Pääministeri Matti Vanhasta on arvosteltu yhä enemmän vaikenemisesta ja viime päivinä myös hänen haparoivista lausunnoistaan. Arvosteluun yhtyy nyt arvostettu ja sangen maltillisena tunnettu journalisti Erkki Pennanen. Tämän päivän Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla kolumnissaan ”Vanhasen vanha maailma” hän kritisoi Vanhasen lausuntoja todeten mm. seuraavaa: ”Euroopan talousyhteisön perustaminen Ranskan ja Saksan johdolla, sen syveneminen Euroopan unioniksi ja laajentuminen etelään, pohjoiseen ja nyt myös itään on todella historiallinen prosessi Euroopan rauhan lujittamiseksi ja kaikkinaisen yhteistyö syventämiseksi. Unionin leimaaminen tarpeettomaksi, mikäli se ei onnistu talouden kilpailukyvyn vahvistamisessa, viittaa sellaiseen historian tajun puutteeseen, että sitä ei halua uskoa muuta kuin lonkalta heitetyksi onnettomaksi lausahdukseksi.”
Käsiteltyään Vanhasen lausuntojen merkillisyyttä historiaa vasten nähtynä ja mm. Ruotsin pääministerin näkemyksiin verrattuna Pennanen jatkaa: ”Suomen ulkopolitiikassa ei loppujen lopuksi tapahtunut vakavia myöhästymisiä. EU:hunkin ehdittiin vuoden 1995 laajentumisryppäässä, viimeisessä ennen ensi toukokuun suurta laajentumista. Paavo Lipponen tunnettiin jo silloin hyvin EU-mielisenä poliitikkona. Hänen kahdeksanvuotisen pääministerikautensa aikana Suomi pyrki täysillä sopeutumaan unioniin ja toimi aktiivisesti sen kehittämisessä. Matti Vanhanen korostaa EU-politiikan jatkuvuutta. Hänen vapaamuotoiset lausuntonsa paljastavat kuitenkin, että hän ei ole sisäistänyt EU:n luonnetta”.
Mikä selittää nuo Vanhasen lausunnot? Olisiko todella niin kuin jopa eräät hänen ministerikollegansa ovat arvelleet asian olevan, että Vanhanen todellisuudessa on aivan Paavo Lipposen linjoilla oleva EU-osaaja, mutta hänen puheensa julkisuudessa ovat tarkoitetut EU:hun ja varsinkin liittoutumisasteen syventämiseen hyvin kielteisesti suhtautuvalle Keskustan kannattajien enemmistölle? Mutta eikö sellainen olisi varsin vastuutonta, jopa vaarallistakin peliä pääministeriltä? Miksi hän toimisi vastoin parempaa tietoaan asioita huonommin ymmärtäviä kannattajiaan miellyttääkseen. Toimisiko hän näkemänsä maan edun vastaisesti vain turvatakseen poliittisen asemansa? Eiköhän tuollaisten toimintatapojen aika liene ohi Keskustassakin. Asia lienee niin, että nuo äkkiseltään annetut lausunnot ovat olleet vain harkitsemattomia lipsahduksia Vanhaselta, jonka paras puoli ei ole luistava suullinen esitystaito.
Tänä aamuna TV1:n Maailmannäyttämöllä tutkija Thomas Ries totesi EU-käyttäytymisestämme ja liittoutumisasteestamme, että ”jäämällä sivuun menetämme vaikutusvaltaamme, meitä kuunnellaan vain, jos olemme vain mukana”. Tuonhan pitäisi olla jokaiselle itsestäänselvyys. Onko niin, että hyvin monet suomalaiset eivät halua, että meitä kuunneltaisiin? Kuuluuko Matti Vanhanenkin niihin? En usko.
Samassa ohjelmassa näytettiin tilastoa, jossa mielipiteet liittoutumisesta korreloivat varsin tarkkaan ihmisten koulutus- ja tehtävätasoon: koulutetuimmat ja johtavissa asemissa olevat kannattavat lujempaa liittoutumista ja myös Nato-jäsenyyttä, ja mitä vähemmän koulutettu ja mitä vaatimattomammassa asemassa ihminen on, sitä varmemmin ja voimakkaammin hän niitä vastustaa.
