VALLANKUMOUKSEN ON TAPAHDUTTAVA, JOKAINEN TAANTUMUKSELLINEN ON TAPETTAVA, JOTTA VOIMME PERUSTA KOMMUNISTISEN UNELMA YHTEISKUNNAN, JOSSA KAIKKI OMISTAVAT KAIKEN YHDESSÄ, EIKÄ KUKAAN VOI RIISTÄÄ LUOKKA-ASEMALLANSA TOISIA IHMISIÄ! KOMISSAARIT JA KGB TULEVAT HUOLEHTIMAAN, ETTÄ KUKAAN EI SAA TOISTA ENEMPÄÄ TAVAROITA!!!!'
KAIKKIEN MAIDEN PROLETAARIT YHDISTYKÄÄ JA TAPPAKAA KAIKKI KAPITALISTIT JA ALOITTAKAA VALLANKUMOUS HETI!!!!
-----------------------------
Marxin puolesta
Suomalaisessa yliopisto- ja kulttuurielämässä on tapahtunut kollektiivinen muistinmenetys: Marx ja marxilaisuus ovat miltei täydellisesti unohtuneet. Varttuneemman, 1960-70-luvulla aikuisikään ehtineen sukupolven kohdalla kysymys on ollut tehokkaasta "poisoppimisesta", nuorempien kohdalla oppimista ei ole päässyt koskaan tapahtumaankaan, kun muistikatkos on pyyhkinyt Marxin tipotiehensä noiden varttuneempien laatimista opetusohjelmista ja luentosisällöistä. Tässä tapauksessa amnesia on todellakin kollektiivista, sen perimmäiset syyt palautuvat yksilön tietoisuutta syvempien voimien myllerrykseen, joka käynnistyi toden teolla viimeistään vuonna 1983, kun Marxin kuolemasta tuli kuluneeksi sata vuotta ja teemanumerot aiheesta oli saatu painettua. Vielä edellisenä vuonna Koivistojen sosialidemokraattinen pariskunta oli ilmoittanut olevansa "bernsteinilaisia sosialisteja". Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tuo aikanaan reformismia välittänyt oman identiteetin määrittely kuulostaa peräti radikaalilta.
Mitä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana oikein on tapahtunut, on visainen kysymys, johon vastaaminen vaatisi aikaa ja vaivaa sekä näiden käytön edellyttämää tukea. Esimerkiksi Suomen Akatemian pitäisikin tuollaiseen tutkimukseen todella panostaa, sillä sen myötä voitaisiin syvemmin ymmärtää - mikäli halutaan ymmärtää - mistä ideologisissa muodonmuutoksissa, arkiajattelun (ns. terve järki) radikaaleissa nurinkääntymisissä ja liki täydellisessä amnesiassakin on ollut kysymys.
Myös itseään kriittisenä ja valistuneena pitävä tutkija on ideologinen subjekti, olento joka ei ainakaan ilman perusteellista itsensä tuntemisen pyrkimystä voi tiedostaa, miksi hänen ajattelu- ja toimintatapansa, oikeina ja pätevinä pitävänsä teoriat ja käytännöt ovat aivan toiset kuin aikaisemmin. Gnothi seauton, tunne itsesi, kuuluu Delfoin oraakkelin ikiaikainen kehotus. Viimeistään Freudin jälkeen on lisättävä, että itsetutkistelu ei johda mihinkään, ellei ole tahtoa ja uskallusta tarkastella itseään olentona, jonka tietoisuuden muutosten takana ja alla on kokonaisen aikakauden muutos. Miten minä, yksilösubjekti, sovittaakaan itseään, ajatteluaan ja toimintaansa itseään mahtavampien muutosvoimien vaatimuksiin? Mitä tällainen sovitustyö on? Psykologisesti ajatellen on kaiketi niin, että ihmisyksilön on helpompi mukautua muutokseen, kun hän oppii näkemään reaalisen rationaalisena, kelvottoman kelvollisena, aluksi sietämättömän siedettävänä, sitten jopa toivottavana, ja ylevän lohdulliseksi lopuksi saattaa jo lukea tietoisuutensa metamorfoosia harkitun itsekritiikin, itsekehityksen tai jopa viisaaksitulemisen kehityskertomuksena.
Marxin tai marxilaisuuden unohtaminen onkin ollut viisasta siinä mielessä, että kapitalistisen markkinatalouden yhä itsestäänselvemmäksi käyvän yli- ja mielivallan sekä poliittisen konformismin ja kulttuurisen kyynisyyden leimaamassa maassa ei kannata olla sosialisti tai edes Marx-tutkija, mikäli aikoo ammentaa niistä lähteistä, joista raha ja arvostus pulppuavat. Jostainhan elanto on saatava, mikäli tahtoo omistaa aikansa tutkimukselle. Kun yhä suurempi osa tutkijoista elää ja tutkii vailla vakinaista työtä, on selvä, että yhä suurempi osa tempautuu muotien mukaan ja hakeutuu niihin seuroihin, joissa ei ole puutetta rahoituksesta ja rahoittajista. Edes hetkeksi voi jättää taakseen leipähuolet, kun on leipätyötä. Tätähän työ yliopistoillakin on. Senhän pitäisi olla suojatyötä, sitä että voi rauhassa yhteiskunnan hyötyvaatimuksilta tutkia mitä tutkii, asettaa kyseenalaiseksi kaiken sen, missä arvostelemisen aihetta on.
MIKÄLI on niin, ettemme elä mahdollisista maailmoista parhaassa, niin Marxin unohtamiselle ei ole olemassa teoreettisesti päteviä perusteita. Syyt ovatkin toisenlaisia. Marxista ja marxilaisuudesta irtaantuminen liittyy maailmanlaajuiseen voimasuhteiden muutokseen, jonka myötä solidaarisuutta, tasavertaisuutta ja yhteisvastuuta korostanut arvomaailma väistyy kilpailun, kamppailun, egoistisen individualismin ja yhä mahtavampia taloudellisia ja poliittisia järjestelmiä kohtaan luottamusta osoittavien arvostusten tieltä. Kysymys on kapitalismin voittokulusta, jolle muuhun kuin taloudellis-poliittis-sotilaalliseen voimaan tai yksilökeskeiseen suoriutumiseen tähtäävät päämäärät alistetaan. Marxin ja marxilaisuuden älyllisiä negeerauksia ei olekaan juuri esitetty, mikä amnesian johdosta onkin ymmärrettävää. Nykyinen opiskelijapolvi ei ole koskaan edes lukenut tuota peruskoulussa Neuvostoliiton isäksi ja protostalinistiksi leimattua, vuonna 1818 Trierissä syntynyttä saksalaista tohtoria.
Mikäli emme kuitenkaan katso, että suomalainen yhteiskunta on nyt mallillaan, että nykyinenn koalitiohallitus edustaa parasta mahdollista politiikkaa, niin Marxin unohtamista ei voida intellektuaalisesti oikeuttaa. Niin kauan kuin mondialisaatio merkitsee syvenevää eriarvoistumista maailman valtioiden välillä ja sisällä, niin Marxin historiallinen kapitalismin kritiikki voidaan unohtaa vain muilla kuin järkeen vetoavilla perusteluilla. Toki unohdukseen sisältyvää käytännöllistä järkeilyä tai laskelmointia voi silti ymmärtää järkiperäisesti. Ja edelleen, mikäli globaaleilla ympäristöongelmilla on yhteytensä valtioiden itsekkäisiin pyrkimyksiin ja talouden rakenteisiin, niin siinä tapauksessa kannattaisi vakavissaan perehtyä Marxin teoksiin.
Edellisiä väitteitä perustellakseni esitän joitakin muistia virkistäviä huomautuksia sekä annan eräitä vihjeitä siitä, miksi Marxia kannattaa tutkia ja marxilaisuutena sovittaa omaan aikakauteemme. Kaikki tämä vain niille, jotka eivät ole toivottoman vakuuttuneita historian lopusta, so. usko vakaasti siihen,
että elämme jo mahdollisista maailmoista parhaassa.
PÄÄOMA. Kannattaa tarttua rohkeasti tähän Marxin elämäntyön huipennukseen. Ensilukeminen kynä kädessä sujuu yllättävän nopeasti, sillä Marxin tyyli on rosoisessa ironisuudessaan mukaansa tempaava. Teoksen ensimmäisen osan ytimen muodostaa Marxin teoria pääoman tuotantoprosessista, jossa keskeistä on muun muassa arvon ja lisäarvon teorioiden kehittely. Tämä etenee abstraktista konkreettiseen - kuten koko teos - siten, että vaivan nähtyään on päässyt selville pääoman ja työn luonteesta tuotantovälineiden yksityisomistukselle perustuvassa kapitalistisessa markkinataloudessa. Marxin analyyseissa kapitalismi näyttäytyy reaalisena historiallisena ilmiönä, mikä osaltaan kannustaa lukijaa kysymään, mitä lisäarvo, arvon lisäys, työvoiman riistäminen tai tuotannon tehostaminen tarkoittavat nykyisissä informaatioteknologian leimaamissa jälkiteollisissa yhteiskunnissa. Voiko todella olla niin, että maksettu palkka olisi nykyään oikeudenmukaisesti määräytynyt korvaus tehdystä työstä? Milloin tällainen ratkaiseva historiallinen muutos olisi tapahtunut? Entä mistä tuloerot johtuvat? Miten palkat määräytyvät? Kenellä on oikeus työn tuloksiin ja miksi? Miten automaatio suhteutuu ihmistyöhön? Syntyvätkö voitot markkinoilla vai onko voittojen viimekätinen lähde sittenkin ihmistyössä? Miten tiedon ja informaation arvo muodostuu, jne.?
Pääoman kolmas, viimeinen osa käsittelee kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessia ja siinä muun muassa markkinoita. Teos avaa näkökulmia kapitalismin historiallisen kehityksen ja maailmanmittaan kasvamisen kysymyksiin. Vain viimeinen, keskeneräinen luku koskee luokkia. Kuitenkin kysymys tuotantosuhteista ja yhteiskuntaluokkien muodostumisesta ja luokkataistelun tuotantotapaan viittaavista lähtökohdista ja poliittisista ilmenemismuodoista käy läpi teoksen. Jälleen lukijan ajatuksiin kohoaa kysymyksiä siitä, miten kapitalistiseen tuotantotapaan ja sen edellyttämiin tuotantosuhteisiin perustuvat yhteiskunnat tai mondialisoitunut kapitalismi ylipäätään ovat omiaan jakamaan ihmisiä eriarvoisiin sosiaalisiin asemiin tai valtioita voittajiin ja häviäjiin. Jälkimmäisen kysymyksen kohdalla ei voi olla pohtimatta maailmanpolitiikan voimasuhteiden organisointitoimien yhteyksiä taloudelliseen kilpailuun valtioiden tai niiden muodostamien liittoutumien välillä.
