Katselin eilen-illalla tv:stä Willy Brandtista kertovan ohjelman. Hänen elämänvaiheensa olivat todella moninaiset ja värikkäät. Hitlerin valtakaudella hän oli maanpakolaisena Norjassa ja Ruotsissa toimien mm. lehtimiehenä. Kotimaahansa palattuaan hän ryhtyi päätoimiseksi poliitikoksi ja kohosi Berliinin kaupunginjohtajaksi ja myöhemmin Saksan liittokansleriksi ja vielä sen jälkeen sosialistisen internationaalin puheenjohtajaksi. Hänen tunnuslauseensa oli, että ”on elettävä ajan hermolla, jos haluaa saada aikaan hyvää”. Ja niin tuo suuri saksalainen sosialidemokraatti teki; hän eli voimakkaasti jokaista päiväänsä ja toimi aatteensa innoittaman tunnuslauseensa mukaisesti kaikissa vaiheissaan.
Brandt myötävaikutti suuresti mm. Portugalin ”neilikkavallankumouksen” kääntymiseen demokraattisille raiteille diktatuurin kukistuessa, kun sosialisti Mario Soares pystyi kukistamaan voimakkaampina pidetyt kommunistit ja muodostamaan hallituksen. Samoin Brandt vaikutti Pyreneitten toisen diktatuurin, Espanjan, kukistuttua sosialistien valtaannousuun siellä Felipe Gonzalesin johdolla. Myös Ranskan sosialistien johtaja ja myöhempi presidentti Francois Mitterrand sai olla kiitollinen Brandtille häneltä saamastaan tuesta.
Myös omassa maassaan Brandt oli kauan palvottu sankari, mutta joutui lopulta eroamaan liittokanslerin tehtävästä kesken kautensa syistä, jotka ohjelmasta kerrottiin ja me vanhemmat nuo tapahtumat vielä hyvin omakohtaisestikin muistamme. Ja Puolan Lech Walesan kohdalla Brandtilla oli samanlainen musta paikka kuin Mauno Koivistolla Viron ja Baltian maiden suhteen. Hänkään ei siis osannut mitenkään ennakoida Neuvostoliiton ja kommunismin mahdin loppua, minkä hänkin ehti vielä nähdä ennen 1992 tapahtunutta kuolemaansa.
Tuon ohjelman jälkeen rupesin pohtimaan, mitä on olla oikeasti sosialidemokraatti. Oikealla sosialidemokraatilla on oltava kylmä järki päässä ja lämmin sydän paikallaan. Sosialidemokraattisen poliitikon ja johtajan on todella ”elettävä ajan hermolla ja pyrittävä tekemään hyvää”, sitä mitä kulloisessakin ajassa tarvitaan silmämääränä koko yhteiskunnan – ja laajemminkin, koko ihmiskunnan – paras, mutta erityisesti huolenpito jatkuvasta kehityksestä ja edistyksestä pitäen samalla huolta siitä, että heikompiosaisia ei unohdeta.
Näinhän sosialidemokratia on kaikkialla aina toiminut parhaiden poikiensa ja tytärtensä johdolla. Ei mikään muu aate ole muovannut meidänkään yhteiskuntaa samalla tavalla. Kun muistetaan, millainen Suomi oli itsenäistyessään ja huomataan, millainen se on tänään, voidaan todeta, että on toteutunut kaikki se, mitä sosialidemokraatit 85 vuotta sitten ilmoittivat tavoitteikseen ja mitä kaikki muut puolueet vastustivat. Ilmankos Kalevi Sorsa jo lähes 20 vuotta sitten totesi, että ”ei sosialismi tämän kummempaa ole”. Mutta kehityksen on edelleen jatkuttava ja eteenpäin on mentävä, sillä "liike on tärkeintä", sanoi jo Eduard Bernstein aikanaan.
