joka oli viime vuosikymmenenä ollut keskeinen ilmiö kaikkialla, ei yksinomaan riitä selittämään tapahtuneen muutoksen luonnetta. Pikemminkin on muutoksen syitä etsittävä maamme rajojen sisäpuolelta kansallisesta, sisäisestä päätöksenteostamme.
Jo ulkopolitiikkamme luonne on uusimman kehityksen tuloksena olennaisesti muuttunut. Aikaisemmin vallinneesta koko maamme kannalta luovuttamatttomana pidetystä puolueettomuuspoliittisesta doktriinista on luovuttu ja sen sijaan on alettu puhua eräänlaisesta liittoutumattomuudesta. Samaan aikaan on esiintynyt yhä voimakkaampana pyrkimys sitoa maamme peruuttamattomin siten yleiseurooppalaiseen keskitettyyn talous-, hallinto- ja valtajärjestelmään.
Epäonnistuneista taloudellisista ratkaisuistamme (kuten ennen muuta markan vaihtamisesta euroon) on jo nyt jouduttu maksamaan kohtuuttoman korkea hinta. Pääomavirtojen pako maasta on jatkunut ennätysmäisen suurena, ja valtio velkaantuu entisestään.
Työttömyys syvenee jatkuvasti ja taloudellinen ahdinko jatkuu eikä sen loppua ole näkyvissä. Kaikesta tähänastisesta koetusta ja onneksi vielä toistaiseksi kokemattomista turvallisuupoliittisista seurauksista huolimatta maastamme ollaan jälleen rakentamassa eräänlaista lännen etuvartiota historiamme tarjoamista varoittavista näköaloista piittaamatta.
Edellä kuvatun kehityksen yllättävän nopeana huipentumana oli maamme historian "mustana perjantaina" (18.11.1994) eduskuntamme toimesta tapahtunut maamme pakkoliittäminen Euroopan unionin jäseneksi. Suoritetyn kansanäänestyksen jälkeen, jolloin äänestyssuhteet olivat 56,9 prosenttia puolesta ja 43,1 prosenttia vastaan, tasavallan presidentti Martti Ahtisaari totesi äänestystuloksen olevan poliittisesti ja moraalisesti sitova. Tämä toteamus on sinänsä oikeaan osunut, kun vain otetaan huomioon se seikka, että mainittu poliittinen ja moraalinen sitovuus koskee luonnollisesti kaikkia äänestäneitä eikä vain äänensä antaineiden verrattain niukkaa enemmistöä.
Lisäksi kansanäänestyksen tuloksella oli perustuslakimme mukaan vain neuvoa-antava, muttei juridisesti sitova merkitys. "Euroopan perustuslaki" muuttaisi olennaisesti EU:ta nykyisestä kaikkine unionin laajentumiseen liittyvine poliitikoineen, mutta vaikka paljon pysyisi entiselläänkin todetaan sopimuksen olevan eri asia, kuin Maastrichtin sopimus, joten se paperi, jolle kansan niukka enemmistö vastoin parempaa tietoaan antoi neuvoa-antavan äänensä, lakkaa pian olemasta olemassa.
Joka tapauksessa suoritetun kansanäänestyksen pohjalta toteutettiin verrattain lyhyen ajan kuluessa maamme liittäminen EU:n jäseneksi eduskunnan kahden kolmasosan enemmistöllä, mikä puolestaan astui voimaan 1995 alusta lukien. Tämän mahdollisti eduskunnan pääsihteerin Seppo Tiitisen johtaman valtiosääntökomitean laatima mietintö, jonka mukaan liittyminen tapahtui valtiosopimuksen varjolla ilman perustuslakimme säätämää kiireellisyyssuojaa. Itse asiassa liittymissopimuksen solmiminen olisi välttämättä edellyttänyt perustuslakimme mukaista viiden kuudesosan enemmistöllä tapahtunutta kiireelliseksi julistamista.
Jo ulkopolitiikkamme luonne on uusimman kehityksen tuloksena olennaisesti muuttunut. Aikaisemmin vallinneesta koko maamme kannalta luovuttamatttomana pidetystä puolueettomuuspoliittisesta doktriinista on luovuttu ja sen sijaan on alettu puhua eräänlaisesta liittoutumattomuudesta. Samaan aikaan on esiintynyt yhä voimakkaampana pyrkimys sitoa maamme peruuttamattomin siten yleiseurooppalaiseen keskitettyyn talous-, hallinto- ja valtajärjestelmään.
Epäonnistuneista taloudellisista ratkaisuistamme (kuten ennen muuta markan vaihtamisesta euroon) on jo nyt jouduttu maksamaan kohtuuttoman korkea hinta. Pääomavirtojen pako maasta on jatkunut ennätysmäisen suurena, ja valtio velkaantuu entisestään.
Työttömyys syvenee jatkuvasti ja taloudellinen ahdinko jatkuu eikä sen loppua ole näkyvissä. Kaikesta tähänastisesta koetusta ja onneksi vielä toistaiseksi kokemattomista turvallisuupoliittisista seurauksista huolimatta maastamme ollaan jälleen rakentamassa eräänlaista lännen etuvartiota historiamme tarjoamista varoittavista näköaloista piittaamatta.
Edellä kuvatun kehityksen yllättävän nopeana huipentumana oli maamme historian "mustana perjantaina" (18.11.1994) eduskuntamme toimesta tapahtunut maamme pakkoliittäminen Euroopan unionin jäseneksi. Suoritetyn kansanäänestyksen jälkeen, jolloin äänestyssuhteet olivat 56,9 prosenttia puolesta ja 43,1 prosenttia vastaan, tasavallan presidentti Martti Ahtisaari totesi äänestystuloksen olevan poliittisesti ja moraalisesti sitova. Tämä toteamus on sinänsä oikeaan osunut, kun vain otetaan huomioon se seikka, että mainittu poliittinen ja moraalinen sitovuus koskee luonnollisesti kaikkia äänestäneitä eikä vain äänensä antaineiden verrattain niukkaa enemmistöä.
Lisäksi kansanäänestyksen tuloksella oli perustuslakimme mukaan vain neuvoa-antava, muttei juridisesti sitova merkitys. "Euroopan perustuslaki" muuttaisi olennaisesti EU:ta nykyisestä kaikkine unionin laajentumiseen liittyvine poliitikoineen, mutta vaikka paljon pysyisi entiselläänkin todetaan sopimuksen olevan eri asia, kuin Maastrichtin sopimus, joten se paperi, jolle kansan niukka enemmistö vastoin parempaa tietoaan antoi neuvoa-antavan äänensä, lakkaa pian olemasta olemassa.
Joka tapauksessa suoritetun kansanäänestyksen pohjalta toteutettiin verrattain lyhyen ajan kuluessa maamme liittäminen EU:n jäseneksi eduskunnan kahden kolmasosan enemmistöllä, mikä puolestaan astui voimaan 1995 alusta lukien. Tämän mahdollisti eduskunnan pääsihteerin Seppo Tiitisen johtaman valtiosääntökomitean laatima mietintö, jonka mukaan liittyminen tapahtui valtiosopimuksen varjolla ilman perustuslakimme säätämää kiireellisyyssuojaa. Itse asiassa liittymissopimuksen solmiminen olisi välttämättä edellyttänyt perustuslakimme mukaista viiden kuudesosan enemmistöllä tapahtunutta kiireelliseksi julistamista.
Vastaukset 1
Vanhimmat
>> "Euroopan perustuslaki" muuttaisi olennaisesti EU:ta nykyisestä kaikkine unionin laajentumiseen liittyvine poliitikoineen