en ole koskaan ajatellut ihmisen kuoleman jälkeistä tilaa, kun en ole menettänyt ketään rakasta/läheistä. Kunnes kolme viikkoa sitten rakastettuni kuoli yhtäkkiä onnettomuudessa. Se oli niin suuri isku/shokki, ettei sitä usko todeksi vieläkään. Meillä oli kesähäät tiedossa, tulevaisuus täynnä suunnitelmia, ja ne kaikki murskaantui, minun unelmani kuolivat niin julmasti, että se henkinen tuska on käsittämätöntä. Ensimmäiset päivät menivät täydellisessä shokkitilassa, olin aika turta/tyhjä, sillä elin ne päivät rauhoittavien lääkkeiden avulla. Kaksi päivää kuoleman jälkeen pääsimme katsomaan hänen ruumista (rakkaani oli kuollessaan 24v.) ja päätin, että en ota rauhoittavaa, vaan haluan muistaa jäähyväisten jätön kunnolla, en lääkepöhnässä. Se tunne, kun arkku avattiin silmieni alla ja tunnistin, että mies, jonka lämpimien,vahvojen käsien syleilyyn olin saanut joka ilta nukahtaa, makasikin voimattomana, elämättömänä arkussa, oli niin suuri tuska sydämelle että kukaan muu kuin saman kokenut ei voi sitä tajuta! Silitin yli puoli tuntia hänen hiuksia, yritin lämmittää kylmiä käsiä, hieroin hartioita. En pystynyt irrottamaan hetkeksikään hänestä. Mutta se varmistus oli saatava, että hän on kuollut. Hänestä näki, että elämä oli lähtenyt (sielu lähtenyt?), jäljellä oli vain maalliset jäännökset. Tämä ikävä ja tyhjyyden tunne on niin valtava, ja on hirveän vaikea ajatella tulevaisuutta. Mihin tästä lähden, miten elämääni suunnittelen? Mikä minä olen, kun minulla ei enää häntä ole? Mikä tämän tarkoitus oli? Olenko minä tehnyt jotain, josta minua nyt rankaistiin? Eikö Jumalaa enää ole, miksi hän salli tämän? Nämä on kysymyksiä joita päässäni pyörii tauotta. Sitten on tietenkin nämä ajatukset, että kuukausi sitten tähän aikaan teimme sitä ja tätä, kolme viikkoa sitten sain vielä herätä hänen sylistä ym. Ensimmäiset kolme yötä olin rakkaani vaatteet päällä, niissä oli hänen tuoksu ja kun painoin kasvoni hänen puseroon, tuntui kuin olisin saanut halata häntä, niissä oli hänen tuoksunsa. En tiedä mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen, mutta TOIVON sydämestäni,että hän katselee minua tuolta taivaalta ja seurailee tekemisiäni ja näkisi, miten valtavassa ikävässä ja kaipuussa elän, ja antaisi voimia minulle jaksaa. Ja eniten toivon, että joskus, kun minun aika on, saamme jatkaa siitä mihin jäimme. Että jälleen kohtaisimme.
"Sinä lähdit, minä jäin, itken ja mietin, miksi näin? Sua huudan tuhannesti, pois ootko kokonaan? Ei - jotain ikuisesti, sinusta pitää saan. Minä Rakastan Sinua aina, vaikka onnemme oli vain laina. Sydämeeni muistos kultainen jää. Kuin kalliin jalokiven, sen tahdon säilyttää".
Huom. Vain asiallisia vastauksia.
"Sinä lähdit, minä jäin, itken ja mietin, miksi näin? Sua huudan tuhannesti, pois ootko kokonaan? Ei - jotain ikuisesti, sinusta pitää saan. Minä Rakastan Sinua aina, vaikka onnemme oli vain laina. Sydämeeni muistos kultainen jää. Kuin kalliin jalokiven, sen tahdon säilyttää".
Huom. Vain asiallisia vastauksia.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Rakkaani kuoli muutama vuosi sitten oman käden kautta. Tapahtunut tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Toki jälkeenpäin ajatellen voi tietenkin löytää kaikenlaisia merkkejä.
