VLADIMIR LENIN
VALTIO JA VALLANKUMOUS
Marxilaisuuden oppi valtiosta ja proletariaatin tehtävät vallankumouksessa
ALKULAUSEET - 2
I. LUOKKAYHTEISKUNTA JA VALTIO - 3
II. VALTIO JA VALLANKUMOUS. VUOSIEN 1848-1851 KOKEMUKSET. - 10
III. VALTIO JA VALLANKUMOUS. PARIISIN KOMMUUNIN KOKEMUS 1871. MARXIN ANALYYSI - 15
IV. JATKOA. ENGELSIN TÄYDENTÄVIÄ SELITYKSIÄ - 24
V. VALTION KUOLEUTUMISEN TALOUDELLISET PERUSTEET - 34
VI. OPPORTUNISTIT MARXILAISUUTTA MADALTAMASSA - 42
JÄLKILAUSE ENSIMMÄISEEN PAINOKSEEN - 50
LENIN Valtio ja vallankumous
2
Alkulause ensimmäiseen painokseen
Kysymys valtiosta käy nykyään erityisen tärkeäksi sekä teoreettisessa että käytännöllis-poliittisessa
suhteessa. Imperialistinen sota on tavattomasti jouduttanut ja kärjistänyt monopolistisen kapitalismin
valtiomonopolistiseksi kapitalismiksi muuttumisen prosessia. Entistä hirveämmäksi käy työtätekevien joukkojen
hirmuinen sorto valtion taholta, joka sulautuu yhä tiiviimmin yhteen kaikkivoipain kapitalistiliittojen kanssa.
Edistyneimmät maat muuttuvat puhumme niiden selustasta työläisille sotilaspakkotyövankiloiksi.
Pitkittyvän sodan ennen kuulumattomat kauhut ja sen aiheuttamat kärsimykset tekevät joukkojen aseman
sietämättömäksi ja kiihdyttävät niiden suuttumusta. Kansainvälinen proletaarinen vallankumous kehkeytyy
silminnähtävästi. Kysymys sen suhtautumisesta valtioon saa käytännöllisen merkityksen.
Vuosikymmeniä kestäneen verrattain rauhallisen kehityksen kasaamat opportunismin ainekset ovat
synnyttäneet koko maailman virallisissa sosialistisissa puolueissa vallitsevan sosialihovinismin virtauksen. Tälle
virtaukselle (Plehanov, Potresov, Breshkovskaja, Rubanovitsh, hieman peitetyssä muodossa herrat Tsereteli,
Tshernov ja kumpp. Venäjällä; Scheidemann, Legien, David ym. Saksassa; Renaudel, Guesde, Vandervelde
Ranskassa ja Belgiassa; Hyndman ja fabianilaiset ym. Englannissa jne. jne.), joka on sosialismia sanoissa ja
hovinismia teoissa, on erikoista se, että sosialismin johtajat mukautuvat halpamaisen lakeijamaisesti ei vain
oman kansallisen porvaristonsa, vaan nimenomaan oman valtionsa etupyyteisiin, sillä useimmat niin
sanotuista suurvalloista ovat jo kauan riistäneet ja orjuuttaneet lukuisia pieniä ja heikkoja kansallisuuksia. Ja
imperialistinen sota onkin juuri sotaa tämänlaatuisen saaliin jakamisesta ja uudelleenjakamisesta. Taistelu
työtätekevien joukkojen vapauttamiseksi porvariston vaikutusvallasta yleensä ja varsinkin imperialistisen
porvariston vaikutusvallasta on mahdotonta, ellei taistella valtioon nähden ilmeneviä opportunistisia
ennakkoluuloja vastaan.
Aluksi tarkastelemme Marxin ja Engelsin oppia valtiosta kosketellen erityisen yksityiskohtaisesti tämän
opin unohdettuja tai opportunistisen vääristelyn kohteeksi joutuneita puolia. Sitten käsittelemme erikseen
näiden vääristelyjen pääedustajaa Karl Kautskya, nykyisen sodan aikana niin surkean vararikon kärsineen II
Internationaalin (18891914) tunnetuinta johtajaa. Lopuksi esitämme tärkeimmät johtopäätökset Venäjän
vallankumousten, vuoden 1905 ja varsinkin vuoden 1917, antamista kokemuksista. Viime mainittu vallankumous
on nyt (elokuun alussa 1917) nähtävästi päättämässä ensimmäistä kehitysvaihettaan, mutta yleensä koko tämä
vallankumous voidaan käsittää vain yhtenä renkaana siinä sosialististen proletaaristen vallankumousten
ketjussa, joita imperialistinen sota aiheuttaa. Kysymys proletariaatin sosialistisen vallankumouksen
suhtautumisesta valtioon saa näin ollen ei ainoastaan käytännöllis-poliittisen merkityksen, vaan myös mitä
ajankohtaisimman merkityksen siinä mielessä, että on selitettävä joukoille, mitä niiden on lähitulevaisuudessa
tehtävä vapautuakseen kapitalismin ikeestä.
Tekijä
Elokuu 1917.
Alkulause toiseen painokseen
Tämä toinen painos julkaistaan miltei ilman muutoksia. On vain lisätty 3. kohta II lukuun.
Tekijä
Moskova.
Joulukuun 1. päivänä 1918. LENIN Valtio ja vallankumous
3
I LUKU
LUOKKAYHTEISKUNTA JA VALTIO
1. Valtio on luokkavastakohtien sovittamattomuuden tuote
Marxin opille tapahtuu nykyään samoin kuin historiassa on monta kertaa tapahtunut vallankumouksellisten
ajattelijain ja sorrettujen luokkien vapaustaistelun johtajain opeille. Suurten vallankumousmiesten eläessä
sortajaluokat ovat maksaneet heille alituisilla vainoamisilla, ovat ottaneet heidän oppinsa vastaan mitä
raivokkaimmalla kiukulla, hurjimmalla vihalla, irvokkaimmalla valhe- ja parjausryöpyllä. Heidän kuoltuaan
heistä yritetään tehdä vaarattomia pyhäinkuvia, yritetään niin sanoaksemme julistaa heidät pyhimyksiksi,
myöntää heidän nimelleen jonkinlainen kunnia sorrettujen luokkien lohdutukseksi ja petkuttamiseksi, riistäen
vallankumoukselliselta opilta sen sisältö, tylsentäen sen vallankumouksellista kärkeä, mataloittaen tätä oppia.
Tällaisessa marxilaisuuden muokkauksessa yhtyvät nykyään porvaristo ja työväenliikkeessä olevat
opportunistit. Opin vallankumouksellinen puoli, sen vallankumouksellinen henki unohdetaan, työnnetään syrjään
ja väärennetään. Etualalle vedetään ja ylistetään sellaista, mikä on tai näyttää olevan otollista porvaristolle.
Kaikki sosialiovinistit ovat nykyään marxilaisia, leikki pois! Ja Saksan porvarilliset oppineet, jotka olivat vielä
eilen ammattimiehiä marxilaisuuden hävittämisessä, puhuvat yhä useammin kansallisesta saksalaisesta
Marxista, joka muka kasvatti ryöstösodan käymistä varten niin mainiosti järjestettyjä työväenyhdistyksiä!
Tällaisen asiaintilan vallitessa, marxilaisuuden väärentelyn ollessa tavattomasti levinnyt, meidän
tehtävänämme on ennen kaikkea palauttaa ennalleen todellinen Marxin oppi valtiosta. Tätä varten täytyy
esittää suuri joukko pitkiä lainauksia Marxin ja Engelsin omista teoksista. Pitkät lainaukset tekevät tietenkin
esityksen kankeaksi eivätkä suinkaan edistä sen kansantajuisuutta. Mutta ilman niitä on aivan mahdotonta tulla
toimeen. Kaikki kohdat tai ainakin kaikki ratkaisevat kohdat Marxin ja Engelsin teoksista valtiokysymyksen alalta
on välttämättä esitettävä mahdollisimman täydellisessä muodossaan, jotta lukija voisi saada omintakeisen
käsityksen tieteellisen sosialismin perustanlaskijain katsomuksista kokonaisuudessaan ja näiden katsomusten
kehityksestä, ja myöskin siksi, että niiden vääristely, jota nykyisin vallitseva kautskylaisuus harjoittaa, tulisi
todistetuksi asiakirjoilla ja näytetyksi havainnollisesti.
Aloitamme Fr. Engelsin laajimmalle levinneestä teoksesta Perheen, yksityisomistuksen ja valtion
alkuperä, joka on ilmestynyt vuonna 1894 Stuttgartissa jo kuudentena painoksena. Meidän on käännettävä
lainaukset saksalaisista alkulähteistä, sillä venäjännökset, niin monilukuisia kuin ne ovatkin, ovat suurimmalta
osaltaan joko epätäydellisiä tai perin epätyydyttävästi tehtyjä.
Valtio, Engels sanoo tehdessään yhteenvetoa historiallisesta erittelystään, ei ole suinkaan mahti, jonka
yhteiskunta olisi ottanut vastaan ulkoisesta pakosta; yhtä vähän se on siveellisen idean todellisuutta, järjen
kuva ja todellisuus, kuten Hegel väittää. Se on päinvastoin tietyllä kehitysasteella olevan yhteiskunnan tuote;
valtio on sen tunnustamista, että tämä yhteiskunta on joutunut ratkaisemattomaan ristiriitaan itsensä kanssa ja
jakautunut sovittamattomiksi vastakohdiksi, joita se ei pysty poistamaan. Mutta jotta nämä vastakohdat,
taloudellisilta eduiltaan vastakkaiset luokat, eivät kuluttaisi tuloksettomassa taistelussa loppuun itseään ja
yhteiskuntaa, käy tarpeelliseksi mahti, joka olisi näennäisesti yhteiskunnan yläpuolella, lieventäisi konfliktia ja
pitäisi sen järjestyksen rajoissa. Ja tänä yhteiskunnasta alkunsa saaneena, mutta sen yläpuolelle asettuvana ja
siitä yhä enemmän vieraantuvana mahtina on valtio (6. saksankielinen painos, s. 177178).
