...Euroopasta ja Amerikasta. Tämän päivän Helsingin Sanomat referoi tuota Santeri Alkion vuonna 1920 Maan Äänessä ollutta kirjoitusta, josta demarien kansanedustaja Jouni Backman luki pätkän eduskunnan puhujapöntössä toissapäivänä. Artikkelissa pohditaan, ovatko nuo Euroopan yhdysvaltoja koskevat Alkion näkemykset hänen omaa ajatteluaan vai onko hän omaksunut Euroopassa samanaikaisesti useilla tahoilla esitettyjä vastaavia ajatuksia. Niin tai näin, Alkion mielipiteiden kaukonäköisyys ansaitsee arvostusta. Lehti kertoo, että artikkeli kokonaisuudessaan on Helsingin yliopiston kirjastossa mikrofilmillä. Täytyy käydä jonain päivänä lukemassa, mutta tässä HS:ssä lainattuja otteita siitä. Ensiksi tuo Backmanin lukema:
”Kansojen liiton heimoajatuksena tulisi Euroopan niin ikään kiireesti ottaa harkitakseen kysymystä Euroopan yhdysvalloista. On ilmeistä, että oman rauhansa vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen, että valtojen väliltä katoaa tarve pitää yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa”.
Kirjoituksessaan Alkio mm. teilaa ”mielisairaan venäläisen bolshevismin” ja perusteli ”Euroopan yhdysvaltoja” sillä, että ”Amerikan yhdysvaltojen loistavat saavutukset ovat tästä hyvänä esimerkkinä”.
Nuo ja monet muut alkiolaiset näkemykset olivat vallitsevia Maalaisliitossa, kunnes viimeinen todellinen alkiolainen Viljami Kalliokoski hävisi valtataistelun Kekkoselle, joka sitten käänsi puolueen suunnan jokseenkin päinvastaiseksi. Edes jotenkin alkiolaisia ”viimeisiä mohikaaneja” puolueessa olivat V.J.Sukselainen ja vielä jossain määrin myös Johannes Virolainen. Myös Esko Aho taisi tuntea mieltymystä alkiolaisiin näkemyksiin, mutta ei hän enää nykyisessä Keskustassa uskaltanut eikä olisi voinutkaan niiden puolesta kovalla äänellä puhua. Santeri Alkio on Keskustassa enää arvossaan vain juhlapuheissa ja silloinkin hänen laajassa kirjallisessa tuotannossaan esittämiään lausumia poimitaan kovin tarkoitushakuisesti.
Siis aika tavalla erilainen oli Santeri Alkion näkemys Amerikan yhdysvalloista, kuin monen näilläkin saiteilla puhuvan kepulaisen, joille tuo USA on samanlainen Suuri Saatana kuin oli ajatollah Khomeinille ja Saddam Husseinille. Paavo Lipponenkin syyllistyi heidän mielestään maanpetokseen, kun Suomen etua silmälläpitäen lujitti suhteita Yhdysvaltojen johtoon. Siitä muuten alkaa tulla jo tulosta. Tästäkin kertoo tämän päivän HS jutussaan, mikä on otsikoitu ”Nokia sai suuren verkkotilauksen Irakista. Tilaus on osa maan jälleenrakennusta”. Joukko suomalaisia suunnittelijoita ja rakentajia saa uutta työtä ja tuosta jo alkuunkin miljardiluokan tilauksesta myös melkoinen määrä veroeuroja ropisee valtion kassaan. Ja mitä haittoja meille on ollut Lipposen osoittamasta ymmärryksestä tuolle ”koalitiolle”, mikä sekin on kirosana monelle kepulaiselle? Kysyn, mutta taidan jäädä vastausta vaille!