Ja myös koko läntinen maailma on nyt paljolti sitä, mitä sosialidemokraatit aikoinaan tavoitteikseen asettivat. Nuo tavoitteet on saavutettu usein pelkästään sosialidemokraattien johdolla – kuten Ruotsissa lähes yhtäjaksoisesti 70-80 vuotta – ja ainakin sosialidemokraattien vahvalla panoksella, kuten Suomessa ja kaikissa länsimaissa ja myös Yhdysvalloissa, vaikka siellä ei sen nimistä puoluetta olekaan.
Sosialidemokraattiset aatteet ovat siis suistaneet diktaattoreita jalustoiltaan ja nostaneet niiden jälkeiset konkurssikypsät maansa jaloilleen ja saattaneet ne kasvuun sekä aineellisesti että henkisesti. Sosialidemokraatit ovat myös usein pystyneet estämään maittensa syöksymisen diktatuurin valtaan, kuten meillä itsenäisyytemme alussa ja vielä 1940-luvun lopun vaaran vuosina. Sosialidemokraatit kantoivat huolta demokratiastamme myös Kekkosen puolidiktatuurin aikana ja myös vapauttivat meidät siitä lopullisesti. Sosialidemokraattien panos yhteiskuntamme kehityksessä ja maamme saattamisessa muiden vertaistensa joukkoon Kekkosen liian pitkän ja monessa mielessä epäterveen kauden jälkeen on kai kaikkien täällä liikkuvien tiedossa.
Vaikka sosialidemokraatit ovat olleet meillä suuri puolue aina, ei kuitenkaan vielä koskaan riittävän suuri voidakseen johtaa maata yksin, kuten Ruotsissa ja myös Iso-Britanniassa, Ranskassa ja monissa muissa länsimaissa usein suurimpana puolueena ollessaan. Meillä demarit ovat aina tarvinneet yhteistyökumppaneita ja ovat olleet johtavana puolueena ollessaankin valmiit yhteistyöhön muiden kanssa. Siihen heitä on aina haluttu myös silloin, kun he eivät ole olleet suurimman puolueen asemassa. Se puhuu kaunista kieltä demareitten yhteistyökyvystä ja myös osoittaa, että Suomea ei voida hallita ilman demareita.
Mutta mikä on ollut yleensä sosialidemokraattien saama palkka arvokkaasta työstänsä? Usein melko huono. Kun he ovat vapauttaneet maansa tai nostaneet sen kukoistukseen, itsekkäämmät voimat ovat kohta sysänneet heidät sivuun. Demokraattisissa maissa tämä on tietysti tapahtunut kansan vaaleissa osoittaman tahdon mukaisesti. Ovatko sosialidemokraatit hoitaneet leiviskänsä niin hyvin, että on tullut kyllin paljon vaurastuneita, jotka kokevat joutuneensa vähempiosaisten lähimmäistensä hyvinvoinnin maksumiehiksi? Näinhän siinä hyvinkin on käynyt, mutta entäs sitten? Tällähän demarit voivat osoittaa onnistuneensa pyrkimyksissään ja eiväthän he ole ikuista valtaa tavoitelleetkaan. Ja kun muut aatteet – yleensä aatteettomuudet – ovat olleet jonkin aikaa vallassa, taas on tarvittu demareita viemään kehityksen soihtua eteenpäin. Siihen meidän tulee nytkin valmistautua.
Monen muun demarin lailla en odottanut tältä hallitukselta paljon enkä toivonut sille pitkää ikää. Mutta nyt voin ihan aidosti helpottuneena todeta, että ei tässä taideta ihan katastrofiin joutua. Alun haparoinnin jälkeen Vanhasen hallitus näkyy etenevän varmemmin askelin, ja mikäpä on edetessä hyvin avattua latua, varsinkin kun tuo ladun avaaja näkyy halunneen asettua kokemattoman seuraajansa tueksi. Hyvä niin. Ja olisihan minun toki pitänyt tietää, että eivät vastuuntuntoiset demarijohtajat menettele siten kuin kepujohtajat 1950-70 luvuilla, eli eivät he kaada hallitusta sisältäpäin, vaikka se olisi heille puoluepoliittisesti edullista. Hallitus siis varmasti jatkaa ja Paavo Lipponen sekä hallituksessa olevat demaripoliitikot pitävät huolen siitä, että edellisten hallitusten saavutuksia ei tärvellä, jottei seuraavalla hallituksella – mikä epäilemättä on taas demarivetoinen – ole kohtuuttoman suuri jälleenrakennusurakka edessään.