Tässä on esitetty aivan selvästi marxilaisuuden perusajatus valtion historiallisesta osuudesta ja
merkityksestä. Valtio on luokkavastakohtien sovittamattomuuden tuote ja ilmaus. Valtio syntyy siellä, silloin ja
sikäli, missä, milloin ja mikäli luokkavastakohdat objektiivisesti eivät ole sovitettavissa. Ja päinvastoin: valtion
olemassaolo todistaa, että luokkavastakohdat ovat sovittamattomia.
Juuri tässä tärkeimmässä ydinkohdassa alkaa kahteen pääsuuntaan kulkeva marxilaisuuden vääristely.
Yhtäältä porvarilliset ja varsinkin pikkuporvarilliset ideologit, joiden täytyy kiistämättömien
historiallisten tosiasiain pakottamina myöntää, että valtio on vain siellä, missä on luokkavastakohtia ja
luokkataistelua, oikovat Marxia sillä tavoin, että valtiosta tuleekin luokkien sovitteluelin. Marxin mukaan
valtio ei olisi voinut syntyä eikä säilyä, jos luokkien sovittaminen olisi ollut mahdollista. Pikkuporvarillisten ja LENIN Valtio ja vallankumous
4
poroporvarillisten professorien ja yhteiskuntapoliittisten kirjailijoiden mukaan, jotka tällöin tavan takaa
vetoavat suosiollisesti Marxiin! asia on niin, että valtio juuri sovittaakin luokat keskenään. Marxin
mukaan valtio on luokkaherruuden elin, jonka avulla toinen luokka sortaa toista luokkaa, se on sellaisen
järjestyksen luomista, joka laillistaa ja lujittaa tämän sorron hilliten luokkien yhteentörmäystä.
Pikkuporvarillisten poliitikkojen mielestä järjestys on nimenomaan luokkien sovittamista eikä toisen luokan
harjoittamaa toisen luokan sortamista; konfliktin lieventäminen merkitsee sovittamista eikä sitä, että
sorretuilta luokilta otetaan pois tietyt sortajien kukistamiseksi käytävän taistelun välineet ja keinot.
Esimerkiksi kaikki eserrät (sosialistivallankumoukselliset) ja menshevikit vuoden 1917 vallankumouksessa,
juuri silloin, kun kysymys valtion merkityksestä ja tehtävästä nousi esiin kaikessa suuruudessaan, kun se nousi
viivyttelemättömän toiminnan, vieläpä joukkomittaisen toiminnan käytännöllisenä kysymyksenä, luisuivat heti
ja kokonaan sen pikkuporvarillisen teorian kannalle, että valtio sovittaa luokat. Kummankin puolueen
poliitikkojen lukemattomat päätöslauselmat ja kirjoitukset ovat kokonaan tämän pikkuporvarillisen ja
poroporvarillisen sovittelu-teorian läpitunkemia. Että valtio on tietyn luokan herruuden elin, luokan, jota ei
voida sovittaa antipodinsa (sille vastakohtaisen luokan) kanssa, sitä pikkuporvarilliset demokraatit eivät kykene
milloinkaan käsittämään. Suhde valtioon on havainnollisimpia ilmauksia siitä, että meidän eserrämme ja
menshevikkimme eivät ole lainkaan sosialisteja (mitä me bolevikit olemme aina todistaneet), vaan
pikkuporvarillisia demokraatteja, joilla on miltei-sosialistinen fraseologia.
Toisaalta marxilaisuuden kautskylainen vääristely on paljon hiotumpaa. Teoreettisesti ei kielletä
sitä, että valtio on luokkaherruuden elin, eikä sitäkään, että luokkavastakohdat ovat sovittamattomia. Mutta
jätetään ottamatta huomioon tai hämätään seuraava seikka: jos valtio on luokkavastakohtien
sovittamattomuuden tuote, jos se on yhteiskunnan yläpuolella oleva ja siitä yhä enemmän
vieraantuva mahti, niin on selvää, että sorrettu luokka ei voi vapautua pelkän väkivaltaisen
vallankumouksen avulla, vaan on myös hävitettävä se valtiovallan koneisto, jonka
hallitseva luokka on luonut ja jossa tämä vieraantuminen on olennoitunut. Kuten tuonnempana näemme,
Marx teki tämän teoreettisesti itsestään selvän johtopäätöksen mitä suurimmalla täsmällisyydellä
vallankumouksen tehtäväin konkreettisen ja historiallisen erittelyn perusteella. Ja juuri tämän johtopäätöksen
on Kautsky... unohtanut ja vääristellyt, kuten osoitamme myöhemmässä esityksessä yksityiskohtaisesti.
2. Erikoiset aseväen osastot, vankilat ym.
...Vanhasta gentilislaitoksesta (suku- eli klaanilaitoksesta), Engels jatkaa, valtio eroaa ensiksikin siinä,
että se jakaa valtion alamaiset alueellisen jaon mukaan...
Meistä tämä jako näyttää luonnolliselta, mutta se on vaatinut pitkäaikaisen taistelun vanhaa, suvuittain
tai heimoittain rakentuvaa järjestöä vastaan.
...Toisena erottavana piirteenä on se, että asetetaan julkinen valta, joka ei ole enää sama kuin
aseelliseksi voimaksi järjestäytynyt väestö itse. Tätä erikoista julkista valtaa tarvitaan siksi, kun väestön
omatoiminnallinen aseellinen järjestö on käynyt mahdottomaksi yhteiskunnan jakauduttua luokkiin... Tämä
julkinen valta on olemassa jokaisessa valtiossa. Siihen kuuluu, paitsi aseväkeä, myös muita asianmukaisia
lisäkkeitä, kuten kaikenlaisia vankiloita ja pakkolaitoksia, joista sukuyhteiskunta (klaanijärjestelmä) ei tiennyt
mitään...
Engels kehittelee sen mahdin käsitettä, jota nimitetään valtioksi, mahdin, joka on yhteiskunnasta
lähtöisin, mutta asettuu sen yläpuolelle ja vieraantuu siitä yhä enemmän. Mitä tämä mahti pääasiassa on?
Erikoisia aseellisten ihmisten joukko-osastoja, joilla on käytettävissään vankiloita ym.
Meillä on oikeus puhua erikoisista aseellisten ihmisten joukko-osastoista, koska jokaiselle valtiolle
ominainen julkinen valta ei ole välittömästi samaa kuin aseellinen väestö ja sen omatoiminen aseellinen
järjestö
Kuten kaikki suuret vallankumoukselliset ajattelijat, Engels pyrkii kiinnittämään valveutuneiden
työläisten huomiota juuri siihen, mikä vallitsevan poroporvarillisuuden kannalta on vähimmän huomiota
ansaitsevaa, kaikkein tavallisinta, sitkeiden, voipa sanoa kivettyneiden ennakkoluulojen pyhittämää. Vakinainen
sotaväki ja poliisi ovat valtiovallan mahdin tärkeimpiä välikappaleita, mutta voiko toisin ollakaan?
19. vuosisadan lopulla eläneiden eurooppalaisten valtaenemmistön näkökannalta, joiden puoleen Engels
kääntyi ja jotka eivät olleet kokeneet eivätkä seuranneet läheltä ainoatakaan suurta vallankumousta, se ei voi
toisin ollakaan. Heille on aivan käsittämätöntä, mitä väestön omatoiminen aseellinen järjestö on.
Kysymykseen, miksi ilmaantui erikoisten yhteiskunnan yläpuolelle asetettujen, yhteiskunnasta vieraantuvien
aseellisten ihmisten joukkoosastojen (poliisin, vakinaisen sotaväen) tarve, on Länsieurooppalainen ja LENIN Valtio ja vallankumous
5
venäläinen poroporvari taipuvainen vastaamaan parilla Spenceriltä tai Mihailovskilta lainaamallaan
fraasilla, vetoamalla siihen, että yhteiskunnallinen elämä on käynyt monimutkaisemmaksi, tehtävät
erikoistuneet jne.
Tällainen vetoaminen näyttää tieteelliseltä ja tuudittaa poroporvarin mainiosti uneen hämäämällä
tärkeimmän perusseikan: yhteiskunnan jakautumisen sovittamattomasti vihamielisiin luokkiin.
Ellei tätä jakautumista olisi, niin väestön omatoiminnallinen aseellinen järjestö eroaisi kalikkaan
tarttuvien apinain lauman, alkuihmisten tai klaaniyhteiskunniksi yhtyneiden ihmisten alkeellisesta järjestöstä
monimutkaisuutensa, tekniikkansa korkean tason ym. puolesta, mutta sellainen järjestö olisi mahdollinen.
Se on mahdoton siksi, että sivistysyhteiskunta on jakautunut vihamielisiin ja vieläpä sovittamattomasti
vihamielisiin luokkiin, joiden omatoiminnallinen aseistautuminen johtaisi aseelliseen taisteluun niiden kesken.
Muodostuu valtio, syntyy erityinen mahti, erikoiset aseellisten ihmisten joukkoosastot, ja jokainen
vallankumous, hajottaessaan valtiokoneiston, osoittaa meille silminnähtävästi, miten hallitseva luokka pyrkii
muodostamaan uudelleen sitä palvelevat erikoiset aseellisten ihmisten joukkoosastot, miten sorrettu
luokka pyrkii luomaan uuden samanluontoisen järjestön, joka kykenee palvelemaan riistettyjä eikä riistäjiä.
Esittämässämme lausunnossaan Engels asettaa teoreettisesti sen saman kysymyksen, minkä jokainen suuri
vallankumous asettaa eteemme käytännöllisesti, havainnollisesti ja lisäksi joukkotoiminnan mittakaavassa,
nimittäin kysymyksen erikoisten aseellisten ihmisten joukkoosastojen ja väestön omatoimisen aseellisen
järjestön keskinäissuhteesta. Tuonnempana näemme, miten Euroopan ja Venäjän vallankumousten kokemus
valaisee tätä kysymystä konkreettisesti.
Mutta palatkaamme Engelsin esitykseen.