Ensimmäinen vuosi sen jälkeen on jäänyt mieleeni vain osittain – itse asiassa sekä kuolemaa edeltänyt että sen jälkeinen vuosi ovat päässäni vieläkin niin sekaisin, että jos alan laskemaan tapahtumien järjestyksiä en saa niitä täsmäämään kalenterin kanssa. Monet kertomasi asiat kuulostavat kovin tutuilta.
Prosessi kestää kauan. Paljon kauemmin kuin tällaista kokemattomat voivat kuvitella.
Voimia sinulle.
*halaa ja ottaa kädestä*
Otan osaa suruusi!
Voimia elämäsi jälleenrakentamiseen.
Lohduttakoon Jumala sinua, ja
johdattakoon surusi alla vähitellen,
päivä kerrallaan eteenpäin.
Sitten kun jaksat, suosittelen lukemiseksi
Hanna Ekolan kirjaa:"Otan osaa".
Uskon, että sen lukeminen voisi auttaa
surutyön läpikäymisessä.
Mulle kävi samoin,mun rakas kuoli yhtääkkiä, kolme kuukautta sitten.
en vieläkään voi uskoa .. :-/
joskus itken kaiket päivät/yöt makaan sängyssä miehen pusero yllä jossa on vielä hiukan miehen tuoksu,katson miehen kuvia ajatukset ovat hänen luona.
välillä saan jo paniikki kohtauksia,minua alkaa
niin ahdistaa ja sydän särkee, kun välillä TOTEAN ettei mun rakas ole enää olemassa!
mulla on välillä niin kova ikävä etten tiedä miten olla ja miten tästä eteen päin? minunkin unelmat haihtu kun mies kuoli niitä ei ole enää,miten tätä tuskaa jaksaa?
Toivon! toivon!! että saamme olla joskus sitten kun aikani tulee taas rakkaani kanssa yhdessä
tämä olo on todella kauhee.. :-/
Minulla on myös välillä sellainen olo, että haluaisi jonkun jo herättävän että tämä oli vain hirveän pitkä painajaisuni/ettei tämä olekaan totta. Lähes joka päivä kun teen jotain arkipäiväistä kuten ruoan laitto, hampaiden pesu, hoen vain että "T on kuollut, T on kuollut" kun se tuntuu niin uskomattomalta. Sinä koit saman menetyksen kolme kuukautta sitten joten ilmeisesti se epätodellisuuden tunne ei ihan heti ole häviämässä...
Tulevaisuus tuntuu tosi lohduttomalta. Onneksi minulla on tytär, jonka vuoksi minun on jaksettava. Ilman häntä voisi olla ajatukset vieläkin masentavammat... Pelkään etenkin kesää, kun meillä oli ne suunnitelmat häistä ja kaikesta... Tuntuu koko ajan että olen ihan yksin, vaikka onhan minulla lapsi ja omat vanhempani ym. mutta se että minun "puolikkaani" puuttuu niin itsellä on koko ajan vajavainen olo. En tiedä mitä te muut olette mieltä, mutta luuletteko että kuolleet näkee meitä eläviä? Siis kuuleeko he meidän ajatukset? Olen yrittänyt iltaisin ottaa yhteyttä rakkaaseeni, olen toivonut että hän tulisi minulle yöllä unessa sanomaan jotain lohduttavaa. Minulla ei ole mitään kuoleman halua itselläni, mutta olen ajatellut, että en pelkää enää omaa kuolemaani, jos vain saan sitten kohdata rakkaani. Minun on niin kauhea ikävä häntä, on niin vaikea käsittää että en saa enää nähdä sitä kultaista, lempeää katsetta jolla hän aina minua katsoi, ja tuntea sitä turvallisuuden tunnetta mikä mulla aina oli T:n sylissä. Mun on niin vaikea hyväksyä tätä.
Kiitos kaikille ketkä on vastannu viestiini.
Tuollainen on vuoren kokoinen suru...Toivon, että sinulla on paljon läheisiä, joille voit puhua paljon, jottei suru jäisi möykyksi sisimpään.
