Elämää herpestartunnan jälkeen..

Elämä on normaalia, ei mitään poikkeavaa sinänsä. Mulla ainakin täysipainoinen elämä ja pystyn unohtamaan koko asian helpolla. Mitä sitä kokoajan miettimään, kun ei se fakta miksikään enää muutu. Mulla rakkulat uusiutuu todella harvoin ja lähtee helposti pois. Aina en edes syö lääkketä (en itseasiassa moneen vuoteen) vaan riittää, että levitän rakkuloille herpekselle tarkoitettua voidetta muutaman kerran päivässä ja oireet katoaa todella nopeasti. Minä en ketään pelottelisi, koska jokainen tartunnan saanut ei elä "helvetissä". Onhan niitäkin tapauksia, että joutuu olemaan sairaalassa koska kunto huononee ja infektio on niin voimkas. Mutta kaikki ei ole näitä. Eniten minua jännittää tulevaisuudessa synnyttää lapsi ja se raskausaika jo itsessään saa pientä kutkutusta aikaan vatsanpohjassa, josko herpes silloin yltyy tai sitten ei oireile lainkaan. Mutta nykyään tähän osataan suhtautua hyvin, joten en pelkää juuri yhtään :)

Sain herpeksen lähes 10 v.sitten exältäni- lasteni isältä. Hän ei kertonut siitä etukäteen vaan vasta saatuani oireet tunnusti. Olisi pitänyt jo siitä ymmärtää mikä on miehiään..ei siitä sen enempää... Ensimmäiset oireet olivat pahimmat kautta aikojen, varsinkin kun en ymmärtänyt mistä oli kysymys kunnes tauti oli puhjennut kukkaansa. Paikat aivan tulessa turvonneena ja jalkoja ja lantiota särki..olin vielä ulkomailla työmatkalla... Minua tauti harmittaa yhä tänäpäivänä. Juuri parhaillaan olen akuutissä vaiheessa. Aikoinaan herpes saattoi tulla lähes kuukausittain ja nykyisin ehkäpä 4-6 krt vuodessa. Toisinaan rakkula on pieni ja välillä taas suuri, tällöin voi esim. koko jalkaa särkeä niin ettei tee mieli edes kävellä. Olen kuitenkin oppinut elämään sen kanssa ja tunnistan jo pienestä kihelmöinnistä-kutinasta koska herpes on tekemässä tuloaan. Tällöin alan nappailemaan välittömästi zovirax tai aciclovir pillereitä ja laitan samoja rasvoja kipualueelle toistuvasti, mikä todella lieventää, joskus jopa estää todellisen rakkulan kehittymisen. Tilanne on se, että herpes nousee aina, tai on suuri riski, kun oma keho on heikentyneessä tilassa, eli olen muutoin kipeänä tai stressissä tai vakkari syy, menkat ovat juuri alkaneet. Nämä asiat kun tiedostaa osaa jo kuunnella omaa kehoa ja ehtiä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ottamaan lievennys lääkkeet. Tiedän ihmisiä jotka ottavat pillereitä jo ennen oireita, kun ovat semmoisessta tilanteessa, että herpes todennäköisesti tulee...en tiedä itse onko tuo terveellistä-vahingollista. Todellisiin vaikeuksiin olen joutunut kahden raskauden aikana. Tätä asiaa ei monikaan tunnu ymmärtävän, ainakaan ne jotka ovat jo itse vahingon saaneet ja vastailevat tyyliin - pistäkään vahinko kiertämään. Lääkärin mukaan oli lapselle hengen vaarallista syntyä alakautta ja saada tartunta koko pieneen vartaloon. Eli pakollinen keisarileikkaus molemmilla kerroilla,herpes oli juuri käynyt, olin nimittäin fyysisesti todella rasittunut, sekä henkisesti huolissani, enkä vähiten juuri tästä aiheesta... Eli leikkauksen riskit ja jälkiparanemiset menevät herpeksen piikkiin. Puhettakaan luonnollisen synnytys kokemuksen menetyksestä. Naiselle merkittävä kokemus, en tiedä... Nyt olen tilanteessa, että joudun kertomaan uudelle ihastukselleni kantavani herpestä. Eipä tunnu tämäkään herkulta, kun mielessä olisi kaikki kiva sekstailu yms. hänen kanssaan ja mitäpä jos hän on terve mies eikä halua herpestä loppuiäkseen? Tuntuu tosi vaikealta olla kuvitellussa puntarissa, minä-vai herpes? Ja missä vaiheessa ottaa asia esille? Suuteloida ensin ja jättää sitten mies pohtimaan -nuolemaan näppejään. Ainahan voi olla varovainen, mutta...turhaa edes laskea todennäköisyyksiä. Neuvoksi vaan, pidä pillereitä aina saatavilla niin ehdit heti alkuvaiheessa pienentämään tulevan rakkulan ärhäkkyyttä ja oireiden kestoa. Nobody, ole rehellinen seksikumppaneillesi niin kasvat ihmisenä koska uskallat kantaa vastuuta. Luot samalla tervettä pohjaa suhteelle myös - sen oikean- kanssa kun annat hänelle mahdollisuuden valita sinut ja herpeksen. Ettei hänen tarvitse yllättyä ja pettyä sinuun myöhemmin...koska niin tulee käymään. Kaikkea hyvää sulle Nobody !