Hän osoittaa, että toisinaan, esimerkiksi joillakin paikoin Pohjois-Amerikassa, tämä julkinen valta on
heikko (on puhe kapitalistiselle yhteiskunnalle harvinaisesta poikkeuksesta ja niistä Pohjois-Amerikan osista
ennen sen imperialistista aikakautta, joissa vapaa uudisasukas oli vallitsevana hahmona), mutta yleensä puhuen
se voimistuu:
...Julkinen valta vahvistuu sitä mukaa kuin valtion sisäiset luokkaristiriidat kärjistyvät ja sitä mukaa kuin
toisiinsa rajautuvat valtiot laajenevat ja niiden väestö kasvaa, Vilkaiskaapa vaikka nykyiseen Eurooppaamme, missä
luokkataistelu ja valloituskilpailu ovat paisuttaneet julkisen vallan niin mahtavaksi, että se uhkaa niellä koko
yhteiskunnan ja jopa valtionkin...
Tämä on kirjoitettu viimeistään viime vuosisadan 90-luvun alussa. Engelsin viimeinen esipuhe on päivätty
16. kesäkuuta 1891. Käänne imperialismia kohti sekä trustien täydellisen herruuden että suurpankkien
kaikkivallan kuin myös valtavan siirtomaapolitiikan ym. mielessä oli silloin Ranskassa vasta alkamassa, ja
Pohjois-Amerikassa ja Saksassa se oli vieläkin heikompi. Sen jälkeen valloituskilpailu on ottanut
jättiläisaskeleen eteenpäin, etenkin kun maapallo osoittautui 20. vuosisadan toisen vuosikymmenen alussa
lopullisesti jaetuksi näiden kilpailevien valloittajien, so. suurten rosvovaltojen kesken. Sota- ja
merivarustukset ovat sen jälkeen uskomattomasti kasvaneet, ja vuosien 19141917 ryöstösota Englannin ja
Saksan välillä maailmanherruudesta ja saaliinjaosta on lähentänyt täydellistä romahdusta, koska saaliinhimoinen
valtiovalta nielee yhteiskunnan kaikki voimat.
Engels kykeni jo vuonna 1891 viittaamaan valloituskilpailuun suurvaltojen ulkopolitiikan yhtenä
tärkeimpänä ominaispiirteenä, mutta vuosina 19141917, jolloin juuri tuo kilpailu monin verroin kärjistyneenä
synnytti imperialistisen sodan, sosialiovinismin heittiöt verhoavat oman porvaristonsa ryöstöetujen
puolustelua korulauseilla isänmaan puolustamisesta, tasavallan ja vallankumouksen suojaamisesta ym.
sellaisesta!
3. Valtio on sorretun luokan riistämisen välikappale
Erityisen, yhteiskunnan yläpuolella olevan julkisen vallan ylläpitämiseksi tarvitaan veroja ja valtion
lainoja.
...Julkisen vallan ja veronkantooikeuden haltijoina, Engels kirjoittaa, virkamiehet kohoavat siis
yhteiskunnan eliminä yhteiskunnan yläpuolelle. Se arvonanto, jota vapaasti ja auliisti osoitettiin suku(klaani
)laitoksen virkaelimille, ei heitä tyydytä, vaikka he voisivatkin sen saavuttaa... Laaditaan erikoisia lakeja
virkamiesten pyhyydestä ja loukkaamattomuudesta, Viheliäisimmälläkin poliisipalvelijalla on enemmän
arvovaltaa kuin klaanin edustajilla, mutta vieläpä sivistysvaltion sotilaallisen vallan päämieskin saa olla LENIN Valtio ja vallankumous
6
kateellinen klaanin päämiehelle sen pakottoman ja kiistattoman kunnioituksen vuoksi, jota tämä nautti yhteisössä.
Tässä on asetettu kysymys virkamiesten etuoikeutetusta asemasta valtiovallan eliminä. Perusseikaksi on
katsottu: mikä asettaa heidät yhteiskunnan yläpuolelle? Tuonnempana näemme, miten Pariisin Kommuuni
ratkaisi käytännössä tämän teoreettisen kysymyksen vuonna 1871 ja miten Kautsky sen hämäsi
taantumuksellisesti vuonna 1912.
....Koska valtio on saanut alkunsa siitä, että on pitänyt hillitä vastakkaisia luokkia, ja koska se on syntynyt
samalla kuitenkin näiden luokkien yhteentörmäyksissä, niin se on säännöllisesti mahtavimman, taloudellisesti
vallitsevan luokan valtio, jonka avulla tämä luokka muodostuu myös poliittisesti vallitsevaksi luokaksi ja josta se
saa uuden välikappaleen sorretun luokan lannistamiseksi ja riistämiseksi,.. Eivät ainoastaan vanhanajan valtio ja
feodaalinen valtio olleet elimiä orjien ja maaorjien riistämistä varten, vaan myöskin nykyaikainen
parlamentaarinen valtio on pääoman aseena palkkatyön riistämisessä. Poikkeuksena kuitenkin esiintyy aikakausia,
jolloin taistelevien luokkien voimat ovat siinä määrin tasoissa, että valtiovalta saa näennäisenä välittäjänä hetkeksi
tietynlaisen itsenäisyyden noiden kummankin luokan suhteen... Tällainen oli XVII ja 18. vuosisadan absoluuttinen
monarkia, ensimmäisen ja toisen keisarikunnan bonapartismi Ranskassa, Bismarck Saksassa.
Tällainen on lisäämme puolestamme Kerenskin hallitus tasavaltaisella Venäjällä sen jälkeen, kun
vallankumouksellista proletariaattia on alettu vainota, sellaisella ajankohdalla, jolloin Neuvostot ovat
pikkuporvarillisten demokraattien johdon takia jo voimattomia, mutta porvaristo ei ole vielä kyllin voimakas
niitä suorastaan hajottamaan.
Demokraattisessa tasavallassa, Engels jatkaa, rikkaus käyttää valtaansa välillisesti, mutta sitä
varmemmin, nimittäin ensinnäkin virkamiesten suoranaisen lahjomisen avulla (Amerikka) ja toiseksi
hallituksen ja pörssin liittoutumisen avulla (Ranska ja Amerikka).
Imperialismi ja pankkien herruus ovat nykyään kehittäneet aivan erikoiseksi taidoksi nämä molemmat
keinot, joilla voidaan puolustaa ja toteuttaa rikkauden kaikkivaltaa millaisessa demokraattisessa tasavallassa
tahansa. Kun esimerkiksi Venäjällä demokraattisen tasavallan ensimmäisinä kuukausina, niin sanoaksemme
eserrä- ja menshevikkisosialistien ja porvariston kesken kokoomushallituksessa solmitun avioliiton
kuherruskuukausina hra Paltshinski sabotoi kaikkia toimenpiteitä kapitalistien ja heidän sotarosvouksensa,
sotatarviketoimituksissa harjoittamansa valtionvarain ryöväyksen hillitsemiseksi ja kun sitten kapitalistit
palkitsivat ministeriöstä eronneen Paltshinskin (jonka tilalle pantiin tietenkin toinen, aivan samanlainen
Paltshinski) virkapaikalla 120.000 ruplan vuosituloineen, niin mitä se on? suoranaista vai välillistä lahjomista?
hallituksen liitto syndikaattien kanssa vai ainoastaan ystävällisiä suhteita? Mitä osaa näyttelevät Tshernovit ja
Tseretelit, Avksentjevit ja Skobelevit? Ovatko he kruununvarasmiljonäärien suoranaisia vai ainoastaan
välillisiä liittolaisia?
Rikkauden kaikkivalta on varmempaa demokraattisen tasavallan aikana sen vuoksi, että se ei ole
riippuvainen kapitalismin huonosta poliittisesta ulkokuoresta. Demokraattinen tasavalta on kapitalismin paras
mahdollinen poliittinen ulkokuori, ja siksi pääoma, saatuaan (Paltshinskien, Tshernovien, Tseretelien ja. kumpp.
avulla) itselleen tämän parhaan ulkokuoren, laskee vallalleen niin luotettavan, niin varman perustan, ettei
mikään porvarillisen demokraattisen tasavallan henkilövaihdos, mikään sen laitosten tai puolueiden vaihdos
horjuta tätä valtaa.
Vielä on merkittävä, että Engels nimittää aivan selvästi yleistä äänioikeutta porvariston herruuden
välineeksi. Yleinen äänioikeus, hän sanoo ottaen ilmeisesti huomioon Saksan sosialidemokratian pitkäaikaisen
kokemuksen, on
työväenluokan kypsyyden mittari. Sen enempää se ei voi olla eikä tule koskaan olemaankaan nykyisessä valtiossa''
Eserriemme ja menshevikkiemme tapaiset pikkuporvarilliset demokraatit ja myös heidän veljensä, Länsi
Euroopan kaikki sosialiovinistit ja opportunistit, odottavat yleisettä äänioikeudelta nimenomaan enemmän.
Heillä itsellään on se väärä käsitys, jota he tyrkyttävät kansallekin, että yleinen äänioikeus nykyisessä
valtiossa kykenee muka todella ilmaisemaan työtätekevien enemmistön tahdon ja takaamaan sen
toteuttamisen.
Voimme tässä vain todeta tämän väärän käsityksen, vain viitata siihen seikkaan, että Engelsin aivan
selvää, täsmällistä ja konkreettista lausuntoa vääristellään virallisten (so. opportunististen) sosialististen
puolueiden propagandassa ja agitaatiossa joka askeleella. kuinka täysin väärä on se käsitys, jonka Engels tässä
torjuu, se selviää yksityiskohtaisesti tuonnempana esittäessämme Marxin ja Engelsin mielipiteitä nykyisestä
valtiosta.