Luulen, että voisit saada lohdutusta siitä, mitä Raamattu kertoo taivaasta, murheesta, uskosta ja toivosta:
http://www.sley.fi/eo/tampere/sanaa/sanaa.html
- klikkaa vasemman laidan linkistä vaikkapa "taivas"
se kuvastaa aika osuvasti tunnettani. On minulla monia läheisiä, keiden kanssa saa puhua. Jokaisella heistäkin on suuri suru, mutta se on erilainen kuin minun kun minä menetin parhaaan ystäväni ja tukeni, rakastettuni, sielunkumppanini. Muistan kun hänet tapasin, molempien ensireaktio oli: "ihan kuin oltais tunnettu aina, missä oot ollu nämä vuodet?" Alusta saakka yhdessäolo oli niin saumatonta ja luonnollista, ku oltais oltu aina yhdes. Musitan myös, kun iltaisin(olin ollut vuosia yksin) sanoin ns. rukouksena yläkertaan, että "kyllä mun vaan kannatti kärsiä ne vuodet yksinäisyydestä, kun tämä oli palkinto.". Mul on niin rikkinäinen ja vajavainen olo, ja aivan mieletön ikävä!!! Neljä viikkoa sitten tähän aikaan hän vielä eli... ensi viikolla tulee kuolemasta kuluneeksi neljä viikkoa. Näen vieläkin painajaisia siitä puhelusta, joka minulle soitettiin. Ja kun ääni sanoi, että on sattunut ikäviä... En missään vaiheessa uskonut, että kyse on mistään lopullisesta. Kuvittelin että hän on vain pahasti loukkaantunut... Sitten korviini kuuluu lause "miehesi on kuollut". Sitä torjui koko ajatuksen, ja halusin vain oksentaa kaiken pahan olon ulos! Eikä sitä tajunnutkaan. Ehkä vähän tajusin kun menimme ruumista katsomaan, ja hautajaisissakin tajusin, mutta kunnolla se iski tajuntaan hautajaisten jälkeen! Se tyhjyys... siihen asti kaikki oli kauheaa härdelliä, ihmisiä joka puolella, koko ajan joku halaamassa, järjestelyjä, puhelin soi tauotta. Mutta kun hautajaiset ohi, ja istuin kotona sohvalla katsoen valokuvakehystä jossa rakkaani on ihanasti hymyilevänä, omana kultaisena itsenään ja tajuan että nyt, nyt mä jatkan elämääni yksin, mä OLEN yksin, koska mun puolikas jota aina toivoin saavani, kuolikin ihan yks kaks, noin vaan, vahingossa. Sattuu onnettomuus, ja noin vaan katkeaa nuoren, elämäniloa olevan miehen elämä, jolla on asiat maailman parhaimmalla tavalla. Sitä ei tajua. Ei sitten millään. Täällä olisi ollut valmiimpiakin lähtijöitä. Tuntuu oudolta olla 24-vuotiaana leski. Välil on kyllä niin katkera olo.
Kyllä mä välillä (onneksi) olen vahvakin. On vaan vähemmistönä ne hetket. Aika tuo suruun lohtua, mut tyhjyyttä ei poista mikään.
Kiitos teidän kaikkien myötätunnosta.
Tunnen joka solullani sinun tunteesi.Mun mieheni kuoli 4kk sitten omaan sänkyynsä
ykskaks ilman mitään ennakko tietoa, sydän. Aiemmin keväällä kaikkien kokeiden mukaan terve.Syytän itseäni siitä etten tajunnut tilata ambulanssia aiemmin !!!!!!!
Tyhjyyden , epätoivon ja yksinäisyyden tunne on musertava,
Olen työtön.Yksin ainoastaan äiti pohjanmaalta soittaa ystäväni kanssa skypetän
ja poikani on auttanut paljjon ja käy mitä työltään ehtii.
Mieheni suku käänsi täysin selän, ei tervehditty, tyhjensivät asunnon( oli mieheni nimissä) munkin henkilökohtaiset tavarat, sormukset, kellon, musiikit, astiat ym. paljon.
Ehkä kaikein pahin on, en saanut osallistua mihinkään järjestelyihin. Mulle ei kerrottu
edes hautajaispäivää, sain sen kyllä tietää Eurajoelta asuimme ja asun Porvoossa-
Suku hautas mieheni Kouvolaan, kerroin kyllä heille mieheni halun tulla haudatuksi Porvooseen missä hän asui koko aikuisikänsä ( hän oli 61).
tähänkin kaikkeen on syypäänä yksi nainen joka on mustamaalannut mua jo yli kymmenen vuotta ja meidän elämän laittanut ihan mutaa. Levittelee hirveitä juttuja ja ne kaikki on ihan päinvastaisia kuin mikä on totuusOlen ollut poliisin kanssa yhteydessä, mutta ovat tosi haluttomia puuttumaan asiaan. Oikeuslaitos?????!!!!
