Venäjän kansan synty liittyy kiinteästi muinaisuuden suomalais–ugrilaiseen maailmaan. Venäläisillä ja suomensukuisilla on aina ollut enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja.
Suomensukuisten kansojen kielet ja kulttuuri ovat itse asiassa venäläisten unohdettu kehto.
Karjalan lehdistössä on julkaistu kirjoituksia, jotka yrittävät kylvää avoimesti tai verhotusti suvaitsemattomuutta karjalaisia, heidän kieltään ja kulttuuriaan kohtaan. Niiden kirjoittajat tahtovat lyödä kiilan tasavallassamme asuvien venäläisten ja suomensukuisten väliin. Heidän tekee mieli rikkoa kansallisuuksien välinen rauha ja hyötyä sitten vastakkainolosta.
Näissä kirjoituksissa on vääristelty historian tosiasioita ja halveksittu suomensukuisia kansoja. Samalla on ylistetty venäläisiä slaavilaisena kansana. Virheet ja väärintulkinnat saattavat johtua siitäkin, että kirjoittajat eivät tunne tarpeeksi hyvin historiaa ja kansallisuuskysymystä. Useiden arvostettujen historioitsijoiden mielestä vakiintunut historian tulkintamme ja historiallisaiheinen tietokirjallisuutemme kaipaavat tarkistusta. Historian oppikirjat pitää uudistaa, saattaa ne vastaamaan todellisuutta. Väestön kansatieteellinen tietous on niin ikään vähäistä.
Venäjän historia osoittaa vakuuttavasti, että suomalais–ugrilaisilla kansoilla on saumaton yhteys Venäjän kansaan ja historiaan.
Venäläisten ja suomensukuisten välillä on ollut aina paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Meitä yhdistävät mm. kristinusko, kuuluminen eurooppalaiseen kulttuuripiiriin ja jopa ulkonäön samankaltaisuus. Olen varma että meidän pitää etsiä meitä yhdistäviä siteitä ja sovintoja eikä ristiriitoja ja eroavuuksia. Meidän pitää pyrkiä nimenomaan yleiseen sovintoon eikä pelkästään venäläiskansalliseen sovintoon.
Kun tutustuu historialliseen kirjallisuuteen, tulee siihen johtopäätökseen, että Venäjän kansalla ja suomalais–ugrilaisilla kansoilla on yhteiset alkujuuret, vaikka nämä kansat puhuvatkin nykyisin eri kieliä.
Tätä todistaa mm. N. I. Nadeћdinin Tutkielma venäläisen maailman historiallisesta maantieteestä, joka julkaistiin aikoinaan suomalais–ugrilaisten kansojen Sterh (Lumikurki) –julkaisussa.
N. I. Nadeћdin (1804—1856) oli venäläinen kirjallisuusarvostelija, toimittaja, historiantutkija ja kansatieteilijä. Mainitussa kirjoituksessaan hän esittää Venäjän jokien pitkän nimiluettelon. Jokien nimet ovat suomalais–ugrilaista syntyperää. Niiden perusteella voidaan piirtää laajan alueen eteläraja. Jokien nimistä käy ilmi, että tämän rajan pohjoispuolella asui aikoinaan suomalais–ugrilaisia eikä slaavilaisia kansoja. Tämä raja kulkee Latviasta ja Valko–Venäjästä aina Jeniseijoelle ja Altaihin asti seuraavasti: Ugrajoki ja Vjazmajoki (Smolenskin ja Brjanskin alue), Ugrajoki ja Ћizdrajoki (Kalugan alue), Okajoki (Orelin alue), Tosnajoki (Tambovin alue), Jeruslanjoki ja Irgizjoki (Saratovin alue), Samarajoki (Kuibyљevin alue ja Orenburgin alue), Ural Kazakstanin pohjoispuolella sekä Objoen vesistöalue, niin sanottu ugrien maa.
Useiden suomalais–ugrilaisten kansojen nimet ovat säilyneet vanhoissa kirjallisissa lähteissä. Näiden tietojen nojalla Voldemar Vonrev on laatinut kartan, joka kuvaa suomensukuisten kansojen sijoittumista Euroopan koillisosaan. Kartta, jossa ei tosin ole huomioitu aikatekijää, julkaistiin vuonna 1993 Belyi Ћuravl –aikakauskirjassa.
Ugrilainen–sana liittyy Ugrajoen nimeen ja unkarilaiset–kansannimeen. "Moskova" johtuu moska–heimon nimestä. Paikannimet Volga ja Vologda juontuvat sanasta "valkea". Yhteys suomensukuisiin kieliin ilmenee useissa muissakin venäläisissä paikannimissä: Seliger–järvi (selkeä), Ilmen–järvi (ilma), Oka (joki). Kamajoen nimi on niin ikään suomalais–ugrilaista perua.