Muutama päivä sitten kirjoitin kirjoituksen tuonne ”maailman menoa”-osastoon vastauksena avaajan kirjoitukseen "bye, bye Bush". Kirjoitukseni on saanut siellä paljon myönteistä vastakaikua. Sama kirjoitus hieman muunneltuna oli myös tällä saitilla. Laitan nyt tähän vielä tuon alkuperäisen, koska mielestäni siinä kertomillani 1919-syksyn tapahtumilla Yhdysvalloissa oli arvatenkin vaikutusta myös Santeri Alkion tuossa referoidussa kirjoituksessaan esittämiin ajatuksiin. Kirjoitukseni on melko pitkä; lukekoon, ken jaksaa:
AMERIKKAA KUITENKIN TARVITAAN
Kirjoittanut: Historian harrastaja, 4.2.2004 klo 18.32
En minäkään jää Bushia kaipaamaan, mutta tuo hänen päätöksensä hyökätä Irakiin oli kyllä oikea ja olisipa Yhdysvaltojen presidenttinä tuossa tilanteessa ollut kuka tahansa, republikaani tai demokraatti, hän olisi tehnyt samoin.
Toki USA:n hyökkäystä Irakiin voidaan pitää virheenä. Miksi? USA:n itsensä ja ennen muuta George Bushin kannalta. USA:lle se oli good will-tappio ja Bushille se saattaa hyvinkin merkitä toisen presidenttikauden jäämistä unelmaksi. Muun maailman kannalta se oli oikea ja tarpeellinen teko. Miksi? Siksi, että Yhdysvallat näytti sitä johtajuutta, mitä tässäkin maailmantilanteessa tarvitaan – sitä, mistä Lipponenkin Bushia kiitti – jotta ei jouduta tilanteeseen, mikä syntyi, kun Yhdysvallat eristäytyi omiin oloihinsa 1920-luvun alussa. Sellainen tilanne syntyisi taas perin helposti, kun EU:lla ei vielä ole sotilaallista voimaa ja Venäjällä sitä - ja vain sitä voimaa - vielä on ja maailma kuohuu niin kuin se on tehnyt ennenkin suurten mullistusten edellä.
Nykyinen maailmantilanne on monessa mielessä toinen kuin ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Silti voidaan löytää paljon analogioita näiden kesken. Vanhat valtarakenteet Euroopassakin (silloin monarkiat, nyt kommunistiset) ovat romahtaneet ja tilalle on tullut uusia. Valtioita on lakannut olemasta ja uusia on syntynyt. Entiset liittoutumat ovat sortuneet ja uusia on rakentunut. Halutaan syventää ja vahvistaa yhteistyötä ja myös kartetaan sitä. Kahdeksankymmenen vuoden takainen uusien kiihkomielisten poliittisten aatteiden esiinmarssi korvautuu nyt vastaavalla uskonnollisella tai ainakin siihen verhotulla kiihkolla.
Syyskuussa 1919 presidentti Woodrow Wilson puhui kongressissa Kansainliiton puolesta kyynelten virratessa alas hänen poskiaan. Hän piti USA:n mukanaoloa Kansainliitossa ainoana toivona estää tulevaisuuden sodat. Senaatti hylkäsi Kansainliiton kahdesti ja ylirasittunut Wilson sai halvauskohtauksen, josta hän ei enää koskaan toipunut. Ensimmäisen maailmansodan rasituksiin kyllästyneiden kansalaistensa tahdon mukaisesti Yhdysvallat käänsi selkänsä Wilsonin unelmalle maailman johtajuudesta, ja kansainvälisellä näyttämöllä Yhdysvallat jähmettyi haluttomaksi ja kyvyttömäksi pysäyttämään Euroopassa nousevaa myrskyä. Tämän seuraukset ovat hyvin tuntemaamme historiaa.
Yhdysvaltoja tarvittiin taas toisen maailmanpalon sammuttamisessa kuten oli tarvittu edellisessäkin. Tästä viisastuneena Yhdysvallat on pitänyt Euroopan ohjat käsissään, ja se on taannut rauhan Länsi-Euroopalle. Myös USA:n kansalaiset ovat hyväksyneet varauksetta tuon politiikan, mikä on tuottanut maalle paljon voittoja ja ei juurikaan tappioita. Yhdysvallat antoivat meillekin suuremman suojan kuin tajuammekaan niinä neljänäkymmenenä vuonna, jonka elimme Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Ilman tuota suojaa me olisimme ilman muuta tulleet sovjetisoiduiksi.