Poliisin mukaan suku on vienyt mun tavarat kaatopaikalle.
Tässä ei kysymys kuin ilkeydestä. Heitä on 7 ja minä yksin sanoneet mua patologiseksi valehtelijaksi, vaikka polisikin tietää ettei se ole totta, mutta eivät tee mitään, suku ja tämä ilkeä nainen ovat sopineet juttunsa keskenään.
Kyllä mulla ois ollut ihan tarpeeksi mieheni kuolemassa kaikki meidän suunnitelmien kariutuminen ykskaksOnnellinen arki elämä ja nyt on vaan muistot.
Toivon pimeyden vaihtuvan valoksi ja muistojen tulevan ilman itkua.
Epätoivon vaihtuvan toivoksi.Tyhjyyden vaihtuvan täydeksi, sillä onhan tämä elämä elettävä. Toivon sitä kaikkea myös SINULLE!!!
Tapaatte vielä!
kohtaavat kaikkia. Älä syytä itseäsi äläkä jumalaa tapahtuneesta. Sinuun sattuu nyt ja tulet kantamaan tämän muiston aina sydämessäsi. Onneksi se ajan kuluessa hiukan himmenee, niin että jaksat elää tätä elämää. Älä jää yksin ja toivon rinnallasi on läheisiä jotka voivat kannatella sinua näinä raskaina aikoina. Muista, että tämä elo on väliaikainen koulu iäisyyden matkalla. Toivon, sydämeni lämpö kohtaa sinut ja kannattelee sinua hiukan.
En oikeen tiedä mitä sinulle sanoisin. Ennen itse ajattelin ettei minun läheiseni mihinkään kuole, ettei mitään sattuisi. KUitenkin äitini kuoli ja minulla oli samantapaisia tunteita kun sinulla nyt. Mietin että vielä viikko sitten juttelin äitini kanssa ym. Vaikeaa on vieläkin tajuta ettei häntä enää ole. Minua on kuitenkin auttanut vahva uskoni ja tieto siitä että äidin sielu on Taivaassa ja näemme sitten kun minusta aika jättää. Muistan kuinka pelkäsin vielä vuosi sitten että menetän loputkin läheiseni.Pelkäsin että kaikki kuolevat läheltäni. Aika ei vie ikävää, välillä olen vieläkin ihan masentunut ja lamaantunut. Tiedän kuitenkin että kaikella on tarkoituksensa ja jokaisen elinpäivät ennalta määrätty. Tiedän ettei tämä lohduta sinua. Sinulla on paha olo ja niin olisi minullakin jos menettäisin mieheni. En tiedä miten siitä selviäisin. Toivon että sinulla on ystäviä jotka antavat sinun surra ja kuuntelevat sinua. Puhuminen on helpottanut minua surussani. Tuossa on sähköpostiosoitteeni jos haluat kirjotella.
Voimia sinulle!!!
Minullakin on ihan hirveä pelko läheisten menettämisestä. Jos joku esimerkiksi ei tule minuutilleen kun on sovittu tai soita silloin, olen lähes varma että jotain kauheaa on sattunut. Painaijaiseni on se puhelinsoitto kolme ja puoli viikkoa sitten, kun olin koko illan odottanut, miksei mieheni soita kun lupasi, ja sitten vieraasta numerosta soitettiin, että on sattunut onnettomuus. Kun minulle sanottiin tästä onnettomuudesta, ei mieleeni tullut missään vaiheessa että kysymys on näin lopullisesta. Kuvittelin että mieheni on vain loukkaantunut, en missään nimessä kuvitellut että hän on kuollut. Sitten ääni kehotti minua istumaan, sillä hänellä on suru-uutisia, ja samalla sydämeni tuntui pysähtyvän kun pelkäsin henkilön seuraavaa lausetta. Kun hän kertoi mieheni menehtyneen, huusin epätoivoisena että kai tämä on huono vitsi, Herran jumala sano että tämä on vitsi. Loppuillasta en muista mitään, sillä minut vietiin lääkäriin saamaan rauhoittavia. Olin täydessä shokissa. Nyt kun tapahtuneesta on "jo" kolme ja puoli viikkoa, olen todennut, että onneksi on kulunut tämä aika, sillä en haluaisi palata niihin hetkiin, ensimmäisiin päiviin.