Puheena olevan alueen eteläpuolella kulkee Ukrainan ja venäläisten vasta 1500—1600–luvun jälkeen asuttamien etelämaiden raja. Tämä antaa aiheen väittää, että Venäjän kansa muotoutui laajoilla Itämeren ja Uralin välisillä seuduilla, jotka aiemmin olivat suomalais–ugrilaisten heimojen asuttamia.
Monissa nykyvenäläisissä paikannimissä on viitteitä niiden suomalais–ugrilaisesta alkuperästä. Vjatkajoen nimi juontuu votjakkiheimon nimestä. Tљuudeja asui aikoinaan nykyisen Arkangelin hallintoalueen mailla. Vanhojen aikakirjojen mukaan he kutsuivat itseään jem’ (jam’) –heimoksi. Tämä viittaa selvästi Häme–nimeen. Jemtsyjoen ja Jemtsyn kaupungin nimi on saanut alkunsa muinaisheimon nimityksestä.
Vladimirin hallintoalueen Muromin kaupunki on saanut nimensä muroma–heimon mukaan. Vepsäläiset, joista venäläiset käyttivät ves’–nimeä, antoivat nimensä Tverin alueen Vesjegonskin kaupungille. Tämä muinaisvenäläinen vepsäläisten vez’ (ves’) –nimi kajahtaa Volgan ja Dneprin lisäjokien Vazuzan ja Vjazman nimessä.
Aikakirjojen mukaan Rurik asettui alussa vuonna 862 Laatokan kaupunkiin (nykyisin Staraja Ladoga Olhavanjoen suistolla), jota sopii pitää ensimmäisenä Venäjän valtion pääkaupunkina. Rurikin kuoltua vuonna 879 hänen läheinen sukulaisensa ruhtinas Oleg hallitsi Novgorodia. Olegin sotajoukot koostuivat varjageista ja tљuudeista (merjalaiset, vepsäläiset ym.). Oleg valtasi Smolenskin kaupungin vuonna 882 ja myöhemmin laskeutui Dnepriä pitkin Kiovaan. Oleg yhdisti Venäjän pohjois– ja etelämaat ja valitsi Kiovan valtakunnan keskukseksi.
Olegin kuoleman jälkeen vuodesta 912 Venäjää hallitsivat Rurikin suorat jälkeläiset, joista ensimmäinen oli ruhtinas Igor. He hallitsivat Venäjää kunnes Romanovit nousivat valtaistuimelle vuonna 1612.
Inkerinsuomalaisten historia on esimerkki siitä, miten tätä yleistä kehityssuuntaa pystyttiin vastustamaan. Oman luterilaisen uskonsa ansiosta inkerinsuomalaiset säilyttivät äidinkielensä ja kulttuurinsa aina 1940–luvulle saakka, vaikka Inkerinmaa rajoittui venäjänkieliseen ympäristöön. Kirkko yhdisti inkerinsuomalaisia. Jos itä–karjalaiset olisivat kääntyneet aikoinaan luterilaisuuteen, heidän kielensä ja kulttuurinsa olisivat säilyneet paljon paremmin.
Edellä sanotusta voidaan tehdä seuraavat johtopäätökset:
Ensiksikin, Venäjän kansa on muodostunut aikaisemmin suomensukuisten kansojen asuttamalla alueella. Suomalais–ugrilaiset kansat eivät poistuneet minnekään omilta mailtaan, vaan ne sulautuivat Venäjän kansaan. Monet tutkijat ovat korostaneet suomalais–ugrilaisen väestöaineksen merkitystä Venäjän kansakunnan synnyssä. He ovat mm. panneet merkille, että nykyvenäläiset ovat ulkonäöltään lähempänä suomalais–ugrilaisia kuin slaaveja. Venäläisiä ei voida laskea syntyperältään slaavilaisiin. He puhuvat kylläkin slaavilaista kieltä, mutta eivät ole yhteistä slaavilaista alkujuurta.
Toiseksi, slaavilaiskieli levisi Venäjän Euroopan–puoleisessa osassa asuneiden suomalais–ugrilaisten kansojen keskuuteen viestikapulan tavoin. Kieli ja korkeampitasoinen kulttuuri siirtyivät kansalta toiselle, mutta itse väestö pysytteli asuinpaikoillaan.
Kolmanneksi, suomalais–ugrilaiset kansat laskivat Venäjän valtiolaitoksen perustan yhdessä slaavilaiskansojen kanssa.
Neljänneksi, venäläiset ja omaperäisyytensä säilyttäneet suomalais–ugrilaiset kansat ovat kautta aikojen eläneet sovussa keskenään.