Meillä demareilla on syytä ylpeyteen aatteestamme ja sen saavutuksista. Sosialidemokratia on todella aate, toisin kuin monet muut yhteiskunnassamme merkittävästi vaikuttavat ja sinänsä hyväksyttävät ja rakentavatkin voimat, mutta aatteeksi se on siitä merkillinen, että se myös toimii käytännössä ja tuottaa hyviä tuloksia.
Minulla oli pitkäaikainen hyvä ystävä, nyt jo edesmennyt, joka oli kommunisti. Erilaisista yhteiskunnallisista näkemyksistämme huolimatta olimme todella hyviä ystäviä. Vuosikymmenten ajan kävimme intensiivisiä keskusteluja aatteittemme merkityksestä ja saavutuksista. Hän perusteli aatettaan Neuvostoliitolla, mitä hän ihannoi, vaikka myönsikin sen monia puutteita ja sen tekemiä pahoja virheitä, kuten Tsekkoslovakian kansannousun tukahduttamisen (Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen syksyllä 1939 ei hänen mielestään ollut Neuvostoliiton vaan Suomen politiikan syytä!). Neuvostoliiton romahtaminen oli hänelle kova paikka. Senkin jälkeen hän oli sitä mieltä, että kommunismi on kyllä aatteista jaloin, mutta sitä ei vain osattu toteuttaa oikein Neuvostoliitossa eikä osata missään muuallakaan. En tietenkään voinut olla sanomatta, että mitä virkaa on aatteella, mikä on niin hieno, että ihmiset eivät pysty sitä toteuttamaan. Häneltä pääsi melkein itku, sillä hän oli jo sairauden heikentämä ikämies.
On hienoa, että meillä sosialidemokraateilla ei ole tarvetta aatteemme puolusteluun – sen saavutukset puhuvat puolestaan – eikä syytä huoleen ja suruun sen kohtalosta: sosialidemokratian tulevaisuus on oleva myös meillä vielä sen menneisyyttäkin loistokkaampi!
(Tulipa melkoinen pamfletti! Täydestä sydämestä kaikki, sen vakuutan. Laitan tämän demarien, kepun ja kokoomuksen palstoille, kiittäköön, ken haluaa ja kiistäköön, joka sen pystyy tekemään!)
Brandt myötävaikutti suuresti mm. Portugalin ”neilikkavallankumouksen” kääntymiseen demokraattisille raiteille diktatuurin kukistuessa, kun sosialisti Mario Soares pystyi kukistamaan voimakkaampina pidetyt kommunistit ja muodostamaan hallituksen. Samoin Brandt vaikutti Pyreneitten toisen diktatuurin, Espanjan, kukistuttua sosialistien valtaannousuun siellä Felipe Gonzalesin johdolla. Myös Ranskan sosialistien johtaja ja myöhempi presidentti Francois Mitterrand sai olla kiitollinen Brandtille häneltä saamastaan tuesta.
Myös omassa maassaan Brandt oli kauan palvottu sankari, mutta joutui lopulta eroamaan liittokanslerin tehtävästä kesken kautensa syistä, jotka ohjelmasta kerrottiin ja me vanhemmat nuo tapahtumat vielä hyvin omakohtaisestikin muistamme. Ja Puolan Lech Walesan kohdalla Brandtilla oli samanlainen musta paikka kuin Mauno Koivistolla Viron ja Baltian maiden suhteen. Hänkään ei siis osannut mitenkään ennakoida Neuvostoliiton ja kommunismin mahdin loppua, minkä hänkin ehti vielä nähdä ennen 1992 tapahtunutta kuolemaansa.