Epäuskoinen olo on silti koko ajan. Hänen tapaturmaista kuolemaansa en tule koskaan hyväksymään, mutta minun on yritettävä hyväksyä hänen poissaolonsa. Se tyhjyyden tunne mikä jäi hänestä on kyllä aivan hirveä.
On totta, että puhuminen auttaa. Olenkin selittänyt ne samat juttuni kymmeneen kertaan, mutta minulla on onneksi ollut hyviä tukijoita. Mieheni sisarukset ovat tukeneet mielettömästi, ja heillä onkin jatkuva huoli minusta.
En muuten saanut sähköpostiosoitettasi, reeta.
Hei!!
Nyt vasta huomasin etten sitten laittanutkaan [email protected].
jos osaisin vastata kaikkeen mitä kysyit. Vaan kun on suru, on surtava, ei saa pelätä surua ja ikävää, koska - niin kliseeltä kuin se kuulostaakin - AIKA tekee tehtävänsä ihmisen mielessä. Jokainen päivä on uusi päivä. Älä mieti "elämän tarkoitusta", koko ihmiskunta on sitä miettinyt olemassaolonsa ajan, filosofeja myöten, Sinun tehtäväsi ei ole ratkoa sitä. Sure, ikävöi ja elä, kaikkia samaan aikaan. ÄLÄKÄ muutu kovaksi tai kyyniseksi tai katkeraksi. Sure, ikävöi ja elä, sydämesi pohjasta, sitä rakkaasikin olisi halunnut.
Minun isoveli tapettiin sielmieni edessä 14vuotta sitten, Isäni kuoli viime vuonna ja enoa ammuttiin 25.12.03. Itse täytän parin kk päästä 19.
Unohdan usein että Isä on kuollut...hän oli niin suurenmoinen ihminen.
En vain voi tajuta sitä ettei häntä ole enää.
En ikinä kestäisi sitä jos rakkaalleni tapahtuisi jotain..mietin sitä usein itken ja pelkään sitä todella paljon.. jos hänelle tapahtuisi joskus jotain niin minusta tulisi mykkä.
En puhuisi kenellekkään, vetäytyisin omaan haavemaailmaani.
Mutta usko että ne elää jossakin tuolla.. Sielu ei koskaan kuole.
Ne vaan jättää tämän elämän ja siirtyy toiseen vaiheeseen.
uskon että hän näkee sinua, ja hän murtuu nähdessään sinua huonossa kunnossa.
Kehotan sua käymään meediolla. Saat varmasti yhteyden häneen.
En osaa selittää minkälaista on kun toinen ei enää ole olemassa.
Olen kerran käynyt kuoleman rajamailla.
Oli todella kaunis kokemus. mutta palasin isäni äänen takaisin. Hän jotenkin esti minua.
Hän varmasti ikävöi sinua. ota selvää meedioista.
Oli todella koskettava toi sun kirjoitus..kyynelet on silmilläni.
En osaa selittää minkälaista on kun toinen ei enää ole olemassa.
Oletko itse miten vanha...?
Osaisinpa lohduttaa ja sanoa edes jotain joka hetkeksi sinua helpottaisi.
Rakkaan kuolema jättää niin surullisen tyhjiön.
Toivon sinun elämääsi valoa, tyhjiötä edes osaksi täyttämään ja tuskaasi lohduttamaan.
*halaa*
en löytänyt mitään "taivaasta" siitä vasemmalta,haluan lukea mutta kun en löydä sitä.
voisitko kertoa missä se linkki on?
kiitos sulle jo etukäteen.