Kaikki tämä antaa aihetta väittää, että venäläiset ovat muinaisten suomalais–ugrilaisten heimojen välittömiä jälkeläisiä.
Suomensukuisten kansojen kielet ja kulttuuri ovat itse asiassa venäläisten unohdettu kehto.
Karjalan lehdistössä on julkaistu kirjoituksia, jotka yrittävät kylvää avoimesti tai verhotusti suvaitsemattomuutta karjalaisia, heidän kieltään ja kulttuuriaan kohtaan. Niiden kirjoittajat tahtovat lyödä kiilan tasavallassamme asuvien venäläisten ja suomensukuisten väliin. Heidän tekee mieli rikkoa kansallisuuksien välinen rauha ja hyötyä sitten vastakkainolosta.
Näissä kirjoituksissa on vääristelty historian tosiasioita ja halveksittu suomensukuisia kansoja. Samalla on ylistetty venäläisiä slaavilaisena kansana. Virheet ja väärintulkinnat saattavat johtua siitäkin, että kirjoittajat eivät tunne tarpeeksi hyvin historiaa ja kansallisuuskysymystä. Useiden arvostettujen historioitsijoiden mielestä vakiintunut historian tulkintamme ja historiallisaiheinen tietokirjallisuutemme kaipaavat tarkistusta. Historian oppikirjat pitää uudistaa, saattaa ne vastaamaan todellisuutta. Väestön kansatieteellinen tietous on niin ikään vähäistä.
Venäjän historia osoittaa vakuuttavasti, että suomalais–ugrilaisilla kansoilla on saumaton yhteys Venäjän kansaan ja historiaan.
Venäläisten ja suomensukuisten välillä on ollut aina paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Meitä yhdistävät mm. kristinusko, kuuluminen eurooppalaiseen kulttuuripiiriin ja jopa ulkonäön samankaltaisuus. Olen varma että meidän pitää etsiä meitä yhdistäviä siteitä ja sovintoja eikä ristiriitoja ja eroavuuksia. Meidän pitää pyrkiä nimenomaan yleiseen sovintoon eikä pelkästään venäläiskansalliseen sovintoon.
Kun tutustuu historialliseen kirjallisuuteen, tulee siihen johtopäätökseen, että Venäjän kansalla ja suomalais–ugrilaisilla kansoilla on yhteiset alkujuuret, vaikka nämä kansat puhuvatkin nykyisin eri kieliä.
Tätä todistaa mm. N. I. Nadeћdinin Tutkielma venäläisen maailman historiallisesta maantieteestä, joka julkaistiin aikoinaan suomalais–ugrilaisten kansojen Sterh (Lumikurki) –julkaisussa.
N. I. Nadeћdin (1804—1856) oli venäläinen kirjallisuusarvostelija, toimittaja, historiantutkija ja kansatieteilijä. Mainitussa kirjoituksessaan hän esittää Venäjän jokien pitkän nimiluettelon. Jokien nimet ovat suomalais–ugrilaista syntyperää. Niiden perusteella voidaan piirtää laajan alueen eteläraja. Jokien nimistä käy ilmi, että tämän rajan pohjoispuolella asui aikoinaan suomalais–ugrilaisia eikä slaavilaisia kansoja. Tämä raja kulkee Latviasta ja Valko–Venäjästä aina Jeniseijoelle ja Altaihin asti seuraavasti: Ugrajoki ja Vjazmajoki (Smolenskin ja Brjanskin alue), Ugrajoki ja Ћizdrajoki (Kalugan alue), Okajoki (Orelin alue), Tosnajoki (Tambovin alue), Jeruslanjoki ja Irgizjoki (Saratovin alue), Samarajoki (Kuibyљevin alue ja Orenburgin alue), Ural Kazakstanin pohjoispuolella sekä Objoen vesistöalue, niin sanottu ugrien maa.
Useiden suomalais–ugrilaisten kansojen nimet ovat säilyneet vanhoissa kirjallisissa lähteissä. Näiden tietojen nojalla Voldemar Vonrev on laatinut kartan, joka kuvaa suomensukuisten kansojen sijoittumista Euroopan koillisosaan. Kartta, jossa ei tosin ole huomioitu aikatekijää, julkaistiin vuonna 1993 Belyi Ћuravl –aikakauskirjassa.
Ugrilainen–sana liittyy Ugrajoen nimeen ja unkarilaiset–kansannimeen. "Moskova" johtuu moska–heimon nimestä. Paikannimet Volga ja Vologda juontuvat sanasta "valkea". Yhteys suomensukuisiin kieliin ilmenee useissa muissakin venäläisissä paikannimissä: Seliger–järvi (selkeä), Ilmen–järvi (ilma), Oka (joki). Kamajoen nimi on niin ikään suomalais–ugrilaista perua.
