanvallan palauttaminen edellyttää, että kansalaiset eivät seuraa puoluejohtajia tuolla epätoivoisella matkalla.
Presidentti Ahtisaari sanoi aikoinaan, että ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ei tulisi Suomessa keskustella ennen EU-kansanäänestystä. Ahtisaari käytti tätä nimitystä, vaikka kyseessä ei ole juridisesti sitova eikä perustuslain muuttamiseen riittävä vaan ainoastaan neuvoa-antava kansanäänestys.
Hänen mielestään tällainen keskustelu olisi ennenaikaista ja sen vuoksi syytä lykätä "lähemmäksi vuotta 1996, jolloin EU:ssa päätetään ulko- ja turvallisuuspoliittisista linjanvedoista".
Valitettavaa, että presidentti antoi virheellisen kuvan tosiasioista. Maastrichtin sopimuksessa ei päätetty, että EU:ssa ei suoriteta "ulko- ja turvallisuuspoliittista linjanvetoa" ennen vuotta 1996. Sitä on tehty ja tehdään kaiken aikaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.