Tuon ohjelman jälkeen rupesin pohtimaan, mitä on olla oikeasti sosialidemokraatti. Oikealla sosialidemokraatilla on oltava kylmä järki päässä ja lämmin sydän paikallaan. Sosialidemokraattisen poliitikon ja johtajan on todella ”elettävä ajan hermolla ja pyrittävä tekemään hyvää”, sitä mitä kulloisessakin ajassa tarvitaan silmämääränä koko yhteiskunnan – ja laajemminkin, koko ihmiskunnan – paras, mutta erityisesti huolenpito jatkuvasta kehityksestä ja edistyksestä pitäen samalla huolta siitä, että heikompiosaisia ei unohdeta.
Näinhän sosialidemokratia on kaikkialla aina toiminut parhaiden poikiensa ja tytärtensä johdolla. Ei mikään muu aate ole muovannut meidänkään yhteiskuntaa samalla tavalla. Kun muistetaan, millainen Suomi oli itsenäistyessään ja huomataan, millainen se on tänään, voidaan todeta, että on toteutunut kaikki se, mitä sosialidemokraatit 85 vuotta sitten ilmoittivat tavoitteikseen ja mitä kaikki muut puolueet vastustivat. Ilmankos Kalevi Sorsa jo lähes 20 vuotta sitten totesi, että ”ei sosialismi tämän kummempaa ole”. Mutta kehityksen on edelleen jatkuttava ja eteenpäin on mentävä, sillä "liike on tärkeintä", sanoi jo Eduard Bernstein aikanaan.
Ja myös koko läntinen maailma on nyt paljolti sitä, mitä sosialidemokraatit aikoinaan tavoitteikseen asettivat. Nuo tavoitteet on saavutettu usein pelkästään sosialidemokraattien johdolla – kuten Ruotsissa lähes yhtäjaksoisesti 70-80 vuotta – ja ainakin sosialidemokraattien vahvalla panoksella, kuten Suomessa ja kaikissa länsimaissa ja myös Yhdysvalloissa, vaikka siellä ei sen nimistä puoluetta olekaan.
Sosialidemokraattiset aatteet ovat siis suistaneet diktaattoreita jalustoiltaan ja nostaneet niiden jälkeiset konkurssikypsät maansa jaloilleen ja saattaneet ne kasvuun sekä aineellisesti että henkisesti. Sosialidemokraatit ovat myös usein pystyneet estämään maittensa syöksymisen diktatuurin valtaan, kuten meillä itsenäisyytemme alussa ja vielä 1940-luvun lopun vaaran vuosina. Sosialidemokraatit kantoivat huolta demokratiastamme myös Kekkosen puolidiktatuurin aikana ja myös vapauttivat meidät siitä lopullisesti. Sosialidemokraattien panos yhteiskuntamme kehityksessä ja maamme saattamisessa muiden vertaistensa joukkoon Kekkosen liian pitkän ja monessa mielessä epäterveen kauden jälkeen on kai kaikkien täällä liikkuvien tiedossa.
Vaikka sosialidemokraatit ovat olleet meillä suuri puolue aina, ei kuitenkaan vielä koskaan riittävän suuri voidakseen johtaa maata yksin, kuten Ruotsissa ja myös Iso-Britanniassa, Ranskassa ja monissa muissa länsimaissa usein suurimpana puolueena ollessaan. Meillä demarit ovat aina tarvinneet yhteistyökumppaneita ja ovat olleet johtavana puolueena ollessaankin valmiit yhteistyöhön muiden kanssa. Siihen heitä on aina haluttu myös silloin, kun he eivät ole olleet suurimman puolueen asemassa. Se puhuu kaunista kieltä demareitten yhteistyökyvystä ja myös osoittaa, että Suomea ei voida hallita ilman demareita.