Pääoman luettuaan ei ehkä olekaan vakuuttunut tämän teoksen vanhanaikaisuudesta vaan ennemminkin alkaa epäillä, josko kapitalismi onkin muuttunut vain pinnastaan, jalostunut entistä virtaviivaisemmaksi, semminkin kun yksilöiden tai kokonaisten maanosien välistä eriarvoisuutta ruokkivat mekanismit vaikuttavat entistäkin väkevämpinä. Viime kädessä kysymys voi sittenkin olla valinnasta tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuvan kapitalismin ja yhteiskunnalliseen yhteisomistukseen perustuvan sosialismin välillä. Tähän on heti lisättävä, ettei Marx esittänyt utopiaa sosialistisesta yhteiskunnasta, vaan historiallisesti perustellun analyysin kapitalismin ongelmista ja niiden perimmäisistä syistä. Tämä analyysi ei voi tietenkään päteä kaikilta osiltaan vuoden 2002 todellisuudessa, mutta Marx ja hänen Pääomansa voivat silti näyttää mallia sille, joka tällaiseen analyysiin haluaa ryhtyä.
Marx kirjoitti myös joukon teoksia, joissa hän analysoi varsin yksityiskohtaisesti esimerkiksi Ranskan 1800-luvun historiallisia mullistuksia (mm. Luokkataistelut Ranskassa 1848-1850, Louis Bonaparten Brumairekuun kahdeksastoista, Kansalaissota Ranskassa). Nämä teokset ovat paitsi terävää journalismia myös hienojakoisia analyyseja aikalaisille sekasortoisina näyttäytyneistä mullistuksista. Marxin analyyseissä yleinen ja erityinen leikkaavat toisensa esimerkillisellä tavalla. Yleinen teoreettinen tulkinta historian kehityskuluista auttaa ymmärtämään erityistä historiallista tapahtumasarjaa, mutta hienojakoinen ja yksityiskohtainen erittely takaa sen, ettei erityistä esitetä pelkästään yleisten historiallisten kehityskulkujen passiivisena ilmentymänä. Lyhyesti sanoen, erityistä ei palauteta yleiseen, vaikka yleinen auttaakin ymmärtämään erityistä. Nykylukijaa Marxin historiallisten tapausten analyysit ohjaavat arvioimaan kapitalistisen maailmantalouden yleisten lainalaisuuksien, tendenssien ja toimintalogiikkojen suhdetta erityistapauksiin - joita kaikki todelliset historialliset tapaukset myös ovat - kuten yksittäisen valtion sisäisiin poliittisiin tai kulttuurisiin tapahtumiin. Tässä voi ajatella esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa toteutettavien koulutuksen, tulon- ja voitonjaon tai työelämän muutosten yhteyttä globaalin kapitalismin asettamiin vaatimuksiin sekä maan hallituksen ja muiden poliittisten mahtien välittävää asemaa tuossa muutosprosessissa.
MARXIN merkittävimpiä seuraajia ovat olleet muun muassa Antonio Gramsci, Louis Althusser ja Bertolt Brecht sekä nykymarxilaisista esimerkiksi Perry Anderson, Terry Eagleton, Stuart Hall, Christopher Hill, Eric Hobsbawm, Anne Showstack Sassoon, E. P. Thompson (k. 1993) ja Raymond Williams (k. 1988) Britanniassa; Frigga Haug, Wolfgang Fritz Haug, Joachim Hirsch, Klaus Holzkamp (k. 1995) ja Claus Offe Saksassa; Nicola Badaloni, Giorgio Baratta, Eugenio Garin, Domenico Losurdo ja Nicolao Merker Italiassa; Etienne Balibar, Georges Labica ja Lucien Sève Ranskassa; Ellen Meiksins Wood ja Neal Wood Kanadassa; W.A. Suchting Australiassa (k. 1997); Lawrence Grossberg, Fredric Jameson, Douglas Kellner, Edward Said ja Immanuel Wallerstein Yhdysvalloissa sekä Eduardo Galeano Uruguayssa. Heistä useimpien teoksissa ideologiateoreettisella ja/tai hegemoniaa koskevalla kysymyksenasettelulla on keskeinen asema.
Monien lähtökohtana on Gramsci ja hänen parituhatsivuiset Vankilavihkonsa. Gramscin käyttämä ja kehittelemä hegemonian käsite ei kuvaa vain vallitsevaa uskomusten aatejärjestelmää, vaan käsite viittaa kokonaisen aikakauden voimasuhteisiin ja niitä ilmentäviin hegemonisiin liittoutumiin. Gramsci opettaa katsomaan, miten voimasuhteiden organisoimisessa on kysymys toiminnasta, jossa tietynlaisille ajattelu- ja toimintatavoille onnistutaan hankkimaan "terveen järjen" hyväksyntä. Italian ja Euroopan historian kohdalla Gramscia kiinnostikin se, kuinka ihmisten välisten kulttuuristen, poliittisten ja taloudellisten suhteiden tietynlainen järjestäytyminen on omiaan tuottamaan tietynlaista "tervettä järkeä" eli hegemonisia tapoja ymmärtää olemassa oleva todellisuus sekä oma paikkansa ja roolinsa siinä. Kääntäen, kysymys on siitä, miten yhteiskunnassa hallitsevat mahdit ovat myös ideologisia mahteja, jotka muokkaavat yhteiskunnallisia suhteita ja käytäntöjä (kuten kulttuurin muotoja) sellaiseksi, että niiden puitteissa kehkeytyvä "terve järki" on omiaan oikeuttamaan ja uusintamaan näiden mahtien ja niiden toimintalogiikkojen hallitsevaa asemaa. Gramscille "kulttuuri" onkin olennainen osa yhteiskunnallisten voimasuhteiden kenttää ja tämän myötä poliittisen ja taloudellisen vallan piiriä. Kulttuuria ei tässä tapauksessa rajata vain varsinaiseksi kulttuuriksi. Tällaiset rajanvedot vain auttavat uskottelemaan, että varsinaisen "kulttuurin" muodot, kuten nykyään urheilun hallitsema mediaviihde, olisivat vallan ja politiikan kannalta toisarvoisia, tai ettei "kulttuurin" ulkopuolisilla elämänalueilla olisi kulttuurista merkitystä.
Esimerkiksi työelämän käytännöillä tai mainonnan, kulutuksen sekä työ- ja tavaramarkkinoiden jokapäiväisillä käytännöillä on ideologisia vaikutuksia niissä toimien ihmisten "terveeseen järkeen", so. sisäistettyyn tapaan ymmärtää oma positionsa ja sen suomat toimintamahdollisuudet. Kuten varsinkin Althusser, Hall ja W. F. Haug ovat Gramsciin tukeutuen korostaneet, ideologia ei ole vain ihmisyksilön tietoisuuden tasoinen ilmiö. Ideologia tai ideologinen on heidän käyttämänään käsite, jolla on mahdollista tarttua niihin historiallisesti kehittyneisiin yhteiskunnallistaviin käytäntöihin ja instituutioihin (ideologiset mahdit), joilla on vaikutusvaltaa niiden vaikutuspiirissä toimivien ihmisyksilöiden, ideologisten subjektien, tapaan elää ja toimia tai ajatella elämänsä ja toimintansa ehtoja ja edellytyksiä.
Kysymys ideologisaatiosta viittaakin suoraan kysymykseen yhteiskunnallisesta toimintakyvystä ja sen rajoituksista. Esimerkiksi työelämän ahdistavuus saattavat johtaa uupuvan työntekijän kohdalla tuhoisiin itsesyytöksiin sen sijaan että ahdistus purkautuisi toiminnaksi, joka olisi osaltaan organisoimassa poliittista liikettä, joka todella asettaisi kyseenlaiseksi ahdistusta aiheuttavat työelämän rakenteet ja käytännöt tai jopa niiden taustalla vaikuttavat taloudelliset ja poliittiset mahdit. Tällainen työväenliike ei voi kuitenkaan ottaa onnistuakseen, mikäli muutosta tahtovat ihmiset eivät uskalla tehdä riittävän pitkälle meneviä johtopäätöksiä tai rohkene antaa omaa oikeutustaan tarpeeksi radikaaleille vaatimuksille. Kyky ja uskallus vastarintaan voivat kehittyä vain mikäli olemassa olevat terveen järjen muodot pystytään asettamaan kyseenalaisiksi syvälliseen, teoreettisesti perusteltuun (itse)ymmärrykseen nojaavan vasta-ajattelun tuella ja voimalla.
Näin kysymykset hegemoniasta ja ideologisista mahdeista viittaavat kysymykseen ihmisten ja ihmisryhmien yhteiskunnallisista positioista (asemista) ja niiden muuttamisen ehdoista ja edellytyksistä. Tämä on paitsi intellektuaalinen myös moraalis-poliittinen kysymys. Esimerkiksi yliopistotutkija voi omalla kohdallaan kysyä, mikä hänen yhteiskunnallinen positionsa on, millaisia tosiasiallisia vaikutuksia hänen tutkimuksillaan on, millaisissa ideologisissa käytännöissä hän on osallisena tai minkälaisia edellytyksiä hänellä on vaikuttaa näihin hänen elämänsä kannalta keskeisiin toimintaympäristöihin, tai millaisia kesyttäviä tai rohkaisevia vaikutuksia hänen positiollaan on hänen ajattelunsa ja toimintansa kehityksen kannalta.
Akateemisen radikalismin viimeisin ilmaus on ollut feministinen naistutkimus. Toimintalogiikkansa puolesta se ei kuitenkaan olennaisesti eroa muusta yliopistokäytännöstä. Ammatillinen ja tutkimuksellinen erikoistuminen sekä konformistinen mukautuminen hierarkkisiin, professionalisoituneisiin ja autoratiivisiin yliopisto- ja tiedemaailman käytäntöihin on leimannut myös suomalaisen naistutkimuksen kehitystä ainakin viime vuosikymmenen alkupuolelta lähtien. Kun hyväksyntää on saavutettu, sitä halutaan radikaalien pyrkimysten kustannuksellakin saada lisää. Naistutkimuksen yhteiskuntakriittinen praksis onkin näivettynyt pelkäksi akateemiseksi yliopistopraksikseksi virantäyttökiistoineen ja kunnianhimoisten virkatutkijoiden pyrintöineen.
