Historia on aihepiiri, josta täydellistä yksimielisyyttä ei ole koskaan historiantutkijoillakaan, mutta he sentään tietävät paljon siitä, mitä tapahtui. Erimielisyyttä on enemmän siitä, miksi niin tapahtui ja mitkä seuraukset tapahtuneella olivat. Historian harrastajakin tietää yhtä ja toista siitä, mitä on tapahtunut, ja useita historiantutkijoita kuultuaan ja luettuaan tietää myös erilaisista näkemyksistä, joista joutuu sitten omalla ajattelullaan päättelemään syitä ja seurauksia.
Kansalaissota-vapaussodan-punakapinan syistä historiantutkijoilla ei ole suurtakaan erimielisyyttä. Jokainen asiaan perehtynyt ymmärtää, että se oli vääjäämätöntä. Kansan suuri, köyhä enemmistö oli jo hieman päässyt vapauden makuun ja ottanut kohtalonsa ohjia omiin käsiinsä ja oli saavutettu myönteisiä tuloksiakin, mm. sosialidemokraattien yksinkertainen enemmistö varsin uuteen yksikamariseen eduskuntaan vuonna 1906 (sdp 103 edustajaa, muut yhteensä 97), jolta odotettiin paljon.
Mutta jo seuraavana vuonna pidetyissä ylimääräisissä vaaleissa sosialidemokraatit menettivät enemmistönsä, ja kun vaaleja pidettiin porvarien vilpillisin konstein aikaansaamina, se koettiin sellaisena vääryytenä, että suuri osa sosialidemokraateista päätti lähteä vallankumouksen tielle, jonka se näki ainoaksi mahdollisuudekseen heillä jo olleiden oikeuksien palauttamiseksi. Silloin ei suoritettu mielipidekyselyjä, mutta jos niin olisi tehty, vallankumousta olisi kannattanut jokseenkin puolet suomalaisista, ovat eräät historiantutkijat päätelleet.
Siitä huolimatta puolet sosialidemokraateista kieltäytyi lähtemästä siihen mukaan ja jo silloin demarien yhdeksi huomattavaksi johtajaksi noussut Väinö Tanner varoitti siitä tovereitaan sanoen, että sillä tiellä te häpäisette työväenluokan ja taitatte niskanne". Ja Tannerin ympärille syntyi uusi sosialidemokraattinen puolue, joka ei ole vastuussa vallankumouspyrkimyksestä ja sisällissodasta, vaan vastuu siitä kuuluu sosialidemokraateista erkaantuneille ja omille teilleen lähteneille, joista sitten syntyivät kommunistit, joiden tukeen Kekkonen ja maalaisliitokin sitten myöhemmin paljon nojautuivat mm. taistellessaan sosialidemokraatteja vastaan.
On näköjään tätä kirjoittaessani poistettu se PappaMannisen avaus (vai oliko se Kili-Kallen väliäpä tuolla, kun sama tyyppi lienee kyseessä ) johon vastineeksi tämän vielä aioin. Siinähän tuo tyyppi palasi noihin lähes sadan vuoden takaisiin tapahtumiin osoittaen, että hän ei tiedä yhtään mitään niistä, kun kopsaa sellaisenaan jonkin Juhani Putkisen jutun netistä, ja tulkitsee senkin väärin! Harmi, että tuo avaus on poistettu, sillä sen myötä meni myös vastineeni, jossa kerroin huomattavasti myöhemmistä tapahtumista, joissa sosialidemokraateilla ns. asevelisosialistien kautta oli ratkaisevan suuri merkitys siihen, ettemme joutuneet Tshekkoslovakian tielle ja ettei Suomesta tullut ns. kansandemokratiaa ja Neuvostoliiton satelliittia, vaikka ihan liian tiiviisti meidät liimasi Neuvostoliiton kylkeen tuo maalaisliiton suuri poika Urho Kekkonen.
Paremmin kuin Mannerheim olettanee siis tuntevansa asiat tuo mainitsemani poistetun avauksen tehnyt toope, kun hän edelleen elää lähes sadan vuoden takaista kansalaissotaa ja hänellä on vielä punikkeja. Mannerheim nimittäin vaati suomalaisia unohtamaan tuon katkeran sisällissodan perusteella, että Suomessa ei ole enää punikkeja eikä valkoisia, on vain suomalaisia; sen Mannerheimin mielestä osoitti talvisota. Marskin vaatimuksiin yhtyivät lämpimästi myös presidentti Kyösti Kallio ja muut poliittiset johtajamme, varmaan myös silloin vielä varsin vähäinen poliitikko Urho Kekkonenkin. Mutta joku typerys yhä vain näkee punikkeja kaikkialla, myös tällaisessa vanhassa, varmaan heitä ansioituneemmassa isänmaan palvelijassa, erinomaisesti urallaan menestyneessä ja monin kunniamerkein palkitussa sotilaassakin.
Muistelmiensakin loppusanoissa Mannerheim toteaa mm. seuraavaa:
Itsenäisen Suomen ulkoisen turvallisuuden ja sisäisen rauhan vaarallisimpana tulevaisuudenuhkana oli sen hajaantumisen jatkuminen, joka vuonna 1918 oli vienyt maan perikadon partaalle. Vapaussodan päätyttyä tunsin pakottavaksi velvollisuudekseni tehdä voitavani sodan haavojen parantamiseksi. - - - Koettelemuksen hetken tullessa sain suureksi tyydytyksekseni nähdä Suomen kansan tiiviisti yhteen liittyneenä, yksimielisenä ja päättäväisenä astuvan puolustamaan omia elinetujaan.
Tässä Marski puhuu erityisesti Oivalle, joka sanoo liittoutumisen johtaneen meidät aina onnettomuuksiin:
Yksi tekijä, josta on ollut kohtalokkaat seuraukset meidän maailmankolkassamme, on ollut Pohjoismaiden puutteellinen poliittinen ja sotilaallinen yhteistyö. Samalla kun olen ponnistellut sisäisen yksimielisyyden ja lujan puolustustahdonluomiseksi, on pyrkimys kiinteään yhteistyöhön Skandinavian, lähinnä Ruotsin kanssa kuulunut perustavoitteisiini.--- Viime vuosikymmenen tapahtumien taustaa vasten ilmenee nyt selvästi, mitä Suomen ja Skandinavian välinen kiinteä poliittinen ja sotilaallinen yhteistyö olisi voinut merkitä sekä Suomelle että Skandinavian maille. Yhtyneellä Pohjolalla olisi ollut hyvät mahdollisuudet varjella puolueettomuutensa, jota sen uhanalaisten maiden oli mahdotonta kunkin erikseen suojata. Vastuu onnettomasta kehityksestä kuuluu raskaana niille sisäisille voimille, jotka tajuamatta kylliksi tilanteen vaarallisuutta estivät Pohjolan yhtymisen.
Marski päättää muistelmansa näin:
Sulkemalla rivinsä vaaran hetkenä Suomen kansa lunasti itselleen oikeuden vastedeskin elää omaa, itsenäistä elämäänsä vapaiden kansakuntain piirissä. Se ei horjunut voimanponnistuksessaan: se on tervettä ja lujaa ainesta. Jos pysymme uskollisina itsellemme ja kaikissa kohtalon vaiheissa yksimielisesti ja järkkymättä pidämme kiinni niistä arvoista, jotka tähän päivään asti ovat olleet Suomen vapauden perustuksena isiltä peritystä uskosta, isänmaanrakkaudesta, päättäväisestä ja uhrivalmiista puolustustahdosta niin Suomen kansa voi lujasti luottavaisena katsoa tulevaisuuteen
Noin Mannerheim. Entisenä sotilaana, vanhana isänmaan palvelijana muutenkin ja sankarivainajan poikana allekirjoitan marskin jokaisen sanan. Siksi annan myös hyvin suuren arvon sille ns. asevelisosialistien toiminnalle, josta eilen kerroin; sille varmasti antoi suuren arvon myös Marski, joka sen vielä ehti nähdä, kun sillä oli ratkaiseva merkitys siihen, että kansamme muutamia vuosia aikaisemmin tekemät suuret uhraukset eivät olleet turhia.
Mutta eräät kaikkein tyhmimmät ja vastuuttomimmat, mistään mitään tietämättömät ja netistä kopsaamiensakin lähes vuosisadan takaisten tapahtumien riippuvuuksia ymmärtämättömät paukapäät ne täällä vain koettavat toimia kaikkea sitä vastaan, minkä tärkeyttä Mannerheim ja muut viisaat ja vastuulliset johtajamme jo kuusikymmentä vuotta sitten voimakkaasti korostivat. Onneksi tuollaiset tyypit eivät tietenkään ole koskaan voineet päästä asemiin, joissa heillä olisi mitään vaikutusvaltaa mihinkään asioihin.
En osallistu tämän mahdollisesti käynnistämään hörhöjen huu-haa keskusteluun enkä ehtisikään, sillä kohta lähden Valioeläkeläisten johtokunnan kokoukseen olen sielläkin varmasti enemmän isänmaan asialla kuin nuo hörhöt täällä.
Historiallisten tapahtumien merkityksistä
vanha-kapi
632321
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 31 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 63
Vanhimmat
Nakkaanpa vielä tähän tuon pätkän, jonka jo yli viisi vuotta sitten esitin täällä nikillä asevelisosialisti. En tietenkään halunnut tuolla nikillä ilmaista tukeani sosialismille, joka minulta ei tukea saa, vaan halusin ilmaista arvostustani noita sodassa urholliisesti taistelleita ja suuresti ansioituneita ja vaaran vuosina maamme pelastumiseen rakaisevasti vaikuttaneita miehiä kohtaan; nuo miehet tunnettiin ryhmänä nimellä asevelisosialistit. http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000002017448#22000000002017448
Kun rintamalla puoluerajat unohtuivat ja politiikkaan ne taas sodan jälkeen palasivat, niin eikös silloin syntynyt aseveliakseli, eräänlainen sinipunan edeltäjä, jossa sdp ja kokoomus yhdistyivät Kekkosta ja kommunisteja vastaan. Maalaisliittolaisista osa oli valmis tekemään yhteistyötä aseveliakselin kanssa, mutta heidät Kekkonen siirsi heti sivuun avainpaikoilta.
Siitä on ilmentymiä vaikka kuinka paljon, oikeastaan jatkumona ainakin vuoden 1962 Honka-liittoon asti. Kalevi Sorsa vasta demarit vei Kekkosen kylkeen ja yhteistyöhön maalaisliitt-kepun kanssa. Pakkohan siihen toisaalta Sorsalla oli, jos aikoi saada puolueensa vaikutusvaltaa, sillä eihän demareilla olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä yhteistyöhön kokoomuksen kanssa, kun Kekkonen piti kokoomusta paitsiossa sen vaalimenestyksistä riippumatta yli 20 vuotta. Vasta Mauno Koivisto palautti kokoomuksellekin sen kannatuksen mukaisen poliittisen aseman ja Harri Holkeri sai sitten muodostaa hallituksen 1987. Paavo Lipposen tultua demarien johtoon kokoomuksen ja demarien välit ja yhteistyö tiivistyi sille asteelle, jolla se oli ollut sotien jälkeen ennen Kekkosen ylivaltaa, ja sen hyvänä ja tuloksellisena ilmentymänä olivat sitten kaksi sateenkaarihallitusta Lipposen johdolla.
sanomaan aivan varmasti mikä on totta, ja mikä ei? Lopeta jo tuo suurien luulottelu itsestäsi.
Kirjoituksessasi näyttää olevan joka kohta sellainen, mihin on vaikea väittää vastaan. Tämän siitä saa, kun jaksaa perehtyä historiaan ja ottaa sen mahdollisimman neutraalisti vastaan. Näille keputolvaneille historiasta poimitaan jokin yksityiskohta, jonka avulla sitten yritetään käydä sotaa heille epämieluisaa sosiaalidemokratiaa vastaan. Sisällissodan syistä ja taustoista he eivät ymmärrä mitään, koska siihen ei ole haluakaan. Yksipuolisuudessaan heidän kuvauksensa tilanteesta voittavat jopa 1920-luvun yksipuolisen historiankirjoituksen. Minäkin voisin samalla yksipuolisuuden mitalla kirjoittaa, että kepulaisen Kalervo Kuudes Sippolan epäiltiin surmanneen tahallaan sodan jälkeen yli 50 ihmistä. Tällainen "oikeuden puolella" ollut mies pakeni kuitenkin oikeutta vältellen ulkomaille. Palasi Suomeen, kun Svinhufvudin armahdusasetus oli saatu aikaiseksi. Näin meillä siis armahdettiin tällainen massamurhaajakin. Luulisi tässä ole näille kepulaisille yllin kyllin pureskeltavaa, kun häpeän aiheita pohtivat. Sippola ja hänen sukunsa ovat Kauhavalta, kuinkas muuten. Samalta suunnalta arvelen näiden täällä runoilevien kepupövästienkin olevan. http://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Sippola Ei kukaan järkevä ihminen kuitenkaan Kepua Sippolan ja hänenlaistensa mukaan pyri kuvaamaan, vaikka hänen tapauksessaan ei ollut kyse mistään ahdingosta, vaan silkasta vihasta, huliganismista ja sosiopaattisesta luonteesta. Näitä urhoollisia Pohjanmaan poikia oli kyllä muitakin vapauttamassa mm. potilaita ja heidän hoitajiaan sairaaloista ikuiseen lepoon. Sellaistakin se vapaussota siis oli. Ja nämä kehuvat tällaisella vieläkin. Marskin ajatus pohjoismaisesta puolustusliitosta on järkevä. Vaikka pidän Suomen sotilaallista liittoutumista yleensä haitallisena, tuollainen liitto olisi saattanut olla meille onneksi. Sotilasliittoja ei pidäkään vastustaa itseisarvoisesti, vaan katsoa asiat aina tilanteen ja liiton luonteen mukaan.
Mutta tiedoksi punikeille, että kyseessä oli punakapina, jonka Mannerheim ja urheat valkoiset kukistavat ja siksi mielipidepunikkikin voi kirjoitella mitä sattuu, kun Suomi säilyi itsenäisenä...
siihen, että jos punaiset olisivat voittaneet, punaisia murhamiehiä olisi rangaistu, samoin kuin uskot, että demokratia olisi vallinnut ja liittyminen Neuvostoliittoon ei olisi tapahtunut. On pakko verrata bolsevikkeihin, jotka silloin olivat veljespuolue. Siellähän oli myös erinomainen perustuslaki, mutta en ole kuullut, että yhtään bolsevikkia olisi veritöistä vallankumouksesa rangaistu, mutta muuten kyllä vastustajia ja kannattajia muutama kymmenen miljoonaa. Kun tällaisessa valtiossa sinne paenneet punaveteraanit suunnittelivar uutta kumousta, niin etkö yhtään ymmärrä Suoomen valkoisten asenteita. Kapi tietysti on samaa mieltä tästä kaikesta.