Tämä herättää lisää kysymyksiä. Voidaanko uskoa siihen, että koulutus tekee ihmisestä viisaamman, opettaa häntä näkemään paremmin asioiden tärkeysjärjestyksiä? Tätä puoltaisi se, että koulutetut ovat kohonneet yhteiskunnassamme merkittävimpiin asemiin. Ovatko he myös liittoutumistamme ja Nato-jäsenyyttämmekin koskevissa mielipiteissään viisaampia kuin vähemmän koulutetut ja huonompaan yhteiskunnalliseen asemaan jääneet? Vai ovatko tässä asiassa viisaimpia ne, jotka ovat jääneet vähimmälle koulutukselle ja menestyneet huonoiten yhteiskunnassa? Mikä voisi aiheuttaa sellaisen poikkeuksen? Vai perustuvatko heidän mielipiteensä yksinkertaisesti tietämättömyyteen, puutteelliseen kykyyn ymmärtää monitahoisia asioita tai kenties periaatteelliseen vastustukseen, jopa kaunaisuuteenkin parempiosaisia kohtaan? Vai onko noilla koulutetuimmilla ja parempiosaisilla tässäkin asiassa ”oma lehmä osassa”? Mikä se voisi olla?
Vai onko niin, että nuo koulutetuimmat, jotka ovat myös asemissa, missä on edellytykset tietää asioista eniten ja tajuta parhaiten niiden keskinäiset vaikuttavuudet, eivät osaa tuoda ajatuksiaan esille niin, että myös ”kansan syvät rivit” ne ymmärtäisivät ja tukisivat niitä? Tai eivätkö he syystä tai toisesta uskalla kertoa julki todellisia näkemyksiään? Voisiko olla asianlaita näin jonkun poliitikon kohdalla?
Johtavalta poliitikolta, siis johtajiltamme, vaadittaisiin visioita, laajaa mutta silti terävää näkemystä, ja hänen pitäisi pystyä näkemään kauemmaksi kuin rivipoliitikon, tavallisesta kansalaisesta puhumattakaan. Häneltä vaadittaisiin myös rohkeutta tuon näkemyksensä julkituomiseen, uskoa puolustaa sitä vastustuksesta huolimatta, vaikka hän tietäisi siten menettävänsä ainakin väliaikaisesti kannatustaankin, sillä jos hän pysyy linjallaan, niin kyllä joukot rupeavat arvostamaan ja lopulta myös tukemaan häntä ja hän pääsee tavoitteeseensa. Hänen pitäisi kokea vastuunsa ja olla kyllin voimakas sitä kantamaan. Vain tällaisista poliitikoista kasvaa valtiomiehiä.
Valtiomieheksi ei tulla mielialoja haistelemalla ja gallupien osoittamien kannatuslukujen korkealla pysymistä ajatellen toimimalla. Vaikka Veikko Vennamo väitti, että ”kyllä kansa tietää”, minä uskon enemmän Paasikiveä, joka sanoi, että ”Suomen kansa on poliittisesti harvinaisen tyhmää, sille pitää oikein lyödä järkeä päähän”. Eikä muuten Vennamokaan uskonut tuohon sloganiinsa, vaan se oli juuri sitä kansan syvien rivien kosiskelua, millä ei tulla valtiomieheksi, vaan toimitaan enemmän omaa kuin kansan etua silmälläpitäen.
Kumpaan kategoriaan, vennamolaiseen vai paasikiviläiseen tuo Matti Vanhanen kuulunee? Vai luoko hän oman kategoriansa periaatteella ”kun vaikenee, ei puhu tyhmyyksiä, ja kun ei tee mitään, ei tee virheitä”. Siinäkään kategoriassa ei nousta valtiomieheksi.
Käsiteltyään Vanhasen lausuntojen merkillisyyttä historiaa vasten nähtynä ja mm. Ruotsin pääministerin näkemyksiin verrattuna Pennanen jatkaa: ”Suomen ulkopolitiikassa ei loppujen lopuksi tapahtunut vakavia myöhästymisiä. EU:hunkin ehdittiin vuoden 1995 laajentumisryppäässä, viimeisessä ennen ensi toukokuun suurta laajentumista. Paavo Lipponen tunnettiin jo silloin hyvin EU-mielisenä poliitikkona. Hänen kahdeksanvuotisen pääministerikautensa aikana Suomi pyrki täysillä sopeutumaan unioniin ja toimi aktiivisesti sen kehittämisessä. Matti Vanhanen korostaa EU-politiikan jatkuvuutta. Hänen vapaamuotoiset lausuntonsa paljastavat kuitenkin, että hän ei ole sisäistänyt EU:n luonnetta”.