Amerikkalaiseen luonteeseen kuuluu tietty hyväntahtoisuus ja auttamisen halu ja siellä ihaillaan sankaruutta. Siksi kansalaiset ovat aina valmiit tukemaan johtajiaan näihin tähtäävissä pyrkimyksissä. Mutta amerikkalaiset ovat kärsimättömiä, he vaativat toiminnalta tehokkuutta, odottavat tuloksia pian ja ovat huonoja kestämään tappioita. Tämä näkyy yhtälailla politiikassa kuin bisneksessäkin. Kummassakin he saattavat vetäytyä pois, kun ei tule tuloksia ja varsinkin, jos alkaa tulla toistuvia tappioita. Sodissa, joita he ovat lähes aina sisällissotansa jälkeen käyneet vain muualla kuin omassa maassaan, tuollainen menettely on helppoa. Voidaan ajatella, että syökää itse, mitä olette keittäneet, ja lähteä paremman ruokapöydän ääreen omaan turvalliseen maahan. Näin kävi ainakin puoliksi Koreassa, ihan täysin Vietnamissa, isä-Bush veti joukkonsa pois aivan liian aikaisin Persianlahdelta ja niin saattaa joutua poikakin tai hänen seuraajansa tekemään.
Sitten taas saatetaan jonkin ajan kuluttua huutaa Amerikkaa apuun, ja kiltti USA vastaa kutsuun. On se mahdottoman hyvä asia, että on tuollainen USA. Jospa se Eurooppakin voisi joskus kehittyä sellaiseksi! Sellaisia visioitahan Euroopan johtomiehillä on ja oli ainakin jokin aika sitten vielä Suomenkin johtomiehillä.
Mutta Bushiin palatakseni: menköön, minunkin puolestani, mutta pysyköön Amerikka vielä vahvana!
”Kansojen liiton heimoajatuksena tulisi Euroopan niin ikään kiireesti ottaa harkitakseen kysymystä Euroopan yhdysvalloista. On ilmeistä, että oman rauhansa vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen, että valtojen väliltä katoaa tarve pitää yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa”.
Kirjoituksessaan Alkio mm. teilaa ”mielisairaan venäläisen bolshevismin” ja perusteli ”Euroopan yhdysvaltoja” sillä, että ”Amerikan yhdysvaltojen loistavat saavutukset ovat tästä hyvänä esimerkkinä”.
Nuo ja monet muut alkiolaiset näkemykset olivat vallitsevia Maalaisliitossa, kunnes viimeinen todellinen alkiolainen Viljami Kalliokoski hävisi valtataistelun Kekkoselle, joka sitten käänsi puolueen suunnan jokseenkin päinvastaiseksi. Edes jotenkin alkiolaisia ”viimeisiä mohikaaneja” puolueessa olivat V.J.Sukselainen ja vielä jossain määrin myös Johannes Virolainen. Myös Esko Aho taisi tuntea mieltymystä alkiolaisiin näkemyksiin, mutta ei hän enää nykyisessä Keskustassa uskaltanut eikä olisi voinutkaan niiden puolesta kovalla äänellä puhua. Santeri Alkio on Keskustassa enää arvossaan vain juhlapuheissa ja silloinkin hänen laajassa kirjallisessa tuotannossaan esittämiään lausumia poimitaan kovin tarkoitushakuisesti.