Yleisen yhteenvedon mielipiteistään Engels antaa tunnetuimmassa teoksessaan seuraavin sanoin: LENIN Valtio ja vallankumous
7
Valtio ei siis ole ollut olemassa iänikuisesti. On ollut yhteiskuntia, jotka ovat tulleet toimeen ilman sitä ja joilla ei ole
ollut aavistustakaan valtiosta eikä valtiovallasta. Taloudellisen kehityksen tietyssä vaiheessa, mihin välttämättömästi liittyy
yhteiskunnan jakautuminen luokkiin, valtio kävi tämän jakautumisen vuoksi välttämättömäksi. Nyt lähestymme
nopein askelin sellaista tuotannon kehitysastetta, jolloin näiden luokkien olemassaolo ei ainoastaan ole lakannut
olemasta välttämättömyys, vaan on muodostumassa tuotannon suoranaiseksi esteeksi. Luokat häviävät yhtä
välttämättömästi, kuin ne ennen syntyivätkin. Niiden hävitessä häviää väistämättömästi myös valtio. Yhteiskunta,
joka järjestää tuottajien vapaamman ja tasa-arvoisemman assosiaation pohjalla uudelleen tuotannon, siirtää koko
valtiokoneiston sinne, minne se silloin on kuuluva: muinaismuistojen museoon, rukin ja pronssikirveen viereen.
Harvoin tapaa tätä lainausta nykyisen sosialidemokratian propaganda ja agitaatiokirjallisuudessa. Mutta
silloinkin, kun tämän lainauksen tapaa, se on useimmiten esitetty siten, aivan kuin tehtäisiin kumarrus
pyhimyskuvan edessä, ts. virallisena kunnianosoituksena Engelsiä kohtaan, yrittämättä ollenkaan syventyä
ajattelemaan, miten laajaa ja syvää vallankumouksen kantovoimaa edellytetään tällä koko valtiokoneiston
siirtämisellä muinaismuistojen museoon. Useimmiten ei näytetä edes käsitettävän sitä, mitä Engels nimittää
valtiokoneistoksi.
4. Valtion kuoleutuminen ja väkivaltainen vallankumous
Engelsin sanat valtion kuoleutumisesta ovat niin laajalti tunnetut, niitä lainataan niin usein ja ne
osoittavat niin havainnollisen selvästi, missä on marxilaisuuden tavallisen opportunismiksi väärentämisen ydin,
että on pysähdyttävä tarkastelemaan niitä yksityiskohtaisesti. Esitämme kokonaan sen kohdan, josta ne on
otettu:
Proletariaatti ottaa käsiinsä valtiovallan ja muuttaa tuotantovälineet ensin valtion omaisuudeksi. Mutta
siten se lopettaa itse itsensä proletariaattina, siten se hävittää kaikki luokkaeroavuudet ja luokkavastakohdat ja
samalla myös valtion valtiona. Tähänastiselle luokkavastakohdissa liikkuvalle yhteiskunnalle on valtio, so. riistävän
luokan järjestö, ollut tarpeellinen tuon yhteiskunnan ulkoisten tuotantoehtojen ylläpitämiseksi, siis varsinkin
riistetyn luokan pitämiseksi pakolla vallitsevan tuotantotavan määräämien sortamisehtojen alaisena (orjuus,
maaorjuus, palkkatyö). Valtio on ollut koko yhteiskunnan virallinen edustaja, sen keskittymä näkyväksi laitokseksi,
mutta se on ollut tätä vain sikäli, mikäli se on ollut sen luokan valtio, joka aikakaudellaan on yksin edustanut koko
yhteiskuntaa: vanhalla ajalla se oli orjanomistajien kansalaisten valtio, keskiajalla feodaaliaateliston valtio ja
meidän aikanamme porvariston valtio. Kun valtiosta lopultakin tulee todella koko yhteiskunnan edustaja, se tekee
itse itsensä tarpeettomaksi. Niin pian kuin ei ole enää yhteiskuntaluokkia, jotka pitää lannistaa niin pian kuin
tulevat poistetuiksi luokkaherruus ja siihen saakka vallinneeseen tuotannon anarkiaan perustuva yksilöiden taistelu
olemassaolonsa puolesta sekä tästä taistelusta johtuvat yhteentörmäykset ja hillittömyydet, silloin ei enää ole
mitään lannistettavaa, mikä tekisi tarpeelliseksi erityisen lannistamismahdin, valtion. Ensimmäinen toimenpide,
jossa valtio esiintyy koko yhteiskunnan todellisena edustajana tuotantovälineiden haltuun ottaminen
yhteiskunnan nimessä on samalla sen viimeinen itsenäinen teko valtiona. Valtiovallan sekaantuminen
yhteiskunnallisiin suhteisiin käy alalla toisensa jälkeen tarpeettomaksi ja loppuu silloin itsestään. Ihmisten
hallitsemisen tilalle tulee esineiden hallitseminen ja tuotantoprosessien johtaminen. Valtiota ei lakkauteta se
kuoleutuu. Tältä pohjalta on arvioitava fraasia vapaasta kansanvaltiosta, fraasia, jolla oli tilapäisesti
agitatorinen oikeus olemassaoloon, mutta joka loppukädessä oli tieteellisesti kestämätön. Tältä pohjalta on
arvioitava myös niin sanottujen anarkistien vaatimusta, että valtio on lakkautettava heti paikalla (AntiDühring
Herra Eugen Dühring tieteen mullistajana, 3. saksank. painos, s. 301303.
Tarvitsematta pelätä erehtyvänsä voidaan sanoa, että tästä Engelsin erinomaisen ajatusrikkaasta
lausunnosta on sosialistisen ajattelun todelliseksi omaisuudeksi nykyisissä sosialistipuolueissa tullut vain se, että
vastoin anarkistista oppia valtion ,lakkauttamisesta'' valtio Marxin mukaan kuoleutuu. Tuollainen
marxilaisuuden runteleminen merkitsee sen muuttamista opportunismiksi, sillä näin selitettynä siitä jää
jäljelle vain hämärä käsitys hitaasta, tasaisesta, vähitellen tapahtuvasta muuttumisesta, jossa ei ole hyppäyksiä
eikä myrskyjä, ei ole vallankumousta. Tavallisessa, yleisesti levinneessä käsityksessä, joukkokäsityksessä, jos
niin voidaan sanoa, valtion kuoleutuminen merkitsee epäilemättä vallankumouksen hämäämistä, ellei sen
kieltämistä. Mutta tuollainen selittäminen on mitä karkeinta, vain porvaristolle edullista marxilaisuuden
vääristelyä, joka teoreettisesti perustuu niiden mitä tärkeimpien seikkojen ja näkökohtien unohtamiseen, jotka
on mainittu muun muassa edellä kokonaisuudessaan esittämässämme Engelsin yhteenvetolausunnossakin.
Ensinnäkin. Heti tuon lausuntonsa alussa Engels sanoo, että proletariaatti, ottaessaan valtiovallan,
hävittää siten valtion valtiona Mitä tämä merkitsee, sen ajatteleminen ei kuulu tapoihin. Tavallisesti se
joko sivuutetaan kokonaan tai sitä pidetään jonakin Engelsin hegeliläisenä heikkoutena Tosiasiassa noissa
sanoissa on ilmaistu lyhyesti erään suurimman proletaarisen vallankumouksen kokemus, Pariisin Kommuunin
kokemus vuodelta 1871 mistä tulee yksityiskohtaisemmin puhe omassa yhteydessään. Itse asiassa Engels puhuu
tässä siitä, että proletaarinen vallankumous hävittää porvariston valtion, kun taas sanat kuoleutumisesta
tarkoittavat proletaarisen valtiolaitoksen jätteitä sosialistisen vallankumouksen jälkeen. Engelsin mukaan
porvarillinen valtio ei kuoleudu, vaan proletariaatti hävittää sen vallankumouksessa. Tämän
vallankumouksen jälkeen kuolee proletaarinen valtio eli puolivaltio. LENIN Valtio ja vallankumous
8
Toiseksi. Valtio on erityinen lannistamismahti. Tämän erinomaisen ja mitä syvällisimmän
määritelmänsä Engels on tässä selittänyt täysin selvästi. Ja siitä seuraa, että sen erityisen
lannistamismahdin'' tilalle, jota porvaristo käyttää proletariaatin lannistamiseksi, jota kourallinen pohattoja
käyttää miljoonien työtätekevien lannistamiseksi, täytyy tulla proletariaatin erityinen lannistamismahti
porvariston lannistamiseksi (proletariaatin diktatuuri). Tämä onkin valtion hävittämistä valtiona. Tämä onkin
se toimitus, jolla tuotantovälineet otetaan yhteiskunnan nimessä hallittaviksi. Ja itsestään selvää on, että
tällainen toisen (porvarillisen) erikoismahdin vaihtuminen toiseen (proletaariseen) erikoismahtiin ei voi
mitenkään tapahtua kuoleutumisen muodossa.
Kolmanneksi. Kuoleutumisesta ja vieläkin havainnollisemmin ja värikkäämmin nukahtamisesta
Engels puhuu tarkoittaen aivan selvästi ja määrätysti aikakautta, joka tulee sen jälkeen , kun valtio on
ottanut haltuunsa tuotantovälineet koko yhteiskunnan nimessä, so. sosialistisen vallankumouksen
jälkeistä aikakautta. Kaikki me tiedämme, että valtion poliittisena muotona tuona aikana on kaikkein
täydellisin demokratia. Mutta kenellekään opportunisteista, jotka vääristelevät häpeämättömästi
marxilaisuutta, ei pälkähdä päähän, että Engels näin ollen puhuu tässä demokratian
nukahtamisesta ja kuoleutumisesta, Ensi silmäyksellä tämä näyttää perin oudolta. Mutta käsittämätöntä
se on vain sille, joka ei ole syventynyt ajattelemaan, että demokratia on myös valtio ja että siis
demokratiakin häviää valtion hävitessä. Porvarillisen valtion voi hävittää ainoastaan vallankumous. Valtio
yleensä, so. kaikkein täydellisin demokratia, voi vain kuoleutua.
Neljänneksi. Esitettyään kuuluisan väitteensä: valtio kuoleutuu, Engels selittää heti konkreettisesti,
että tämä väite on suunnattu sekä opportunisteja että anarkisteja vastaan. Tällöin Engels asettaa ensi sijalle
opportunisteja vastaan suunnatun johtopäätöksensä väitteestä valtio kuoleutuu.