Historiaa on vaikea tulkita tai edes ottaa vastaan täysin neutraalisti. Sisällissodasta keskusteltaessa miellä on mukana paitsi faktatieto, myös tunteet ja poliittiset intohimot. Se näkyy mm. siinä, ettei aloittaja vieläkään ota itse asiaa esille, vaan kiertää eitä kuin kissa kuumaa puuroa. Siis se asiakysymys joka Korhoselle on esitetty kuuluu; mikä oli SDP:n rooli ja vaikutus sodan syntyyn. Faktat lienevät tässä tapauksessa kiistattomat. SDP päätti puolue-elimiensä päätöksellä ryhtyä aseelliseen vallankaappaukseen. Syyt tuollaisen päätöksen tekemiseen lienevät moninaiset, mutta päätöksen tekijöillä se lienee kuitenkin ollut suurimmaksi osaksi vallanhalu. Ne, joiden todellinen tavoite oli kansalaisten elinolojen kohentaminen, jäivät vähemmistöön, esimerkiksi Tanner. Näin siinä vaan kävi. Mm. Heikki Ylikangas on hyvin kuvannut eri teoksissaan kuinka kapinassa niin meillä kuin Venäjällä oli lopultakin kyse vain Venäjän tsaarivallan luhistumisen aiheuttaman valtatyhjiön täyttämisestä. Ja kun SDP ei parlamentaristisesti kyennyt valtaa saavuttamaan, se katsoi tilaisuuden tulleen sosialismin oppien mukaiselle proletariaatin kumoukselle. Seurakset tunnemme. Meille jälkipolville on muotoutunut kuva noista ajoista tietysti pääosin lukemamme perusteella, mutta ainakiin minulla on ollut tilaisuus aikanaan kuunnella myös aikalaisnäkemyksiä tilanteesta. Niistä ei voi päätellä muuta kuin taitavien agitaattoreiden onnistuneen, kansa ei kapinaa olisi halunnut. Lukemalla oppimaamme vaikuttaa sitten puhtaan historiallisen tiedon lisäksi sellaisetkin asiat kuin kaunokirjallisuus ja muu tapahtumia käsitellyt taide. Linnan Täällä Pohjantähden Alla lienee luetuin kuvaus tuon ajan tapahtumista. Se on kuitenkin fikiivinen teos joka on kirjoitettu punaisesta näkökulmasta, Koskeloiden torpparisuvun vaiheista. Kirjassa "valkoiset" kuvataan hyvin kategorisesti ja yleistävästi. Ja vaikka Linnan kuvauksella onkin todellisuuspohjaa, niin siihenkin totuuteen on kirjassa otettu valikoiva ote. Esimerksiksi Urjalassa, jonne kirjasarjan tapahtumat sijoittuu, teloitettiin 25 valkoista ennen varsinaisten taistelujen alkua. Linna kuvaa vain kahta teloitusta. Toki kirjailijalla on taiteilijan vapaus, ja Linnan teos on hyvä, mutta sillä on myös merkittävä vaikutus meidän saamaamme kuvaan 1918 tapahtumista. Sinä olet sortunut hyvin pitkälle samaan selittelyyn kuin Kapi omissa kirjoituksissaan, punaiset koetetaan selittää uhreiksi vaikka kiistaton tosiasia on, että SDP aloitti kapinan valtapyrkimyksiensä siivittämänä, sota laajeni sisällissodaksi kun valkoinen puoli järjestäytyi ja ryhtyi vastatoimiin, monelle punaiselle isoksi yllätykseksi.
Siis sinua keputolvanaksi. Kirjoituksesi on ihan asiallinen, mistä annan mielelläni kiitosta. Juuri tämäntasoiseen keskusteluun soisi teidän kepulaisten yleisemminkin pyrkivän. Valitettavasti kirjoituksesi edustaa tässä suhteessa todella harvinaista herkkua. SDP:n rooli sodan syntyyn on varmasti ihan kiistaton. Kyllä valtaanpääsyn halua varmasti esiintyi. Siitä, että kansa voitaisiin agitoida tällaiseen kapinaan ilman, että oli moderneja joukkotiedotusvälineitä, on jokseenkin mahdoton uskoa. Niin paljon taitavia agitaattoreita haja-asutus-Suomessa ei voinut millään olla. Tarvitaan muutakin ja ennen kaikkea sitä muuta. Se muu oli vallitseva epätasa-arvo, luokkaerot, huono-osaisten heikot tulevaisuudennäkymät, suoranainen riisto, vastakkainasettelu. Porvaristo oli lisäksi monin tavoin yrittänyt sabotoida yhteiskunnallisten olojen kohentamista demokratian keinoin. Viimeisenä niittinä tässä oli kesällä 1917 säädetty valtalaki (käytännössä itsenäisyysjulistus), minkä porvaristo tuhosi yhteistyössä venäläisten kanssa. Vasemmisto ja fennomaanit halusivat siis itsenäisyyttä jo aiemmin ja väkevämmin kuin muut. Itsenäisyys nähtiin mahdollisuutena vaikuttaa omiin oloihin. Kun tämä vaikutusmahdollisuus pyrittiin jatkuvasti torjumaan, se aiheutti luonnollisesti turhautuneisuutta. Ilman tällaisia epäkohtia mitään kapinaa ei kansan keskuudessa synny missään olosuhteissa. Sellaiset kapinat ovat puhtaita sotilasvallankaappauksia, missä kansalla on korkeintaan uhrin asema. On hyvä, että viittaat Heikki Ylikankaaseen. Nimenomaan hänen kirjoituksiaan sisällisotaan vaikuttaneista tekijöistä kannattaa lukea. Hän on kirjoittanut lisäksi mm., että pohjalaiset ja jääkärit huiputettiin sotaan, kun heille kerrottiin, että kyse on venäläisten joukkojen aseistariisumisesta. Näille tulikin sitten suurena yllätyksenä se, että venäläisiksi luullut osasivat puhua järjestään suomea. SDP:n tai ehkä oikeammin eräiden sen johtajien päätös ryhtyä ja yllyttää kansalaisia kapinaan oli kyllä suuri virhe, vaikka he olisivat onnistuneetkin kapinassaan. Se pahensi kansan kahtiajakoa ja kansakunnan eheyttä oli vaikea saada uudelleen kasaan. Ulkoinen vihollinen lopulta onnistui tässä missä oman maan miehet epäonnistuivat. On myös huomattava, että aika pian jo sodan jälkeen alettiin maltillisen oikeiston piirissä ymmärtää, että yhteiskunnallisia oloja on pakko kohentaa, jotta vastaavilta yhteenotoilta jatkossa vältyttäisiin. Pantiin nopeasti pystyyn hanke torpparilaeista ja työlainsäädäntöä alettiin kehittää. Tarvittiin siis verinen sota ennen kuin nämä asiat älyttiin. Se oli vain tarpeettoman kova hinta. Se että näihin uudistuksiin ryhdyttiin näin pian sisältää viestin siitä, että juuri ne asiat miellettiin koko sodan synnyttäviksi syiksi. Jos kansan parista lähtevät aseelliset kapinat halutaan torjua missä tahansa valtiossa, tuloeroja ei pidä leventää vaan kaventaa, demokratiaa ei pidä rajoittaa vaan kasvattaa, sosiaalista mielenlaatua ei saa latistaa vaan kannustaa jne.
Sinulla on valitettavasti melkolailla väritetty totuus. Mutta ymmärrän ettei idealistinen sosialisti muuhun kykene. Siis muutama korjaus Punakaartit syntyivät pääosin kapungeissa, ei haja-asutusalueilla. Helsinki ja Tampere olivat suurimmat paikkakunnat joissa punakarteja perustettiin. Punakaarteihin ja sosialismiin saatiin agitoitua väkeä koska silloiset yhteiskunnalliset olosuhteet olivat heikentyneet pitkäksi venähtäneen ensimmäisen maailmansodan ja meidän kannalta erityisesti Venäjän sekasortoisen tilanteen vuoksi. Kauppa entiseen emämaahan loppui, se toi mukanaan ruokapulaa koska myös elintarviketuonti Venäjältä loppui vallankumouksen myötä. Sosialistiagitaattorit käyttivät kansan hätää hyväkseen agitaatiossaan porvaristoa vastaan. Valtalain ympärillä käytiin niin monenmoista vääntöä, ettei se riittänyt kapinan syyksi. Välillä porvaristo vastusti sitä, välillä vasemmisto, riipuen siitä miltä tilanne Pietarissa näytti. Heinäkuussa ensimmäisen sosialistisen kumousyrityksen aikaan sosialistien kanta teki täyden 180 asteen käännöksen pöyrähtääkseen takaisen Kerenskin kukistettua tuon yrityksen. Valtalakiin ja porvariston toimiien sen yhteydessä vetoaminen on yksi niitä jälkikäteisselityksiä joita 70-luvun historian "tutkimus" toi sodan syiksi. Siihen saakka sitä ei juuri oltu huomioitu. Yhteiskunnallisia oloja oli kohennettu mm. työaikaa lyhentämällä, joten tuokin on pelkä veruke. Todellinen syy oli maailmanpoliittisen tilanteen meille aiheuttama pula, jonka vaikutuksesta kansan olosuhteet heikkenivät, ja jonka sosialisti agitaattorit laittoivat porvariston syyksi. Pohjalaisten sotaan huiputtaminen on Ylikankaan teesi jonka kaikki muut historian tutkijat ovat kumonneet. Yksinkertaisesti pelkkä kronologia riittää kumoamaan tuon väitteen. Pohjalaiset suojeluskunnat kun lähtivät riisumaan venäläisiä aseista jo ennen punalyhdyn nostoa Helsingin tyäväentalon torniin. Ei silloin kun suojeluskunnat aktivoituivat tosiaankaan vielä uskottu, että punaiset ryhtyvät aseelliseen kapinaan. Taisteluthan alkoivat varsinaisesti vasta helmi-maaliskuussa kun suojeluskunnat organisoitiin valkoiseksi armeijaksi. Ylikangas on toki myöntänyt itsekin tuon "Tie Tampereelle" kirjan väitteensä harhaanjohtavaksi, Siitä hänelle tunnustus.
Kun minä kehun sinun kirjoittamaasi, sinä et malta kuitenkaan olla puhumatta paskaa. Se kertoo kyllä jostain perikepulaisesta kaunasta. En ole mikään idealistinen sosialisti. En ole edes sosialisti. Jos haluat näillä sanoilla kuvata muita kirjoittajia, voit käyttää minusta vaikkapa termiä sosiaalinen idealisti. Sen voin mielelläni hyväksyä. Itse kirjoituksen sisältöä voi kommentoida toistamalla sen, minkä olen aiemminkin sanonut. Kansaa ei saada villityksi kapinaan noin vain ilman, että olisi yhteiskunnallisia epäkohtia. Tänä päivänä tällainen kapina ei olisi millään muotoa mahdollinen, vaikka agitoijilla olisi käytössään kaikki moderni joukkotiedotusvälineistö. Meillä oli epätasa-arvoinen luokkayhteiskunta, jonka kipupisteet ylittyivät, kun elintarvikepula iski syistä, jotka ihan oikein mainitset. Ihmisillä pitää olla myös syvä usko siihen, että agitaattoritkin ovat omia. Ei vieraisiin uskota ja luoteta. Työväestö ja osin maaseudun tilaton väestö olivat kiinnittyneet poliittiseen vasemmistoon niin, että he näkivät siinä toivonpilkahduksen paremmasta. Se oli asioiden omiin käsiin ottamista, ei antamista vieraiden hoidettavaksi. Kuvaat tässä mielessä aivan liian yksipuolisesti sitä, että kansan suuren enemmistön hätää käytettiin vain hyväksi eikä heillä ollut omatahtoista todellista halua parantaa elinolojaan. Minä taas väitän, että kaikki vasemmistolainen agitaatio upposi valmiiksi muokattuun maahan kuin kuuma veitsi voihin. Yhteiskunnallisten olojen kohentaminen oli melkolailla jäissä koko 1910-luvun ajan.
väliin. Kyllä sitä agitaatiota oli. Muistan eräänkin vasemmistolehden otskon: Raatajavanhus hukkui riistäjäporvarin avantoon. En muista, kuka työväen johtajista sanoi kuinka hyvin asiat ovat tuolla Ruotsin tasavallassa (tulee de ja vu tunne). Kuulemassa ollut porvari sanoi, että Ruotsihan on kuningaskunta, johon työväen johtaja: Ei oo eikä tuu. Kuulijat sanoivat myöhemmin, että panipa hyvin porvarille. Sinun historiankäsityksesi ajasta ennen kansalaissotaa ja miten Suomi on kehittynyt vain vasemmiston vaatimusten perusteella, on äärimmäisen yksipuolinen. Sinäkö se olet opettanut Ukkia, kun se tuolla aiemmin väitti, että mm. torpparilaki (Lex Kallio) oli demarilaki.
Täsmentäisitkä missä puhuin paskaa. Kansan elinolojen heikkeneminen ei johtunut suomalaisen porvariston vehkeilystä heikompiosaisia kohtaan, vaan maailmanpoliittisesta tilanteesta jossa vienti sotaa käyvään Eurooppaan loppui ja vallankumous katkaisi myös Venäjän kaupan. Vähäinen Ruotsin kauppa ei riittänyt kansantalouden rattaiden pyörittämiseen entiseen malliin ja meillä syntyi työttömyyttä ja jopa ruokapulaa. Tuo yleistilanne kuitenkin käännettiin sosialistipropagandassa porvariston vehkeilyksi. Yhteistyöllä ja neuvotteluilla olisi kansan olot saatu varmasti paremmin hoidettua, mutta esim maaliskuun 1917 hallitukseen SDP lähti mukaan vastentahtoisesti ja nimesi siihen vain kevyen sarjan vaikuttajia, todellisten johtajien (Manner, Kuusinen jne) jäädessä agitoimaan. Tuo kertonee paljon SDP:n tavoitteista jo tuolloin.
Minusta tällainen täsmentäminen on turhaa jahkailua, mutta kun kerran pyytämällä pyydät. Kuten jo aiemmin sanoin en ole mikään idealistinen sosialisti. Se että väität minua sellaiseksi on paskan puhumista. Sillä tavoin yritetään mitätöidä toisenlainen mielipide kuin mitä sinulla on. Senkaltainen nimittely tavoittelee sellaista mielikuvaa, että mielipiteeni johtuisi jostain idealistisesta uskosta sosialismiin. Voin kyllä ymmärtää sosialistien tavoitteita parantaa maailmaa, mutten ole itse koskaan oikein jaksanut uskoa sen keinon tepsivyyteen. Minusta moderni sosiaalidemokraattinen vasemmistolaisuus on huomattavan paljon realistisempi tapa edistää huono-osaisten asemaa. Kriisitilanteessa käy kyllä niin, että kaikenlainen liioittelu saa vallan. En minä sitä halua kiistää. Se ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että yhteiskunnassamme vallitsi suuri epätasa-arvo ja luokkaerot olivat jyrkät. Elinoloja parannettiin kitsaasti. Tästä sikisi tyytymättömyys, joka sitten jyrkentyi kriisissä. Kävin tässä joku vuosi sitten Fiskarsin vanhalla tehdasalueella. Sinunkin kannattaisi vierailla siellä. Siellä on nimittäin sellainen tehdasmuseo, missä kuvataan myös työväestön oloja teollistumisen ensi ajoilta ja 1900-luvun alkupuolella. Kun niitä lukee, on vaikea ymmärtää, että kyse olisi vain väitetystä hyväksikäytöstä vailla mitään todellisuuspohjaa. Kapitalismin ensi vuosikymmeninä työväestöä käytettiin surutta hyväksi meillä ja muualla. Työolot olivat kaikin puolin vaaralliset. Tapaturmavaaroista ja terveysriskeistä ei piitattu lainkaan. Työpäivät olivat pitkiä ja toimeentulo niukkaa. Tällaisiin asioihin on saatu meillä parannusta vasta itsenäisyyden aikana ja silloinkin vähin erin. Näitä uudistuksia on johdonmukaisesti vaatinut vain vasemmisto. Maanomistusuudistusten osalta myös Maalaisliitto oli aktiivinen.