Edellinen pätee myös toiseen toiveita nostattaneeseen tutkimusorientaatioon, ns. kulttuurintutkimukseen. Sen harjoittajat eivät ole erottautuneet muusta akateemisesta joukosta. Kulttuurintutkijoiden toimintatavat eivät ole olleet sen radikaalimpia kuin yliopistotutkijoiden keskimäärin, eivätkä kulttuurintutkimukselliset analyysit ole tulleet tunnetuiksi yhteiskuntakriittisestä pyrkimyksestään. Nämäkin tutkijat ovat hyväksyneet muiden - median, rahoittajien, hallinnon - määrittelemän asemansa omaa postiaan hoitavina yliopistotyöläisinä. Radikaalikaan, esimerkiksi Gramscia hyväkseen käyttävä kulttuurintutkimus ei ole muodostunut subversiiviseksi, brechtiläisittäin asioihin tarttuvaksi kulttuurikritiikiksi. Ajattelun ja elämän yhteyttä, teoreettisen toiminnan yhteiskunnallista subversiivisuutta korostaneen Gramscin "praksiksen filosofia" ("la filosofia della prassi") on sekin kesytetty kosmopolitistisen tiedeyhteisön konferenssiesitelmien harmittomaksi lähdeviitteeksi. Hänen ajattelustaan ammentavia orgaanisia intellektuelleja onkin etsittävä latinalaisesta Amerikasta ja muista länsimaisen ylivallan alla olevista maanosista, joissa vastarinta vielä elää.
Erityisen merkittäviä Marxin ja hänen merkittävimpien seuraajiensa analyysit ovatkin tarkasteltaessa juuri teorian ja käytännön suhteita. Nykytutkijoiden kohdalla teoreettinen tutkimustyö onkin yleensä käytännöllistä hyvin rajoittuneella ja konservatiivisella tavalla. Käytäntö merkitsee sitä, että tutkija osaa toimia kyllin ovelasti hankkiakseen sellaisen hyväksynnän työlleen, että yhteiskunnan hallitsevat mahdit (esimerkiksi valtiovalta - valtion yliopistot -yksityiset rahoittajat -akseli) suovat sille taloudellisen ja tämän myötä moraalisen tukensa. Nykyisin tämä edellyttää manageristista nokkeluutta ja touhukkuutta, taitoa pystyttää näyttäviä tutkimushankkeita riittävän vaan ei liian suosituista aiheista.
Tutkijan jokapäiväisessä arjessa käytännöllisyys tarkoittaa myös sitä, että tutkija keskittyy työhönsä omalla paikallaan omassa instituutioissaan. Palkkatyöläismentaliteetista hän omaksuu individualistisen toimeentulemisen pyrkimyksen. Tutkimusta ei tehdä esimerkiksi jonkin emansipatorisen päämäärän takia, vaan oman uran ja perheen hyvinvoinnin edistämiseksi. Vain harvat yhteiskuntatieteidenkään harjoittajat ovat myös tutkimustyössään intellektuaalisesti ja moraalisesti sitoutuneet yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Sitoutuminenhan ei suinkaan tarkoittaisi tutkimuksen muuttumista propagandaksi, vaan intellektuaalisesti vaateliasta pyrkimystä asettaa oma työnsä tärkeänä pitämänsä muutosliikkeen käyttöön. Marxin antama esimerkki on tässäkin kohtaa huomionarvoinen: Pääoma on tinkimättömän rehellistä analyysia, jonka kehittelyyn Marx uhrasi elämänsä voidakseen tarjota työväenliikkeelle teoreettisesti ensiluokkaisen instrumentin sen emansipaation ja itseymmärryksen edistäjäksi. Jos nyky-yliopiston kohdalla voidaan puhua tutkimuksen praktisesta ulottuvuudesta, se osoittaa yhä useammin, ja muidenkin kuin luonnontieteiden kohdalla, yhteiskunnallisten mahtien, kuten liike-elämän ja hallintokoneistojen suuntaan.
EDELLISTEN rivien kohdalla lukijan ei toki tarvitse olettaa, että häntä painostettaisiin ryhtymään marxilaiseksi tai sosialistiksi tai muulla tavoin nousemaan teoreettiseen ja käytännölliseen vastarintaan, ryhtymään Gramscin termein orgaaniseksi intellektuelliksi. Sitä paitsi, tuleehan todellinen painostus aivan muulta suunnalta, ihmisen jokapäiväisestä elämästä yksilönä, työntekijänä, kansalaisena, tutkijana, perheenjäsenenä tai jossakin muussa roolissa, jossa pitää kyetä vastaamaan itseään suurempien mahtien esittämiin kutsuihin ja haasteisiin. Yksinkertaisin vastaus on helpoin. Hoitaa roolinsa ajan vaatimusten mukaan, kyselemättä ja asettamatta kyseenalaiseksi, alistumalla "realiteettien" edessä ja nauttimalla niistä palkinnoista, joita nöyrä elämä voi tarjota. Useimpien kohdalla kaikki varmasti sujuukin mallikkaasti hamaan loppuun saakka, kunhan vain pysyttelee itseään väkevämpien mahtien tuntumassa. Toimeentulemisen riskit kasvavat vasta laitoja lähestyttäessä, mutta toisaalta sinne jouduttuaan ei enää ole edes kahleita menetettävänään.
Nöyrään elämään tyytyessään tulee samalla omalla kohdallaan toteen näyttäneeksi, miten suuri voi olla ideologisten mahtien ja hegemonisten käytäntöjen voima. Nöyryydessä ja sopeutuvaisuudessa - oman menestyksen varmistelu kääntöpuolenaan - ei ole kyse vain peritystä luonteenpiirteestä tai aina edes vanhemmilta saadusta suvun perinnöstä. Jos ei kuitenkaan kaikesta huolimatta halua nöyrään elämäänsä tyytyä tai ei ole pyrkimyksistään huolimatta onnistunut yrityksissään olla kelvollinen subjekti, niin siinä tapauksessa voisi ehkä lukea Marxin teoksia vailla menettämisen pelkoa. Niihin nimittäin sisältyy yllättävän optimistinen käsitys ihmisen mahdollisuuksista muuttaa elämänsä edellytyksiä ja tarttua asioihin myös ajattelun keinoin. Yksinäisenä sankarina ihmisestä ei ole kuin selviytyjäksi, yhdessä kaltaistensa kanssa hänessä on voimaa. Miten tällainen muutosvoima voidaan tuottaa yhteistahdoksi ja muutosliikkeeksi, siihenkin Marxiin ja marxilaisuuteen perehtyminen saattaa avata varteenotettavia näkökulmia.
Kysymyshän lienee loppujen lopuksi siitä, miten ja keiden ehdoilla elämme jokapäiväistä elämäämme, tai miten ja keiden kanssa tahdomme ja voimme vaikuttaa elämämme edellytyksiin, olimmepa sitten tutkijoita tai yhteiskunnan jäseniä aivan muissa tehtävissä.
P.S. Mikäli haluaa hankkia hyvän kuvan Marxin ja marxilaisuuden relevanssista ennen ja nykyään, niin kannattaa tutustua viidenteen osaan ehtineeseen teossarjaan Historisch-kritisches Wörterbuch des Marxismus (Argument-Verlag, Hamburg-Berlin 1994-). W.F. Haugin johtaman hankkeen kirjoittajakuntaan kuuluu satoihin nouseva joukko tutkijoita kaikkialta maailmasta. (http://www.argument-verlag.de/wissenschaft/hkwm.html)
http://www.marx-seura.kaapeli.fi/
KAIKKIEN MAIDEN PROLETAARIT YHDISTYKÄÄ JA TAPPAKAA KAIKKI KAPITALISTIT JA ALOITTAKAA VALLANKUMOUS HETI!!!!
-----------------------------
Marxin puolesta
Suomalaisessa yliopisto- ja kulttuurielämässä on tapahtunut kollektiivinen muistinmenetys: Marx ja marxilaisuus ovat miltei täydellisesti unohtuneet. Varttuneemman, 1960-70-luvulla aikuisikään ehtineen sukupolven kohdalla kysymys on ollut tehokkaasta "poisoppimisesta", nuorempien kohdalla oppimista ei ole päässyt koskaan tapahtumaankaan, kun muistikatkos on pyyhkinyt Marxin tipotiehensä noiden varttuneempien laatimista opetusohjelmista ja luentosisällöistä. Tässä tapauksessa amnesia on todellakin kollektiivista, sen perimmäiset syyt palautuvat yksilön tietoisuutta syvempien voimien myllerrykseen, joka käynnistyi toden teolla viimeistään vuonna 1983, kun Marxin kuolemasta tuli kuluneeksi sata vuotta ja teemanumerot aiheesta oli saatu painettua. Vielä edellisenä vuonna Koivistojen sosialidemokraattinen pariskunta oli ilmoittanut olevansa "bernsteinilaisia sosialisteja". Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tuo aikanaan reformismia välittänyt oman identiteetin määrittely kuulostaa peräti radikaalilta.
Mitä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana oikein on tapahtunut, on visainen kysymys, johon vastaaminen vaatisi aikaa ja vaivaa sekä näiden käytön edellyttämää tukea. Esimerkiksi Suomen Akatemian pitäisikin tuollaiseen tutkimukseen todella panostaa, sillä sen myötä voitaisiin syvemmin ymmärtää - mikäli halutaan ymmärtää - mistä ideologisissa muodonmuutoksissa, arkiajattelun (ns. terve järki) radikaaleissa nurinkääntymisissä ja liki täydellisessä amnesiassakin on ollut kysymys.
Myös itseään kriittisenä ja valistuneena pitävä tutkija on ideologinen subjekti, olento joka ei ainakaan ilman perusteellista itsensä tuntemisen pyrkimystä voi tiedostaa, miksi hänen ajattelu- ja toimintatapansa, oikeina ja pätevinä pitävänsä teoriat ja käytännöt ovat aivan toiset kuin aikaisemmin. Gnothi seauton, tunne itsesi, kuuluu Delfoin oraakkelin ikiaikainen kehotus. Viimeistään Freudin jälkeen on lisättävä, että itsetutkistelu ei johda mihinkään, ellei ole tahtoa ja uskallusta tarkastella itseään olentona, jonka tietoisuuden muutosten takana ja alla on kokonaisen aikakauden muutos. Miten minä, yksilösubjekti, sovittaakaan itseään, ajatteluaan ja toimintaansa itseään mahtavampien muutosvoimien vaatimuksiin? Mitä tällainen sovitustyö on? Psykologisesti ajatellen on kaiketi niin, että ihmisyksilön on helpompi mukautua muutokseen, kun hän oppii näkemään reaalisen rationaalisena, kelvottoman kelvollisena, aluksi sietämättömän siedettävänä, sitten jopa toivottavana, ja ylevän lohdulliseksi lopuksi saattaa jo lukea tietoisuutensa metamorfoosia harkitun itsekritiikin, itsekehityksen tai jopa viisaaksitulemisen kehityskertomuksena.