Voidaan lyödä vetoa, että 10000 henkilöstä, jotka ovat lukeneet tai kuulleet valtion kuoleutumisesta,
9990 ei lainkaan tiedä tai muista, että Engels suuntasi johtopäätöksensä tästä väitteestä muitakin kuin
anarkisteja vastaan. Ja lopuista kymmenestä henkilöstä yhdeksän ei varmaankaan tiedä, mitä on vapaa
kansanvaltio ja miksi hyökkäykseen tätä tunnusta vastaan sisältyy hyökkäys opportunisteja vastaan. Näin
kirjoitetaan historiaa! Näin tapahtuu suuren vallankumouksellisen opin huomaamaton vääristely vallitsevan
poroporvarillisuuden mukaiseksi. Anarkisteja vastaan tehtyä johtopäätöstä on tuhansia kertoja toistettu,
mataloitettu, päntätty päähän mahdollisimman yksinkertaistettuna, se on saanut ennakkoluulon sitkeyden.
Mutta johtopäätös opportunisteja vastaan on hämätty ja unohdettu!
Vapaa kansanvaltio oli 70-luvulla Saksan sosialidemokraattien ohjelmavaatimus ja käypä tunnus.
Demokratiakäsitteen pikkuporvarillisen mahtipontista esittämistä lukuun ottamatta ei tässä tunnuksessa ole
mitään poliittista sisältöä. Sikäli kuin siinä julkisesti viittailtiin demokraattiseen tasavaltaan, Engels oli valmis
väliaikaisesti pitämään tätä tunnusta agitatoriselta näkökannalta oikeutettuna. Mutta tämä tunnus oli
opportunistinen, sillä se ilmaisi, paitsi porvarillisen demokratian kaunistelua, myöskin sitä, ettei ymmärretty
yleensä jokaiseen valtioon kohdistuvaa sosialistista arvostelua. Me kannatamme demokraattista tasavaltaa
proletariaatille parhaana valtiomuotona kapitalismin vallitessa, mutta meillä ei ole oikeutta unohtaa, että
palkkaorjuus on kansan kohtalo kaikkein demokraattisimmassakin porvarillisessa tasavallassa. Edelleen.
Jokainen valtio on erityinen lannistamismahti sorrettua luokkaa vastaan. Sen vuoksi mikään valtio ei ole
vapaa eikä kansan valtio. Marx ja Engels selittivät tätä useasti puoluetovereilleen 70-luvulla.
Viidenneksi. Samassa Engelsin teoksessa, josta kaikki muistavat ajatuksen valtion kuoleutumisesta, on
ajatus väkivaltaisen vallankumouksen merkityksestä. Sen merkityksen historiallinen arviointi kehittyy Engelsillä
todelliseksi väkivaltaisen vallankumouksen ylistyslauluksi. Tätä ei kukaan muista, tämän ajatuksen
merkityksestä ei nykyisissä sosialistisissa puolueissa ole tapana puhua, eipä edes miettiä sitä, jokapäiväisessä
propagandassa ja agitaatiossa joukkojen keskuudessa näillä ajatuksilla ei ole minkäänlaista osuutta. Mutta ne
ovat kuitenkin sidotut valtion kuoleutumiseen erottamattomasti, yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi.
Tässä ovat nämä Engelsin lausumat ajatukset:
...Että väkivalta esittää historiassa muunlaistakin osaa (kuin pahantekijän osaa),nimittäin
vallankumouksellista osaa, että se on, Marxin sanoja käyttäen, jokaisen vanhan yhteiskunnan kätilö, kun se kantaa
kohdussaan uutta yhteiskuntaa, että väkivalta on se välikappale, jonka avulla yhteiskunnallinen liike raivaa
itselleen tien ja murskaa kivettyneet, kuoleutuneet poliittiset muodot tästä kaikesta ei herra Dühringillä ole
sanottu sanaakaan. Huokaillen ja vaikeroiden hän myöntää mahdolliseksi vain sen, että riistotalouden
kukistamiseen kenties tullaan tarvitsemaan väkivaltaa valitettavasti, huomatkaa! sillä kaikkinainen väkivallan
käyttö muka turmelee käyttäjänsä. Ja tällaista puhutaan siitä korkeasta siveellisestä ja henkisestä noususta
huolimatta, mikä on ollut jokaisen voitokkaan vallankumouksen seurauksena! Ja tällaista puhutaan Saksassa, missä
LENIN Valtio ja vallankumous
9
väkivaltaisella yhteentörmäyksellä, johon kansa voidaan tietenkin pakottaa, olisi ainakin se etu, että se hävittäisi
nöyräniskaisuuden hengen, minkä kolmikymmenvuotisen sodan nöyryytys on istuttanut kansallistajuntaan. Ja tämä
samea, veltto ja voimaton papillinen ajatustapako rohkenee tyrkyttää itseään kaikkein vallankumouksellisimmalle
puolueelle, minkä historia tuntee? (s. 193, kolmas saksank. painos, II osan 4. luvun loppu).
Miten voidaan yhdistää samaan oppiin tämä väkivaltaisen vallankumouksen ylistyslaulu, jota Engels esitti
Saksan sosialidemokraateille herkeämättä vuodesta 1878 vuoteen 1894, siis aivan kuolemaansa saakka, ja teoria
valtion kuoleutumisesta?
Tavallisesti niitä yhdistetään eklektismin avulla, ajatuksettomasti tai sofistisesti vetämällä esiin
mielivaltaisesti (tai vallanpitäjien mieliksi) milloin mikin näistä ajatuksista, jolloin 99 tapauksessa sadasta, ellei
useamminkin, asetetaan etualalle juuri kuoleutuminen. Dialektiikka vaihdetaan eklektismiin: tämä on
nykypäiviemme virallisessa sosialidemokraattisessa kirjallisuudessa kaikkein tavallisin, laajimmalle levinnyt
ilmiö suhtautumisessa Marxilaisuuteen. Tällainen vaihtaminen ei tietenkään ole uutuus, sitä oli havaittavissa
jopa klassillisen kreikkalaisen filosofian historiassa. Marxilaisuutta opportunismiksi väärennettäessä eklektismin
väärentäminen dialektiikaksi pettää helpoimmin joukot, antaa näennäisen tyydytyksen, on ottavinaan huomioon
prosessin kaikki puolet, kehityksen kaikki tendenssit, kaikki ristiriitaiset vaikutukset ym., mutta itse asiassa ei
annakaan mitään ehjää ja vallankumouksellista käsitystä yhteiskunnallisen kehityksen prosessista.
Edellä sanoimme jo ja myöhemmässä esityksessä osoitamme tarkemmin, että Marxin ja Engelsin oppi
väkivaltaisen vallankumouksen kiertämättömyydestä koskee porvarillista valtiota. Se ei voi vaihtua
proletaariseksi valtioksi (proletariaatin diktatuuriksi) kuoleutumisen'' kautta, vaan yleisenä sääntönä on, että
se voi vaihtua vain väkivaltaisen vallankumouksen kautta. Se ylistys, jota Engels lauloi väkivaltaiselle
vallankumoukselle ja joka täysin vastaa Marxin moneen kertaan antamia lausuntoja (muistakaamme, miten
Filosofian kurjuus ja Kommunistinen Manifesti päättyvät ylvääseen, avoimeen lausumaan, että väkivaltainen
vallankumous on kiertämätön; muistakaamme, miten Marx on v. 1875 laaditun Gothan ohjelman arvostelussa
lähes 30 vuotta myöhemmin ruoskinut armotta tämän ohjelman opportunistisuutta) tämä ylistyslaulu ei ole
suinkaan intoilua, se ei ole suinkaan deklamointia eikä mikään polemiikin puuska. Marxin ja Engelsin koko
opin pohjana on se ajatus, että joukkoja on kasvatettava järjestelmällisesti käsittämään väkivaltainen
vallankumous näin ja juuri näin. Nykyään vallitsevan sosialiovinistisen suunnan ja kautskylaisen suunnan petos
Marxin ja Engelsin oppia kohtaan tulee erittäin selväpiirteisesti ilmi siinä, että kumpikin suunta on unohtanut
tällaisen propagandan, tällaisen agitaation.
Porvarillisen valtion vaihtuminen proletaariseen valtioon on mahdotonta ilman väkivaltaista
vallankumousta. Proletaarisen valtion hävittäminen, ts. kaikkinaisen valtion hävittäminen, on mahdotonta
muuten kuin kuoleutumisen tietä.
Näitä katsantokantoja ovat Marx ja Engels kehittäneet yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti tutkimalla
kutakin yksityistä vallankumouksellista tilannetta, erittelemällä kunkin eri vallankumouksen kokemuksista
saatuja opetuksia. Siirrymmekin nyt tähän heidän oppinsa ehdottomasti tärkeimpään osaan.