hmm, se on alin linkki siellä vasemmassa reunassa, mutta ilmeisesti se ei jostain syystä näy? No, laitan tähän suoran osoitteen ko. alasivulle:
http://www.sley.fi/eo/tampere/sanaa/taivas.html
Tuntuu liian laimealta vain ottaa osaa suruusi, joten lohdutan sinua 100%:n varmalla tiedolla: näet hänet vielä! Se, mitä me kutsumme jumalaksi, olemme me itse. Sinä olet osa tuota jumalaa, hän on, kaikki muut ovat. Ihminen sitoutuu mielellään elämään vain yhden tai muutaman henkilön kanssa, mutta sillä on varjopuolensa, kuten tiedät. Kun ihminen ymmärtää, miten kaikki ovat hänen läheisiään, on elämä ihanaa! Se ei varmasti ole helppoa, kun ajatukset pyötivät vain menetetyssä lähimmäisessä, mutta kun yrität nähdä niin hänet kuin itsesikin jokaisessa tutussa tai tuntemattomassa ihmisessä, on elämäsi helpomapaa ja ennen kuin huomaatkaan, olet valmis (kutsutaan sitä sitten valaistumiseksi tai vanhurskaudeksi) ja toteat, että hän on ollut kanssasi aina ja ikuisesti!
Minakin rupesin itkemaan.....kuvailit niin hyvin sita jaahyvaishetkea.....mietin kai liikaa ja elaydyin liikaa...
Mutta kuten sanoit, hanesta naki etta elama oli jo poistunut ruumiista. Se on ruumis vain. Itse sielu ja henkilon persoona on taatusti jossain muualla, ja yleensa vahva rakkaus nakee rajojenkin taakse. Aika monet laheisen menettaneet kokevat rakkaansa laheisyyden "toisessa muodossa"...ja kuollut eli henki pystyy seuraamaan elavien rakkaitensa paivittaista elamaa.
Kokemuksesi on kuin pahimmasta painajaisesta. Jaksamista sinulle! Ajattelin, että tästä voisi olla apua.
Äitini ystävättären mies kuoli onnettomuudessa. Tämän jälkeen hän on ilmeisesti yrittänyt viestittää olemassaolostaan liikuttamalla ikkunakaihtimia! Samoin ystävätär näki miehensä unessa ja sai tietää, miten onnettomuus oli päässyt tapahtumaan. Ja tutkimukset sitten vahvistivat tämän.
Olen 99,9 % varma, että miehesi ei ole kuollut lopullisesti vaan elää rajan toisella puolella. Tapaatte varmasti. Uskon myös vahvasti jälleensyntymiseen ja uskon, että teillä on vielä yhteisiä hetkiä tulevissa elämissä.
Kukaan ei kai ole saanut kannettavakseen enempää kuin jaksaa kantaa. Silti kokemuksesi tuntuu kohtuuttomalta. En tiedä, onko se karmaa vai mitä. On hienoa, että olet jaksanut näinkin hyvin tämän kaiken. (Olet selväjärkinen, pystyt kirjoittamaan tänne luettavaa, asiallista tekstiä, pystyt tulkitsemaan tuntemuksiasi)
Muista, ettet ole koskaan yksin!
Halusin vielä lisätä seuraavan tiedon. Sinulla oli niin paljon kysymyksiä.
Meedio Irene Nadenille voit kirjoittaa
sähköpostitse [email protected]
tai soittaa 03-766 2422
Hän on todennut meedion työstään:
Meedio on rakkauden lähettiläs, jonka tehtävänä on ennen kaikkea välittää hyvyyttä, lohtua ja tietoa siitä, että kuolemaa ei ole.
Meedio on välittäjä /engl.medium henkimaailman ja tämän maailman välillä. Hän voi välittää taivaallista energiaa, viisautta, filosofiaa ja viestejä henkimaailmaan siirtyneiltä rakkailta, henkioppailta ja muilta auttajilta.
Otan osaa. Toivotan hyvää vointia jatkossa. Vaikka vaikeaa se on, on rakkaan kuolemankin yli päästävä.
Terv,
Nimi: Pave
Email: [email protected]
otan osaa suruusi!!en kestäisi oman rakkani menetystä koskaan.
olet vahva kun jaksat elää,
olet rohkea kun jaksat hengittää,
olet urhea kun jaksat toivoa...
kaikkea hyvää sinulle elämääsi,olet vielä rakkaasi kanssa,joskus,lupaan sen...