Mikä selittää nuo Vanhasen lausunnot? Olisiko todella niin kuin jopa eräät hänen ministerikollegansa ovat arvelleet asian olevan, että Vanhanen todellisuudessa on aivan Paavo Lipposen linjoilla oleva EU-osaaja, mutta hänen puheensa julkisuudessa ovat tarkoitetut EU:hun ja varsinkin liittoutumisasteen syventämiseen hyvin kielteisesti suhtautuvalle Keskustan kannattajien enemmistölle? Mutta eikö sellainen olisi varsin vastuutonta, jopa vaarallistakin peliä pääministeriltä? Miksi hän toimisi vastoin parempaa tietoaan asioita huonommin ymmärtäviä kannattajiaan miellyttääkseen. Toimisiko hän näkemänsä maan edun vastaisesti vain turvatakseen poliittisen asemansa? Eiköhän tuollaisten toimintatapojen aika liene ohi Keskustassakin. Asia lienee niin, että nuo äkkiseltään annetut lausunnot ovat olleet vain harkitsemattomia lipsahduksia Vanhaselta, jonka paras puoli ei ole luistava suullinen esitystaito.
Tänä aamuna TV1:n Maailmannäyttämöllä tutkija Thomas Ries totesi EU-käyttäytymisestämme ja liittoutumisasteestamme, että ”jäämällä sivuun menetämme vaikutusvaltaamme, meitä kuunnellaan vain, jos olemme vain mukana”. Tuonhan pitäisi olla jokaiselle itsestäänselvyys. Onko niin, että hyvin monet suomalaiset eivät halua, että meitä kuunneltaisiin? Kuuluuko Matti Vanhanenkin niihin? En usko.
Samassa ohjelmassa näytettiin tilastoa, jossa mielipiteet liittoutumisesta korreloivat varsin tarkkaan ihmisten koulutus- ja tehtävätasoon: koulutetuimmat ja johtavissa asemissa olevat kannattavat lujempaa liittoutumista ja myös Nato-jäsenyyttä, ja mitä vähemmän koulutettu ja mitä vaatimattomammassa asemassa ihminen on, sitä varmemmin ja voimakkaammin hän niitä vastustaa.
Tämä herättää lisää kysymyksiä. Voidaanko uskoa siihen, että koulutus tekee ihmisestä viisaamman, opettaa häntä näkemään paremmin asioiden tärkeysjärjestyksiä? Tätä puoltaisi se, että koulutetut ovat kohonneet yhteiskunnassamme merkittävimpiin asemiin. Ovatko he myös liittoutumistamme ja Nato-jäsenyyttämmekin koskevissa mielipiteissään viisaampia kuin vähemmän koulutetut ja huonompaan yhteiskunnalliseen asemaan jääneet? Vai ovatko tässä asiassa viisaimpia ne, jotka ovat jääneet vähimmälle koulutukselle ja menestyneet huonoiten yhteiskunnassa? Mikä voisi aiheuttaa sellaisen poikkeuksen? Vai perustuvatko heidän mielipiteensä yksinkertaisesti tietämättömyyteen, puutteelliseen kykyyn ymmärtää monitahoisia asioita tai kenties periaatteelliseen vastustukseen, jopa kaunaisuuteenkin parempiosaisia kohtaan? Vai onko noilla koulutetuimmilla ja parempiosaisilla tässäkin asiassa ”oma lehmä osassa”? Mikä se voisi olla?
Vai onko niin, että nuo koulutetuimmat, jotka ovat myös asemissa, missä on edellytykset tietää asioista eniten ja tajuta parhaiten niiden keskinäiset vaikuttavuudet, eivät osaa tuoda ajatuksiaan esille niin, että myös ”kansan syvät rivit” ne ymmärtäisivät ja tukisivat niitä? Tai eivätkö he syystä tai toisesta uskalla kertoa julki todellisia näkemyksiään? Voisiko olla asianlaita näin jonkun poliitikon kohdalla?