Lue ja opi
cmr. X
1801
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
VALTIO JA VALLANKUMOUS. VUOSIEN 18481851 KOKEMUKSET 1. Vallankumouksen aatto Kypsyneen marxilaisuuden ensimmäiset teokset, Filosofian kurjuus ja Kommunistinen Manifesti, kuuluvat juuri vuoden 1848 vallankumouksen aattoon. Tämän seikan vuoksi näemme niissä marxilaisuuden yleisten perusteiden esityksen ohella jossain määrin silloisen konkreettisen vallankumoustilanteen heijastusta, ja siksi lienee tarkoituksenmukaisinta tarkastella, mitä näiden teosten kirjoittajat sanoivat valtiosta juuri sitä ennen kuin he tekivät johtopäätöksensä vuosien 18481851 kokemuksista. ...Työväenluokka tulee kehityksen kulussa, Marx kirjoittaa Filosofian kurjuudessa, asettamaan vanhan porvarillisen yhteiskunnan tilalle assosiaation, joka tekee mahdottomaksi luokat ja niiden vastakohtaisuuden; ei tule olemaan enää mitään varsinaista poliittista valtaa, koska juuri poliittinen valta on luokkavastakohtaisuuden virallinen ilmaus porvarillisen yhteiskunnan sisällä (s. 182, vuoden 1883 saksank. painos). Ajatus valtion katoamisesta luokkien hävittämisen jälkeen on tässä esitetty yleisesti, ja on opettavaa verrata tätä siihen selitykseen, joka on annettu muutamaa kuukautta myöhemmin, nimittäin marraskuussa 1847 Marxin ja Engelsin kirjoittamassa kommunistisessa Manifestissa: ...Kuvatessamme proletariaatin kehityksen yleisimpiä vaiheita, tarkastelimme nykyisen yhteiskunnan sisäistä, enemmän tai vähemmän verhottua kansalaissotaa aina siihen kohtaan, jossa se puhkeaa avoimeksi vallankumoukseksi ja proletariaatti pystyttää oman herruutensa kukistamalla väkivaltaisesti porvariston... Näimme jo edellä, että ensimmäisenä askeleena työväen vallankumouksessa on proletariaatin muuttuminen (kirjaimellisesti nouseminen) hallitsevaksi luokaksi, demokratian valloittaminen. Proletariaatti käyttää poliittista herruuttaan ottaakseen vähitellen pois porvaristolta kaiken pääoman, keskittääkseen kaikki tuotantovälineet valtion, so. hallitsevaksi luokaksi järjestyneen proletariaatin, käsiin ja lisätäkseen mahdollisimman nopeasti tuotantovoimien määrää (v. 1906 ilmestynyt 7. saksank. painos, s. 31 ja 37). Tässä näemme sanoiksi puettuna yhden marxilaisuuden huomattavimmista ja tärkeimmistä ajatuksista valtiokysymyksessä, nimittäin aatteen proletariaatin diktatuurista (kuten Marx ja Engels alkoivat sanoa Pariisin Kommuunin jälkeen), ja edelleen mitä mielenkiintoisimman valtiosta annetun määritelmän, joka niin ikään kuuluu marxilaisuuden unohdettuihin sanoihin. Valtio, toisin sanoen hallitsevaksi luokaksi järjestynyt proletariaatti. Tämä valtion määritelmä on jätetty virallisten sosialidemokraattisten puolueiden vallitsevassa propaganda ja agitaatiokirjallisuudessa aina selittämättä. Eikä siinä kaikki. Se on nimenomaan unohdettu, koska se ei ollenkaan sovi yhteen reformismin kanssa, se lyö korvalle tavallisia opportunistisia ennakkoluuloja ja poroporvarillisia harhakäsityksiä demokratian rauhallisesta kehityksestä. Proletariaatti tarvitsee valtiota sitä toistelevat kaikki opportunistit, sosialiovinistit ja kautskylaiset vakuuttaen, että sellainen on Marxin oppi, unohtaen kuitenkin lisätä, että ensinnäkin proletariaatti tarvitsee Marxin mukaan vain kuoleutuvaa valtiota, so. siten rakennettua valtiota, että se alkaa heti kuoleutua eikä voi olla kuoleutumatta. Ja toiseksi, työtätekevät tarvitsevat valtiota, toisin sanoen hallitsevaksi luokaksi järjestynyttä proletariaattia. Valtio on erityinen voimajärjestö, väkivaltajärjestö jonkin luokan lannistamiseksi. Mikä luokka proletariaatin on lannistettava? Tietenkin vain riistäjäluokka, ts. porvaristo. Työtätekevät tarvitsevat valtiota vain riistäjien vastarinnan lannistamiseksi, ja tätä lannistamista johtamaan, panemaan sen käytännössä toimeen kykenee vain proletariaatti, ainoa loppuun saakka vallankumouksellinen luokka, ainoa luokka, joka kykenee liittämään yhteen kaikki työtätekevät ja riistetyt taistelussa porvaristoa vastaan, sen syrjäyttämiseksi kokonaan. LENIN Valtio ja vallankumous 11 Riistäjäluokat tarvitsevat poliittista herruutta riiston ylläpitämiseksi, ts. mitättömän vähemmistön itsekkäiden etujen takia, kansan suunnatonta enemmistöä vastaan. Riistetyt luokat tarvitsevat poliittista herruutta hävittääkseen kokonaan kaikkinaisen riiston, ts. ne tarvitsevat sitä kansan suunnattoman enemmistön eduksi nykyajan orjanomistajain, so. tilanherrain ja kapitalistien, muodostamaa mitätöntä vähemmistöä vastaan. Pikkuporvarilliset demokraatit, nuo muka-sosialistit, jotka ovat vaihtaneet luokkataistelun haaveiluun luokkien sovittamisesta, ovat kuvitelleet sosialistiset muutoksetkin haaveelliseen tapaan, ei riistäjäluokan herruuden kukistamisena, vaan vähemmistön rauhallisena alistumisena tehtävänsä käsittäneen enemmistön alaiseksi. Tämä pikkuporvarillinen utopia, joka on erottamattomassa yhteydessä luokkien yläpuolella olevan valtion tunnustamiseen, on käytännössä vienyt työtätekevien luokkien etujen pettämiseen, kuten osoitti esimerkiksi Ranskan vallankumousten historia vuosina 1848 ja 1871 ja kuten on osoittanut kokemus sosialistisesta osanotosta porvarillisiin ministeristöihin Englannissa, Ranskassa, Italiassa ja muissa maissa 19. vuosisadan lopulla ja 20. vuosisadan alussa. Marx taisteli koko elämänsä ajan tätä pikkuporvarillista sosialismia vastaan, jonka eserrien ja menshevikkien puolueet ovat nyt herättäneet Venäjällä uudelleen eloon. Marx kehitti luokkataisteluoppia johdonmukaisesti niin pitkälle, että siitä tuli oppi poliittisesta vallasta, valtiosta. Porvariston herruuden kukistaminen on mahdollista vain proletariaatille erityisenä luokkana, jonka taloudelliset olemassaolon ehdot valmentavat sen tähän kukistamistehtävään, antavat sille mahdollisuuden ja voiman sen suorittamiseen. Samaan aikaan kun porvaristo pirstoo, hajottaa talonpoikaistoa ja kaikkia pikkuporvarillisia kerroksia, samalla se liittää yhteen ja järjestää proletariaattia. Vain proletariaatti taloudellisen merkityksensä vuoksi suurtuotannossa pystyy olemaan kaikkien työtätekevien ja riistettyjen joukkojen johtajana, joukkojen, joita porvaristo riistää, sortaa ja painaa useinkin kovemmin, eikä vähemmän, kuin proletaareja, mutta jotka eivät kykene taistelemaan itsenäisesti vapautuksensa puolesta. Luokkataisteluoppi, jota Marx sovellutti valtiota ja sosialistista vallankumousta koskevaan kysymykseen, johtaa välttämättömästi siihen, että tunnustetaan proletariaatin poliittinen herruus, sen diktatuuri, so. valta, jota ei jaeta kenenkään kanssa ja joka nojaa välittömästi joukkojen aseelliseen voimaan. Porvariston kukistaminen voidaan toteuttaa vain muuttamalla proletariaatti hallitsevaksi luokaksi, joka kykenee tukahduttamaan porvariston kiertämättömän, vimmatun vastarinnan ja järjestämään kaikki työtätekevät ja riistetyt joukot uutta talousmuotoa varten. Proletariaatti tarvitsee valtiovaltaa, keskitettyä voimajärjestöä, väkivaltajärjestöä sekä riistäjien vastarinnan murtamiseksi että valtavan väestöjoukon, talonpoikaiston, pikkuporvariston, puoliproletaarien johtamiseksi sosialistisen talouden järjestämisessä. Työväenpuoluetta kasvattaessaan marxilaisuus kasvattaa proletariaatin etujoukkoa, joka kykenee ottamaan vallan ja johtamaan sosialismiin koko kansan, ohjaamaan ja organisoimaan uutta järjestelmää, olemaan kaikkien työtätekevien ja riistettyjen opettajana, ohjaajana ja johtajana niiden järjestäessä yhteiskuntaelämäänsä ilman porvaristoa ja porvaristoa vastaan. Nykyään vallitseva opportunismi sitä vastoin kasvattaa työväenpuolueessa joukoista irtaantuvia parempipalkkaisten työläisten edustajia, jotka järjestävät elämänsä siedettäväksi kapitalismin vallitessa ja myyvät esikoisoikeutensa hernerokasta, so. kieltäytyvät olemasta vallankumouksellisina kansan johtajina porvaristoa vastaan. Valtio, toisin sanoen hallitsevaksi luokaksi järjestynyt proletariaatti, tämä Marxin teoria on erottamattomasti sidottu koko hänen oppiinsa proletariaatin vallankumouksellisesta tehtävästä historiassa. Tämän tehtävän kruunauksena on proletariaatin diktatuuri, proletariaatin poliittinen herruus. Mutta jos kerran proletariaatti tarvitsee valtiota erityisenä väkivaltajärjestönä porvaristoa vastaan, niin tästä seuraa itsestään johtopäätöksen tekeminen, onko ajateltavissa tällaisen järjestön luominen siten, ettei porvariston itselleen luomaa valtiokoneistoa sitä ennen tuhota, murskata. Kommunistinen Manifesti vie aivan kiinteästi tähän johtopäätökseen, ja tästä johtopäätöksestä Marx puhuu tehdessään yhteenvetoja vuosien 1848- 1851 vallankumouksen kokemuksista. LENIN Valtio ja vallankumous 12 2. Yhteenvetoja vallankumouksesta