Mutta mikä on ollut yleensä sosialidemokraattien saama palkka arvokkaasta työstänsä? Usein melko huono. Kun he ovat vapauttaneet maansa tai nostaneet sen kukoistukseen, itsekkäämmät voimat ovat kohta sysänneet heidät sivuun. Demokraattisissa maissa tämä on tietysti tapahtunut kansan vaaleissa osoittaman tahdon mukaisesti. Ovatko sosialidemokraatit hoitaneet leiviskänsä niin hyvin, että on tullut kyllin paljon vaurastuneita, jotka kokevat joutuneensa vähempiosaisten lähimmäistensä hyvinvoinnin maksumiehiksi? Näinhän siinä hyvinkin on käynyt, mutta entäs sitten? Tällähän demarit voivat osoittaa onnistuneensa pyrkimyksissään ja eiväthän he ole ikuista valtaa tavoitelleetkaan. Ja kun muut aatteet – yleensä aatteettomuudet – ovat olleet jonkin aikaa vallassa, taas on tarvittu demareita viemään kehityksen soihtua eteenpäin. Siihen meidän tulee nytkin valmistautua.
Monen muun demarin lailla en odottanut tältä hallitukselta paljon enkä toivonut sille pitkää ikää. Mutta nyt voin ihan aidosti helpottuneena todeta, että ei tässä taideta ihan katastrofiin joutua. Alun haparoinnin jälkeen Vanhasen hallitus näkyy etenevän varmemmin askelin, ja mikäpä on edetessä hyvin avattua latua, varsinkin kun tuo ladun avaaja näkyy halunneen asettua kokemattoman seuraajansa tueksi. Hyvä niin. Ja olisihan minun toki pitänyt tietää, että eivät vastuuntuntoiset demarijohtajat menettele siten kuin kepujohtajat 1950-70 luvuilla, eli eivät he kaada hallitusta sisältäpäin, vaikka se olisi heille puoluepoliittisesti edullista. Hallitus siis varmasti jatkaa ja Paavo Lipponen sekä hallituksessa olevat demaripoliitikot pitävät huolen siitä, että edellisten hallitusten saavutuksia ei tärvellä, jottei seuraavalla hallituksella – mikä epäilemättä on taas demarivetoinen – ole kohtuuttoman suuri jälleenrakennusurakka edessään.
Meillä demareilla on syytä ylpeyteen aatteestamme ja sen saavutuksista. Sosialidemokratia on todella aate, toisin kuin monet muut yhteiskunnassamme merkittävästi vaikuttavat ja sinänsä hyväksyttävät ja rakentavatkin voimat, mutta aatteeksi se on siitä merkillinen, että se myös toimii käytännössä ja tuottaa hyviä tuloksia.
Minulla oli pitkäaikainen hyvä ystävä, nyt jo edesmennyt, joka oli kommunisti. Erilaisista yhteiskunnallisista näkemyksistämme huolimatta olimme todella hyviä ystäviä. Vuosikymmenten ajan kävimme intensiivisiä keskusteluja aatteittemme merkityksestä ja saavutuksista. Hän perusteli aatettaan Neuvostoliitolla, mitä hän ihannoi, vaikka myönsikin sen monia puutteita ja sen tekemiä pahoja virheitä, kuten Tsekkoslovakian kansannousun tukahduttamisen (Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen syksyllä 1939 ei hänen mielestään ollut Neuvostoliiton vaan Suomen politiikan syytä!). Neuvostoliiton romahtaminen oli hänelle kova paikka. Senkin jälkeen hän oli sitä mieltä, että kommunismi on kyllä aatteista jaloin, mutta sitä ei vain osattu toteuttaa oikein Neuvostoliitossa eikä osata missään muuallakaan. En tietenkään voinut olla sanomatta, että mitä virkaa on aatteella, mikä on niin hieno, että ihmiset eivät pysty sitä toteuttamaan. Häneltä pääsi melkein itku, sillä hän oli jo sairauden heikentämä ikämies.
On hienoa, että meillä sosialidemokraateilla ei ole tarvetta aatteemme puolusteluun – sen saavutukset puhuvat puolestaan – eikä syytä huoleen ja suruun sen kohtalosta: sosialidemokratian tulevaisuus on oleva myös meillä vielä sen menneisyyttäkin loistokkaampi!
(Tulipa melkoinen pamfletti! Täydestä sydämestä kaikki, sen vakuutan. Laitan tämän demarien, kepun ja kokoomuksen palstoille, kiittäköön, ken haluaa ja kiistäköön, joka sen pystyy tekemään!)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eipä tuohon voi muuta sanoa, kuin hieno kirjoitus kertakaikkiaan.