Täältä ilmoittautuu yksi "kyllä sen kanssa voi elää" -henkilö! Sain tartunnan kuutisen vuotta sitten satunnaiselta yhdenyön tuttavuudelta. Oireet tulivat "oppikirjamaisesti" n. viiden päivän kuluttua, ja olivat helvetilliset. En pystynyt terveyskeskuksessa muuta kuin näyttämään alapäätäni; kun lääkäri yritti koskea, parahdin kivusta. Lääkkeillä ensioireet paranivat parissa päivässä. Sen jälkeen n. puoli vuotta sain muutaman rakkulan suunnilleen kerran kuussa. Ne menivät päivässä/parissa ohi tavallisen herpesvoiteen kanssa. Viimeiset viitisen vuotta on mennyt ilman, että olen juuri edes ajatellut koko tautia. Silloin tällöin stressi laukaisee yhden tai kaksi rakkulaa (suunnilleen kerran kolmessa kuukaudessa), mutta ne eivät ole kipeät juuri lainkaan (ainoastaan suihkussa ne tunnen), ja menevät korkeintaan kahdessa päivässä ohi. Olen ollut kahden miehen kanssa sängyssä tautini puhkeamisen jälkeen. Ensimmäiselle kesti kauan tunnustaa (tosin suhteemme oli muutenkin merkillinen), ja tunnustuksesta seurasi hirvittävät riidat (ymmärrän, viivyttelin liian kauan). Nykyiselle avomiehelleni kerroin taudista parin viikon kuluttua tapaamisestamme (emme olleet harrastaneet suojaamatonta seksiä), ja hän vain kohautti olkapäitään. Näiden vuosien aikana hänestä luonnollisesti on tullut viruksen kantaja, muttei tauti ole koskaan oireillut hänellä. Tauti ei siis myöskään mitenkään vaikuttanut parisuhteeseen tai sen löytymiseen: oikea ihminen suhtautuu oikealla tavalla myös tähän. Nykyisin en ajattele tautia paljonkaan, eksyin tännekin lähinnä, koska eräs ystäväni painiskelee asian kanssa. En voi oikeastaan edes sanoa että tauti olisi jotenkin osa identiteettiäni, se vain on. Samalla tavalla kuin arpi polvessa tai syntymämerkki kaulassa. Tsemppiä, taudin kanssa pystyy todellakin elämään aivan täysin normaalia elämää, sitä edes sen kummemmin miettimättä!