Puheena olevan alueen eteläpuolella kulkee Ukrainan ja venäläisten vasta 1500—1600–luvun jälkeen asuttamien etelämaiden raja. Tämä antaa aiheen väittää, että Venäjän kansa muotoutui laajoilla Itämeren ja Uralin välisillä seuduilla, jotka aiemmin olivat suomalais–ugrilaisten heimojen asuttamia.
Monissa nykyvenäläisissä paikannimissä on viitteitä niiden suomalais–ugrilaisesta alkuperästä. Vjatkajoen nimi juontuu votjakkiheimon nimestä. Tљuudeja asui aikoinaan nykyisen Arkangelin hallintoalueen mailla. Vanhojen aikakirjojen mukaan he kutsuivat itseään jem’ (jam’) –heimoksi. Tämä viittaa selvästi Häme–nimeen. Jemtsyjoen ja Jemtsyn kaupungin nimi on saanut alkunsa muinaisheimon nimityksestä.
Vladimirin hallintoalueen Muromin kaupunki on saanut nimensä muroma–heimon mukaan. Vepsäläiset, joista venäläiset käyttivät ves’–nimeä, antoivat nimensä Tverin alueen Vesjegonskin kaupungille. Tämä muinaisvenäläinen vepsäläisten vez’ (ves’) –nimi kajahtaa Volgan ja Dneprin lisäjokien Vazuzan ja Vjazman nimessä.
Aikakirjojen mukaan Rurik asettui alussa vuonna 862 Laatokan kaupunkiin (nykyisin Staraja Ladoga Olhavanjoen suistolla), jota sopii pitää ensimmäisenä Venäjän valtion pääkaupunkina. Rurikin kuoltua vuonna 879 hänen läheinen sukulaisensa ruhtinas Oleg hallitsi Novgorodia. Olegin sotajoukot koostuivat varjageista ja tљuudeista (merjalaiset, vepsäläiset ym.). Oleg valtasi Smolenskin kaupungin vuonna 882 ja myöhemmin laskeutui Dnepriä pitkin Kiovaan. Oleg yhdisti Venäjän pohjois– ja etelämaat ja valitsi Kiovan valtakunnan keskukseksi.
Olegin kuoleman jälkeen vuodesta 912 Venäjää hallitsivat Rurikin suorat jälkeläiset, joista ensimmäinen oli ruhtinas Igor. He hallitsivat Venäjää kunnes Romanovit nousivat valtaistuimelle vuonna 1612.
Inkerinsuomalaisten historia on esimerkki siitä, miten tätä yleistä kehityssuuntaa pystyttiin vastustamaan. Oman luterilaisen uskonsa ansiosta inkerinsuomalaiset säilyttivät äidinkielensä ja kulttuurinsa aina 1940–luvulle saakka, vaikka Inkerinmaa rajoittui venäjänkieliseen ympäristöön. Kirkko yhdisti inkerinsuomalaisia. Jos itä–karjalaiset olisivat kääntyneet aikoinaan luterilaisuuteen, heidän kielensä ja kulttuurinsa olisivat säilyneet paljon paremmin.
Edellä sanotusta voidaan tehdä seuraavat johtopäätökset:
Ensiksikin, Venäjän kansa on muodostunut aikaisemmin suomensukuisten kansojen asuttamalla alueella. Suomalais–ugrilaiset kansat eivät poistuneet minnekään omilta mailtaan, vaan ne sulautuivat Venäjän kansaan. Monet tutkijat ovat korostaneet suomalais–ugrilaisen väestöaineksen merkitystä Venäjän kansakunnan synnyssä. He ovat mm. panneet merkille, että nykyvenäläiset ovat ulkonäöltään lähempänä suomalais–ugrilaisia kuin slaaveja. Venäläisiä ei voida laskea syntyperältään slaavilaisiin. He puhuvat kylläkin slaavilaista kieltä, mutta eivät ole yhteistä slaavilaista alkujuurta.
Toiseksi, slaavilaiskieli levisi Venäjän Euroopan–puoleisessa osassa asuneiden suomalais–ugrilaisten kansojen keskuuteen viestikapulan tavoin. Kieli ja korkeampitasoinen kulttuuri siirtyivät kansalta toiselle, mutta itse väestö pysytteli asuinpaikoillaan.
Kolmanneksi, suomalais–ugrilaiset kansat laskivat Venäjän valtiolaitoksen perustan yhdessä slaavilaiskansojen kanssa.
Neljänneksi, venäläiset ja omaperäisyytensä säilyttäneet suomalais–ugrilaiset kansat ovat kautta aikojen eläneet sovussa keskenään.
Kaikki tämä antaa aihetta väittää, että venäläiset ovat muinaisten suomalais–ugrilaisten heimojen välittömiä jälkeläisiä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.