Marxin tai marxilaisuuden unohtaminen onkin ollut viisasta siinä mielessä, että kapitalistisen markkinatalouden yhä itsestäänselvemmäksi käyvän yli- ja mielivallan sekä poliittisen konformismin ja kulttuurisen kyynisyyden leimaamassa maassa ei kannata olla sosialisti tai edes Marx-tutkija, mikäli aikoo ammentaa niistä lähteistä, joista raha ja arvostus pulppuavat. Jostainhan elanto on saatava, mikäli tahtoo omistaa aikansa tutkimukselle. Kun yhä suurempi osa tutkijoista elää ja tutkii vailla vakinaista työtä, on selvä, että yhä suurempi osa tempautuu muotien mukaan ja hakeutuu niihin seuroihin, joissa ei ole puutetta rahoituksesta ja rahoittajista. Edes hetkeksi voi jättää taakseen leipähuolet, kun on leipätyötä. Tätähän työ yliopistoillakin on. Senhän pitäisi olla suojatyötä, sitä että voi rauhassa yhteiskunnan hyötyvaatimuksilta tutkia mitä tutkii, asettaa kyseenalaiseksi kaiken sen, missä arvostelemisen aihetta on.
MIKÄLI on niin, ettemme elä mahdollisista maailmoista parhaassa, niin Marxin unohtamiselle ei ole olemassa teoreettisesti päteviä perusteita. Syyt ovatkin toisenlaisia. Marxista ja marxilaisuudesta irtaantuminen liittyy maailmanlaajuiseen voimasuhteiden muutokseen, jonka myötä solidaarisuutta, tasavertaisuutta ja yhteisvastuuta korostanut arvomaailma väistyy kilpailun, kamppailun, egoistisen individualismin ja yhä mahtavampia taloudellisia ja poliittisia järjestelmiä kohtaan luottamusta osoittavien arvostusten tieltä. Kysymys on kapitalismin voittokulusta, jolle muuhun kuin taloudellis-poliittis-sotilaalliseen voimaan tai yksilökeskeiseen suoriutumiseen tähtäävät päämäärät alistetaan. Marxin ja marxilaisuuden älyllisiä negeerauksia ei olekaan juuri esitetty, mikä amnesian johdosta onkin ymmärrettävää. Nykyinen opiskelijapolvi ei ole koskaan edes lukenut tuota peruskoulussa Neuvostoliiton isäksi ja protostalinistiksi leimattua, vuonna 1818 Trierissä syntynyttä saksalaista tohtoria.
Mikäli emme kuitenkaan katso, että suomalainen yhteiskunta on nyt mallillaan, että nykyinenn koalitiohallitus edustaa parasta mahdollista politiikkaa, niin Marxin unohtamista ei voida intellektuaalisesti oikeuttaa. Niin kauan kuin mondialisaatio merkitsee syvenevää eriarvoistumista maailman valtioiden välillä ja sisällä, niin Marxin historiallinen kapitalismin kritiikki voidaan unohtaa vain muilla kuin järkeen vetoavilla perusteluilla. Toki unohdukseen sisältyvää käytännöllistä järkeilyä tai laskelmointia voi silti ymmärtää järkiperäisesti. Ja edelleen, mikäli globaaleilla ympäristöongelmilla on yhteytensä valtioiden itsekkäisiin pyrkimyksiin ja talouden rakenteisiin, niin siinä tapauksessa kannattaisi vakavissaan perehtyä Marxin teoksiin.
Edellisiä väitteitä perustellakseni esitän joitakin muistia virkistäviä huomautuksia sekä annan eräitä vihjeitä siitä, miksi Marxia kannattaa tutkia ja marxilaisuutena sovittaa omaan aikakauteemme. Kaikki tämä vain niille, jotka eivät ole toivottoman vakuuttuneita historian lopusta, so. usko vakaasti siihen,
että elämme jo mahdollisista maailmoista parhaassa.
PÄÄOMA. Kannattaa tarttua rohkeasti tähän Marxin elämäntyön huipennukseen. Ensilukeminen kynä kädessä sujuu yllättävän nopeasti, sillä Marxin tyyli on rosoisessa ironisuudessaan mukaansa tempaava. Teoksen ensimmäisen osan ytimen muodostaa Marxin teoria pääoman tuotantoprosessista, jossa keskeistä on muun muassa arvon ja lisäarvon teorioiden kehittely. Tämä etenee abstraktista konkreettiseen - kuten koko teos - siten, että vaivan nähtyään on päässyt selville pääoman ja työn luonteesta tuotantovälineiden yksityisomistukselle perustuvassa kapitalistisessa markkinataloudessa. Marxin analyyseissa kapitalismi näyttäytyy reaalisena historiallisena ilmiönä, mikä osaltaan kannustaa lukijaa kysymään, mitä lisäarvo, arvon lisäys, työvoiman riistäminen tai tuotannon tehostaminen tarkoittavat nykyisissä informaatioteknologian leimaamissa jälkiteollisissa yhteiskunnissa. Voiko todella olla niin, että maksettu palkka olisi nykyään oikeudenmukaisesti määräytynyt korvaus tehdystä työstä? Milloin tällainen ratkaiseva historiallinen muutos olisi tapahtunut? Entä mistä tuloerot johtuvat? Miten palkat määräytyvät? Kenellä on oikeus työn tuloksiin ja miksi? Miten automaatio suhteutuu ihmistyöhön? Syntyvätkö voitot markkinoilla vai onko voittojen viimekätinen lähde sittenkin ihmistyössä? Miten tiedon ja informaation arvo muodostuu, jne.?
Pääoman kolmas, viimeinen osa käsittelee kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessia ja siinä muun muassa markkinoita. Teos avaa näkökulmia kapitalismin historiallisen kehityksen ja maailmanmittaan kasvamisen kysymyksiin. Vain viimeinen, keskeneräinen luku koskee luokkia. Kuitenkin kysymys tuotantosuhteista ja yhteiskuntaluokkien muodostumisesta ja luokkataistelun tuotantotapaan viittaavista lähtökohdista ja poliittisista ilmenemismuodoista käy läpi teoksen. Jälleen lukijan ajatuksiin kohoaa kysymyksiä siitä, miten kapitalistiseen tuotantotapaan ja sen edellyttämiin tuotantosuhteisiin perustuvat yhteiskunnat tai mondialisoitunut kapitalismi ylipäätään ovat omiaan jakamaan ihmisiä eriarvoisiin sosiaalisiin asemiin tai valtioita voittajiin ja häviäjiin. Jälkimmäisen kysymyksen kohdalla ei voi olla pohtimatta maailmanpolitiikan voimasuhteiden organisointitoimien yhteyksiä taloudelliseen kilpailuun valtioiden tai niiden muodostamien liittoutumien välillä.
Pääoman luettuaan ei ehkä olekaan vakuuttunut tämän teoksen vanhanaikaisuudesta vaan ennemminkin alkaa epäillä, josko kapitalismi onkin muuttunut vain pinnastaan, jalostunut entistä virtaviivaisemmaksi, semminkin kun yksilöiden tai kokonaisten maanosien välistä eriarvoisuutta ruokkivat mekanismit vaikuttavat entistäkin väkevämpinä. Viime kädessä kysymys voi sittenkin olla valinnasta tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuvan kapitalismin ja yhteiskunnalliseen yhteisomistukseen perustuvan sosialismin välillä. Tähän on heti lisättävä, ettei Marx esittänyt utopiaa sosialistisesta yhteiskunnasta, vaan historiallisesti perustellun analyysin kapitalismin ongelmista ja niiden perimmäisistä syistä. Tämä analyysi ei voi tietenkään päteä kaikilta osiltaan vuoden 2002 todellisuudessa, mutta Marx ja hänen Pääomansa voivat silti näyttää mallia sille, joka tällaiseen analyysiin haluaa ryhtyä.
Marx kirjoitti myös joukon teoksia, joissa hän analysoi varsin yksityiskohtaisesti esimerkiksi Ranskan 1800-luvun historiallisia mullistuksia (mm. Luokkataistelut Ranskassa 1848-1850, Louis Bonaparten Brumairekuun kahdeksastoista, Kansalaissota Ranskassa). Nämä teokset ovat paitsi terävää journalismia myös hienojakoisia analyyseja aikalaisille sekasortoisina näyttäytyneistä mullistuksista. Marxin analyyseissä yleinen ja erityinen leikkaavat toisensa esimerkillisellä tavalla. Yleinen teoreettinen tulkinta historian kehityskuluista auttaa ymmärtämään erityistä historiallista tapahtumasarjaa, mutta hienojakoinen ja yksityiskohtainen erittely takaa sen, ettei erityistä esitetä pelkästään yleisten historiallisten kehityskulkujen passiivisena ilmentymänä. Lyhyesti sanoen, erityistä ei palauteta yleiseen, vaikka yleinen auttaakin ymmärtämään erityistä. Nykylukijaa Marxin historiallisten tapausten analyysit ohjaavat arvioimaan kapitalistisen maailmantalouden yleisten lainalaisuuksien, tendenssien ja toimintalogiikkojen suhdetta erityistapauksiin - joita kaikki todelliset historialliset tapaukset myös ovat - kuten yksittäisen valtion sisäisiin poliittisiin tai kulttuurisiin tapahtumiin. Tässä voi ajatella esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa toteutettavien koulutuksen, tulon- ja voitonjaon tai työelämän muutosten yhteyttä globaalin kapitalismin asettamiin vaatimuksiin sekä maan hallituksen ja muiden poliittisten mahtien välittävää asemaa tuossa muutosprosessissa.