Ai, Keputolvanaksi voi toista arvioisa mutta idealistiseksi sosialistiksi ei. Tiedätkö mitä tuo kertoo - sinusta! Sinä olet idealisti sosialisti, et siitä mihinkään pääse. Katsot sosialidemoratiaasi ikäänkuin se tekisi sitä mitä puhuu. Ja olisi tehnyt mitä sanoo tehneensä. Vai olisiko sitten parempi nimittää idiootti sosialistiksi tuollaista joka uskoo tavallasi sokeasti.
Jos käyt Mäntässä, niin G.A.Serlachiuksen museo on myös katsomisen väärti, samoin Joenniemen kartanon taidemuseo, joka kuvaa, miten patruunat 1900-luvun alussa sponsoroivat mm. kotimaisia taiteilijoitamme. -Jäbä
tämä sama tässä ketjussa kirjoittanut, niin minähän nimenomaan jo kommentissani sanoin, että olet mieluinen poikkeus tässä keputolvanoiden joukossa, vaikka itse ilmottauduit yhdeksi keputolvanaksi. Sellainen kirjoitus on aivan eri tasoa kuin näiden tarkoitushakuisten maamyyrien, pappapöpien ja kilikalikulikallejen hengentuotteet.
Ilkan päätoimittajan, kalterijääkärin ym. Artturi Leinosen muistelmista avartavaa tietoa vapaussodasta (minä käytän kyllä itse nimeä kansalaissota). Leinosn kuvaus Mannerheimistä sopii oikein hyvin Mannerheimin kritiikittömille ihailijoille, niin Marskin luottomies kuin Leinonen olikin. Täällä on täysin aiheellisti moitittu Juhani Suomen kekkoselämänkertaa. Mutta vähintään yhtä ällöttävä on palvonnassaan ja kritiikittömyydessään Mannerheimin sukulaisen ruotsalaisen professorin Stig Jägerskiöldin Mannerheim-elämänkerta. Varmuuden vuoksi sinulle, joka lyöt meihin noita leimoja, olen eteläpohjalainen, kolmannen polven kokoomuslainen ja arvostan suureasti Mannerheimiä, mutta myös totuutta.
Lukaisin hiljattain kirjastosta Lasse Lehtisen (sd) väitöskirjan sosialideokraattien ja Kekkosen suhteista. Minusta se on hyvä esimerkki siitä, miten oman juttusi aloitit: "Historia on aihepiiri, josta täydellistä yksimielisyyttä ei ole koskaan historiantutkijoillakaan, mutta he sentään tietävät paljon siitä, mitä tapahtui. Erimielisyyttä on enemmän siitä, miksi niin tapahtui ja mitkä seuraukset tapahtuneella olivat." Rautkalliota ja Koivistoakin olen lueskellut, jos on käteen osunut. Mukava lukupala oli myös Lehtisen päiväkirja ajalta, jolloin Ahtisaaresta tehtiin pressa. Historiallisten tapahtumien merkityksistä voi saada ika monipuolisen kuvan, jos viitsii lukea avoimin mielin eikä vain omaa luutunutta uskomustaan vahvistaakseen. Kun noita punakapinan, vapaussodan, tai millä nimellä sitä kukin haluaa nimittää, aikoja pohtii tämän päivän elämäntyylin näkökulmasta, niin kovin moni ei tajua tippaakaan siitä, miten herkässä henki tuolloin oli ja miten pikku juttuna hengen viemistä pidettiin, kun maailma oli ollut ja oli parhaillaan täynnä erilaisia aseellisia kapinoita eikä juuri muuta toimintatapaa tunnettu kuin vallan ottaminen väkivalloin. -Jäbä
Henkeä ja ruumiillista koskemattomuutta kyllä arvostettiin 1900-luvun alun Suomessa. Ei ole kyse siitä, että nämä arvot olisivat olleet jotenkin täysin erilaiset kuin nykyisin. Väkivaltaa kyllä esiintyi, mutta se oli paljossa samantapaista kuin nykyinenkin väkivalta. Paljon viinaa ja yksinäisiä miehiä. Sitten jonkun kunniaa vähän loukattiin ja loukkaaja sai pian puukosta muistutuksen. Sisällissodan aikana ja jo ennen sitä tilanne riistäytyi käsistä sen vuoksi, ettei maassa ollut enää uskottavaa järjestysvaltaa. Venäjän tsaarin armeija vetäytyi kasarmeihinsa, upseerit pelkäsivät henkensä puolesta, mikä johti siihen, että upseerit sopivat nopeasti suomalaisten kanssa venäläisen miehistön aseistariisumisen. Koko vapaussotana mainostettu osuus oli jokseenkin veretön "sota". Järjestysvaltatyhjiö alkoi sitten täyttyä suojeluskunnilla ja punakaarteilla. Kansakunta ei kuitenkaan kestänyt kahta rinnakkaista ja kilpailevaa poliisivoimaa. Laittomuus vain lisääntyi, koska kummallakaan poliisivoimalla ei ollut koko kansan luottamusta takanaan. Ei myöskään pidä paikkaansa, ettei tunnettu muita tapoja saada valtaa kuin väkivalta. Suomi oli pitkälle muodollisesti länsimainen demokratia ja valtiopäivät toimivat tiettyyn määrään saakka hyvin. Porvaristo ja ruotsinkielinen virkamiehistö kuitenkin alkoivat huolestua omasta vallastaan ja liittoutuivat tsaarin Venäjän kanssa sabotoidakseen valtiopäivätyötä. Yhteiskunnalliset uudistukset eivät edenneet ja Suomen itsenäisyysjulistuskin mitätöitiin kesällä 1917. Erityisesti vasemmisto oli pannut aiemmin kaiken toivonsa valtiopäivätyöhön. Mitään kapina-aikeita ei ollut olemassa ennen Venäjän bolshevikkikumouksen esimerkkiä. Ilman tätä esimerkkiä mitään kapinaa olisi tuskin syntynytkään.
Heitin löysän yleistyksen maailmantilanteen perusteella ajatellen lähinnä sitä, miten valta siirtyi noihin aikoihin mm. Meksikossa. Suomen tilanteen sinä kuvaat ihan oikein. Tattis vaan ja mukavaakin, kun kuvaat sen hyvin havainnollisesti ja tarkasti. Mutta se, että täälläkin oltiin niinkin herkkiä hankkimaan aseita, piilottamaan niitä tallinylisille ja tarvittaessa nostamaan paraatissa olalle, kuvastaa minusta sen ajan maailmanhenkeä, kun kansa sentään jo luki sanomalehtiä ja tiesi, missä päin maailmaa ammuttiin ja tapettiin ihmisiä, kun "henki oli hupaa". -Jäbä
Saivat turpiinsa, mikä oli oikein ja Suomi on nyt kiva maa asua....
Sanoisin melkeinpä niin, että tilanne tai poliittisen väkivallan mahdollisuus paheni sen jälkeen 1920-luvulla, kun fasismi alkoi saada jalansijaa Euroopassa. Fasismiin liittyi usko protektionismiin eli se oli hyvin kansallismielistä. Silloin kaikkeen tätä kansallismielisyyttä uhkaavaan suhatuduttiin agressiivisesti. Liipasinsormet alkoivat olla meilläkin herkemmässä, kun Lapuan liike sai kannatusta. Sen toiminta huipentui entisen presidentin kyyditykseen ja Mäntsälän kapinaan. Kansalaisten enemmistön rauhanpyrkimyksistä kertoo paljon se, että tällainen liikehdintä sai kuitenkin meillä tuomionsa. Usko demokratiaan siis voitti ja siitä on kiittäminen ennen kaikkea maltillista oikeistoa.
Tuo mitä kuvaat järjestysvallan häviämisestä ja korvautumisella punakaarteilla ja suojeluskunnilla on ihan asiaa. Noin se meni. Punakaarteihin väkeä saatiin agitaatiolla, lupauksilla omistuksen uudelleenjaosta, ja osittain jopa siksi, että työttömillä oli näin mahdollisuus saada ruokaa ja pientä palkkakin. Kyllä tuolloin väkivaltaan turvauduttiin paljon paljon herkemmin. Toki siihen vaikutti pitkään jatkunut sotiminen, vaikka emme suoraan olleetkaan ensimmäisen maailmansodan näyttämönä. Eurooppa oli kuitenkin isolta osaltaan sodassa, ja sodan oloissa ihmishenki ei paljoa merkitse. Valtalain ja itsenäisyysjulistuksen ympärillä kähinöitiin niin monella tapaa, että tuo väitteesi itsenäisyysjulistuksen ja ýhteiskunnallisten olojen sabotoinnista täytynee laittaa täydellisen tietämättömyyden piikiin. Tai sitten olet lukenut pelkkää Ylikangasta.
niin, että mihin tuo alkupiste sijoitetaan. Jos toinen pitää sinua kuopassa ja nälässä ja sinä yhtenä päivänä nousetkin sieltä ylös ja lyöt alistajaasi, niin onhan se jossain mielessä sinun aloittamasi kapina. Se että Suomi on kiva maa asua, johtuu kyllä siitä, että kaikki sen ajan vasemmiston ajamat udistukset on toteutettu ja enemmänkin. Sen ajan Suomi ei ollut kiva paikka asua juuri siitä syystä, että kansan enemmistö eli enemmän tai vähemän kurjuudessa ja ruotsinkieliset kartanonherrat ja patruunat käyttivät heitä hyväkseen. Tästä on päästy ja voidaan sanoa, että Suomi on kiva paikka asua. Ei se olisi kiva paikka pelkästään sillä, että suuri joukko ryysyläisiä onnistuttiin tappamaan.
Älä nyt höpötä. Kyllä 1917- 1918 liipasinsormi oli paljon herkemmässä kuin 20- tai 30 luvuilla. Älä sotke poliittista propagandaa historialliseen faktaan. Maailmansota riehui vielä isossa osassa Eurooppaa, Venäjällä tehtiin vallankumous, meilläkin oli Anttiloita ja Rahjoja sekä jääkäreitä aseiden kanssa touhuamassa. Pidä joskus faktat ja mielikuvasi erillään niin olisit uskottavampi
En ole sitä väittänytkään, etteikö liipasinsormi olisi ollut meillä herkässä vuosina 1917-1918. Mutta asia olit toisin ennen noita vuosia, vaikka Euroopassa sota riehuikin. Suomalaisten liipasinsormen herkkyyttä kasvatti vasta Venäjän vallankumoukset. Siihen saakka meno oli varsin laillista eikä meillä esiintynyt poliittista väkivaltaa. Poliittisluontoinen väkivalta nosti päätään sisällissotaa lukuunottamatta vasta Lapuan liikkeen aikana. Myöhemmin sodan jälkeen poliittinen väkivalta olisi voinut nostaa myös päätään, jos meillä olisi ollut yhtenäinen vasemmisto. Se että demarit asettuivat selvästi kommunisteja vastaan, heikensi mahdollisuuksia vasemmistoväkivallan uuteen aaltoon. Jos kommunistit olisivat päässeet niskan päälle, väkivallalta olisi tuskin vältytty.
Mietippä vaikka vuoden 1905 suurlakkoa ja sen yhtedessä olleita poliittisia väkivaltaisuuksia. Punaisen julistuksen innoittamat sosialistit tappoivat aika monta vastustajakseen nimeäänsä. Paljon herkemmässä silloin oli Mauserin liipaisin kuin konsaan 30-luvulla. Tai pohdi syksyn 1917 yleislakon luonnetta, melkoisen poliittinen, ja taas turvautui sosialisti Mauseriinsa ja taisipa muutama järeämpikin ase laueta. Vai oliko jo tuolloin rauhanaseita ja imperialistin aseita kuten 70-luvulla
Sisällissodan jakolinja ja väkivallan jälkiselvittelyn kaunat ajoivat poliittiset äärilaidat hyvin kauas toisistaan. Kun yhteiskunta samaan aikaan teollistui väkiluku kasvoi ja todellinen luokkajako oli totta kuin mikä, niin yhteenottoihinhan se johti ideologisellakin tasolla. Suomalainen luonne taitaa kuitenkin olla keskimäärin sen verran hidas ja "hämäläinen", että kummallekaan äärilaidalle ei löytynyt enemmistöjä, vaan maltillinen oikeisto, maaseutuväestön ja maltillisen vasemmiston kanssa muodosti sellaisen joukon, joka aikaa myöden tasoitti äärilaitojen kuohahtelun. Nythän ollaan jo tilanteessa, jossa puolueita ei siinä mielessä voi toisistaan erotella, vaan erottelijana on minusta lähinnä suhtautuminen talouspolitiikkaan, siihen millä markkinaehtoisilla keinoilla globaalista taloudesta voisi höylätä suomalaisillekin kohtuullisen siivun jaettavaksi keskenämme. -Jäbä
Pakko sanoa, että hyvin tuollainen mielikuva minullekin on noista ajoista jäänyt lukemani perusteella, mutta aukko on kyllä sillä kohtaa, miten ja missä olisi käsitelty analyyttisellä ja neutraalilla tavalla valkoisten voiton jälkeistä aikaa, jota joku lienee sanonut valkoiseksi kostoksikin. -Jäbä
aikainen mellakointi ei tainnut olla ihan niin yksipuolista kuin kuvaat. Riitaan kun tarvitaan vähintään kaksi. On kyllä totta, että suurlakon mellakoissa surmattiin ihmisiä mm. Helsingin Hakaniemessä. Suurlakko oli työeväenliikkeen suuri voimannäyte ja se kasvatti SDP:n kannatusta. Lakkohan oli suunnattu säätyvaltaa vastaan ja siinä vaadittiin yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Ruotsinkielinen aatelisto vastusti jyrkästi tällaisia vaatimuksia. Papisto puolestaan vastusti äänioikeuden antamista naisille. Talonpoikaissääty sen sijaan pääosin puolsi näitä työväenliikkeen vaatimuksia. Alkuun järjestysvallasta huolehti yhteinen kansalliskaarti, kun Helsingissä poliisikin yhtyi lakkoon. Rivit kuitenkin repesivät ja syntyi työväestön punakaarteja, jotka SDP puolueena sitten kielsi, sekä aateliston ylioppilaskaarteja. Näiden kesken syntyi sitten kahinoita. Suurlakko oli myös paljossa kansaa yhdistävä lakko, koska se tähtäsi autonomian lisäämiseen. Ilmeisesti sen vuoksi järjesyksestä huolehtikin aluksi yhteinen kansalliskaarti. Koska ruotsinkielinen aatelisto ei kuitenkaan voinut hyväksyä työväestön vaatimuksia säätyvallan purkamisesta, tiet erosivat ja syntyi väkivaltaisuuksia. Kuka niissä oli kulloinkin ensimmäisenä liipasin sormella, on ainakin minulle vähän epäselvempää toisin kuin sinulla näyttää olevan. Ainahan näitä rauhanaseita on ollut. Nykyisin USA pitää omia aseitaan rauhanaseina ja muiden aseita sodan aseina, mistä Irakin sotaan lähtö kertoo paljon olennaista. Pidämmimehän me suomalaisetkin omia aseitamme rauhan aseina, jotka on tarkoitettu vain sodan estämiseen ja maanpuolustamiseen jonkun toisen hyökätessä. Ei tämä nyt Suomen osalta niin kovin kaukana totuudesta ollut, vaikka sinä haluatkin vähätellä tällaista asennetta.