Johtavalta poliitikolta, siis johtajiltamme, vaadittaisiin visioita, laajaa mutta silti terävää näkemystä, ja hänen pitäisi pystyä näkemään kauemmaksi kuin rivipoliitikon, tavallisesta kansalaisesta puhumattakaan. Häneltä vaadittaisiin myös rohkeutta tuon näkemyksensä julkituomiseen, uskoa puolustaa sitä vastustuksesta huolimatta, vaikka hän tietäisi siten menettävänsä ainakin väliaikaisesti kannatustaankin, sillä jos hän pysyy linjallaan, niin kyllä joukot rupeavat arvostamaan ja lopulta myös tukemaan häntä ja hän pääsee tavoitteeseensa. Hänen pitäisi kokea vastuunsa ja olla kyllin voimakas sitä kantamaan. Vain tällaisista poliitikoista kasvaa valtiomiehiä.
Valtiomieheksi ei tulla mielialoja haistelemalla ja gallupien osoittamien kannatuslukujen korkealla pysymistä ajatellen toimimalla. Vaikka Veikko Vennamo väitti, että ”kyllä kansa tietää”, minä uskon enemmän Paasikiveä, joka sanoi, että ”Suomen kansa on poliittisesti harvinaisen tyhmää, sille pitää oikein lyödä järkeä päähän”. Eikä muuten Vennamokaan uskonut tuohon sloganiinsa, vaan se oli juuri sitä kansan syvien rivien kosiskelua, millä ei tulla valtiomieheksi, vaan toimitaan enemmän omaa kuin kansan etua silmälläpitäen.
Kumpaan kategoriaan, vennamolaiseen vai paasikiviläiseen tuo Matti Vanhanen kuulunee? Vai luoko hän oman kategoriansa periaatteella ”kun vaikenee, ei puhu tyhmyyksiä, ja kun ei tee mitään, ei tee virheitä”. Siinäkään kategoriassa ei nousta valtiomieheksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tjaa. Juuri Vanhasen hahmoon menemättä päätin kommentoida tuota "koulutetut-kouluttamattomat" -kysymystäsi. Asia ei ole ihan niin yksioikoinen kuin esitit. Itse olen nk. korkeakoulutettu, mutta suhtaudun kielteisesti NATO:on. On liian yksioikoista väittää kysymyksessä olevan vain koulutustasoon liittyvä ilmiö. Sanottiinhan EU-jäsenyysäänestystä ennen, että vastustajat ovat maanviljelijöitä ja vanhuksia. Ei pidä paikkaansa sekään.
Siteeraisin tässä professori Tapani Harviaista, joka sanoi, että tietävä ei välttämättä ole viisas, mutta tiedon avulla voi ehkä tehdä viisaampia päätöksiä. Kysymys on myös arvomaailmasta. Jos ja kuten minun kohdallani onkin, ihmisen arvomaailma on aika pasifistinen ja sodanvastainen, on NATO-intoilijan aika turha vatvoa asiaa ja jatkaa loputtoman puolustuspoliittisen "tiedon" kaatamista kuin vettä hanhen selkään. Tietämättömyyttä vastaan voi taistella tiedolla, asennetta tai arvoja vastaan ei.
Tomas Ries on ollut NATO:n puolestapuhuja ennenkin. Viime aikoina hän on tosin lieventänyt näkemyksiään, kun NATO:lla ei näillä näkymin ole juuri annettavaa lisäarvoa Suomen puolustukselle. Perustelut "päätöksentekoon mukaan menemisestä" kuultiin jo EU-äänestyksen alla.
Tilanteessa, jossa NATO-jäsenyyden taakse saataisiin korkeintaan neljännes äänestäjistä, harva poliitikko uskaltaa täysillä vaahdota jäsenyyden puolesta. Huvittavinta on kokoomuksen toiminta: Itälä kyllä jaksaa nälviä hallitusta liian varovaisesta EU- ja NATO-keskustelusta, mutta rohkeutta ei riitä kokoomuksellakaan sanoa sutta sudeksi. Reaalipolitiikkaa...
Ja mitä Hesarin väen lausuntoihin tulee, olen jo kauan aikaa jättänyt ne omaan arvoonsa. Helsingin Sanomat on jo aikoja sitten sitoutunut NATO-jäsenyyden erinomaisuuden rummuttamiseen. Seuraapa vain, kuinpa paljon eli ei ollenkaan palstatilaa lehdessä saavat NATO-kriittiset äänenpainot.
Jos Vanhanen tällä hetkellä ajaa NATO-kysymyksessä maltillisempaa linjaa kuin Lipponen, pidän sitä vain hyvänä. Vanhasen linja on näin lähempänä kansan enemmistön kantoja eikä sille poikkiteloin, kuten Lipponen aina näki tehtävänään olla.