MARXIN merkittävimpiä seuraajia ovat olleet muun muassa Antonio Gramsci, Louis Althusser ja Bertolt Brecht sekä nykymarxilaisista esimerkiksi Perry Anderson, Terry Eagleton, Stuart Hall, Christopher Hill, Eric Hobsbawm, Anne Showstack Sassoon, E. P. Thompson (k. 1993) ja Raymond Williams (k. 1988) Britanniassa; Frigga Haug, Wolfgang Fritz Haug, Joachim Hirsch, Klaus Holzkamp (k. 1995) ja Claus Offe Saksassa; Nicola Badaloni, Giorgio Baratta, Eugenio Garin, Domenico Losurdo ja Nicolao Merker Italiassa; Etienne Balibar, Georges Labica ja Lucien Sève Ranskassa; Ellen Meiksins Wood ja Neal Wood Kanadassa; W.A. Suchting Australiassa (k. 1997); Lawrence Grossberg, Fredric Jameson, Douglas Kellner, Edward Said ja Immanuel Wallerstein Yhdysvalloissa sekä Eduardo Galeano Uruguayssa. Heistä useimpien teoksissa ideologiateoreettisella ja/tai hegemoniaa koskevalla kysymyksenasettelulla on keskeinen asema.
Monien lähtökohtana on Gramsci ja hänen parituhatsivuiset Vankilavihkonsa. Gramscin käyttämä ja kehittelemä hegemonian käsite ei kuvaa vain vallitsevaa uskomusten aatejärjestelmää, vaan käsite viittaa kokonaisen aikakauden voimasuhteisiin ja niitä ilmentäviin hegemonisiin liittoutumiin. Gramsci opettaa katsomaan, miten voimasuhteiden organisoimisessa on kysymys toiminnasta, jossa tietynlaisille ajattelu- ja toimintatavoille onnistutaan hankkimaan "terveen järjen" hyväksyntä. Italian ja Euroopan historian kohdalla Gramscia kiinnostikin se, kuinka ihmisten välisten kulttuuristen, poliittisten ja taloudellisten suhteiden tietynlainen järjestäytyminen on omiaan tuottamaan tietynlaista "tervettä järkeä" eli hegemonisia tapoja ymmärtää olemassa oleva todellisuus sekä oma paikkansa ja roolinsa siinä. Kääntäen, kysymys on siitä, miten yhteiskunnassa hallitsevat mahdit ovat myös ideologisia mahteja, jotka muokkaavat yhteiskunnallisia suhteita ja käytäntöjä (kuten kulttuurin muotoja) sellaiseksi, että niiden puitteissa kehkeytyvä "terve järki" on omiaan oikeuttamaan ja uusintamaan näiden mahtien ja niiden toimintalogiikkojen hallitsevaa asemaa. Gramscille "kulttuuri" onkin olennainen osa yhteiskunnallisten voimasuhteiden kenttää ja tämän myötä poliittisen ja taloudellisen vallan piiriä. Kulttuuria ei tässä tapauksessa rajata vain varsinaiseksi kulttuuriksi. Tällaiset rajanvedot vain auttavat uskottelemaan, että varsinaisen "kulttuurin" muodot, kuten nykyään urheilun hallitsema mediaviihde, olisivat vallan ja politiikan kannalta toisarvoisia, tai ettei "kulttuurin" ulkopuolisilla elämänalueilla olisi kulttuurista merkitystä.
Esimerkiksi työelämän käytännöillä tai mainonnan, kulutuksen sekä työ- ja tavaramarkkinoiden jokapäiväisillä käytännöillä on ideologisia vaikutuksia niissä toimien ihmisten "terveeseen järkeen", so. sisäistettyyn tapaan ymmärtää oma positionsa ja sen suomat toimintamahdollisuudet. Kuten varsinkin Althusser, Hall ja W. F. Haug ovat Gramsciin tukeutuen korostaneet, ideologia ei ole vain ihmisyksilön tietoisuuden tasoinen ilmiö. Ideologia tai ideologinen on heidän käyttämänään käsite, jolla on mahdollista tarttua niihin historiallisesti kehittyneisiin yhteiskunnallistaviin käytäntöihin ja instituutioihin (ideologiset mahdit), joilla on vaikutusvaltaa niiden vaikutuspiirissä toimivien ihmisyksilöiden, ideologisten subjektien, tapaan elää ja toimia tai ajatella elämänsä ja toimintansa ehtoja ja edellytyksiä.
Kysymys ideologisaatiosta viittaakin suoraan kysymykseen yhteiskunnallisesta toimintakyvystä ja sen rajoituksista. Esimerkiksi työelämän ahdistavuus saattavat johtaa uupuvan työntekijän kohdalla tuhoisiin itsesyytöksiin sen sijaan että ahdistus purkautuisi toiminnaksi, joka olisi osaltaan organisoimassa poliittista liikettä, joka todella asettaisi kyseenlaiseksi ahdistusta aiheuttavat työelämän rakenteet ja käytännöt tai jopa niiden taustalla vaikuttavat taloudelliset ja poliittiset mahdit. Tällainen työväenliike ei voi kuitenkaan ottaa onnistuakseen, mikäli muutosta tahtovat ihmiset eivät uskalla tehdä riittävän pitkälle meneviä johtopäätöksiä tai rohkene antaa omaa oikeutustaan tarpeeksi radikaaleille vaatimuksille. Kyky ja uskallus vastarintaan voivat kehittyä vain mikäli olemassa olevat terveen järjen muodot pystytään asettamaan kyseenalaisiksi syvälliseen, teoreettisesti perusteltuun (itse)ymmärrykseen nojaavan vasta-ajattelun tuella ja voimalla.
Näin kysymykset hegemoniasta ja ideologisista mahdeista viittaavat kysymykseen ihmisten ja ihmisryhmien yhteiskunnallisista positioista (asemista) ja niiden muuttamisen ehdoista ja edellytyksistä. Tämä on paitsi intellektuaalinen myös moraalis-poliittinen kysymys. Esimerkiksi yliopistotutkija voi omalla kohdallaan kysyä, mikä hänen yhteiskunnallinen positionsa on, millaisia tosiasiallisia vaikutuksia hänen tutkimuksillaan on, millaisissa ideologisissa käytännöissä hän on osallisena tai minkälaisia edellytyksiä hänellä on vaikuttaa näihin hänen elämänsä kannalta keskeisiin toimintaympäristöihin, tai millaisia kesyttäviä tai rohkaisevia vaikutuksia hänen positiollaan on hänen ajattelunsa ja toimintansa kehityksen kannalta.
Akateemisen radikalismin viimeisin ilmaus on ollut feministinen naistutkimus. Toimintalogiikkansa puolesta se ei kuitenkaan olennaisesti eroa muusta yliopistokäytännöstä. Ammatillinen ja tutkimuksellinen erikoistuminen sekä konformistinen mukautuminen hierarkkisiin, professionalisoituneisiin ja autoratiivisiin yliopisto- ja tiedemaailman käytäntöihin on leimannut myös suomalaisen naistutkimuksen kehitystä ainakin viime vuosikymmenen alkupuolelta lähtien. Kun hyväksyntää on saavutettu, sitä halutaan radikaalien pyrkimysten kustannuksellakin saada lisää. Naistutkimuksen yhteiskuntakriittinen praksis onkin näivettynyt pelkäksi akateemiseksi yliopistopraksikseksi virantäyttökiistoineen ja kunnianhimoisten virkatutkijoiden pyrintöineen.
Edellinen pätee myös toiseen toiveita nostattaneeseen tutkimusorientaatioon, ns. kulttuurintutkimukseen. Sen harjoittajat eivät ole erottautuneet muusta akateemisesta joukosta. Kulttuurintutkijoiden toimintatavat eivät ole olleet sen radikaalimpia kuin yliopistotutkijoiden keskimäärin, eivätkä kulttuurintutkimukselliset analyysit ole tulleet tunnetuiksi yhteiskuntakriittisestä pyrkimyksestään. Nämäkin tutkijat ovat hyväksyneet muiden - median, rahoittajien, hallinnon - määrittelemän asemansa omaa postiaan hoitavina yliopistotyöläisinä. Radikaalikaan, esimerkiksi Gramscia hyväkseen käyttävä kulttuurintutkimus ei ole muodostunut subversiiviseksi, brechtiläisittäin asioihin tarttuvaksi kulttuurikritiikiksi. Ajattelun ja elämän yhteyttä, teoreettisen toiminnan yhteiskunnallista subversiivisuutta korostaneen Gramscin "praksiksen filosofia" ("la filosofia della prassi") on sekin kesytetty kosmopolitistisen tiedeyhteisön konferenssiesitelmien harmittomaksi lähdeviitteeksi. Hänen ajattelustaan ammentavia orgaanisia intellektuelleja onkin etsittävä latinalaisesta Amerikasta ja muista länsimaisen ylivallan alla olevista maanosista, joissa vastarinta vielä elää.
Erityisen merkittäviä Marxin ja hänen merkittävimpien seuraajiensa analyysit ovatkin tarkasteltaessa juuri teorian ja käytännön suhteita. Nykytutkijoiden kohdalla teoreettinen tutkimustyö onkin yleensä käytännöllistä hyvin rajoittuneella ja konservatiivisella tavalla. Käytäntö merkitsee sitä, että tutkija osaa toimia kyllin ovelasti hankkiakseen sellaisen hyväksynnän työlleen, että yhteiskunnan hallitsevat mahdit (esimerkiksi valtiovalta - valtion yliopistot -yksityiset rahoittajat -akseli) suovat sille taloudellisen ja tämän myötä moraalisen tukensa. Nykyisin tämä edellyttää manageristista nokkeluutta ja touhukkuutta, taitoa pystyttää näyttäviä tutkimushankkeita riittävän vaan ei liian suosituista aiheista.
Tutkijan jokapäiväisessä arjessa käytännöllisyys tarkoittaa myös sitä, että tutkija keskittyy työhönsä omalla paikallaan omassa instituutioissaan. Palkkatyöläismentaliteetista hän omaksuu individualistisen toimeentulemisen pyrkimyksen. Tutkimusta ei tehdä esimerkiksi jonkin emansipatorisen päämäärän takia, vaan oman uran ja perheen hyvinvoinnin edistämiseksi. Vain harvat yhteiskuntatieteidenkään harjoittajat ovat myös tutkimustyössään intellektuaalisesti ja moraalisesti sitoutuneet yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Sitoutuminenhan ei suinkaan tarkoittaisi tutkimuksen muuttumista propagandaksi, vaan intellektuaalisesti vaateliasta pyrkimystä asettaa oma työnsä tärkeänä pitämänsä muutosliikkeen käyttöön. Marxin antama esimerkki on tässäkin kohtaa huomionarvoinen: Pääoma on tinkimättömän rehellistä analyysia, jonka kehittelyyn Marx uhrasi elämänsä voidakseen tarjota työväenliikkeelle teoreettisesti ensiluokkaisen instrumentin sen emansipaation ja itseymmärryksen edistäjäksi. Jos nyky-yliopiston kohdalla voidaan puhua tutkimuksen praktisesta ulottuvuudesta, se osoittaa yhä useammin, ja muidenkin kuin luonnontieteiden kohdalla, yhteiskunnallisten mahtien, kuten liike-elämän ja hallintokoneistojen suuntaan.