Sinä *kaipuu ja ikävä* Otan osaa, tiedän tarkalleen mitä tarkoitat..koin ihan saman kuin sinä viime vuonna 2011 heinäkuussa. Enkä ole pässyt yli, enkä varmaan koskaan pääse..en koskaan
Olen 35v ja tapasin rakkaani 15-vuotiaana. Hän oli tuolloin 14v. Mutta tästä on pari viikkoa kun hän jätti tämän maailman... Suren joka ikinen päivä häntä:'(
Sain kuulla kaksi päivää sitten hyvän rakkaan ystäväni kuolleen (olimme tunteneet lähes 25 vuotta).
Olen kuin halvaantunut. Kaikki värit, sävyt lähti - kummallinen harmaa apeus on päällä. Epätodellista. Olen aivan kauhuissani, turta. Välillä taas saan paniikkikohtauksia, välillä itken. En pysty syömään. Hirveä ikävä. Aamut on hirveitä, kun mylly lähtee kiertämään "hän on kuollut..". Olen aivan lamassa. Istun ja luen netistä hakien vertaistukea. Olen varmaankin ihan alkushokissa.
Soitin hänen siskolleen, ja olemme puhuneet ja itkeneet.
En ole pystynyt menemään sen jälkeen töihin järkytykseltä.
Minulle(kin) jäi syyllisyys, olisiko minun sittenkin pitänyt tavata hänet (?) - tapaaminen venyi, epäröin, pohdin, koska hän oli aikanaan pahasti koukuttunut päihteisiin, sai kyllä tukea elämässään niin paljon kuin sitä yleensä ottaen on mahdollista saada Suomessa.
En uskaltautunut tapaamaan häntä. Puhuimme puhelimitse. Hän sanoi rakastavansa minua (ehkäpä kuitenkin liioittelua ?). Kertoi olleensa ihastunut minuun jo nuorena. En halunnut rohkaista häntä "ripustautumaan" minuun. Hänellä oli minusta kiiltokuvamainen kaikkivoipa enkelimäinen (nuoruuden) haavekuva ja toive yhteisestä tulevaisuudesta.
Raittiutta hän yritti toteuttaa ajoittain parhaansa mukaan , ja tuli uskoon ennen kuolemaansa. Mielestäni hän oli kamppaillut jo lähes kokonaan irti pitkästä päihdetaustastaan, oli luomassa uutta elämää virkeänä, sinnikkäästi yrittäen.
Hänellä oli myös uskovia ystäviä ja tuttuja ympärillään elämässään. Hän kävi myös seurakunnassa.
Olen itse uskossa. Näistä asioista keskustelimme paljon.
Tapailimme 20 vuotta sitten. Hän olisi halunnut tulla uudelleen elämääni. Hänen elämänsä oli luisunut jyrkkään alamäkeen kymmenen viime vuoden aikana. Luulen, että hänellä olisi ollut toive elämänsä muuttuvan, kun toivoi meidän olevan jotenkin yhdessä, yhteydessä.
Hän sai apua ja tukea elämässään. Hän oli pidetty, hänellä oli mm. vertaisystäviä, sukulaisia, sisaruksia. Hän oli hurmaava, karismaattinen, kauniinkomea mies.
En voinut luvata hänelle toistaiseksi muuta kuin hyvän ystävävyyden. Puhuimme viimeiset reilut puoli vuotta viikottain, lähes päivittäin puhelimessa, joskus tuntikausia kerrallaan.
Hän oli joskus tavoittamattomissa soittaessani, mutta vastasin hänelle, kun hän soitti minulle.
Rukoilin hänen puolestaan usein. Kuulin, että hän kuoli niin kuin oli elänyt.
Kuolema tuli täysin yllättäen, ikään kuin vahingossa. Sydän ei kestänyt. Vai olivatko päivänsä täynnä, jos niin uskomme Luojamme sanaan. Elämänpäivät eivät ole käsissämme emmekä tiedä, milloin lähdön aika tulee.
Jossittelen varmasti lopun elämääni kysymyksiä: Mitä jos sittenkin olisin ? Olisiko pitänyt ? Miksi en ...
En tiedä, miten saan itseni kokoon. Jotakin muuttui ja murtui peruuttamattomasti. Itken taas. Nyt ymmärrän, että elämä on juuri tämä hetki, ei tunnin kuluttua, ei huomenna, tai katsellaan nyt tässä ... onhan tässä aikaa. Ja olinko liian varovainen, arka, pelkuri ?
Jos joku lukee tämän, voisitko kirjoittaa. Olen surun murtama.