Siis aika tavalla erilainen oli Santeri Alkion näkemys Amerikan yhdysvalloista, kuin monen näilläkin saiteilla puhuvan kepulaisen, joille tuo USA on samanlainen Suuri Saatana kuin oli ajatollah Khomeinille ja Saddam Husseinille. Paavo Lipponenkin syyllistyi heidän mielestään maanpetokseen, kun Suomen etua silmälläpitäen lujitti suhteita Yhdysvaltojen johtoon. Siitä muuten alkaa tulla jo tulosta. Tästäkin kertoo tämän päivän HS jutussaan, mikä on otsikoitu ”Nokia sai suuren verkkotilauksen Irakista. Tilaus on osa maan jälleenrakennusta”. Joukko suomalaisia suunnittelijoita ja rakentajia saa uutta työtä ja tuosta jo alkuunkin miljardiluokan tilauksesta myös melkoinen määrä veroeuroja ropisee valtion kassaan. Ja mitä haittoja meille on ollut Lipposen osoittamasta ymmärryksestä tuolle ”koalitiolle”, mikä sekin on kirosana monelle kepulaiselle? Kysyn, mutta taidan jäädä vastausta vaille!
Muutama päivä sitten kirjoitin kirjoituksen tuonne ”maailman menoa”-osastoon vastauksena avaajan kirjoitukseen "bye, bye Bush". Kirjoitukseni on saanut siellä paljon myönteistä vastakaikua. Sama kirjoitus hieman muunneltuna oli myös tällä saitilla. Laitan nyt tähän vielä tuon alkuperäisen, koska mielestäni siinä kertomillani 1919-syksyn tapahtumilla Yhdysvalloissa oli arvatenkin vaikutusta myös Santeri Alkion tuossa referoidussa kirjoituksessaan esittämiin ajatuksiin. Kirjoitukseni on melko pitkä; lukekoon, ken jaksaa:
AMERIKKAA KUITENKIN TARVITAAN
Kirjoittanut: Historian harrastaja, 4.2.2004 klo 18.32
En minäkään jää Bushia kaipaamaan, mutta tuo hänen päätöksensä hyökätä Irakiin oli kyllä oikea ja olisipa Yhdysvaltojen presidenttinä tuossa tilanteessa ollut kuka tahansa, republikaani tai demokraatti, hän olisi tehnyt samoin.
Toki USA:n hyökkäystä Irakiin voidaan pitää virheenä. Miksi? USA:n itsensä ja ennen muuta George Bushin kannalta. USA:lle se oli good will-tappio ja Bushille se saattaa hyvinkin merkitä toisen presidenttikauden jäämistä unelmaksi. Muun maailman kannalta se oli oikea ja tarpeellinen teko. Miksi? Siksi, että Yhdysvallat näytti sitä johtajuutta, mitä tässäkin maailmantilanteessa tarvitaan – sitä, mistä Lipponenkin Bushia kiitti – jotta ei jouduta tilanteeseen, mikä syntyi, kun Yhdysvallat eristäytyi omiin oloihinsa 1920-luvun alussa. Sellainen tilanne syntyisi taas perin helposti, kun EU:lla ei vielä ole sotilaallista voimaa ja Venäjällä sitä - ja vain sitä voimaa - vielä on ja maailma kuohuu niin kuin se on tehnyt ennenkin suurten mullistusten edellä.
Nykyinen maailmantilanne on monessa mielessä toinen kuin ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Silti voidaan löytää paljon analogioita näiden kesken. Vanhat valtarakenteet Euroopassakin (silloin monarkiat, nyt kommunistiset) ovat romahtaneet ja tilalle on tullut uusia. Valtioita on lakannut olemasta ja uusia on syntynyt. Entiset liittoutumat ovat sortuneet ja uusia on rakentunut. Halutaan syventää ja vahvistaa yhteistyötä ja myös kartetaan sitä. Kahdeksankymmenen vuoden takainen uusien kiihkomielisten poliittisten aatteiden esiinmarssi korvautuu nyt vastaavalla uskonnollisella tai ainakin siihen verhotulla kiihkolla.