EDELLISTEN rivien kohdalla lukijan ei toki tarvitse olettaa, että häntä painostettaisiin ryhtymään marxilaiseksi tai sosialistiksi tai muulla tavoin nousemaan teoreettiseen ja käytännölliseen vastarintaan, ryhtymään Gramscin termein orgaaniseksi intellektuelliksi. Sitä paitsi, tuleehan todellinen painostus aivan muulta suunnalta, ihmisen jokapäiväisestä elämästä yksilönä, työntekijänä, kansalaisena, tutkijana, perheenjäsenenä tai jossakin muussa roolissa, jossa pitää kyetä vastaamaan itseään suurempien mahtien esittämiin kutsuihin ja haasteisiin. Yksinkertaisin vastaus on helpoin. Hoitaa roolinsa ajan vaatimusten mukaan, kyselemättä ja asettamatta kyseenalaiseksi, alistumalla "realiteettien" edessä ja nauttimalla niistä palkinnoista, joita nöyrä elämä voi tarjota. Useimpien kohdalla kaikki varmasti sujuukin mallikkaasti hamaan loppuun saakka, kunhan vain pysyttelee itseään väkevämpien mahtien tuntumassa. Toimeentulemisen riskit kasvavat vasta laitoja lähestyttäessä, mutta toisaalta sinne jouduttuaan ei enää ole edes kahleita menetettävänään.
Nöyrään elämään tyytyessään tulee samalla omalla kohdallaan toteen näyttäneeksi, miten suuri voi olla ideologisten mahtien ja hegemonisten käytäntöjen voima. Nöyryydessä ja sopeutuvaisuudessa - oman menestyksen varmistelu kääntöpuolenaan - ei ole kyse vain peritystä luonteenpiirteestä tai aina edes vanhemmilta saadusta suvun perinnöstä. Jos ei kuitenkaan kaikesta huolimatta halua nöyrään elämäänsä tyytyä tai ei ole pyrkimyksistään huolimatta onnistunut yrityksissään olla kelvollinen subjekti, niin siinä tapauksessa voisi ehkä lukea Marxin teoksia vailla menettämisen pelkoa. Niihin nimittäin sisältyy yllättävän optimistinen käsitys ihmisen mahdollisuuksista muuttaa elämänsä edellytyksiä ja tarttua asioihin myös ajattelun keinoin. Yksinäisenä sankarina ihmisestä ei ole kuin selviytyjäksi, yhdessä kaltaistensa kanssa hänessä on voimaa. Miten tällainen muutosvoima voidaan tuottaa yhteistahdoksi ja muutosliikkeeksi, siihenkin Marxiin ja marxilaisuuteen perehtyminen saattaa avata varteenotettavia näkökulmia.
Kysymyshän lienee loppujen lopuksi siitä, miten ja keiden ehdoilla elämme jokapäiväistä elämäämme, tai miten ja keiden kanssa tahdomme ja voimme vaikuttaa elämämme edellytyksiin, olimmepa sitten tutkijoita tai yhteiskunnan jäseniä aivan muissa tehtävissä.
P.S. Mikäli haluaa hankkia hyvän kuvan Marxin ja marxilaisuuden relevanssista ennen ja nykyään, niin kannattaa tutustua viidenteen osaan ehtineeseen teossarjaan Historisch-kritisches Wörterbuch des Marxismus (Argument-Verlag, Hamburg-Berlin 1994-). W.F. Haugin johtaman hankkeen kirjoittajakuntaan kuuluu satoihin nouseva joukko tutkijoita kaikkialta maailmasta. (http://www.argument-verlag.de/wissenschaft/hkwm.html)
http://www.marx-seura.kaapeli.fi/
Vastaukset 29
Vanhimmat
marxisti-leninistien suhteet Freudiin ent. neukkulassa? Taisivat olla yhtä väheksyviä ja tulehtuneita kuin nykyisessä USA:ssakin.
Minusta on aina tuntunut pahalta että leninistit kielsivät 1900-luvun suurista ajattelijoista mm. Freudin ja Wittgensteinin. He halusivat kaiken maailman viisauden oman oppinsa = omiin nimiinsä. Vaikka läntiset ajattelijat sympatiseerasivat N-liiton idealistisimpia pyrkimyksiä, käytännössä samoille aallonpituuksille ei päästy. Tässäkin suhteessa Wittgenstein on hyvä esimerkki. Myöhemmistä esim. Marcuse tai vaikkapa jutussakin mainittu Wallerstein, jonka omiminen marxistirintamaan kohentaa kyllä enemmän marxistien kuin Wallersteinin statusta.
Psykoanalyysi ja politiikka muodostuvat helposti toistensa vastavoimiksi. Edellisen edellytyksenä on rehellisyys - totuudet on kaivettava asioiden nimien ja pinnan alta - jälkimmäisen käytäntö pyrkii selviämään ongelmista nimeämällä ne haluamallaan tavalla ja lakaisemalla kipeät totuudet maton alle.
Miten minusta tuntuu, että tuo pitkä marxismin aatteiden intohimoinen kannatuskirjoitus olisi sopinut paremmin Politiikka-tai Yhteiskuntaotsikoiden alle, vaikkapa Historia-osastolle.
Tuo aate on todistanut toimimattomuutensa nykyihmiskunnassa jo monin karmaisevin esimerkein, joten sen hautaaminen toteutumattomana idealismina olisi syytä vihdoinkin suorittaa vähin äänin.
Vaari tutkikoon haikeana unelmaansa omissa kammioissaan kaipauksen kyynel silmäkulmassaan, mutta vanhaa sanontaa lainatakseni:
"Mikä on o(l)lutta :), se on mennyttä!"
voisi olla oikeampi paikka tällaisille analyyttisille pohdiskeluille.
Mitä taas yleensä ideologioiden julistamiseen tulee, pidän esim. sinun, nimimerkki Hitman, kirjoituksiasi jokseenkin tyhjinä yksisilmäisinä uskontunnustuksina. Samoin perustein kuin arvioit vaaria, passittaisin sinut oitis vaikkapa uskontopalstalle. Myös jeesustelu on nyky-yhteiskunnassa toimimatonta, vaikka niin monia karmaisevia esimerkkejä uskontojen nimissä tehdystä pahuudesta maailman meno tarjoaakin.
...vaatimattomia kirjoituksiani. :)
Jos olisit lukenut vielä vähän tarkemmin, olisit voinut huomata, että kirjoitan kyllä enimmäkseen kaikista muista ilmiöistä kuin uskontunnustuksista.
Et ehkä ole tietoinen, että Sinun "Jeesusteluksi" nimittämä kristinusko toimii maailmassa, kuten se on tehnyt viimeiset 2000 vuotta:
Joka vuosi kristittyjen määrä maailmassa kasvaa kymmenillä miljoonilla!
Vain Euroopassa maallistuminen on aiheuttanut kristinuskoisten vähenemistä, josta sinä olet yksi esimerkki.
Uskontojen nimissä tehdyt pahuudet ovat kiistämätön tosiasia, mutta siinähän Hyvän ja Pahan välinen taistelu tuleekin selvimmin näkyviin, kuten jokaisen ihmisen henkilökohtaisessa elämässäkin.
Oletko todennut tämän asian omassa elämässäsi?
että puutun vielä tähän rääpäisyysi, jonka alentuvaan tyyliin teet. Mitenhän sinut saisi tajuamaan, että itse edustat juuri kaikkea sitä mitä ylimielisyydessäsi täällä toistuvasti jaksat toitottaa muista kirjoittajista?
Kirjoituksiasi ei nimittäin tarvitse lukea mitenkään tarkemmin kun jo huomaa, että niissä on vain yksi viesti, yksi sanoma ja yksi totuus, joka totuudentorven tavoin töräyttelee sinun omia uskonkäsityksiäsi ja niiden pohjalta määräytyviä kannanottojasi.
Ihmettelen miten kukaan sinulle tosissaan viitsii vastata, kun joka tapauksessa saat kaiken kääntymään mielessäsi niin että se todistaa vain ylimaallisen auktoriteettisi oikeassaolemista ja kunniaa. Eli selväkielisesti: keskustelu sinun kanssasi on täysin turhaa, koska mikään sinussa ei koskaan tule muuttumaan. Kanssakeskustelijasi ovat samassa tilanteessa kuin kaikkien kaupparatsujen kanssa: ei ole väliä mitä sanot, koska toinen on palkattu aina sanomaan vastaan.
Et ehkä ole tietoinen, että parituhatvuotisen historiansa aikana kristiopin sisältö on ajoittain ja paikoittain heittänyt kuperkeikkaa niin tiuhaan, että historiasta ei jää opille mitään pysyvää kiinteätä läpi aikojen ulottuvaa sisältöä. Uskonnon pitkäikäisyys perustuu nimenomaan siihen, että se on aina joustanut kulloistenkin vaatimusten mukaan.
Millään opillisella totuudella ei ole yleispätevää muotoa. Siksi on ihan sama mitä jollekin opille Euroopassa tapahtuu - se on joka tapauksessa eri tapahtuma kuin mitä "samalle" opille jossain muualla tapahtuu.
Kaikki meistä eivät pidä oikeutenaan tehdä uskontojen nimissä pahuutta. Sinä näemmä edustat tällaista ajattelua. Käytännössä puolenvalintasi perustuvat joko siihen että kuulet ääniä päässäsi tai sitten siihen että haluat kuulua tiettyyn rintamaan. Kumpikin on minun mielestäni vain itsepetosta, oman vastuun väistämistä, oman tosiasiallisen pahuuden oikeuttamista itseä ja ihmistä suuremmilla auktoriteeteilla. Oletko todennut tämän asian omassa elämässäsi?
Kysyn ylimaallisella auktoriteetillani sinulta vain yhden kysymyksen:
Jos et pidä oikeutenasi tehdä uskonnon nimissä pahuutta, kenen nimissä sitä sitten teet?
Vai kiistätkö tekeväsi koskaan mitään pahaa? :)
vastaisuuden varalle:"kirjoituksiasi ei tarvitse lukea mitenkään tarkemmin..." . Vanha viisaus sanoo, että opi tuntemaan vihollisesi jne.
Joten kyllä ne kirjoitukset kannattaisi aina lueskella, vaikka toisinaan omistasi eroavatkin.
aiemmin sinulle (tai G.oldmanille) sanonut, pasifismini muttuu sillä hetkellä aseistakieltäytymiseksi kun joudun kanssasi samaan rintamaan ja sinä ilmoitat taistelevasi jumalasi nimissä.