Demarien kannatus on romahtanut Saksassa 40%-25%
Kommunistinen internationaali ei voittanut maailmaa, vaikka oli lähellä tuhota sodilla ja järjettömällä luonnon riistämisellä maapallon..
SopuliDemokraatit ovat vain sopeutettu "kansamalli" kommunismistä, joka pyrkii kaikin voimin lamauttamaan ihmisen yritteliäisyyden ja siirtämään yhteiskunnat tasapäistäminen ihanuuteen, jossa liian pitkät hepit leikataan jo synnytyspöydällä vakiomittaan..
tosin pätkiä ei pidennetä..
Sosialismin kauheuksien ihannointi on sairaus, jonka illuusiosta ei vapauta edes kuolema..
Pahimmat illusionistit kun "balsamoidaan" ja jätetään muistuttamaan tulevia sukupolvia, miten aatteenpalo rakentaa vaikka pyramidejä suurien onnettomuuksien aikaansaajien kunniaksi...
Punainen sosialismi on niin paha tauti, että Britanniassa se ajaa tapattamaan vieraiden maiden kansalaisia poliittisen edun saannin toivossa ja hiljentämään omista riveistä Stalinin tavoin kaikki yksilöt jotka omantunnon tuskissaan pyrkivät estämään punadiktatoorisia johtajia..
Punaisen sosialismin yhteydessä ei saisi puhua lainkaan demokratiasta, koska parlamentaristinen toimintatapa ei kuulu tämä punasyövän ominaisuuksiin lainkaan.
Hitlerin kansallissosialistien ja punasosialistien välille voi vetää melkein yhtäläisyysmerkin.
Siinä missä Hitler pyrki tuhoamaan juutalaiset, jotka kieltämättä ovat kunnostautuneet yrittäjinä ja monien alojen asiantuntijoina, pyrkii punasosialimis tuhoamaan yrittäjät, ettei puna-aatteen kannattajat huomaisi itseasiassa ryöstövänsä itseään yhteiskunnan kautta.
Ikävää, että juutalaiset kuten myös puna-sosialistit eivät ole osanneet käyttää etsikköaikaansa, vaan viimein kun Israel perustettiin pyhälle maalle ja kommunismin peikko katosi, pyrkivät kummatkin aatteet avoimeen vihanpitoon muiden kanssa välittämättä seurauksista itselleen ja muille...
Juutalaiset ovat kokeneet monta diasporaa, ja näyttää, että ne eivät lopu jatkossakaan tällä menolla.. Aina riittää uskonsotia ja sotijoita.
Puna-sosialistit yrittävät väkisi palauttaa kommunismin takaisin valtaan horjuttamalla yhteiskuntien perustuksia sotimalla ja olemalla vaikeampaankin vaikeampia...
Rauhanomaiset voimat vastustavat puna-aatetta.
Varautukaan siihen, että yhteiskuntaa ette sosialisoi ilman vastustusta. Tehkää mitä tahansa, niin se mikä on vallitseva laki ja oikeus, koskee jokaista kansalaista.
että silleen,,,,
Kirjoitit paljon myös asiaa, mutta Kekkosen häpäiseminen ei oikein sopinut tuohon tyyliin. Mutta uskon, että Fagerholin tappio ei ole poistunut vieläkään asevelisosialistin mielestä. Sitä tuskin voit kieltää, että Kekkonen on ehdottomasti ollut itsenäisyyden aikamme suurin ihminen. Ja näin uskon myös valta osan kansastamme ajattelevan. Suurin suomalainen-äänestys antanee osviittaa. Lippos-kritiikki on aika tuoretta ja ansaittuakin (törkeä kielenkäyttö ja edustajatovereiden pilkka), mutta aikojen kuluttua(vrt.Kekkonen), tuskin muistetaan kuka Lipponen edes oli. Sory vaan, mutta tältä ainakin tänään näyttää.