Sodan jälkimainingit ovat vaikea haava, eikä siitä tosiaan ole kovin analyyttistä tutkimusta. Arvioisin, että tilanne yllätti voittaneen osapuolen täysin. Kun talvella tilanne kärjistyi ja johti sotaan, kaikki tarmo käytettiin taistelujen loppuunsaatamiseen. Vankihuoltoon ei varauduttu, ja leirit improvisoitiin nopealla aikataululla. Sinänsähän valkoisilla oli oikea periaate tutkia ennen tuomitsemista, mutta resursseja asian nopeaan hoitamiseen ei sitten ollutkaan. Ja mikä pahinta, maassa oli ankara ruokapula joka teki leireistä nälkää näkevien siirtoloita. Päälle päätteeksi saatiin pandemia, espanjantauti, joka teki tuhojaan vastuskyvyltään heikentyneissä ahtaaseen sullotuissa ihmisissä. Kuolleisuus moninkertaistui tuon epidemian seurauksena. Eikö kostotoimilta ja löysiltä tuomioilta suinkaan vältytty. "Tuttu tuomari" saattoi tietyissä tapauksissa lätkäistä teloistustuomion kovin heiveröisin perustein. Surullinen päätös muutoinkin surulliselle episodille historiassamme.
...ihan yleisellä tasolla johtopäätös: Kun kaksi riitaista osapuolta kumpikin yhtäaikaa katsoo, että oikeus ja jumala ovat juuri meidän puolellamme, niin väkivallan vaara on ilmeinen. -Jäbä
Se ettei puolueita voi oikein nykyisen erottaa toiistaan kovin jyrkkärajaisesti, johtunee suomalaisen yhteiskunnan keskiluokkaistumisesta. Keskisluokkaistuminen kertoo pitkän tähtäimen tasa-arvoistumisesta. Suuri joukko köyhiä on vaurastunut aikojen saatossa eikä pieni joukko varakkaita ole saanut epäoikeutettuja etuja ainakaan aivan ylenpalttisesti. Demokratia on onnistunut edistämään tasa-arvoisuutta. Minulla on selkeä näkemys siitä, minkä poliittisen tahon ansiota tämä pääosin on. Sen huomaisi moni muukin, kun kävisi historiasta läpi eri poliittisten puolueiden vaatimuslistoja ja poliittisia ohjelmia.
Kun tuohon vielä lisää sen, että molemmilla puolilla oli myös niitä, joille tappaminen tuli mieluisaksi, kun se koettiin "lailliseksi", niin se tuotti ainekset tarinankerrontaan sitä osapuolta vastaan, jota halutaan edelleenkin vastustaa, vaikkei kumpaakaan ole ollut enää aikoihin olemassa. Noista ajoista on kohta sata vuotta. Jokohan ensi vuosikymmenellä osaisimme perata ne pois poliittisia mielikuviamme rasittamasta? -Jäbä
Demokratia on hieno asia, mutta siitä, miten se on Suomessa käytännössä toiminut, voisi paljonkin panna mielipiteitä vastakkain. Kun oletan sinun tarkoittavan sitä, että sosialidemokraattien sata vuotta sitten esittämä vaatimuslista on toteutunut, niin en kinaa, etteikö se olisi ollut demokraattisen prosessin ansiota, utta älä kuitenkaan unohda, etteivät sosialidemokraatit ole sitä yksin voineet läpi ajaa, vaan aina on mukana ollut muitakin puolueita. Kokoomuksen puolueohjelma muuten on jossain mielessä hyvin "sosialidemokraattinen", ainakin minusta. Mitä siihen tulee, ettei pulueita voi enää erottaa samoilla aatteellisilla ja arvomittareilla kuin ennen, johtuu minusta ennen muuta globalisaatiosta ja EU:sta. Olemme jakamassa suunnattoman paljon suurempaa markkinakakkua ja koettamassa saada siitä itsellemme omaa siivua, kun suljetun talouden tullimuurien suojassa meillä oli tilaa riidellä siitä, millaisilla konsteilla leipoisimme ihan oman kakkumme. Tällä en kiistä keskiluokkaistumisen ja vaurastumisen vaikutusta, mutta lisäisin kyllä koulutuksen samaan joukkoon, joka on homogenisoinut meidät äänestäjät sellaisiksi, ettei kovin luokkakantaisille ideologioille enää ole tilaa. -Jäbä
Melkoista valkaisemista harjoitat kirjoituksessasi. Todellisuus on kuitenkin hieman toisenlainen. Ensinnäkin koko sodan aikana valkoinen puoli teloitti saamansa tai anteutuneet vangit järjestelmällisesti ilman mitään oikeudenkäyntejä. Tampereen puolustus olikin niin sitkeä juuri sen vuoksi, että punaiset tiesivät tulevansa tapetuiksi, jos antausivat. Mannerheimkin tajusi tämän ja yritti levittää lentolehtisten avulla sellaista valhetta, että antautuneiden henki säästettäisiin. Kun Tampere siten vallattiin, alkoi vankien joukkoteurastus. Sen jälkeen ruumiit jätettiin päiväkauisiksi tarkoituksella kadulle mätänemään tai kerättiin puupinoja muistuttaviksi kasoiksi puistoihin. Varoitukseksi kansalle. Vankileireille tapettiin ihmisiä pikaoikeudenkäyntien jälkeen. Sellainen ei täytä minkään sivistysvaltion oikeusturvavaatimuksia eikä sellaista hyävksyttäisi nykyisessä Suomessa missään tapauksessa. Vastaavissa tilanteissa Suomi moittisi sellaiseen syyllistyvää maata nyt ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Meillähän kauhisteltiin mm. Serbien vankileirejä, vaikka itsellämme oli ihan vastaavia sisällissodan aikana. Oikein tietysti oli sinänsä, että kauhisteltiin. Kovin kevyesti valkoinen Suomi suhtautui myös lukuisiin kuolemanpartioihin. Nämä etsivät metsistä sinne paenneita punaisia ja tappoivat säälittä kiinni saamansa. Myös pääkaupunkiseudun poliisivoimat osallistuivat tällaisiin surmajahteihin. Mikähän pandemia se oli, mikä tällaista sai aikaan? Loppukaneettiin voi kyllä yhtyä. Surullinen päätös surulliselle episodille. En halua kirjoituksellani vähätellä punaisten terroritoimia. Ne olivat yhtä vastenmielisiä kuin valkoistenkin rikokset. Valkoisten rikoksesta tekee kuitenkin kauhistuttavamman se tosiasia, että siihen syyllistyy maan laillinen valtiovalta, hyväksyy ne ja yrittää peitellä häpeillen myös jälkiään.
Ja kirkkojen polttaminen punikkien toimesta asiallista toimintaa. Punikit tappoivat ja raiskasivat kapinansa alussa. Hävityään heitä hieman rangaistiin oikeutetusti. Eli punikit aloittivat tämän kostonkierteeseen johtaneen toiminnankin MOT.
tekivät sen suunnitellusti ja harkiten. Historiassamme on vaiettu siitä, että vankileireillä todellakin tapettiin harkitusti nälkään, koska teloituksiin pelättiin ulkovaltojen puuttuvan. Harva tietää, että kun ruotsalaiset upseerit palasivat ruotsiin, heitä pilkattiin siellä todella kovalla kädellä, mm Hjalmarsson teki itsemurhan. Missään nimessä punaisten terroria ei voi puolustella, mutta valkoisten järjestelmällinen vainoaminen ja puolustuskyvyttöminen harkittu hävittäminen oli ihan samaa, kuin saksalaisten juutalaisten tuhoaminen. Suosittelen kaikille lukemiseksi Jaakko Paavolaisen tutkimusta Punainen terrori ja Valkoinen terrori, ensimmäinen ilman pelkoa tehty tutkimus suomessa ja edelleen tutustumisen arvoinen. Toinen on Jukka Rislakin Kauhun Aika, kertoo hyvin siitä, että valkoisten terrori oli ohjattua ylimmästä johdosta käsin. suomessa. Siinä MPP oikeassa, että oikeuskäytäntö ei ollut perustuslakimme mukainen ja pelkästään siksi kaikki tuomiot oli laittomia, tällä tarkoitan pikaoikeuden käyntejä. Se on merkillistä, että vielä tänäkin päivänä on ihmisiä, jotka eivät ota asiasta selvää ja ovat kyvyttömiä keskustelemaan asiallisesti. Minusta Ylikangas toteaa hienosti kirjansa Tie Tampereelle esipuheessa; Suosittelen kirjan lukemista vain niille, jotka eivät odota, että siinä suoraan tai välillisesti ylistetään tai puolustellaan jomman kumman taistelevan puolen asiaa. Tässä ei kirjoiteta ihannoivaa jatkoa valkoisten sankaritarulle tai puhdisteta kapinallisten mainetta. Tässä ei riemuita sen enempää Suomen itsenäisyyden kuin yhteiskuntajärjestyksenkään pelastumisesta tai kapinoivien kunniakkaasta yrityksestä oikaista vuosisatainen sorto ja sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus. Asian poliittisesta puolesta on jo yhtäältä ns. vapaussota ja toisaalta ns. luokkasotakirjallisuudessa sekä kummankin moderneissa seurannaisteoksissa aivan tarpeeksi kirjoitettu. Upea teos ja suosittelen lämpimästi luettavaksi, tosin Ilkassa Hokkanen totesi; Viihteellistä luettavaa, mutta ei historian mukainen.....
USA saa pitää omia aseitaan rauhanaseina, samoin Suomi, ja vaikka Venäjä. Sinä tollo et vaan ymmärtänyt pointtia tässäkään. Aikanaan suomalaiset pitivät Neuvostoliiton aseita rauhanaseina. Miksilöhän vieraan suurvallan aseita pidettiin erityisen hyväsyttävinä?
lähetystö vastaanottamassa neuvostoliittolaisen sota-aluksen sydämmellisesti Helsingin satamassa. Tämän perusteella ja muutenkin olen samaa mieltä kuin Ben Z, että Rauhanpuolustajat ovat lopullisesti menettäneet oikeutensa puhua rauhan puolesta. Toivottavasti muistan väärin, että MPP on sanonut marssineensa rauhan puolesta ja ilmeisesti noiden "rauhanpuolustajien" riveissä.
Muistan nyt lukeneeni molemmat Paavolaisen terroritutkimukset niiden ilmestyttyä kirjakauppoihin. Lainasin ne joltain, en muista enää keneltä. Taisi olla Hagiksessa, naapuritalossa asuva varatuomarin ja hammaslääkärin ainoa poika, joiden kotiin nuo oli hankittu ja me harjoittelimme tämän Pyryn kanssa shakin alkeissiirtoja silloin. Olin tuolloin varmaan vielä lukiossa tai sitten hätäisesti parikymppinen. Järkyttävää luettavaa kumpikin Paavolaiset tutkimus oli nimenomaan siinä mielessä, kuinka luja usko oman asian oikeutukseen saa ihmisen tekemään sellaista, mitä on jälkikäteen vaikea millään inhimillisellä järjellä käsittää. Paavolaisen tutkimukset ovat todella asiakirjoihin perustuvia tutkimuksia, mutta tiukan asiakirjoihin ja lähteisiin nojaavan, kuivahkon tekstin rivien välistä suorastaan "näkee", millaista tuolloin oli, kun idealistinen uho ja itseään ruokkiva väärän oikeudentunnon viha pääsivät valtaan ihmisessä ilman, että raakuuksien irtipäästämistä olisi pidetty juurikaan tuomittavana, kun se kohdistui "vastapuoleen". Olen vanhetessani tullut kuitenkin vuosi vuodelta vakuuttuneemmaksi siitä, että tuon kaltaisen luokkasodan henki on sosiaalisena ilmiönä Suomessa ohi, vaikka se elää edelleen muistoissa, tarinoissa ja poliittisen retoriikan halussa korostaa vastakkainasettelua, etenkin politiikkaan fanaattisesti suhtautuvien repliikeissä. Moni ammentaa edelleen oman elämänsä tarkoituksen selitystä joko siitä, kuinka herroille näytetään, tai kuinka punikkien edessä ei taivuta. Punikkien teot olivat selvää terroria, rikollisia murhia, joista Linna on ottanut trilogiaansa todellisen Honkolan kartanon patruunan murhan sillalla, joka vieläkin on olemassa, silta siis. Ei tuon kaltaisia tekoja voi millään puolustella. Toinen asia on valkoinen kosto, joka tehtiin laillisuuden varjolla, jottei kommunismin punapenikat sikiäisi uudelleen yrittämään. Siinä suhteessa tutkimusta voisi suunnata itse terrorismista poliittisten asenteiden analyysiin ja sen aikaisiin rotukäsityksiin ja luokkateorioihinkin, joissa monissa pidettiin köyhää myös älyltään köyhempänä, jonka ei kuulunutkaan nousta luokkajärjestelmässä ylöspäin. Tai jos nousikin, niin joutui omiensa hylkimäksi liian herraskaisena tai "parempiensa" hylkimäksi, koska oli vain nousukas pyrkimässä joukkoon, johon ei kuulunut. Molemmat isoisäni luokiteltiin valkoisten voiton jälkeen punaisiksi heidän yhteiskuntaluokkansa ja ammattiin kuuluneen ay-jäsenkirjan vuoksi. puolueiden jäseneitä he eivät olleet. Kumpikin sai tästä syystä virua eri vankileireillä kuukausia ja nälkiintyi niin pahasti, etteivät olleen vatsansa toiminnalta sen jälkeen enää koskaan normaaleja. Sosialidemokraatteja he olivat, eivät kommunisteja, vaikka suvusta SKDL:n kansanedustaja löytyykin ja toinenkin yksilö, jonka veljiä ja serkkuja lähti rajan taa NL:oon sinne vangittaviksi, osa leireille pitkäksi aikaa. Omat vanhempani sisaruksineen muuttivat 20-luvulla Helsinkiin, saivat ensin työtä, opettelivat ammatit, taistelivat talvi- ja jakosodissa, vaimot kotirintamalla, palasivat kaikki hengissä pari lievästi invalidisoituina, mutta työhön ja jälleenrakennukseen kykenevinä. Politiikkaa he puhuivat sotien jälkeen, kun minä olin jo syntynyt, kaiket illat kommunisteja haukkuen, demareita arvostellen, Kekkosta ja maalaisliittoa arvioiden ja kokoomuksesta täysin erimielisinä, asiasta riippuen, silklä jokailtainen keskustelu näiden toistensa luona kyläilleiden sisarusparvien ja heidän puolisoidensa välillä koski vain juuri silloin ajankohtaisina olevia vaatimuksia työolojen ja työn tekemisen mahdollisuuksien parantamiseksi. Me lapset sitä sivusta kuuntelimme. Minäkin aloin lukea HS:n ja suvun SKDL:edustajan Kansanuutisia rinnan, ja muodostin 50-luvun ja 60-luvun alunkin maailmankuvani niiden retoriikan perusteella. Oma hyvin tunnepohjainen ja hämärän intuitiivinen käsitykseni olisi, että nämä punaiset ja valkoiset terrorit voitaisi käsitellä kunnolla loppuun, asiat paljastaen niin kuin ne pian sata vuotta sitten todella tapahtuivat ja sen jälkeen unohtaen. En kuitenkaan ehdota, että näin tehtäisi minään virallisena ja näyttävänä julkisesti johdettuna hankkeena, koska se vain sotkisi mutalammikosta mintaa sellaisia asioita, jotka onneksi ovat jo sinne hautautuneet. Minun mielestäni Suomi ei tarvitse luokkataistelujen ja luokkaerojen lietsomisen revansseja enää yhtään, kun olemme aika mukavasti kasvamassa samanlaisiksi suomalaisiksi työmiehiksi ja naisiksi. -Jäbä
innostaa minunkin kertomaan omista sukulaisistani. Isäni kertoi seisoneensa yksitoistavuotiaana vartiossa jossain sillalla Kuortaneella tietysti valkoisten puolella. Vanhempana hän naureskeli, että ei ymmärrä, miten olisi puolustautunut, jos punaiset olisivat tulleet. Isä olisi tästä hyvästä päässyt vapaussodan veteraaniksi, mutta ei katsonut sitä ansaineensa. Äitini isä taas oli pakko-otolla punaisten puolella. Isäni sai moitteita siitä, että meni kommunistin tyttären kanssa naimisiin, mutta sellaistahan rakkaus on. No, on suunnatonta liioittelua, että vaarini olisi ollut kommunisti. Sen varran hän oli kuitenkin vasemmalle kallellaan, että oli kuulemma meillä käydessään ja ulkokäymälään lähtiessään kysynyt, että missä on se Ajan Suunta, siihen on niin mukavaa pyyhkiä. Sen verran kova pula kotiseudullani oli kommunisteista, että jotkut nuoret miehet yrittivät kyyditä vaariani. Onneksi paikalle sattui paikallinen Suojeluskunnan päällikkö sanoi, että menkääpä pojat kotiin, olette väärällä asialla. Vaari kertoi minulle kuolinvuoteellaan, että häneltä ovat käyneet pyytämässä asiaa anteeksi miehet, joiden hän ei edes tiennyt olleen mukana asiassa. Lopuksi kuitenkin vielä kerron pienen jutun paikallisesta Suojeluskunnan esikunnasta. Isä kertoi, että he yhdessä perustivat paikallisen Suomi - Neuvostoliitto-seuran osaston. Ei nyt kuitenkaan siksi, että he olisivat ymmärtänet muutoksen tuulet, vaan siksi, että tuo osasto ei sitten kokoontunutkaan 30 vuoteen. Melkoisia veitikoita ja tietenkin mukana aseiden kätkennässä.