Sinun on ilmeisesti täysin mahdotonta käsittää, että ammuskelu minkä tahansa uskon tai aatteellisen ismin nimissä on ihan yhtä moraalitonta. Uskonsa nimissä teurastava kristitty ja aatteensa puolesta tappava kommunisti ovat täsmälleen samanlaisia toimijoita.
Niin kauan kuin ihmisen pahuus on hänen omaa pahuuttaan, ihmisellä on toivoa, mutta kun hän tekee itselleen vastuunpakenemistemput ja alkaa puhua jonkin ihmistä suuremman nimissä, silloin sekä ihmisyys että toivo ovat mennyttä.
kokee olevansa yksilöllinen ja ainutkertainen. Jokainen käpertyy oman "pelastuksensa" puoleen ja periaatteessa pitää oikeutenaan kohdella kaikkia muita niillä ehdoilla joilla oma usko saadaan pidettyä koossa. Sattumoisin vain olen tavannut tällaisia eri yhteyksissä tuhansia. Olen myös niin käytännön kuin teorian tasolla joutunut ottamaan tämän "vihollisen" - ts. projektiivisen ajattelun - niinkutsutusti haltuun.
Toki minä kirjoitukset aina luen. Se mitä sanoin oli että niitä ei tarvitse lukea. Kuitenkin luen, ehkä vain siksi että vielä jossain pienessä mielen perukassa salaa toivon jotain uutta joskus tapaavani. Tässä siitä kuitenkin ollaan kaukana.
VAllankumous on todellista! Kohta koittaa kuolon hetki kapitalisteille ja heidän nuolijoillensa! Taantumukselliset tullaan likvidoimaan ja KOMMUNISTINEN UNELMA yhteiskunta perustamaan!
Pohjois-Korea on loistava esimerkki innokkaasta ja menestyksekkäästä kommunistisesta valtiosta! Eläköön STALIN, MARX, LENIN, KIM IL SUNG, MAO, OTTO WILLE KUUSINEN!!!! eläköön luokaton yhteiskunta ja yhteisomistus!!!
En ensimmäisestä vaarin tekstistä vielä tajunnut, mutta nyt oivallan, että tämä onkin ironinen kirjoitus.
Noinhan ne aatteen sokaisemat aivan tosissaan vaahtosivat...
Vielä viime vuosinakin on ollut suomalsia kulkueissa punaisen lipun perässä, jonka keskuskuvioksi on ommeltu Leninin hahmo.
Jumalansa kullakin...
mahdollisesti on copypastettu?
Olemme tietysti pohjattomassa suossa, jos alamme arvuutella asioita, joista ei ole tieteellistä näyttöä.
G.oldmanin ajatuksista en ole tarkemmin tietoinen, mutta itseäni kummastuttaa meissä ihmisissä oleva pahuuden alkuperä.
Kun pientä sylilasta tarkastelee, tuntuisi siltä, ettei hänestä tule koskaan löytymään pahuuteen taipuvia piirteitä, niin puhtaan ja viattoman tuntuinen voi pieni lapsi olla.
Kun sama lapsi on kasvanut vaikka parikymppiseksi, on aika ihmetellä, mihin se viattomuus on kadonnut, ja mistä kyky ja halu pahaan on tullut tilalle.
Ei ihmisellä ole toivoa, kun hänen pahuutensa on hänen omaa pahuuttaan, vaikka niin vakuutatkin.
Paha on pahaa, oli se sitten lähtöisin ihmisen "omasta" pahuudesta tai vaikkapa saatananpalvojien valinnasta palvoa Pahaa itseään.
Tänään on HS:n Sunnuntaisivuilla D3 esitelty professori Luo Mingjia, todellisuudessa Pekingin ja Shanghain vieraileva professori, H:gin Yliopiston dogmatiikan professori Miikka Ruokanen.
Koska itse en ole teologi, vaan akateemisen uran tehnyt virkamies, turvaudunkin prof. Ruokasen sanoihin, jotka selvittävät joitakin väärinkäsityksiäsi:
"Marxilaisuus yritti todistaa, että voisi olla moraalia ilman uskontoa.
Nyt kiinalaiset oppineet uskovat, että kestävä moraali tarvitsee pohjalleen uskonnon.
Sehän oli myös Immanuel Kantin ajatus:
Moraali ei ole sitovaa. ellei ole yli-inhimillistä moraalin antajaa, jolle ollaan vastuussa.
Ihmisten väliset sopimukset eivät riitä.
Täytyy olla ajatus täydellisestä hyvyydestä, että moraali voisi kehittyä."
Kristinuskossa tämä täydellinen olento on Jumala.
Konfutselaisuus Kiinassa ei uskonut persoonalliseen jumalaan, mutta se uskoi moraaliseen maailmankaikkeuteen, Taivaaseen, jolla on tahto.
Ruokanen jatkaa:
"Mutta konfutselaisuuskaan ei riittäisi tyydyttämään ihmisten uskonnollisia tarpeita, koska se ei tarjoa tietoa jumaluudesta eikä henkilökohtaista suhdetta Jumalaan."
----------------------------------------------
Tässä oli minua viisaamman toteamuksia kenties sinulle vastenmielisistäkin arvokysymyksistä.
Ei minulle ole mahdotonta käsittää, että esim. ammuskelu minkä tahansa uskon tai aatteellisen ismin nimissä on ihan yhtä moraalitonta, koska olen itse täysin samaa mieltä kanssasi.
Uskonnon käyttö tappamisen, väkivallan tai muun moraalittomuuden motiivina on mitä pahinta uskonnon väärinkäyttöä, mutta epäilen, etä siihen ovatkin syyllistyneet ne ihmiset, jotka uskonnon valepukuun piiloutuneina ovatkin toteuttaneet Pahan tahtoa, todennäköisesti asiasta täysin tietoisina.
Kyllä ihmisen sisäänrakennettu itsekontrolli(omatunto) ilmoittaa aidolle kristitylle, milloin vielä toimitaan Hyvän välikappaleina hyvää tehden, milloin liu´utaan vaivihkaa yli "ei kenenkään maan" Vihollisen leiriin pahaa tekemään.
Ympäröivän maailman teot todistavat sinullekin, kumman puolelta rikkaat länsimaiset ihmiset valtaosin nykyisin mieluummin ohjeensa ottavat.
>>Ei minulle ole mahdotonta käsittää, että esim. , koska olen itse täysin samaa mieltä kanssasi.
Et ole. Olet täysin eri aallonpituuksilla. Se näkyy tässä:
>> Kyllä ihmisen sisäänrakennettu itsekontrolli(omatunto) ilmoittaa aidolle kristitylle, milloin vielä toimitaan Hyvän välikappaleina hyvää tehden, milloin liu´utaan vaivihkaa yli "ei kenenkään maan" Vihollisen leiriin pahaa tekemään.
Hyvä ja Paha eivät ole sellaisia ulkoistettuja voimia kuin minä projektiivinen psyykesi ne jäsentää. Vain uskoihinsa, aatteisiinsa tai ismeihinsä hurahtanut ihminen kokee toimivansa jonkin itseään suuremman välikappaleena. Siitä seuraa aina hirveätä jälkeä. Ja juuri tuolla tavoin, puhtain omintunnoin.
Korjaan aiempaa lausumaani. Ammuskelu minkä tahansa uskon tai aatteellisen ismin nimissä on ihan yhtä moraalitonta. Lisäys: tappaminen myös Miikka Ruokasen nimissä on moraalitonta.
Palaat aina tuohon samaan mantraasi.
Onko sinun sukulaisillesi tapahtunut jokin väkivallanteko vai mitä estoja purat tuolla fiksaatiolla tappamiseen?
Etkö nyt todellakaan usko, että kristitylle, mikäli hän on rehellinen vakaumukselleen, ei tappaminen ole sallittua eikä hyväksyttävää, vaikka se tapahtuisi minkä uskonnon tai ismin nimissä tahansa!
Mitä tekemistä Miikka Ruokasella ja -jälleen kerran!- tappamisella on keskenään?
Jos olisit ollut n.2000 v. sitten Pilatuksen kuulustelua seuraamassa, mitähän olisit ajatellut, kun väkijoukko huusi kurkku suorana:
"Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!" ?
Hekin halusivat päästä eroon häiritsevää moraalia saarnaavasta kummajaisesta...
Olisitko malttanut olla hiljaa siinä porukassa?
mitä sinä kierrät.
Keskustelu alkoi siitä että katsoit oikeudeksesi mitätöidä yhtä ismiä sen väkivaltaisuuteen ja puhuuteen viitaten tajuamatta, että omat perusteesi lähtevät täsmälleen samanlaiselta pohjalta. Tämän teit vieläpä alentuvalla tavalla.
Kirjoituksissasi suollat, luultavasti sitä ollenkaan itse tajuamatta, jatkuvasti esiin erilaisia itseäsi suurempia auktoriteetteja, ylimaallisista miikkaruokasiin, joille siirrät valtuuksia ajatella ja päättää puolestasi. Elät elämääsi "jonkun välikappaleena". Minä haluan vain sanoa, ettei käsityksesi itsestäsi "Hyvän" välikappaleena perustu todellakaan mihinkään sen kummallisempaan kuin kommunistin usko siihen että tekipä mitä tahansa, hyvällä asialla on.
>>Mitä tekemistä Miikka Ruokasella ja -jälleen kerran!- tappamisella on keskenään?
Sinä.
>>Jos olisit ollut n.2000 v. sitten Pilatuksen kuulustelua seuraamassa, mitähän olisit ajatellut, kun väkijoukko huusi kurkku suorana:
"Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!" ?
Olisin etsinyt silmilläni sinua väkijoukosta.
filosofisen aikakauslehti niin & näin pääkirjoitus 1/2002.
Mikko Lahtinen: Marxin puolesta
Siis periaatteessa laadukkainta mitä suomalaisella filosofialla on tarjota.
...olisit nähnyt, etten huuda mukana.
Jos olisin nähnyt sinut, pelkään, että olisin nähnyt sinut huutamassa väkijoukon mukana...
vain sinä toistuvasti toteat edustavasi jotain, olevasi jonkun puolella, viittaat auktoriteetteihin joiden toteat tietävän asiat sinua paremmin, ja ymmärtämättä heitä haluat uskoa heihin, olet ominut jopa jumalat omaan rintamaasi, yms, yms.
Ja sitten esität, että sinä et huuda joukkojen mukana? Ystävä hyvä, sinä et edes ajattele omilla aivoillasi.
