Kuvitellaan seuraava skenaario:
Henkilö tekee rikoksen. Pahan sellaisen, josta seuraa ankaristakin ankarin rangaistus. Henkilö jää kiinni tästä rikoksesta ja passitetaan suoraan vankilaan odottamaan kuolemantuomiota. Vankilassa tällä rikollisella on aikaa miettiä asioita ja hän tulee uskoon. Tästä alkaa varsinainen pointtini:
Olen kuullut monesti, että jumala antaa aidosti katuvalle anteeksi. Rikollinen katuu aidosti, tuntee kamalia omantunnontuskia tekemisistään. Hän rukoilee, palvoo ja uskoo tosissaan. Hän uskoo niin tosissaan, että ajan kuluessa alkaa olla yhä vakuuttuneempi siitä, että jumala antaa anteeksi ja rakastaa myös häntä.
Rikollisemme omatunto alkaa pikkuhiljaa hellittää ja hän kokee saaneensa anteeksi. Mikään maanpäällinen rangaistus ei enää tunnu rikollisemme mielestä miltään, onhan itse kaikkivaltias hänet vapauttanut synneistään!
En väitä, että rikollisemme uusii tekonsa tällä verukkeella. Tuskinpa uusii, sillä onhan hän nyt kunnon uskovainen, parannuksen tehnyt henkilö. Hän saa siis täydellisen mielenrauhan ja kärsii tuomionsa loppuun. Vaikka tuomio olisikin se kuolema, ei sekään häntä pelottaisi. Hän on varma, että jumala ottaa hänetkin huomaansa.
Näkeekö kukaan tässä mitään outoa? Varmasti voidaan sanoa, että syntisiä rangaistaan jne. mutta eikö uskonto ole nimenomaan jokaisen yksityinen asia. Jokainen uskoo miten tahtoo.
Maailma on täynnä tällaisia selkeitä todisteita siitä, että uskonto onkin vain ihmisen omaa vastuunpakoilua. Näyttää siltä, että ihminen "tulee uskoon" aina, kun henkiset voimavarat alkavat olla loppu, eikä mitään muuta enää keksitä.
Jumalalla voidaan aina viimekädessä selittää kaikki ne negatiiviset asiat, jotka tuntuvat liian pahoilta. Se oli Jumalan tahto ja sillä oli jokin tarkoitus.
Tässä on jo väkisinkin sitä mieltä, että nämä asiat ovat ihmisen psykologisia suojautumiskeinoja maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Henkilö tekee rikoksen. Pahan sellaisen, josta seuraa ankaristakin ankarin rangaistus. Henkilö jää kiinni tästä rikoksesta ja passitetaan suoraan vankilaan odottamaan kuolemantuomiota. Vankilassa tällä rikollisella on aikaa miettiä asioita ja hän tulee uskoon. Tästä alkaa varsinainen pointtini:
Olen kuullut monesti, että jumala antaa aidosti katuvalle anteeksi. Rikollinen katuu aidosti, tuntee kamalia omantunnontuskia tekemisistään. Hän rukoilee, palvoo ja uskoo tosissaan. Hän uskoo niin tosissaan, että ajan kuluessa alkaa olla yhä vakuuttuneempi siitä, että jumala antaa anteeksi ja rakastaa myös häntä.
Rikollisemme omatunto alkaa pikkuhiljaa hellittää ja hän kokee saaneensa anteeksi. Mikään maanpäällinen rangaistus ei enää tunnu rikollisemme mielestä miltään, onhan itse kaikkivaltias hänet vapauttanut synneistään!
En väitä, että rikollisemme uusii tekonsa tällä verukkeella. Tuskinpa uusii, sillä onhan hän nyt kunnon uskovainen, parannuksen tehnyt henkilö. Hän saa siis täydellisen mielenrauhan ja kärsii tuomionsa loppuun. Vaikka tuomio olisikin se kuolema, ei sekään häntä pelottaisi. Hän on varma, että jumala ottaa hänetkin huomaansa.
Näkeekö kukaan tässä mitään outoa? Varmasti voidaan sanoa, että syntisiä rangaistaan jne. mutta eikö uskonto ole nimenomaan jokaisen yksityinen asia. Jokainen uskoo miten tahtoo.
Maailma on täynnä tällaisia selkeitä todisteita siitä, että uskonto onkin vain ihmisen omaa vastuunpakoilua. Näyttää siltä, että ihminen "tulee uskoon" aina, kun henkiset voimavarat alkavat olla loppu, eikä mitään muuta enää keksitä.
Jumalalla voidaan aina viimekädessä selittää kaikki ne negatiiviset asiat, jotka tuntuvat liian pahoilta. Se oli Jumalan tahto ja sillä oli jokin tarkoitus.
Tässä on jo väkisinkin sitä mieltä, että nämä asiat ovat ihmisen psykologisia suojautumiskeinoja maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
aivot väärin päin päässä,pitäis miettiä jo paljon ennenkuin joutuu vankilaan.oppis ajattelemaan!
Uskoo tosissaan: tärkein käsky!