Historia on saanut minut toivomaan, ettei Suomessa koskaan pääsisi valtaan kummankaan poliittisen laidan ääripää. Onneksi kommunistimme olivat sen verran toheloita, ettei NKP lähtenyt heitä tukemaan minkäänlaisessa aseellisessa vallankumouksessa jatkosodan jälkeen ja onneksi suomalainen oikeistokin on ollut pääosin niin maltillista, että äärioikeistolainen uho on osattu jättää hourupäiden horinaksi. Kunpa meillä olisi nyt malttia yhteistyöhön mieluummin kuin opportunistiseen oman puoluevallan kasvattamiseen keinoista piittaamatta. Kiitos kommentistasi ja omasta tarinastasi. -Jäbä
Minun Iso-Isäni vangittiin Tampereella ja laitettiin riviin seisomaan. Valkoiset ampuivat joka kymmenennen ilman mitään oikeudenkäyntiä tai selitystä. Loput heitettiin vankileirille kitumaan. On surullista luettavaa kun tietämättömät huutelevat täällä punikki huutoja ilman, että tietäisivät noista ajoista mitään.
Avaukseni aamulla jätettyäni lähdin pian Valiolle, jossa meillä Valioeläkeläisten johtokunnalla oli kokouksemme (olen yhdistyksen sihteeri) ja sen jälkeen vielä lounastimme talossa ja minä kiertelin jututtamassa vanhoja työkavereitani, joita siellä vielä on melkoisesti, ja kävin vielä asioilla, joten vasta neljän maissa kotiin palattuani ehdin nyt silmäillä avaukseni tuottamaa satoa. Ei tuo näkemäni muuten innosta, mutta ilahduttaa, että Mielipidepankki ja joku muukintietomies on jaksanut vastailla asiallisesti noillekin, joille asiallinen vastaus varmasti on kauhistus; rikkoohan se heidän luuloihinsa perustuvia illuusioita, eivätkä he pysty sitä torjumaan muulla kuin loanheitolla. En rupea vastailemaan noille loanheittäjille, enkä muillekaan jokaiselle yksitellen, vaan laitan tällaisen yleisesityksen, jossa myös peilaan saamiani vastineita. Tein avaukseni vain tuodakseni edes hieman esille asioita, joiden tunteminen on tarpeen suuremman kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Tuossa lähes sadan vuoden takaisessa tilanteessa oli todellakin aivan ymmärrettäviä syitä sille, että suuri osa kansasta halusi lähteä vallankumouksen tielle. Mutta kuten jo totesin, eiväthän kaikki halua totuutta ymmärtääkään. Toistelen eräitä tosiasioita silti. Suuri osa Suomen kansasta oli nopeasti kadottanut uskonsa jo virinneisiin toiveisiinsa paremmasta elämästä demokraattista tietä. Siksi tuo tragedia syntyi. Tuon tosiasian ymmärsivät myös Mannerheim, joka valkoisten voitettua teki parhaansa estääkseen villinä riehuneet punaisten joukkoteloitukset, ja sen ymmärsivät kaikki viisaimmat ja vastuullisimmat poliittiset johtajamme. Esim. maalaisliiton Kyösti Kallio teki parhaansa luodessaan omalta puoleltaan umpeen sitä ammottavaa kuilua, jonka kansalaissota repäisi kansaamme, ja toiselta puolelta ansiokkaana lapiomiehenä oli Väinö Tanner. Oli toki paljon muitakin, molemmin puolin. Ja viimeistään talvisota yhdisti Suomen kansan niin, että sen jälkeen Mannerheim ja kaikki johtavat porvarilliset poliitikot kielsivät omiltaan punikki-sanan käytön. Se kielto ei ole vielä lähes 70 vuodessa ehtinyt typerimpien tietoon täällä. Eikä nykyistä sdp:ta ja sen kannattajia millään perusteella voida syyllistää siitä, että kansalaissota syttyi. Se puoluehan on muodostunut niistä, jotka olivat sotaa vastaan. Vallankumouksen tielle lähteneiden johtajat sitten pakenivat Neuvostoliittoon, jossa suurin osa heistä koki kohtalonsa isä Stalinin ohjaamana, sen saman Stalinin, jonka nerokkuutta Kekkonen radiopuheessaan niin ylisti Stalinin kuoltua 1953. Ja vallankumouksen tielle lähteneiden ja täällä meillä henkensä säästäneiden perillisistä tulivat kommunistimme, demariemme katkerimmat viholliset, joiden tuli kyllä kelpasi Kekkoselle ja maalaisliitolle. On jotenkin irvokasta, että nuo maalaisliiton perilliset täällä unohtavat tuon tosiasian ja vääristelevät törkeästi totuutta toiselta laidalta. Ja vaikka demariemme synnit 1918 olisivat olleet miten veriruskeat, ja vaikka talvisotakaan ei olisi heidän kunniaansa palauttanut, niin viimeistään niin tapahtui vaaran vuosina 1947-48 noiden asevelisosialistien johdolla, asioista ja tavoilla, joista yritin kertoa. Silti yhä vain näytään minultakin kaipailtavan kannanottoja asioista, joista kantani olen selvästi ilmaissut enkä vain uskoni tai luulojeni varaisesti, vaan kertomalla historiallisia tosiasioita. Miksi ihmeessä minun pitäisi niitä yhä toistella, vaikka nuo paksukalloiset näkyvätkin toistelevan aina vain samoja oletuksiaan, ja jos niiden joukossa jokin tiedon sirpale on, sillä ei todellakaan ole mitään merkitystä niihin asioihin, joihin he yrittävät sen liittää. Kun Mielipidepankin ja jonkun muunkin asioista tietävän ja niitä ymmärtävän maltilliset, perustellut kertomukset tosiasioista eivät näy menneen läpi, niin miksipä minä yrittäisin tuollaisille turhaan suutani pieksää. Kirjoitin tänne aikanaan pitkän esityksen Väinö Tannerista, paljon pitemmän kuin Urho Kekkosesta, sillä olihan Tannerilla pitempi poliittinen ura kuin Kekkosella, lisäksi hyvin merkittävä ura talouselämässämme, ja kyllä hänen vaikutuksensa on yksiselitteisemmin myönteinen kuin Kekkosen kiistatta suuri vaikutus. Kekkostutkielmani perustin n. kolmeenkymmeneen kirjaan, mutta esitykseni Tannerista lähes yksinomaan professori Jaakko Paavolaisen suurtyöhön, Väinö Tannerin elämäkertaan; vain muutamia asioita poimin esitykseeni muualta, eniten Tannerin omista kirjoista. Tämän linkin kautta pääsette tuohon esitykseeni, joka edelleen löytyy kokonaan Suomi24:n historian palstalta: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000006154102 Mutta nimenomaan kansalaissotaan liittyvistä vaiheista kerroin esitykseni toisessa osassa, josta olen poiminut tämän jatkon: - - - - - - - - - - Helmikuussa 1917 Väinö Tanner tuli valituksi meidän yksikamariseen eduskuntaamme, jossa sosialidemokraatit saivat enemmistön. Tanner valittiin myös Oskari Tokoin johtamaan ns. itsenäisyyssenaattiin (hallitukseemme) valtiovaraintoimituskuntaan. Senaattiin tuli yhteensä kuusi sosialidemokraattia. Tannerin asema toimituskunnassa oli niin merkittävä, että nykytermein häntä voitaisiin kutsua valtiovarainministeriksi. Hän sai myös senaatille kuuluvat maan elintarvikeasiat hoidettavakseen. Näin hänen käsiinsä oli tullut kaksi merkittävintä jokapäiväiseen hyvinvointiimme vaikuttavaa kansakunnallista toimialaa. Hän oli päässyt valtiontalouden kampeen käsiksi hetkellä, jolloin ennennäkemätön kehitys valtiojohtoisuuteen oli tapahtumassa ja maa oli itsenäistymässä. Hän sai kiittää tästä myös puoluettaan, mutta hän oli siinäkin päässyt asemaan, jossa puolue tarvitsi häntä enemmän kuin hän puoluetta. Senaattorin laaja toimiala sitoi Tanneria niin, että muuhun politiikkaan häneltä ei aikaa juuri riittänyt. Hänellä ei ollut kosketusta jääkäriliikkeeseen eikä vetoa bolshevikkiliikkeeseen, noihin kahteen kiintopisteeseen, joihin itsenäisyysajattelu tukeutui. On inhimillistä, että 36-vuotias mies omaksui perinteisen senaattorin roolin enemmän maan isänä kuin nykyaikaisena poliittisia tehtäviä hoitavana ministerinä. Uusi sosialistienemmistöinen eduskunta aloitti ripeästi ja tehokkaasti lainsäädäntötyönsä ja itsenäisyyssenaatti työskenteli tuloksekkaasti laajalla alueella, kun se sai työlleen eduskunnan tuen. Hallituksen esitykset, mm. tärkeä elintarvikelaki, menivät helposti läpi eduskunnassa. Hallituksen voimakolmikon muodostivat senaatin puheenjohtaja (pääministeri) Tokoi, Tanner ja maalaisliiton Kyösti Kallio, joiden yhteistoiminta oli hyvä. Maalaisliiton Alkio sen sijaan oli usein eri mieltä kolmikon kanssa. Tanner tuli hyvin toimeen myös Venäjän väliaikaisen hallituksen avainhenkilöiden kanssa. Tilanne emämaassa Venäjällä kuitenkin paheni nopeasti, inflaatio laukkasi ja järjestys karkasi hallituksen käsistä hallitsemattomaksi kaaokseksi, joka sitten pian johti bolshevikkien vallankumoukseen. Venäjän vaikeudet toivat suoria vaikutuksia myös Suomen senaatille. Senaatti oli myöntänyt viljakauppoihin tukea saadakseen huomattavan lainan Venäjän hallitukselle, ja lainaehdot olivat sellaiset, että Venäjän inflaation johdosta lainasta muodostui lähinnä lahjoitus. Tanner joutui tästä arvostelun kohteeksi myös omassa puolueessaan. Tässä vaiheessa alkoi jo näkyä selvänä se raja, joka sitten jakoi sosialidemokraattisen puolueen Tannerin, Wuolijokien, Paasivuoren, Voionmaan ym. muodostamiin laillisuusmiehiin ja Gyllingin, Kuusisen ja monien muiden edustamiin vallankumouksellisiin. Paavolainen puhuu Tannerin elämäkerrassa pitkään noista värikkäistä vaiheista, jolloin sosialidemokraattinen puolue alkoi revetä kahtia paljolti tarkoitushakuisilla tekosyillä. Tuossa edellä mainitussa laina-asiassa Gylling hyökkäsi eduskunnassa voimakkaasti Tanneria vastaan menettelystä, jota hän itse oli suositellut, ja Gyllingiä tukenut Valpas säesti, että Tannerilla ei ole ollut siveellistä oikeutta ajatella, että asiasta aiemmin esitetyt mielipiteet sitoisivat muita puolueen jäseniä. Tähän Tanner vastasi suoralta kädeltä, että olen tottunut siihen, että miehen puhe sitoo ainakin hänet itsensä. Tanner sai voimakasta tukea sekä keskeltä että oikealta. Tanner oli esiintymisessään hyvin vaikuttava, sillä hän tunsi aina asian, josta puhui ja hän esitti asiansa selkeästi ja perustellen. Eduskunnan istuntoja oli usein seuraamassa Venäjän edustajana kenraalikuvernööri Stahovitsh, jonka muistiinpanoissa on toistuvasti maininta Silno govoril Tanner (Tanner puhui voimakkaasti). Tuo Venäjälle myönnetty laina aiheutti riitelyä eduskunnassa ja senaatissa melkeinpä enemmän kun vähän myöhemmin ns. valtalaki, josta aiheutuviin erimielisyyksiin ja riitoihin Tokoin senaatti sitten hajosi. Muitakin riidan aiheita riitti, mutta tässä ei ole tilaa käsitellä noita värikkäitä ja myöhemmän kehityksen valossa tärkeitäkin aiheita. Sosialistien vallankumoukselliset olivat saaneet varsinkin pääkaupungissa massat yhä enemmän puolelleen. Rautatientorille, Senaatintorille ja eduskuntatalon (Heimolan) edustalle Hallituskadulle tulvi jatkuvasti levottomasti liikehtiviä väkijoukkoja, joiden huudot alas porvarit ja eläköön Suomen työväenluokka kantautuivat sekä senaatin että eduskunnan istuntosaleihin. Venäjällä heinäkuussa 1917 tapahtuneen vallankaappausyrityksen aikana sosialidemokraatit toivat eduskunnan istunnon esityslistalle ns. valtalain. Sen mukaan eduskunta julistautuisi korkeimman vallan haltijaksi; ulkopolitiikka ja sotilaskysymykset jäivät Venäjän hallintoon. Otto Ville Kuusinen ehdotti SDP:n eduskuntaryhmän kokouksessa vallankumouksellisen hallituksen perustamista ellei valtalaki mene läpi eduskunnassa. SDP:n sekä porvarillisten puolueiden (nuorsuomalaiset, suomalaiset ja RKP) ja maalaisliiton itsenäisyysmiesten ajama ns. valtalaki hyväksyttiin eduskunnassa 18.7.1917 äänin 135-55. Ennen lain hyväksymistä se piti julistaa kiireelliseksi, ja vaikka porvaripuolueet olivat lakia vastaan, niin arveltiin avoimen vastustuksen suosivan sosiaalidemokraatteja seuraavissa vaaleissa. Näin valtalaki julistettiin kiireelliseksi. Valtalakia ei haluttu lähettää Venäjän väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi, koska Suomessa luultiin siellä heinäkuisen vallankaappausyrityksen onnistuvan. Erityisesti sosiaalidemokraatit olivat lähettämistä vastaan. Mutta kun väliaikainen hallitus sai tilanteen rauhoitetuksi Venäjällä, niin valtalaki päätettiin kuitenkin lähettää vahvistettavaksi. Väliaikainen hallitus ei hyväksynyt valtalakia ja hajotti Suomen eduskunnan. Seuranneissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä porvareille. Senaattori Tanner ei ollut ehdokkaanakaan, joten luonnollisesti hän ei kuulunut uuteen eduskuntaan. Porvarit alkoivat valmistella omaa valtalakiaan, mutta sen jälkeen kun bolsevikit olivat päässeet valtaan Venäjällä, eduskunta päätti ottaa korkeimman vallan kokonaan itselleen marraskuun 15. päivänä 1917. Eripurainen Tokoin senaatti oli menettänyt viimeisetkin yhteistyön edellytykset valtalaista käydyn kiistan