Teoksessaan Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista Marx tekee yhteenvetoja vuosien 1848- 1851 vallankumouksesta meitä kiinnostavan valtiokysymyksen alalla seuraavassa lausunnossaan: Mutta vallankumous on perusteellinen. Se on vielä matkaamassa kiirastulen läpi. Se suorittaa tehtävänsä metodisesti. Vuoden 1851 joulukuun 2. päivään mennessä (päivään, jolloin Louis Bonaparte suoritti vallankaappauksen) se oli suorittanut puolet valmistelutöistä, nyt se on suorittamassa loppuja. Ensin se täydellisti parlamentaarista valtaa, voidakseen sen sitten kukistaa. Nyt saavutettuaan tämän päämääränsä se täydellistää toimeenpanovaltaa, pelkistää sen puhtaimpaan muotoonsa, eristää sen, asettaa sen yksinomaiseksi vastakohdakseen keskittääkseen kaikki hävitysvoimansa sitä vastaan (kursivointi meidän). Ja kun se on suorittanut loppuun tämän alustavan työnsä toisen osan, silloin Eurooppa ponnahtaa istuimeltaan ja huutaa riemuiten: Hyvin kaivettu, vanha myyrä! Tämä toimeenpanovalta suunnattomine virkavalta ja sotilasorganisaatioineen, monimutkaisine ja keinotekoisine valtiokoneistoineen , puolimiljoonaisine virkamiesjoukkoineen, jonka rinnalla on toiset puoli miljoonaa käsittävä armeija, tämä hirveä loiselimistö, joka kietoo Ranskan yhteiskuntaruumista kuin verkko ja tukkii kaikki sen huokoset, syntyi absoluuttisen monarkian aikoina feodalismin rappeutuessa, jouduttaen tätä rappeutumista. Ranskan ensimmäinen vallankumous kehitti keskityksen, mutta samalla se laajensi hallitusvaltaa, sen attribuuttien ja apurien määrää. Napoleon teki täydelliseksi tämän valtiokoneiston Legitiimi monarkia ja heinäkuun monarkia eivät tuoneet lisää mitään muuta paitsi suuremman työnjaon... ...Parlamentaarinen tasavalta huomasi loppujen lopuksi olevansa pakotettu vallankumousta vastaan taistellessaan tehostamaan repressiivisten toimenpiteiden ohella hallitusvallan keinoja ja keskitystä. Kaikki mullistukset tekivät täydellisemmäksi tätä koneistoa, sen sijaan että olisivat sen murskanneet (kursivointi meidän).Puolueet, jotka toinen toisensa jälkeen taistelivat vallasta, pitivät tämän suunnattoman valtiorakennelman haltuunsa saamista voittonsa pääsaaliina (Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista, s. 9899, neljäs painos, Hampuri, 1907). Tässä mainiossa lausunnossa marxilaisuus ottaa valtavan edistysaskeleen Kommunistiseen Manifestiin verrattuna. Kommunistisessa Manifestissa valtiokysymys asetetaan vielä sangen abstraktisesti, aivan ylimalkaisin käsittein ja lausein. Tässä kysymys asetetaan konkreettisesti ja tehdään erinomaisen täsmällinen, selvä ja käytännöllinen, kouraantuntuva johtopäätös: kaikki aikaisemmat vallankumoukset ovat täydellistäneet valtiokoneistoa, mutta se on lyötävä rikki, murskattava. Tämä johtopäätös on marxilaisen valtio-opin tärkein perusajatus. Ja juuri tämän pääasian ovat viralliset vallitsevat sosialidemokraattiset puolueet kokonaan unohtaneet, vieläpä II Internationaalin huomattavin teoreetikko R. Kautsky on suorastaan vääristellytkin sitä (kuten tuonnempana näemme). Kommunistisessa Manifestissa on tehty historiasta yleiset johtopäätökset, jotka pakottavat näkemään valtiossa luokkaherruuden elimen ja jotka johtavat kiertämättömään loppupäätelmään, että proletariaatti ei voi kukistaa porvaristoa valloittamatta ensin poliittista valtaa, saamatta poliittista herruutta, muuttamatta valtiota hallitsevaksi luokaksi järjestyneeksi proletariaatiksi ja että tämä proletaarinen valtio alkaa heti voittonsa jälkeen kuoleutua, yhteiskunnassa, jossa ei ole luokkavastakohtia, valtio on tarpeeton ja mahdoton. Tässä ei aseteta kysymystä siitä, millainen on oleva historiallisen kehityksen näkökannalta tämä porvarillisen valtion vaihtuminen proletaariseen. Juuri tämän kysymyksen Marx asetti ja ratkaisi vuonna 1852. Uskollisena dialektisen materialismin filosofialleen Marx otti pohjaksi suurten vallankumousvuosien 1848-1851 historialliset kokemukset. Kuten aina, Marxin oppi on tässäkin syvän filosofisen maailmankatsomuksen ja laajan historiantuntemuksen valaisemaa kokemusten yhteenvetoa. Kysymys valtiosta asetetaan konkreettisesti: miten porvarillinen valtio, porvariston herruudelle välttämätön valtiokoneisto on historiallisesti syntynyt? miten se on muuttunut, millainen on ollut sen kehitys porvarillisten vallankumousten kulussa ja sorrettujen luokkien itsenäisten esiintymisten aikana? mitkä ovat proletariaatin tehtävät tähän valtiokoneistoon nähden? Porvarilliselle yhteiskunnalle ominainen keskitetty valtiovalta syntyi absolutismin kukistumiskaudella. Tälle valtiokoneistolle ovat luonteenomaisimpia kaksi laitosta: virkamiehistö ja vakinainen sotaväki. Siitä, miten tuhannet säikeet yhdistävä nämä laitokset juuri porvaristoon, puhutaan useaan otteeseen Marxin ja Engelsin teoksissa. Jokaisen työläisen kokemus valaisee tätä yhteyttä erinomaisen havainnollisesti ja vaikuttavasti. Työväenluokka oppii omassa nahassaan tuntemaan tämän yhteyden siksi se käsittää niin helposti ja omaksuu LENIN Valtio ja vallankumous 13 niin lujasti tieteen tämän yhteyden kiertämättömyydestä, tieteen, jonka pikkuporvarilliset demokraatit joko tietämättömyydessään kevytmielisesti kieltävät tai vieläkin kevytmielisemmin tunnustavat yleensä mutta eivät muista tehdä vastaavia käytännöllisiä johtopäätöksiä. Virkamiehistö ja vakinainen sotaväki ovat loiskasvannainen porvarillisen yhteiskunnan ruumiissa, loiskasvannainen, jonka ovat synnyttäneet tätä yhteiskuntaa raatelevat sisäiset ristiriidat, nimenomaan loiskasvannainen, joka tukkii elinhuokoset. Tätä käsityskantaa, että valtio on loiselimistö, pitää virallisessa sosialidemokratiassa nykyään vallitseva kautskylainen opportunismi erikoisesti ja yksinomaan anarkismille kuuluvana. Itsestään selvää on, että tuo marxilaisuuden vääristely on erittäin edullista niille poroporvareille, jotka ovat saattaneet sosialismin siihen ennen kuulumattomaan häpeään, että se puolustelee ja kaunistelee imperialistista sotaa sovelluttamalla siihen isänmaan puolustuksen käsitettä, mutta sittenkin se on ehdottomasti vääristelyä. Kaikkien porvarillisten vallankumousten kautta, joita Eurooppa on feodalismin kukistumisen jälkeen nähnyt monen monta, tapahtuu tämän virka- ja sotilaskoneiston kehittyminen, täydellistyminen ja lujittuminen. Muun muassa juuri pikkuporvaristo vedetään suurporvariston puolelle ja alistetaan sen valtaan huomattavassa määrin tämän koneiston välityksellä, joka antaa talonpoikaiston, pienten kasityöläisten, kauppiaskunnan ym. ylimmille kerroksille melko mukavia, rauhallisia ja kunniakkaita virkapaikkoja, jotka asettavat haltijansa kansan yläpuolelle. Katsokaapa, mitä tapahtui Venäjällä puolen vuoden aikana, vuoden 1917 helmikuun 27 päivän jälkeen: virkapaikat, joita oli ennen annettu etupäässä mustasotnialaisille, tulivat nyt kadettien, menshevikkien ja eserrien saaliiksi. Mitään tuntuvia reformeja ei oikeastaan ajateltukaan, ne pyrittiin lykkäämään Perustavaan kokoukseen asti ja Perustava kokous pyrittiin lykkäämään vähitellen sodan loppuun saakka! Mutta saaliinjaossa, ministerien, apulaisministerien, kenraalikuvernöörien ym. paikkojen täyttämisessä ei sitä vastoin viivytelty eikä odoteltu mitään Perustavaa kokousta! Peli hallituksen kokoonpanoa sommiteltaessa oli oikeastaan vain ilmaus siitä saaliin jaosta ja uudelleenjaosta, joka oli käynnissä ylhäällä ja alhaalla, kautta maan, koko keskus ja paikallishallinnossa. Tulos, objektiivinen tulos puolen vuoden ajalta, helmikuun 27 päivästä elokuun 27 päivään 1917, on kiistämätön: reformit on lykätty; virkapaikat jaettu, jakovirheet korjattu eräillä uudelleenjaoilla. Mutta mitä enemmän tapahtuu virkakoneiston paikkojen uudelleenjakoja erilaisten porvarillisten ja pikkuporvarillisten puolueiden kesken (kadettien, eserrien ja menshevikkien kesken, jos otetaan esimerkiksi Venäjä), sitä selvemmäksi käy sorretuille luokille ja näiden etujoukkona kulkevalle proletariaatille näiden sovittamaton vihamielisyys koko porvarillista yhteiskuntaa kohtaan. Tästä johtuu, että kaikkien porvarillisten puolueiden, muun muassa demokraattisimpienkin ja vallankumouksellis-demokraattisimpienkin, on välttämättä voimistettava sortotoimenpiteitä vallankumouksellista proletariaattia vastaan, lujitettava sortokoneistoa, siis samaa valtiokoneistoa. Tällainen tapahtumain kulku pakottaa vallankumouksen keskittämään kaikki hävitysvoimat valtiovaltaa vastaan, pakottaa asettamaan tehtäväksi valtiokoneiston murskaamisen, hävittämisen eikä sen parantamista. Ei loogiset päätelmät, vaan tapahtumain todellinen kehitys, vuosien 18481851 elävä kokemus johti tällaiseen tehtävän asetteluun. Miten tarkasti Marx pysyy historiallisen kokemuksen tosiasioiden