Syyskuussa 1919 presidentti Woodrow Wilson puhui kongressissa Kansainliiton puolesta kyynelten virratessa alas hänen poskiaan. Hän piti USA:n mukanaoloa Kansainliitossa ainoana toivona estää tulevaisuuden sodat. Senaatti hylkäsi Kansainliiton kahdesti ja ylirasittunut Wilson sai halvauskohtauksen, josta hän ei enää koskaan toipunut. Ensimmäisen maailmansodan rasituksiin kyllästyneiden kansalaistensa tahdon mukaisesti Yhdysvallat käänsi selkänsä Wilsonin unelmalle maailman johtajuudesta, ja kansainvälisellä näyttämöllä Yhdysvallat jähmettyi haluttomaksi ja kyvyttömäksi pysäyttämään Euroopassa nousevaa myrskyä. Tämän seuraukset ovat hyvin tuntemaamme historiaa.
Yhdysvaltoja tarvittiin taas toisen maailmanpalon sammuttamisessa kuten oli tarvittu edellisessäkin. Tästä viisastuneena Yhdysvallat on pitänyt Euroopan ohjat käsissään, ja se on taannut rauhan Länsi-Euroopalle. Myös USA:n kansalaiset ovat hyväksyneet varauksetta tuon politiikan, mikä on tuottanut maalle paljon voittoja ja ei juurikaan tappioita. Yhdysvallat antoivat meillekin suuremman suojan kuin tajuammekaan niinä neljänäkymmenenä vuonna, jonka elimme Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Ilman tuota suojaa me olisimme ilman muuta tulleet sovjetisoiduiksi.
Amerikkalaiseen luonteeseen kuuluu tietty hyväntahtoisuus ja auttamisen halu ja siellä ihaillaan sankaruutta. Siksi kansalaiset ovat aina valmiit tukemaan johtajiaan näihin tähtäävissä pyrkimyksissä. Mutta amerikkalaiset ovat kärsimättömiä, he vaativat toiminnalta tehokkuutta, odottavat tuloksia pian ja ovat huonoja kestämään tappioita. Tämä näkyy yhtälailla politiikassa kuin bisneksessäkin. Kummassakin he saattavat vetäytyä pois, kun ei tule tuloksia ja varsinkin, jos alkaa tulla toistuvia tappioita. Sodissa, joita he ovat lähes aina sisällissotansa jälkeen käyneet vain muualla kuin omassa maassaan, tuollainen menettely on helppoa. Voidaan ajatella, että syökää itse, mitä olette keittäneet, ja lähteä paremman ruokapöydän ääreen omaan turvalliseen maahan. Näin kävi ainakin puoliksi Koreassa, ihan täysin Vietnamissa, isä-Bush veti joukkonsa pois aivan liian aikaisin Persianlahdelta ja niin saattaa joutua poikakin tai hänen seuraajansa tekemään.
Sitten taas saatetaan jonkin ajan kuluttua huutaa Amerikkaa apuun, ja kiltti USA vastaa kutsuun. On se mahdottoman hyvä asia, että on tuollainen USA. Jospa se Eurooppakin voisi joskus kehittyä sellaiseksi! Sellaisia visioitahan Euroopan johtomiehillä on ja oli ainakin jokin aika sitten vielä Suomenkin johtomiehillä.
Mutta Bushiin palatakseni: menköön, minunkin puolestani, mutta pysyköön Amerikka vielä vahvana!
Vastaukset 2
Vanhimmat
USA vastaa kutsuun, jos USAlla on intressejä maailmalla. Kuten esim. MacDonalds ym.....
Eivätkö Alkion näkemykset kiinnosta enää ketään Keskustan kannattajaa? Olisin odottanut, että edes joku olisi katsonut tarpeelliseksi ryhtyä niitä selittämään joko Keskustan nykyistä politiikkaa puolustaakseen tai vain pelkästään minun näkemystäni vastustaakseen. Mutta kissa lienee vienyt kielen jokaiselta. Voisinpa minä antaa sille kissalle nimenkin, mutta olkoon.
Kaipa johtopäätökseksi jää, että hiljaisuus on myöntymisen merkki - myönnetään, että Alkion ajatukset ovat enää arvossaan vain juhlapuheissa ja silloinkin hyvin valikoidusti.