aikana, joten se jätti eronpyyntönsä. Senaatin erotessa Väinö Tannerkin menetti senaattorin asemansa. Varmaan se kolhaisi miestä melkoisesti, vaikka ei hän tyhjän päälle pudonnut. Tanner oli edelleen pohjoismaiden suurimman osuustoimintaliikkeen johtaja ja henkilökohtaisesti varsin varakas mies. Myös puolueessaan hän pysyi edelleen yhtenä merkittävimmistä ja arvostetuimmista. Nuorella iällään hän oli tullut myös kansainvälisesti tunnetuksi sekä osuustoimintamiehenä että valtiomiehenä. Tanner oli päässyt asemiin, joiden ilman senaattorin tointakin täytyi tyydyttää hänen taustansa omaavan miehen suurimmatkin toiveet. Jouduttuaan sulkemaan senaatin ovet takanaan Tanner vetäytyi maatilalleen maaseudun rauhaan. Tannerit olivat myyneet Bisan tilan Kirkkonummella ja ostaneet sen tilalle Lill-Hemtasin tilan Kauniaisissa, lähempänä Helsinkiä. Tilalla oli n. 20 hehtaaria viljeltyä ja n. 30 hehtaaria metsää ja pidettiin myös n. 10 lehmän karjaa. Tilalla oli päärakennus, navetta ja muut tarvittavat ulkorakennukset ja myös rakennus työväen asuntoja varten. Päärakennuksessa oli seitsemän huonetta alakerrassa ja eräitä lisäksi ullakkokerroksessa, mutta tilat eivät oikein tyydyttäneet Tannereita, ja jo kesällä 1917 he käynnistivät melkoiset remontit tilan kaikissa rakennuksissa. Tanner lueskeli paljon maatalous- ja puutarha-alan kirjallisuutta, sillä hänen aikomuksensa oli kehittää tilasta vireä maatalous- ja puutarhatila. Mutta Tannerin rauha häiriintyi pian pahoin. Edessä olivat kuukaudet, jotka suomalaisen yhteiskunnan vaiheissa olivat käänteentekevät, mullistavat ja historialliset jokaisen edellä sanotun sanan aidoimmassa mielessä. Tanner oli todella melko myrtynyt politiikkaan, mutta ei hän pystynyt siitä täysin erossa pysymään, hänelle ei annettu mahdollisuuttakaan siihen. Tannerin käydessä eduskunnassa Yrjö Sirola tuli kertomaan hänelle tapaamisestaan Leninin kanssa kuinka Lenin oli sanonut hänelle: Jos te tarvitsette (vallankumoukseenne)Venäjän laivastoa, se on vapaasti käytettävissänne. Sirola oli tästä lapsellisen iloinen, mutta ajatus kauhistutti Tanneria. Vuoden 1917 syksy oli Suomessa levotonta aikaa. Elintarvikkeista oli pulaa, työttömyys korkea ja poliittinen tilanne kireä. Sosiaalidemokraatit olivat menettäneet enemmistönsä eduskunnassa, jonka oli ratkaistava korkeimman vallan kysymys. SDP lähti uuteen eduskuntaan julkaisemalla "Me vaadimme" -ohjelman, jossa esitettiin työväestön tavoitteet. Painostaakseen eduskuntaa hyväksymään sosiaalidemokraattien esityksen, määräsi Suomen ammattijärjestö SAJ yleislakon. Suurlakosta päätti vallankumouksellinen keskusneuvosto marraskuun 13.-14. päivien välisenä yönä ja se astui voimaan heti. Keskusneuvosto ei ollut päätöksessään yksimielinen ja lakon pelättiin johtavan levottomuuksiin ja pahentavan jo ennestään huonoa elintarviketilannetta. Lakkoon ryhtymiseen vaikutti erityisesti Turun SAJ:n voimakas painostus ja Venäjän bolshevikkien lakkokehotus. Suurlakkoon ryhtyminen oli työväenliikkeen johdon epätoivoinen yritys saada joukot järjestykseen ja rivit kuntoon, sillä toisena vaihtoehtona olisi ollut vallankumous, jonka onnistumista pidettiin epätodennäköisenä. Lakko kehittyi erilailla eri paikkakunnilla, mutta missään se ei alussa ollut täydellinen ja osa paikkakunnista, kuten Kuopio säästyi yleislakolta kokonaan. Pitäväksi lakko alkoi muodostua vasta kun työväestön järjestyskaartit ryhtyivät valvomaan lakkoa. Järjestyskaartit miehittivät strategiset kohteet ja pysäyttivät liikenteen ja viestimet. Lisäksi järjestyskaartit valvoivat lakkolaisten turvallisuutta suojeluskuntia vastaan. Järjestyskaartit pyrkivät riisumaan suojeluskuntalaiset aseista ja myös pidättivät suojeluskuntalaisia ja muita työväenliikkeen vastustajia. Kaikenkaikkiaan 34 ihmistä kuoli suurlakon aikaisissa levottomuuksissa. Lakon aikana työväenkaarti eriytyi järjestyskaarteihin ja punakaarteihin. Punakaartit eivät olleet keskusneuvoston komennossa ja aiheuttivat sille paljon vaivaa. Punakaartit syyllistyivät lakon aikana moniin laittomuuksiin, mm. murhiin. Vaatimukset lakon lopettamisesta voimistuivat 17. päivään mennessä. Syynä tähän oli erityisesti kaartien karkaaminen johdon kontrollista. Vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti 18.11. lakon lopettamisesta ja siirtymisestä "luokkataisteluun ilman suurlakkoa", mikä tarkoitti pyrkimystä muodostaa punainen hallitus. Lakkoliikkeen johto ei kuitenkaan uskaltanut julkistaa lopettamispäätöstä peläten lakkolaisten, erityisesti kaartien reaktioita. Kaartit halusivat jatkaa lakkoa, sillä pelättiin lakon jälkeisiä oikeudenkäyntejä ja porvareiden kostoa. Lakkoa jatkettiinkin Viipurissa, Kotkassa ja Helsingissä kun muualla se oli jo loppunut. Lakko saatiin loppumaan vasta 19.11. kun alettiin levittää huhua punaisen hallituksen muodostamisesta. Lakon seuraukset olivat moninaiset. Se onnistui painostamaan hallituksen hyväksymään osan "Me vaadimme" -ohjelman kohdista, kuten kahdeksan tunnin työaikalain ja kunnallislait. Muuten lakon seuraukset olivat lähinnä negatiivisia. Työväenliikkeessä oli tapahtunut selkeä kahtiajako, kun SAJ katkeroitui SDP:n johdolle ja eduskuntaryhmälle. Samalla työväenliikkeen johto menetti otteensa niistä kaarteista, jotka kannattivat radikaalimpia toimia. Porvarit ja suojeluskuntalaiset olivat myös katkeria lakon aikana tapahtuneista laittomuuksista ja kostomentaliteetti kyti pinnan alla. Eduskunnan ulkopuolella olevana Tanner oli voinut pysytellä melko hyvin erossa tuosta kaikesta edellä sanotusta. Mutta marraskuun 1917 ylimääräiseen puoluekokoukseen hän kuitenkin osallistui. Kokouksessa käytti alustuspuheenvuoron O.V.Kuusinen, joka oli vallankumoukselle myötämielinen, vaikka ei vielä tuolloin tarkoittanut työväen diktatuuria vaan kansalliskokouksen koollekutsumista. Kuusista selkeästi vallankumouksellisempia tuossa vaiheessa olivat mm. Yrjö Sirola, Kullervo Manner, Ali Aatonen, Eero Haapalainen ja Oskari Tokoi. Parlamentaarista ratkaisua oli siirtynyt kannattamaan Eetu Salin, ja samalla kannalla olivat mm. Taavi Tainio, Jussi Raitio, K.H.Wiik ja Edvard Gylling. Tanner oli tietysti heidän kannallaan, mutta hänet oli suljettu pois virallisten kokousedustajien joukosta, koska uusia kokousedustajavaaleja ei ollut suoritettu ja kokousedustajina toimivat kesäkuun puoluekokousta varten valitut. Puheenvuoroja Tanner kuitenkin sai käyttää kokouksessa. Kuuluisaksi on tullut repliikki, jossa hän varoitteli sosialidemokraatteja lähtemästä vallankumouksen tielle sanoen mm. siinä te häpäisisitte Suomen työväenluokan ja taittaisitte niskanne. Kokouksen kulisseissa Tanner toimi voimakkaasti parlamentaarisen ratkaisun puolesta. On kiistatonta näyttöä siitä, että itse asiassa juuri Väinö Tanner laati Seth Heikkilän puoluekokoukselle esittämän ohjelman, jossa vaadittiin puoluetta hylkäämään anarkistiset taistelutavat ja vallankumoukseen tähtäävät tavoitteet, saattamaan järjestyskaartit (punakaartit) puolueen valvontaan ja hyväksymään kokoomushallitus, jossa olisi sos.dem. enemmistö, kun sos.dem. puolue oli edelleen selvästi Suomen suurin. Uutta senaattia ei tullut, kun porvarit lyhytnäköisesti estivät sellaisen syntymisen. Porvareista muodostunutta tynkäsenaattia johti E.N.Setälä. Tuokin senaatti hajosi suurlakon välittömänä seurauksena ja maassa oli hallituspula. Sosialidemokraattien monet ehdotukset hallituksen muodostamiseksi ja sen kokoonpanoksi torjuttiin eri syillä, vaikka ne saivat kannatusta myös porvarillisella puolella. Tannerin nimi tuli siellä esille jopa hallituksen muodostajana eli pääministerinä. Yhteiskunnan ollessa jo lähes myrskyn silmässä Tanner toimi edelleen hyvin aktiivisesti osuustoimintaliikkeessä, joka kehittyi koko ajan voimakkaammaksi tekijäksi yhteiskunnassamme. Varsinkin Elanto vahvisti asemiaan entisestäänkin. Paavolainen kertoo noistakin vaiheesta mielenkiintoisesti kymmenillä sivuilla, jotka minä joudun nyt kokonaan ohittamaan. Tanner itse sanoo, ettei hän kansalaissodan aattona tiennyt siihen johtaneista päätöksistä, vaan hänet oli pidetty syrjässä sisäpiirin suunnitelmista. Tämä saattaa olla ihan totta, sillä esim. K.H.Wiikin päiväkirja mainitsee vain kerran Tannerin ja silloinkin yhteydessä, jonka merkitystä on vaikea arvioida. Kuuluisan tammisunnuntain 27.1.1918 (jolloin alkoi vapaussota, kun vierasta asevoimaa ruvettiin riisumaan aseista eri puolilla Suomea) Tanner vietti hiihdellen tilansa Lill-Hemtasin metsissä Väinö Huplin kanssa, joka oli tullut Tannereille viikonloppua viettämään ja keskustelemaan liikeasioista OTK:n toimitusjohtajaksi lupautuneen Tannerin kanssa. Elannon ja punakaartien suhteet käytännön tasolla alkoivat samana päivänä, kun Eero Haapalainen lähetti Toimeenpanevan Komitean puolesta Elannolle kirjeen, jossa vain ilmoitettiin, että toveri Ilmari Kotijärvi on valtuutettu ottamaan teidän varastoistanne kaikkia tarvittavia elintarvikkeita. Tuollainen röyhkeys ei tietenkään ollut Tannerin mieleen. Aluksi punakaartit maksoivat kyllä ottamansa tavaran, mutta kun elintarvikkeista oli pulaa, niin monet jäivät niitä ilman, ja melko pian myös punakaartien rahavarat ehtyivät ja ne rupesivat vaatimaan tavaraa ilmaiseksi. Myös Elannon kassa alkoi kuivua, ja Tanner joutui hakaukseen Haapalaisen kanssa, joka uhkailikin Tanneria tavoitteisiinsa pääsemiseksi. Sodan pitkittyessä Tanner kuten muutkin revisionistit joutuivat vakavaan vaaraan punakaartien taholta, ja hänestä oli annettu jo vangitsemismääräys ja vangitsemisen oli tarkoitus tapahtua seuraavana yönä Tannerien kaupunkiasunnossa Siltasaarenkadulla, mutta eräs asiasta tietävä varotti siitä Tanneria, joka piiloutui lapsuudenystävänsä Aku Marsion luo Sörnäisten sähkölaitokselle, ja niin häntä ei saatu kiinni. Myös Tannerin maatilalle tuli uhkaussoittoja ja sieltä otettiin viljaa, eläinten rehuja ja muutakin tavaraa pakkoluovutuksena. Kerran sinne tuli myös kolme punakaartilaista, jotka vaativat Tannerien lehmiä teurastettaviksi, mutta Linda Tanner sai estetyksi aikeen. Tilalle tuli myös varoitussoitto, ja soittaja oli ilmeisesti Espoon vallankumoushallintoon kuulunut tri Ivar Lassy, Linda Tannerin ja hänen miehensäkin harras ihailija. Tannerin suureksi rooliksi sodan päätyttyä tuli valkoisten vainoamien punaisten auttaminen. Sodan kestäessä hän auttoi myös valkoisia. Maaliskuun alussa pidätettiin päätoimittaja Eero Erkko vastavallankumouksellisuudesta epäiltynä. Tanner koetti puhua Erkon puolesta, mutta ei saanut tätä pois vankilasta. Sen sijaan hän lähetti sikaarejaan kovasti kaipaavalle Erkolle laatikollisen sikaareja omista vähistä varastoistaan. Sodan loppuvaiheissa punaisen terrorin uhriksi joutui myös Linda Tannerin isä, Kaarle Anttila. Hänet surmattiin Vesunnan kankaalla lähellä Hattulaa. Tanner sanoo muistelmissaan sota-aikaa masentavaksi ajaksi, jota ei mielellään muistele. Sotakuukaudet masensivat Tanneria siitäkin syystä, että energinen ja aktiivinen mies joutui viettämään paljon yksinäisiä iltoja kaupunkiasunnossaan perheen ollessa maalla, ja monet päivätkin kuluivat lähes joutilaisuudessa, kun normaali liiketoimintakin oli jumissa. Hänen toimelias henkensä ei kuitenkaan missään vaiheessa voinut lakata harkitsemasta toiminnan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Tanner oli hyvin tietoinen operaatiosta, johon hänen myös revisionistinen puoluetoverinsa Wäinö Wuolijoki oli ryhtynyt. Tämä oli matkustanut Saksaan mm. vaikuttamaan Suomen itsenäisyyden tunnustamisen hyväksi ja käynnistämään elintarvikehankintoja, mutta päätarkoituksenaan sittenkin oli yhteydenotto ulkomaisiin sosialidemokraattisiin puolueisiin ja pyyntö niiden vaikuttamisesta bolshevikkeja ja siten myös Suomen vallankumouksellisia vastaan. Sodan alusta alkaen kokoontui säännöllisesti sotaa vastustavien sosialidemokraattien keskusteluryhmä, johon kuuluivat näkyvimpinä K-H.Wiik, Edvard Gylling, Edvard Valpas ja Väinö Tanner. Valpas esiintyi julkisuudessa ensimmäisenä rauhan ehdottajana jo 8.4.1918 kirjoituksellaan Työmies-lehdessä. Paljon huomiota herättävämpi ja merkityksellisempi oli samassa lehdessä 10.4.1918 ollut sovintoehdotus, jonka allekirjoittajina oli 21 henkilöä, mm. Wäinö Vuolijoki, Hannes Ryömä, Väinö Hakkila, Lauri af Heurlin, Matti Paasivuori, Julius Ailio, Väinö Hupli, J.V.Keto, O.Suuntala, Miina Sillanpää, Toivo Salmio, Paavo Raittinen ja Väinö Tanner, siis joukkoa, jota yhdistivät monet siteet jo aikaisemmilta vuosilta. Tuo sosialidemokraattisen puolueen tulevan johdon allekirjoittama sovintoehdotus oli nykyhetkestä käsin katsottuna yliampuva mm. siksi, että siinä ehdotettiin rauhan tultua solmituksi molempien armeijoiden valkoisen ja punaisen hajottamista, ja ehdotus rakentui pohjalle, jonka mukaan sodassa ei olisi ollut voittajaa. Ehdotus sai kuitenkin kannatusta myös porvarillisella puolella ja vapautti ainakin sen allekirjoittaneet syyllisyydestä sodan jatkamiseen, mikä oli tärkeää paitsi heidän itsensä poliittisen tulevaisuuden myös koko maan kannalta. Kuten tiedetään, ehdotus ei saanut kaikkia sosialidemokraatteja taakseen, vaan sota jatkui katkeraan loppuun asti, ja sodan jatkamisen kannalla olleet johtajat sitten emigroituivat Neuvostoliittoon. Sinne menivät mm. Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Eero Haapalainen, O.V.Kuusinen ja monet muut, myös pitkään sodan vastaisella kannalla ollut Edvard Gylling. O.V.Kuusinen oli heistä ainoa, joka sai elää 1964 tapahtuneeseen luonnolliseen kuolemaansa saakka, muut tuhansien vähäisempien suomalaisemigranttien lailla tulivat tuhotuiksi Stalinin vainoissa 1936-38. Kun saksalaiset tulivat Helsinkiin 12.4.1918 myös SDP:n laillisuusmiehet joutuivat vetäytymään katakombeihin, sillä porvarien viha sosialidemokraatteja kohtaan oli niin silmitön, että se ei erotellut syyllisiä ja syyttömiä. Väinö Tanner tuli kuitenkin julkisuuteen jo 14.4. ja kutsui Heimolaan (silloiseen eduskuntataloon) koolle pienen sosialidemokraattisen ryhmän. Valkoisten usuttama poliisi tuli pian hajottamaan tuota kokousta, mutta Tannerin voimakas ja lakiin vetoava esiintyminen teki poliisiin vaikutuksen ja ryhmä sai jatkaa kokoustaan. Tanner sai pian kutsun Helsinkiin tulleiden saksalaisten johtajan, kenraali ja kreivi von der Goltzin luo, jonne hän meni yhdessä Wäinö Wuolijoen kanssa. Siellä kohtelias von der Goltz esitti miehille vetoomuksen, jotta he vaikuttaisivat verenvuodatuksen lopettamiseksi. Tanner itse sanoo, että lupasimme harkita asiaa, mutta von der Goltz saattoi julkisuuteen tiedotteen, jossa hän ilmoitti, että sosialidemokraattien revisionistinen siipi hylkää yhteistoiminnan punaisen puolueen kanssa. Itse asiassa tuo yhteistoiminta oli loppunut jo aikoja sitten, jos sitä koskaan oli von der Goltzin tarkoittamassa mielessä ollutkaan. Sosialidemokraattien laillisuusmiehet antoivat 18.4.1918 levitykseen Helsingissä julkilausuman, mikä lienee ollut Hannes Ryömän käsialaa, mutta ilman muuta myös Tanner ja muut revisionistit olivat sen takana. Tuo julkilausuma on niin merkittävä. että otan siitä tähän varsin pitkän sitaatin (Paavolaisen kirjassa se on kokonaan): Nyt alkaa tilinpäätös suomalaisten bolshevikkien toiminnasta kaikessa karmeudessaan olla selvillä. Sen sijaan että työväenluokka vuosi sitten oli tilaisuudessa eduskunnallisuuden kautta sanomaan painavan sanansa kaikissa asioissa, että sillä oli mahtavat sosialidemokraattiset järjestöt, että sillä oli enemmistö eduskunnassa ja hallituksessa ja omat miehensä usealla muullakin tärkeällä yhteiskunnallisella vartiopaikalla, on sen voima tällä hetkellä niin maahan lyöty, että sitä tuskin olisi uskottu mahdolliseksi. - - - Tuhannet työläiset ovat kaatuneet tai menettäneet vapautensa, heidän vaimonsa ja lapsensa on syösty epätoivon ja turvattomuuden tilaan. - - - Työväen kalleinta omaisuutta, kaikkia kansalaisoikeuksia ja saavutettuja yhteiskunnallisia uudistuksia uhkaa tuho niiden kiihkoilijoiden taholta, joita porvariston voitonhuumassa nousee. Edessä on kamala työttömyys ja nälänhätä. Suomen työväen raskain koettelemuksen hetki on lyönyt. On selvää, että julistuksessa raskaasti syytettiin kaikesta kapinan johtoa, joka nyt on livistänyt tiehensä mukanaan ryöstettyjä varoja ja elintarvikkeita. Julistus päättyi kehotukseen: Siis alas aseet kaikkialla ja palatkaamme länsimaisen demokratian taistelutapoihin, palatkaamme rakentavaan eduskunnalliseen työhön ja aseettomaan järjestötoimintaan. Vaikka sosialidemokraattien revisionisteissa oli monia Väinö Tanneria pitempiaikaisempia, näkyvämpiä ja siihen asti vaikutusvaltaisempiakin miehiä, juuri sodan loppuvaiheessa Tanner kohosi kuitenkin kiistattomasti heidän johtoonsa. Varmaan tähän vaikutti Tannerin saavutukset osuustoiminnassa ja yritysjohtajana ja myös jo aikaisempi rakentavaksi koettu toiminta puolueessa, mutta eniten varmaan painoi hänen voimakas ja luottamusta herättävä persoonallisuutensa, jonka siis valkoisetkin olivat panneet merkille ja se oli tullut myös von der Goltzin tietoon. Tästä alkaen Väinö Tanner oli sosialidemokraattisen puolueen ja Suomen työväen kiistattomasti tunnustettu ja kunnioitettu johtaja, jonka arvovalta pian ylitti puoluerajat. Vapaussodan päättymisen jälkeinen aika oli sosialidemokraateille turhauttavan vaikeaa. Vaikka he olivat edelleen suurin poliittinen ryhmä, heidän poliittiset toimintamahdollisuutensa ja vaikutusvaltansa olivat aluksi olemattomat. Eduskunnassa heidän tekemiään välikysymyksiä ei otettu edes käsittelyyn. Sosialidemokraattien maltillisiakin johtajia vangittiin ja otettiin kuulusteluihin varsin mielivaltaisesti. Väinö Tannerkin tuli useita kertoja pidätetyksi kuulusteluja varten. Ensimmäisellä kerralla häntä syytettiin siitä sopimuksesta, jonka hänen johtamansa Elanto oli ollut pakotettu tekemään punakaartien muonittamiseksi. Tanner kuitenkin vapautettiin pian. Hänen vapauttamiseensa vaikutti mm. pääministeri Paasikivi. Kaikille ei käynyt yhtä hyvin kuin Tannerille. Valkoisen terrorin uhriksi joutui myös Tannerin parhaimpiin ystäviin lukeutunut sodanvastainen lehtimies Jussi Rainio, joka pidätettiin Viipurissa ja kuljetettiin sieltä Poriin, missä hänet surmattiin ilman varsinaisia kuulusteluja ja syytettä. Tanner järjesti apua hänen hädänalaiseen asemaan joutuneelle perheelleen, vaimolle ja kolmelle lapselle. Parlamentaarisen ratkaisun kannalla ollut Eetu Salin oli vallankumouksen puhjetessa kuitenkin tempautunut mukaan ja ryhtynyt Tiedonantajan päätoimittajaksi. Silti hän oli mukana enintään puolella sydämellään, sillä jo vallankumouksen aikana hän moitti siitä kovasti papin poikia (Kullervo Manner ja Yrjö Sirola) ja Kirja-Villeä (O.V.Kuusinen). Sodan jälkeen Salin tuomittiin kuolemaan, mutta rangaistus muutettiin elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi. Kurjat vankilaolot nujersivat nopeasti riuskan miehen, sillä hän kuoli jo 1919. Myös Edvard Gylling oli siirtynyt vallankumouksen kannattajaksi sen alettua. Hän piilotteli jonkin aikaa sodan jälkeen Suomessa ennen kuin hän poliittisen turvapaikan saaneena siirtyi Ruotsiin, josta meni Neuvostoliittoon kohoten Karjalan neuvostotasavallan johtajaksi ja päästen suureen maineeseen valtionsa suomalais-karjalais-henkisen voimakkaan kehityksen arkkitehtinä, mistä hän maksoi hengellään Stalinin terrorismin alettua. Tanner teki jo syyskesällä 1918 pitkän matkan Ruotsiin ja Tanskaan hakien ja saaden sosialidemokraateillemme tukea pohjoismaisilta veljespuolueilta. Jonkin verran erimielisyyttä oli noiden puolueiden asenteissa bolsheviikkejä kohtaan, sillä muiden pohjoismaiden sos.dem. puolueiden asenteet olivat niihin myönteisemmät. Tanner vaikutti vahvasti myös siihen, että Sosialidemokraatti-lehti sai taas ilmestymisluvan, ja sen näytenumero ilmestyi 12.9.1918. Syksyllä 1918 oli perustettu myös Suomen Kommunistinen puolue, joka toimi maan alla. Hyökkäilyt Tanneria vastaan puolueen taholta alkoivat Yrjö Sirolan kirjoituksella Kumous-lehdessään, jonka hän otsikoi Tanner on käynyt Ruotsissa valehtelemassa. Avoimessa kirjeessään Leninille O.V.Kuusinen kertoi, että tilanne Suomessa oli jo marraskuussa 1917 edennyt luokkasodan asteelle, mutta Tanner puhui silloin edesvastuuttomasta kuppikunnasta, joka puolueen päätökset kiertäen oli lähtenyt sodan tielle. Paljon satuttavampia ja vaarallisempia olivat Tannerin kannalta hyökkäykset, joita hän yhä sai kokea oikeiston taholta. Tanner tuli lokakuussa 1918 pidätetyksi jo kolmannen kerran. Aivan oikein Tanner tajusi, että oikeiston häneen kohdistamien hyökkäysten tarkoituksena oli tuhota hänen poliittinen uransa, mikä oikeistolaisimmissa piireissä nähtiin vaaralliseksi siellä esiintyvien yksinvaltapyrkimysten kannalta. Nuo Tannerin toistuvat pidätykset tuomittiin kuitenkin yhä selvemmin myös maltillisissa porvarillisissa piireissä ja toimivat siten niiden toimeenpanijoiden tarkoitusten vastaisesti. Pian vapaussodan päättymisen jälkeen Suomessa tapahtui paljon muutakin. Maahan valittiin lokakuussa kuningas, Hessenin prinssi Friedrich Karl, joka kuitenkin jo joulukuussa Suomen tilanteen tajuttuaan ilmoitti, ettei ota kruunua vastaan. Pietarin sotaretkeä suunnitteleva Mannerheim matkusteli Euroopassa koettaen saada maita yhteisrintamaan keisarivallan palauttamiseksi Venäjälle. Mannerheim joutui kuitenkin tyytymään vaatimattomampaan rooliin, kun hänet valittiin Suomen valtionhoitajaksi Paasikiven senaatin pyydettyä ja saatua eron 27.11. Tuossa valtiollisen elämän murroksessa sosialidemokraattinen puolue ponnistautui uuteen olemassaoloon. Koko maan käsittävän puoluetoimikunnan aikaansaamiseksi pidettiin Helsingissä 5.11.1918 sos.dem. työväen kokous, jossa valittiin väliaikainen puoluetoimikunta, jonka johtoon tuli Väinö Tanner. Sos.dem. puolueen ylimääräinen puoluekokous pidettiin 17.-29.12.1918 Helsingissä Koiton talolla. Läsnä oli 247 henkeä. Kokouksen ohjelma oli laajuudessaan ja muutenkin ennennäkemätön. Paavolainen selostaa sitä kirjassaan pitkälti, mutta tässä se joudutaan sivuuttamaan. Kokouksen avaussanoissaan Tanner totesi mm: Ei koskaan ennen ole minkään maan yhteiskunnallista luokkaa niin lyhyessä ajassa syösty vallan ja voiman huipulta mitä syvimpään kurjuuteen ja merkityksettömään asemaan. Ja kaikki tämä oli seurausta väärästä menettelytavasta, onnettomasti suoritetuista laskelmista, joiden tarkoituksena oli jouduttaa työväenluokan valtaanpääsyä, mutta jotka sen sijaan sitä pitemmäksi aikaa hidastuttivat. Tannerin puheessa ei mainittu kertaakaan sanaa sosialismi. Hän kehotti voimakkaasti työväestöä järjestötoimintansa elvyttämiseen ja vaaleihin valmistautumiseen sosialidemokraattien johdolla päättäen puheensa: Näyttäkäämme, että vaikka työväki hävisi aseleikissä, se pystyy rauhallisin keinoin ja järjestötoiminnan avulla voittamaan. Kolme päivää kestänyt puoluekokous oli ajoittain myrskyisäkin, mutta sujui kuitenkin täysin Tannerin hallinnassa. Kokouksessa ei valittu virallista puoluejohtajaa, vaan kaksi puoluetoimikunnan johtajaa, joiksi tulivat yksimielisesti valituiksi Väinö Tanner ja Matti Paasivuori. Puoluetoimikuntaan jäseniksi tulivat valituiksi äänimääräjärjestyksessä J.V.Keto, Hannes Ryömä, Mikko Ampuja, Väinö Hupli, Miina Sillanpää, Väinö Hakkila, Joonas Laherma ja Sulo Wuolijoki. Vuoden 1918 päättyessä Tanner oli kohonnut maan selvästi suurimman joskin sillä hetkellä vielä syrjityn puolueen johtajaksi. Hän oli jo luopunut ajatuksesta siirtyä OTK:hon ja jäänyt Elannon johtajaksi. Kansalaissota ja sen jälkimainingit olivat nostaneet Tannerin puolueensa huipulle niin, että ylimääräisessä puoluekokouksessa ei kukaan yrittänyt kiistää hänen asemaansa. Yksikamarisen eduskunnan aikana pilkkaa ja kaunaakin herättänyt lapsenkasvoinen parlamenttimyyrä oli muuttunut kovaksi, tiukkailmeiseksi ja kahden rintaman taisteluun valmiiksi puoluemieheksi.
Häpäiset Tannerin ja kaikki kunnialliset demarit tällä sepustuksellasi Etkö ymärrä miksi? Mietippä tollo. Ja häpeä!