Rakasta Herraa (Totuutta), Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Luukas 10
Jos taka-ajatuksena on itsekyys (minä ykkösenä),
sillon näkyy "outoa", teeskentelyä.
Kerroit fiktiivisen tarinan. Minä kerron nyt tositapauksesta, josta tehdyn dokumentin vangin ym. henkilöiden haastatteluineen näin televisiosta.
Dokumentissa kerrottiin amerikkalaisesta miehestä, joka alaikäisenä oli syyllistynyt tappoon. Hän oli oikeudenkäynnissä saanut kuolemantuomion ja oli nyt toistakymmentä vuotta odottanut vankilassa tuomion täytäntöönpanoa.
Vankilassa ollessaan hän oli tullut uskoon. Hän koki tekonsa hyvin pahaksi ja olisi halunnut käyttää loppuelämänsä työntekoon millaisessa paikassa hyvänsä sovittaakseen edes jotenkin vääryyden, minkä oli tehnyt.
Dokumentissa näytettiin paitsi vangin myös vankilanjohtajan, psykologin ja papin haastattelu, joissa nämä olivat sen kannalla, että kuolemantuomiota ei pantaisi toimeen. Sitä ei kuitenkaan muutettu. Uskoon tulostaan huolimatta mies ei saanut täydellistä mielenrauhaa, niin kuin sinun fiktiivinen henkilösi, vaan suri sitä, että hän ei voinut osoittaa mitenkään konkreettisesti, että oli tehnyt parannuksen.
En ymmärrä sitä, miten Jumalalla voitaisiin selittää kaikki negatiiviset asiat, miten uskonto voisi olla vastuunpakoilua ja miten uskonnolliset asiat voisivat olla ihmisen psykologisia suojautumiskeinoja maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Olemme kaikki rikollisia Jumalan edessä,
mutta usein vasta tosi syvälle langettuamme,
ymmärrämme sen.
Kun löytää itsensä rikollisen paikalta,
alkaa armokin kelvata.
Mutta ei tarvitse joutua niin kovan kautta
puhutelluksi. Raamatun peilistä voi katsella
omaa sydäntään, ja silloin ei siitä rikollisuuden
määrässä näy olevan loppua. Silloin alkaa kelvata
Jeesus, syntisten Vapahtaja.
Jumalalla ja uskonnoilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Osittain samoin saattaa olla uskoon tulemisen kanssa. Se on korkeintaan tuhannen kilometrin matkan ensinmäinen askel .
Sääli että monet jättävät kulkemisen siihen ensinmäiseen askeleeseen. Vielä useammat eivät koskaan ota edes sitä.
Japanissa on otettu käyttöön uudenlainen oikeuskäsittely.
Syyllistä ei tuomita vankilaan, vaan luotetaan siihen, että hän ennättää jo tuon oikeuskäsittelyn aikana ymmärtää tekonsa vääryyden ja oppia läksynsä.
Hieno systeemi ja toimii kuulemma käytännössäkin hyvin.
Vai voiko joku sanoa vuosimäärän, joka tarvitaan tuon läksyn oppimiseen? Ettei muka kuudessa vuodessa opi, mutta seitsemässä sitten kyllä. Ei kukaan voi tuollaista väittää.
kirjoitit että ihminen tulee yleensä uskoon vasta kun hänen henkiset voimavaransa on loppu.
olet oikeassa. mutta raamattu myös edellyttää sitä, kun ihminen huomaa oman toivottoman tilansa syntisenä eikä voi millään sieluansa lunastaa.
Tämä on maailman silmissä heikkouttaja ehkä se tavallaan onkin. se on oman minän riisumista ja luottamista Jumalaan.
Jeesus tuli nimenomaan pelastamaan sairaita, mutta niin kauan kun ihminen on itseriittoinen eikä tunne tarvetta sovitukseen niin niin kauan Jumala on hänen suhteen voimaton, mutta kun omat voimat häviävät ja joutuu alastomana kaikessa raadollisuudessaan Pyhän Jumalan kasvojen eteen ja nöyrtyy niin hänet Jumala korottaa.
vakuuta. Olen yhä sitä mieltä, että ollaan ihan ihmisen peruspsykologiassa tämän asian kanssa. Itse asiassa olen ehkä enemmän sitä mieltä, kuin aikaisemmin.
"Jumala astuu kuvaan vasta, kun ihmisen omat voimat ovat poissa tieltä.". On muka voimaton ennen sitä. Siis kaikkivoipainen JUMALA!?
Yhtä hyvin voin väittää, että jotain ihmisen on kesittävä, ettei pää hajoa elämän heitellessä.
Miksi sitten uskonto on niin kulttuurisidonnainen asia? Tai oikeammin sen ilmenemismuodot ovat. Lännessä on ihan eri meininki, kuin idässä. Ruohonjuuritasolla homma kuitenkin on sitä "samaa paskaa eri paketissa". Ihmiset ovat kaikki "samasta puusta veistettyjä", joten peruspsykologiakaan ei tunne kulttrirajoja. Johonkin on pakko turvautua. On se sitten Jeesus tai esine, joka perimätiedon mukaan rankaisee tuhmia.