Kommunimissa kaikki on yhteisomistuksessa, joten teksteillä ei ole kirjoittajai eikä omistajia! KOMMUNISMI TARKOITTAA LUOKATONTA YHTEISKUNTAA, JOSSA VAIMOTKIN OVAT YHTEISTÄ OMAISUUTTA!!
kuitenkin olla suomi24-palsta, ja kommunismi siellä sinun korviesi välissä?
Samaa mieltä olen siitä että yhteiskunta jossa vaimot ovat yhteistä omaisuutta on luokaton.
Ainakin rehellisesti näytän väriäni.
Sinun arvovalinnoistasi saa tehdä vain arvailuja.
En ole ominut Jumalaa omaan rintamaani, vaan uskon, että Hän on hyväksynyt minut omaan joukkoonsa.
Mihinkähän joukkoon sinä tunnet kuuluvasi?
>> Ainakin rehellisesti näytän väriäni.
Mitähän rehellistä itsepetoksessa on?
Miksi kuvittelet että maailma on arvojen ostoskeskus, ja ihmisen tehtävä on olla merkkiuskollinen kuluttaja. Sinun kohdallasi sitä mitä sinun eteesi elämässä on tullut, toisten kohdalla vastaavaa mutta erilaista. Ja sinä sanot että ainakin rehellisesti näytät värisi?
Mitä rehellisyyttä siinä voi kokea olevan? Kuka teille rintamassa olijoille kertoo ne kriteerit joilla kuulutte samaan rintamaan? Riittääkö että tottelette samoja komentosanoja? Miten paljon pitää silmiä ummistaa että näkee kahdessa jeesustelijassa jotain yhteistä? Ei taida rehellisyys olla kurssissa.
Tämän sokeuden määrän ylittää vain se omahyväisyyden määrä jolla oma typeryys hyväksytään.
>>Mihinkähän joukkoon sinä tunnet kuuluvasi?
Ilmoitusasia: siitä huolimatta että sinun perusjäsennyksellesi on välttämätöntä jakaa ihmiset niihin rintamiin joihin sinun mielikuvituksesi riittää, maailmassa ei välttämättä tarvita juuri niitä raja-aitoja joilla sinä itsesi aitaat.
"Kukaan ei voi ymmärtää ylimaallisia asioita olematta itse siellä sisällä."
Eräs kuuluisa mietiskelijä totesi tämän kerran.
Sinulle yliluonnollisen todellisuuden selittäminen on samaa kuin selittäisi syntymästään asti sokealle, miltä vaikkapa kukkaketo näyttää.
Ilmeisesti sekään tosiasia, että alunperin 12 kristityn joukko on kasvanut miljardeiksi 2000 vuoden aikana ei todista sinulle muuta kuin että onpa taitavasti ihmisiä onnistuttu vuosisadoista toiseen hämäämään kertomuksella muka jostain Jumalan Pojasta, joka muka rakastaa jokaista ihmistä, ja joka muka antoi itsensä sovitusuhriksi meidän ihmisten väärien tekojen lunastukseksi ja joka kaiken huipuksi muka nousi kuolleista ja on muka tulossa vielä eräänä päivänä Messiaana takaisin.
Sinähän et tietystikään järkevänä ihmisenä sitä tule ikinä uskomaan - paitsi silloin, kun Jumala puuttuu jollakin järjellä selittämättömällä tavalla sinun elämääsi.
En tiedä, onko sinulle niin tapahtuva, mutta jos niin käy, muista silloin minua ja ajattele, että oli se kaveri siellä keskustelupalstalla sittenkin oikeassa.
Jos hylkäät itsellesi esitettävän selvän kutsun liittyä voittajien joukkoon, sanon sinulle kuten aikoinaan eräälle vanhalle miehelle, joka keskustelutilaisuudessa sanoi, että hän uskoo, että hänen kuollessaan kaikki on loppu.
Sanoin hänelle, ja nyt sanon sinullekin saman varmuuden vuoksi:
Sitten sinulla on edessäsi vielä yksi suuri yllätys!
Ihan sama mitä uskot ja miten todellisena sen koet. Siitähän ei ole kysymys.
Kysymys on siitä että kukaan meistä ei saa käyttää uskoaan pahuutensa perusteluna. Ja sitä pahuutta ei voi määritellä kenenkään uskosta käsin. Pitää vain kieltäytyä tekemästä pahaa, vaikka se miljardipäinen kristittyjen tms. joukko miten huutaisi vastapuolen päätä vadille.
Sanon sinulle (ml. G.oldman) nyt kolmannen kerran: jos samassa joukossa seisotaan, pasifismini muuttuu aseistakieltäytymiseksi sinä hetkenä kun sinä ilmoitat että tässä taistellaan sinun jumalasi puolesta.
Kun et tajua,niin et tajua.
Ole puolestani ihan missä todellisuudessa tahansa ja minkä järjen tai järjettömyyden piirissä tahansa. Joka tapauksessa sinulla on vastuu siitä miten elät maailman muiden ihmisten kanssa. Ja jos siinä lähdet liikkeelle omalta pohjaltasi etkä yhteiseltä pohjalta, silloin asetat itsesi asemaan jossa muiden pitää tulla kanssasi toimeen sinun ehdoillasi. Se on konfliktin perustilanne. Niin kauan soditaan kuin kaltaisiasi oman totuuden torvia on.
En ole missään vaiheessa esittänytkään, että uskoa käytettäisiin pahuuden perusteluna.
Pahuuden arvoitus meissä on vaikeaselkoinen asia, mutta turha sitä on uskonnon syyksi laittaa, vaikka ihmiselle onkin ominaista syyttää pahuudesta mitä tahansa muuta kuin itseään.
Eivät miljardilukuiset todelliset kristityt huutaisi kenenkään päätä vadille( se oli jumalaton valtias, joka halusi hurskaan Johannes Kastajan pään vadille, ei kristitty), koska ei Kristus tullut opettamaan meitä tappamaan, vaan rakastamaan.
Miksi minusta tuntuu, että sinun on vaikea hyväksyä Jumalaa rakastavana Isänä?
Ei sinun tarvitsekaan neljättä kertaa muuttua aseistakieltäytyjäksi minun takiani, sillä en minä halua TAISTELLA Jumalan puolesta, vaan haluan taistella pahuutta vastaan, mutta se ei tapahdu tappamalla eikä aseilla, vaan Jumalan sanalla.
Se Sana on Raamatun mukaan terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, mutta sitä ei käytetä pahaan, vaan hyvään; ei lyömiseen, vaan parantamaan.
Kun ilmeisesti et tajua, että Jumala on rakkaus, et tajua.
Tiedän varsin hyvin, että minulla on vastuu elämisestä muiden ihmisten kanssa.
Siksi olenkin yrittänyt ja yritän edelleen elää niin, että tuottaisin mahdollisimman vähän pahaa lähimmäisilleni tai muillekaan ihmisille ja mahdollisimman paljon hyvää kaikille.
Se tapahtuu minussa Jumalan vaikutuksesta, koska itsessäni ei siihen löydy tarpeeksi kykyä, mutta jos sinä pystyt tuottamaan muille ihmisille hyvää pelkällä omalla voimallasi, ihailen sinua, sillä silloin olet parempi ihminen kuin mitä minä olin ilman Jumalaa .
Enhän minä voi omalta pohjaltani lähteä mihinkään suureen tehtävään; siihenkin omat voimani ovat liian vähäiset, mutta Jumalan antamalla pohjalla minua ei voita pirukaan!
Niin kauan soditaan, jos ihmiset luulevat ratkaisevansa maailman ongelmat ottamatta Jumalaa huomioon; se on: ottamatta huomioon Hänen tahtoaan meidän käyttäytymisessä lähimmäisiämme kohtaan.
"Kaiken, mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää se ensin heille. "(= Kultainen sääntö)
Vaari aivan ilmiselvästi yllyttää ihmisiä rikokseen. Tappamaan ihmisiä. Tuo täyttää kaikki rikoksen tunnusmerkit. Mutta siitä huolimatta perse-suppo ja muut vasemmiston soluttamat poliisit antavat vaarien kaltaisten kommunistimurhaajien ja murhaan yllyttäjien liikkua vapaaksi. Vaarit liikkuvat vapaasti ja tekevät ja jatkavat rikollista rikokseen yllyttämistä.
Mutta mikäli vaari ilmoittaisi olevansa natsi ja yllyttäisi ihmisiä tappamaan natsismin eikä kommunismin nimissä, jo olisi kommaripoliisimme eniron ja vaarin kimpussa ennekuin ehtisi enter-näppäintä painamaan. Vaari tuomittaisiin helsingin käräjäoikeudessa tällöin yllytyksestä rikokseen ja kiihottamisesta ihmisryhmää (kapitalistit) kohtaan.
Voisimme huviksemme miettiä miten suhtautuisimme esim köyhyysongelmaan vaikkapa vaarin tavoin tappamalla köyhät...yhtä helposti kuin vaari tappaa rikkaat. Kommunismin käytännön esimerkeissä on kaikissa ajauduttu edelliseen vaihtoehtoon...köyhien kirjaimelliseen tappamiseen. Kovin valitettavaa.
Vapaana riehuvan murhanhimoisen kommunistivaarin vapaus kertoo enemmän kuin tarpeeksi Suomen ei-oikeusvaltion vasemmistolaisesta poliisista sekä oikeusjärjestyksestä sekä politiikan soluttamasta oikeuslaitoksesta.
Samalla kommunistimurhaajan vapaus ja oikeistolaisten vaino todistaa kiistatta oikeistolaisuuden ylivoimasta ja vasemmistoa monisatakertaisesti suuremmasta ja ihmisten elämään parantavasta voimasta joka toivottavasti käynnistyy luomaan Suomesta vihdoinkin oikeusvaltiota...kommunistien yli puolisataavuotta kestäneen kuivan ja kuolleen kauden jälkeen.
Ainakin riittävän pitkä kouluaineeksi.
Mutta mikä tuo alkuhuuto oikein oli?
Ei se varmaan voi olla Marxin sanomaa. KGB oli myöhempää keksintöä.
Oliko tuo ylipitkä juttu joku vitsi vai olitko tosissasi. En jaksanut sitä kokonaan lukea, mutta jo otsikko kertoo paljon kirjoittajasta. Kaikki, jotka eivät ole samaa mieltä kuin minä pitäisi tappaa. Sitä kokeiltiin Suuressa Itäisessä Naapurissa, siellä tapettiin kaikki "kulakit" ja muutkin, joilla oli omat, käyttökelpoiset aivot.
Toivottavasti unelmasi ei koskaan toteudu.