Enhän minä sellaiseen pysty. Kerropa sinä, miten häpäisen Väinö Tannerin "sepustuksellani"! Syytät kyllä väärää miestä, sillä tuo "sepustus" perustuu täysin historian tutkijoiden ja lukijoidenkin suuresti kehumaan professori Jaakko Paavolaisen kirjoittamaan Tannerin elämäkertaan. Kyseessä on neliosainen lähes 3000-sivuinen teosjärkäle, ei kuitenkaan läheskään yhtä suuri kuin Juhani Suomen Kekkos-elämäkerta, mutta paljon tiiviimmin ja varmaan puolueettomammin kerrottua mielenkiintoista asiaa kaikki. Paavolainenkin varmaan harmiksesi on jo syytöstesi ulottumattomissa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Jaakko_Paavolainen
toisten kirjoituksia ikäänkuin ominasi. Luuletko, että emme itse lue lirjoja.
Osuit vahingossa asian ytimeen Kopioimalla muiden juttuja omiin nimiisi häpäiset juttusi kohteen. Etkö osaa hävetä`?
Kopiointia on sellainen, jota harrastaa täällä esim. PappaManninen/Kili-Kalle läväyttämällä netistä poimimansa sellaisenaan ja enintään liittämällä loppuun lähde se ja se. Tuo Tannerista tekemäni juttu kokonaisuudessaan on näyttöpäätteen tulostusnäytössä 86 sivua pitkä. Jaakko Paavilaisen teoksessa on yhteensä lähes 3000 sivua. Tuo teos minun täytyi lukea läpi ja poimia siitä vain eräitä tärkeimmiksi näkemiäni asioita, jotka sitten esitin enimmäkseen omin sanoin, titenkin itse kirjoittaen, kuitenkin asiasisällön säilyttäen. Näin tekevät kaikki historiantutkijat kuten muutkin asiakirjoittajat. Eivät he omasta päästään sävellä, kuten kepuliset täällä silloin, kun eivät kopsaa tekstin sellaisenaan netistä. Et oikeasti liene ihan noin yksinkertainen kuin esität, mutta avutonta on tuo provoilusikin, kovin lapsellista.
...tai lirjoja, kuten sanot, mutta ilmeisesti luemme eri kirjoja, sinä ja minä; minä mm. historiaa, sinä Aku Ankkaa. Kuinka sinä jaksaisit lukea tuollaisia monisata- ja jopa monituhatsivuisia suurteoksia, kun et jaksa lukea minun parin sivun juttujanikaan. Muilta osin tässä: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000043747328
Älä punikki selitä! Jos sinä ymmärtäisit historiaa, etkä vain kopioisi toisten kirjoittamaa, vaikka hiukan omia sanoja lisäillen, sinä tekisit omia johtopäätöksiä, esittäisit omia mielipiteitä turvautumatta tolkuttoman pitkiin sepustuksiin. Jos sinä ymmärtäisit historiaa, sinä osaisit tehdä asioista lyhyitä selkeitä kiteytyksiä joita lukisimme mielellämme. Nyt teet ylipitkiä kopiointeja muiden teksteistä. Nolaat itsesi ja häpäiset "tutkielmiesi" kohteet
kirjoitusvirheen huomaamisesta. Mutta uskotko todella, että Helsingin Yliopistosta päästään matematiikan maisteriksi Aku Ankkaa lukemalla. Luepa nyt ensiksi Lindelöfin Johdatus korkeampaan analyysiin ja sitten Rolf ja Fritriof Nevanliinaa Springer Verlagin julkaisema saksanlielinen Absolute Analysis, monista muista kirjoista puhumattakaan ja tule sitten kertomaan, ymmärränkö minä yksinkertaisia historianteoksia.
tein taas pari kirjoitusvirhettä: Nevanliina po. Nevanlinnan saksanlielinen po. saksankielinen Mutta, oletko edes lukenut loistavimman opettajani, akateemikko Olli Lehdon Rolf Nevanlinna elämänkertaa, Korkeat maailmat. Vieläkin muistan, kun Lehto sanoi minulle Ison integraalin suullisen tentin lopuksi, että nyt ei mikään enää estä matematiikan laudaturin suoritusta. Mutta, sinähän olet tietysti opiskellut korkemmissa oppilaitoksissa.
En odota, että pystyt tähän vastaamaan. Yleensähän tällaisissa tilanteissa häivyt. Oliko se korkea oppilaitoksesi Lappeenrannassa. Minä en oikein tunne asioita. Olen luennoinut vain professori Olli Lokin kanssa Lappeenrannan teknillisessä ylopistossa, muita paikallisia oppilaitoksia en tunne.
on tuo korkea matemaattinen sivistyksesi. Tietenkin sellainen sivistää muutenkin, mikä on helppo havaita puheenvuoroistasi ;) Opetapa sitten myös kepulaisen opin puhtauden vartijalle, insinööri Oiva Härköselle matematiikkaa sen, verran, ettei hän enää tuhannetta ja toista kertaa esittelisi niitä käppyröitään Esko Ahon hallituksen saavutuksista, kun hän niissä tulkinnoissaan lähtee siitä, että jos esim. summasta sata putoaa pois 50% ja jos sitten se jäännössumma nousee 50 % niin summa on taas sata. Täällä usein siteeraamani lempirunoilijani 1100-luvulla elänyt persialainen Omar Khaijam oli myös filosofi ja matemaatikko. Hän kehitti kolmannen asteen yhtälön geometrisen ratkaisumenetelmän. Minkä oleelliseen johtopäätöksen tuo menetelmä tuotti? Niin, minun kouluistani: Se Lappeenrannan oppilaitos oli vasta ensimmäinen siihen sotilasammattiini minua valmistaessaan, olihan sen vuoden tiiviin kurssin nimikin peruskurssi. Kyllä niitä sotakoulujakin joissa muuten annetaan melkoisesti myös yleissivistävää koulutusta, kuten suomen kieltä, hieman muitakin kieliä, historiaa ja matematiikkaakin kävin sitten myöhemmin neljä muuta. Ja jo sotaväessä ja varsinkin myöhemmin siviilitöissä ollessani opiskelin monilla kymmenillä eri kursseilla mm. Valtion koulutuskeskuksessa, Johtamistaidon opistossa, Mikkelin kesäkauppakorkeakoulussa, Helsingin yliopiston vapaan sivistystyön laitoksen kursseilla, Helsingin työväen opistossa, Kiinteistöalan koulutuskeskuksessa (jossa suoritin isännöitsijäkurssin ja tutkinnon) ja pitkäaikaisen työnantajani Valion lukuisilla kursseilla. Tärkein ja opettavin kouluni on kuitenkin ollut elämä. Sinä et ole tainnut paljon ehtiä siinä koulussa opiskella.
Voit ehkä arvata, minun nimeni, mutta et kuitenkaan varmasti, mutta luepa Veijo Meren 70-vuotis-juhlakirjasta Antti Tuurin kirjoitus siitä, ketkä innoittivat hänen alkuaan kirjailijana. Voit kysyä myös hyvältä ystävältäni, Tarton yliopiston kirjallisuuden professorilta Rein Veidemanilta, millaisia keskusteluja olemme käyneet hänen kanssaan ja istuessamme iltaa virolaisten kirjailijoiden Jaan Kaplinskin ja Mati Hintin knsasa. Voisit myös kysyä professori Kimmo Rentolalta, jonka kanssa olen keskustellut ja istunut iltaa sekä pappismiehiltä Jaakko Eleniukselta ja Terho Pursiaiselta myös, mitä mieltä he ovat, olenko mitään elämässäni oppinut. Jotta ei nyt oltaisi vain oikealla, kyllä Pertti "Lande" Lindforskin kertoo muistelmissaan keskusteluista minun kanssani. Olen tietysti istunut iltaa myös Paavo Aition ja Aarne Saarisen kanssa, mukavia miehiä molemmat. No tätä voisi jatkaa loputtomiin. Jatketaan nyt tuolla sinun tyylilläsi, vaikka se ei ole tapanani. Opettajana olen ollut aikaisempien lisäksi mm. Teknillisessä Korkeakoulussa Otaniemessä, Tampereen kesäyliopistossa ja Lifimin tilaisuudessa Sannäsisssä. Eräillä ATK-johto päivillä oli kaksi pääluennoitsijaa, Jaakko Lassila ja minä. Satoja luentoja työnantajani palveluksessa en nyt kaikkia muistakaan. Mitä omiin lisäopintoihini tulee, olen ollut parissa konferenssissa Yhdysvalloisa. Lisäksi,olen tehnyt yritysvierailuja New Yorkissa (IBM ja Westwake), Tacomassa (United Paper), Daytonissa (Weyerhouser) jne. Parikymmentä Guide- tai Common-konferenssia Euroopassa tuli myös käytyä. Liikkeenjohdon koulutuksessa olen kuunnellut Igor Ansoffin, Michael Porterin ja useiden MIT:n professorien esitelmiä heidän vieraillessa Suomessa. Ja meinasi ihan unohtua William Copeland, erinomainen Venäjän, Neuvostoliiton ja Kiinan historioiden tuntija, jota myös Amerikan Villeksi kutstutaa. Mutta mitäpä tämä on Valion kurssien, seuramatkojen ym. rinnalla. Olen kyllä lukenut pari Omar Khajjamin kirjaa jo lähes viisikymmentä vuotta sitten ja pitänytkin niistä ja ovat ne kyllä vieläkin hyllyssäni. Mutta tuota hänen matemaattista oivallustaan en tunne, enkä ryhdy googlettamaan, joten sinä lienet sitten minua parempi minua myös matematikassa. Tästä varmaan löytyy iloksesi kirjoitusvirheitä, kun laiskana miehenä en viitsi kirjoittaa näitä Wordin puolella. Se täytyy todeta, että olet aika hyvä innostamaan minua paljastamaan henkilöllisyyteni, mutta olkoon nyt ainakin vielä. Mitäpä minä siitä välitän, uskotko sinä minua ei. Mutta jatketaan nyt tämän kerran, toivottavasti viimeisen, sinun tyylilläsi. Lähden nyt Mäkelänrinteelle harrastamaan vesijuoksua ja palaan, jos palaan tänne vasta myöhemmin.
Kylläpä olet elänyt vaatimattoman elämän Kapiin verrattuna. Koulutuksesi ei tietenkään alkuunkaan vastaa esim. Valion kursseja, johan nimi Valio kertoo kaiken noiden kurssien tasosta. Puhumattakaan isännöitsijä kurssista ja -tutkinnosta. Sitä ei jokapojalla ole, mutta yliopistotutkintoja alkaa olla jo joka toisella. Eikä nuo luettelemasi tuttusi tietenkään ole tasoltaan sitä mitä Kapin tutut, eihän tuossa joukossa tainut olla yhtään upseeriakaan, ei ainakaan evp. upseeria, saati aliupseereita, noita upseeriston parhaita. Omar Khaijamin runot tuntee kaikki, mutta vain älykkäismmät meistä ovat tutustuneet hänen matemaattisiin suoritusiin, kuten kolmannen asteen yhtälöiden positiivisten juurien ratkaisemisen geometrisella menetelmällä. Kapille tuo on arkipäivää tuollainen, ja jopa korkeamman asteen yhtälöt hän hoitelee tuosta vaan, puhumattakaan muista probleemoista matematiikan alalla.
erinomaisesta opastuksesta. Olen kyllä jo huomannut, että ei tällaisen tavallisen kansalaisen kannata lähteä suurmiehen kanssa kisaan. Ja eipä ole upseereita puhumattakaan aliupseereista joukossa. Mutta kerran oli vähällä tulla. Olimme pienellä porukalla Seinäjoella ja kutsuimme pitkälle lounaalle kanssamme opiskelukaverini, entisen aitajuoksijan, pituushyppääjän ja liberaalien kansanedustajan Juhani Orrenmaan. Jussi sitten sanoi, että jos olisimme ilmoittaneet aikaisemmin, hän olisi kutsunut mukaan "talonpoikaiskenraalin", eversti Matti Laurilan, mutta eihän sekään olisi ollut mitään aliupseereihin verrattuna.
Kun minulla näkyy lipsahtaneen ykkönen nollaksi sanoessani näin: >> Kansan suuri, köyhä enemmistö oli jo hieman päässyt vapauden makuun ja ottanut kohtalonsa ohjia omiin käsiinsä ja oli saavutettu myönteisiä tuloksiakin, mm. sosialidemokraattien yksinkertainen enemmistö varsin uuteen yksikamariseen eduskuntaan vuonna 1906 (sdp 103 edustajaa, muut yhteensä 97), jolta odotettiin paljon.
KOvasti on tietopuolista antisi tänään. Mutta, mutta onko sinulle tullut ikälisää yläpäähän kun kirjoitat niin hiton pitkiä sepustuksia että niitä ei paljon kiinnosta lukea. Sanotaan ikälisä tulee esille, kun selittää selittämästä päästyään eikä koskaan pääse asian loppuun. Kirjoita lyhyesti ja ytimekkäästi koska tämä on keskustelusaitti. "Vasta hän joka on kadottanut kaiken uteliaisuutensa tulevaisuuteen nähden, on kypsä kirjoittamaan muistelmia." Evelyn Waudh
Mannerheimin muistelmat on luettava tarkalla silmällä, koska muistelmat on totuusarvoltaan mitä on ja muistikin on valikoiva. Paasikiven päiväkirjat paljastaa Mannerheimin valehtelevan! Aika raadollista meninkiä... Alempana lainattu juttu on pilkulleen kuten Paasikiven päiväkirjat 2 osa sen kertoo. Sivulla 434 on 4.8.1954 päivätty merkintä. Kyseessä on Sventoa koskeva juttu ja Paasikiven varta vasten tekemä tarkempi utelu koskien tuota Mannerheimin tapausta. Sivulla 434 ja ajankohta on 4.8.1954. Tällöin Svento oli kertonut Mannerheimista ja vapaaehtoisista, joita ei tullut Suomesta Venäjän armeijaan. JKP aikoi ottaa tarkemmin selkoa Sventolta. "Tästä on otettava tarkemmin selvää Sventolta." Tuo tapahtui sitten 3.9.1954 ja se teksti on laitettu tähän samaan kohtaan jatkoksi. Siinä tulee tämä lainaus ja siinä merkinnässä on tuo päiväys 3.9.1954 3.9.54 Svento kertoi: Hän tuli Helsinkiin 1914, kun hänet erotettiin min.valt.siht. virastosta. Oli mukana perustamassa punaista ristiä sotaa varten. V. 1916 Etter, Gråsten ja hän olivat Pörssitalossa. Siellä oli myös Mannerheim. Mannerheim puhui tyytymättömänä, että Venäjän armeijaan ei tule suomalaisia vapaaehtoisia. Mutta Saksan armeijassa on jääkärejä, jotka ovat landsförrådare, maanpettureja. Mannerheim lupasi mennä puhumaan Ståhlbergin kanssa tästä asiasta. (Ståhlberg ei myöskään hyväksynyt jääkärejä, koska he olivat lainrikkojia.) He neuvoivat Mannerheimia olemaan menemättä Ståhlbergin luo. Refl. Tämä osoittaa Mannerheimin kantaa ja että hän ei ymmärtänyt asemaa Suomessa. Mutta hän oli venäläinen upseeri, eikä häntä senvuoksi ole moitittava, vaan ymmärrettävä. Mutta se ei ole oikein, että hän muistelmissaan sanoo, että hän ei tiennyt mitään jääkäreistä ja tuli iloiseksi, kun Vaasassa 1918 sai tietää, että saa pataljoonan harjoitettuja sotilaita.