pohjalla, näkyy siitä, että hän ei vielä vuonna 1852 asettanut konkreettisesti kysymystä siitä, mitä on asetettava tämän hävitettävän valtiokoneiston tilalle. Kokemus ei silloin vielä antanut aineistoa tällaiseen kysymykseen, jonka historia asetti päiväjärjestykseen myöhemmin, vuonna 1871. Luonnonhistoriallisen tarkkailun täsmällisyydellä voitiin vuonna 1852 todeta vain se, että proletaarisen vallankumouksen tehtäväksi oli tullut kaikkien hävitysvoimien keskittäminen valtiovaltaa vastaan, valtiokoneiston murskaaminen. Tässä saattaa herätä kysymys: onko oikein yleistää Marxin kokemukset, havainnot ja päätelmät, ulottaa ne laajempiin puitteisiin kuin mitä oli Ranskan historia kolmen vuoden ajalta, vuosilta 18481851? Tämän kysymyksen selvittämiseksi palautamme ensin mieliin Engelsin erään huomautuksen ja siirrymme sitten tosiasiaaineistoon. Engels kirjoitti Brumairekuun kahdeksannentoista kolmannen painoksen esipuheessa, että ...Ranska on se maa, missä historialliset luokkataistelut on enemmän kuin missään muualla viety joka kerta ratkaisuun asti. Ranskassa ovat jyrkkäpiirteisimmin tulleet esiin ne vaihtelevat poliittiset muodot, joiden sisällä nuo luokkataistelut liikkuvat ja joissa niiden tulokset ilmenevät. Ranska, tuo feodalismin keskus keskiajalla, yhtenäisen säätymonarkian mallimaa renessanssin ajoista asti, murskasi suuressa vallankumouksessa feodalismin ja pystytti porvariston puhtaan herruuden klassillisemmin kuin mikään muu maa Euroopassa. Ja myös ylös pyrkivän proletariaatin taistelu hallitsevaa porvaristoa vastaan esiintyy tässä maassa niin kärkevässä muodossa, ettei sellaista missään muualla tunneta (s. 4 vuoden 1907 painoksessa). LENIN Valtio ja vallankumous 14 Viimeinen huomautus on vanhentunut, koska vuoden 1871 jälkeen Ranskan proletariaatin vallankumoustaistelu keskeytyi, vaikkakaan tämä keskeytys, jatkuipa se miten kauan tahansa, ei lainkaan poista sitä mahdollisuutta, että tulevassa proletaarisessa vallankumouksessa Ranska osoittautuu klassilliseksi maaksi luokkien taistelussa ratkaisevaan loppuun saakka. Mutta luokaamme yleissilmäys edistyneimpien maiden historiaan 19. vuosisadan loppu ja 20. vuosisadan alkuvuosilta. Näemme, että hitaammin, moninaisemmissa muodoissa ja paljon laajemmalla areenalla on tapahtunut tämä sama prosessi, yhtäältä parlamentaarisen vallan kehittämisprosessi sekä tasavaltaisissa maissa (Ranska, Amerikka, Sveitsi) että monarkkisissa maissa (Englanti, Saksa tietyssä määrin, Italia, Skandinavian maat jne.), toisaalta erilaisten porvarillisten ja pikkuporvarillisten puolueiden valtataistelun prosessi, puolueiden, jotka ovat jakaneet ja uudestijakaneet virkapaikka- saalista, porvarillisen järjestelmän perusteiden pysyessä muuttumattomina, ja viimein toimeenpanovallan''. sen virka- ja sotilaskoneiston täydellistämis- ja lujittamisprosessi. On aivan epäilemätöntä, että nämä ovat yleensä kapitalististen valtioiden koko uusimman kehityksen yhteisiä piirteitä. Kolmen vuoden kuluessa, 18481851, Ranska kävi läpi nopeassa, jyrkässä ja keskitetyssä muodossa samat kehitysprosessit, jotka ovat ominaisia koko kapitalistiselle maailmalle. Erikoisesti kuitenkin imperialismi, pankkipääoman aikakausi, kapitalististen jättiläismonopolien aikakausi, monopolistisen kapitalismin valtiomonopolistiseksi kapitalismiksi muuttumisen aikakausi osoittaa valtiokoneiston voimistuvan tavattomasti, sen virka- ja sotilaskoneiston kasvavan ennenkuulumattomasti sortotoimenpiteitä tehostettaessa proletariaattia vastaan sekä monarkkisissa että vapaimmissakin, tasavaltaisissa maissa. Maailmanhistoria johtaa nyt epäilemättä paljon laajemmassa mitassa kuin vuonna 1852 sen vallankumouksen kaikkien voimien valtiokoneiston murskaamiseksi. Minkä proletariaatti asettaa sen tilalle, siitä antoi Pariisin Kommuuni mitä opettavaisimman aineiston. 3. Miten Marx asetti kysymyksen vuonna 1852 Vuonna 1907 Mehring julkaisi aikakauslehdessä Neue Zeit (XXV, 2, 164) otteita Marxin kirjeestä Weydemeyerille 5. maaliskuuta 1852. Tämä kirje sisältää muun muassa seuraavan erinomaisen lausunnon: Mitä minuun tulee, niin minulle ei kuulu ansio siitä, että olisin keksinyt luokkien olemassaolon nykyisessä yhteiskunnassa, enempää kuin siitäkään, että olisin keksinyt niiden keskinäisen taistelun. Porvarilliset historioitsijat olivat kauan ennen minua esittäneet tämän luokkien taistelun historiallisen kehityksen ja porvarilliset taloustieteilijät luokkien taloudellisen anatomian. Mitä minä toin uutta, oli sen todistaminen: 1) että luokkien olemassaolo on sidottu vain tuotannon tiettyihin historiallisiin kehitysvaiheisiin (historische Entwicklungsphasen der Produktion); 2) että luokkataistelu johtaa välttämättömästi proletariaatin diktatuuriin; 3) että tämä diktatuuri itse muodostaa vain siirtymiskauden kaikkien luokkien hävittämiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan... Näillä sanoilla Marxin on onnistunut ilmaista erinomaisen selväpiirteisesti ensinnäkin oppinsa pää- ja peruseroavaisuus porvariston edistyneimpien ja syvällisimpien ajattelijain opista ja toiseksi valtio-oppinsa ydin. Pääasiana Marxin opissa on luokkataistelu. Näin puhutaan ja kirjoitetaan varsin usein. Mutta se ei ole totta. Ja tästä virheellisyydestä syntyy alinomaa marxilaisuuden opportunistista vääristelyä, sen väärentämistä porvaristolle otollisessa hengessä. Sillä luokkataisteluoppia ei ole luonut Marx, vaan porvaristo jo ennen Marxia, ja yleensä puhuen porvaristo voi sen hyväksyä. Se joka tunnustaa vain luokkataistelun, hän ei ole vielä marxilainen, hän voi osoittautua sellaiseksi, joka ei ole vielä päässyt porvarillisen ajattelun ja porvarillisen politiikan puitteita pitemmälle. Marxilaisuuden rajoittaminen luokkataisteluoppiin merkitsee marxilaisuuden typistämistä, sen vääristelyä, sen rajoittamista siihen, mikä on otollista porvaristolle. Marxilainen on vasta se, joka ulottaa luokkataistelun tunnustamisen proletariaatin diktatuurin tunnustamiseen asti. Tämä on tärkein seikka, joka erottaa marxilaisen pienestä (ja myöskin suuresta) tusinaporvarista. Tällä koetinkivellä on koeteltava marxilaisuuden todellista ymmärtämistä ja tunnustamista. Eikä ole ihmekään, että kun Euroopan historia johdatti käytännössä työväenluokan tämän kysymyksen eteen, niin eivät ainoastaan kaikki opportunistit ja reformistit, vaan myös kaikki kautskylaiset (reformismin ja marxilaisuuden välillä horjuvat ihmiset) osoittautuivat surkeiksi poroporvareiksi ja pikkuporvarillisiksi demokraateiksi, jotka kieltävät proletariaatin diktatuurin. Kautskyn kirjanen Proletariaatin diktatuuri, joka ilmestyi elokuussa 1918, siis paljon myöhemmin kuin tämän kirjaseni ensimmäinen painos, on mallinäyte marxilaisuuden pikkuporvarillisesta vääristelystä ja sen halpamaisesta hylkäämisestä teoissa, vaikka sanoissa se tekopyhästi tunnustetaankin (ks. kirjastani Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky, Pietari ja Moskova, 1918). LENIN Valtio ja vallankumous 15 Nykyiseen opportunismiin, sen pääedustajan, entisen marxilaisen K. Kautskyn persoonassa, sopii täydellisesti edellä mainittu Marxin esittämä kuvaus porvarillisesta kannasta, sillä tämä opportunismi rajoittaa luokkataistelun tunnustamisen piirin porvarillisten suhteiden piiriin. (Eikä yksikään sivistynyt liberaali kieltäydy periaatteessa tunnustamasta luokkataistelua tämän piirin sisäpuolella, sen puitteissa!) Opportunismi ei ulota luokkataistelun tunnustamista juuri itse pääasiaan, kapitalismista kommunismiin siirtymisen kauteen, porvariston kukistamisen ja sen täydellisen hävittämisen kauteen. Todellisuudessa tämä kausi on kiertämättä ennen kuulumattoman ankaran luokkataistelun, sen ennen kuulumattoman kärkevien muotojen aikakautta, ja tämän kauden valtionkin täytyy siis välttämättä olla uudella tavalla demokraattinen (proletaareille ja yleensä omistamattomille) ja uudella tavalla diktatorinen (porvaristoa vastaan). Edelleen. Marxin valtioopin olemuksen on ymmärtänyt vain se, joka on käsittänyt, että yhden luokan diktatuuri ei ole välttämätön ainoastaan missä tahansa luokkayhteiskunnassa yleensä eikä ainoastaan porvariston kukistaneelle proletariaatille, vaan se on välttämätön koko sinä historian kautena, joka erottaa kapitalismia luokattomasta yhteiskunnasta. kommunismista. Porvarillisten valtioitten muodot ovat tavattoman moninaisia, mutta niiden olemus on yksi ja sama: kaikki nämä valtiot ovat tavalla tai toisella ja loppukädessä ehdottomasti porvariston diktatuuria. Siirtyminen kapitalismista kommunismiin ei tietenkään voi olla tuomatta esiin tavattoman paljon ja tavattoman erilaisia valtiomuotoja, mutta niiden olemus on oleva väistämättömästi sama: proletariaatin diktatuuri.