Haudalla...

tarpeeksi. Tottakai sinä suret ja teet sitä varmaan kauan, mutta aikaa myöten suru pienenee ja pystyt taas elämään. Mutta nyt ei kannata ajatellakaan muita asioita. Surulla on aikansa.

En tiedä onko liian pinnallisesti vastattu, jos vois ajatella vaikka sururyhmää, joita järjestetään ja saisi puhua surustaan, toisten ihmisten kanssa, jotka on myös menettäneet rakkaitaan.

menetin itse läheiseni muutama viikko sitten. omassa tilanteessani olen saanut apua jeesukselta rohkaisen sua rukoilemaan että jeesus ottaa tuskasi pois ja auttaa käsittelemään tuota surua kannattaa lukea kirja nimeltä sinulle joka olet menettänyt läheisesi kirjoittaja on fredrik wislöff toivotan sulle taivaan isän siunausta surun keskellä ja muistan sua rukouksin voimia elämääsi

Olen ollut kanssasi vastaavassa tilanteessa, joten tiedän mistä puhun (tai siis kirjoitan). Minäkin halusin surra yksin (eipä silti, ei juuri apua tarjottukaan). Ensimmäinen vuosi tuntui aivan kauhean lohduttomalta, mutta usko minua: aika auttaa. Vaikka nyt sinusta tuntuisikin siltä, että et selviä millään ja mitään positiivista elämällä ei sinulle ole enää tarjottavana, niin on sittenkin.

Niin, miksi haluat pitää haudan yksin? Muistan vain tilanteen parin vuoden takaa. Vanha perhetuttumme ja sukulaisemme oli kuolemassa, noin kuusikymppinen. Viimeisen kerran sairaalassa hän muisteli, kuinka koulumatkallaan kävi meillä kotona aina lämmittelemässä. Ja totesi: "Kävin minä teillä kotona sinäkin aamuna, kun sinä olit syntynyt." Eli tuo ystävyys oli koko senastisen elämäni mittainen. Samoin naimisiinmentyäni mieheni, jäyhä hämäläinen, jolla ei läheisiä ystäviä paljon ole, ystävystyi hänen kanssaan ja hän, mieheni ja toinen serkkuni saattoivat käyttää tuntikausia iltapuhteesta vain puhumiseen ja puhumiseen. Näin varsinkin isoina juhlapyhinä, jolloin olimme kaikki samalla suunnallamme eli kotiseudullani. Näin jatkui vuosia ja vuosikymmeniä. Sitten ystävämme löysi uuden avovaimon, joka alkoi kammeta meitä sivuun. Emme olisi saaneet nähdä ystävää, käydä häntä katsomassa sairaalassa. Sanoimme, että sitten emme mene, kun ystävä itse kieltää. Pysyimme siis hänen rinnallaan loppuun asti, mutta sen avovaimo teki, että kielsi meiltä hautajaisiin tulon, vaikka monet puolitututkin siellä olivat. Hautajaispäivänä kävelimme kotirantamme, katselimme riitteessä olevaa, jäätyvää järvenselkää ja muistelimme hyvää ystäväämme. Myöhemmin ystävämme sisaret kutsuivat meidät kahville, istuimme iltaa, muistelimme kiitollisina hyvää ystäväämme yhdessä. Ajan kuluessa välit avovaimoonkin korjaantuivat. Osasyynä välirikkoon oli ehkä, että sairausaikana avovaimo oli siirtänyt ystävämme rahoja luvatta poikansa tilille ja hän siirsi syyllisyyden muihin, jotka olivat miehen ystäviä. Ajatteli, että he halusivat hyötyä. Ollutta ja mennyttä kaikki, pääasia, että hyvän ystävän muisto elää, mutta jäin tuossa tilanteessa ja samoin kohdallasi miettimään, onko meillä oikeutta omia ketään tai kenenkään hautaa. Eihän ihminen enää kuitenkaan kuoleman jälkeen meidän omamme ole. Ruumis vain on haudassa. Ihmisen henki, se ikuisesti elävä, on jo kaukana maasta ja mullasta. On kaksi asiaa, joita meidän on joskus vaikea mieltää, erottaa toisistaan, eli Jumalan tahtoa ja Jumalan sallimusta. Jumala on rakkaus, Hänene tahtonsa on hyvä. Toisaalta meillä on vapaa tahto ja sen mukaan, miten tuota vapaata tahtoa käytämme, Jumala sallii asioita tapahtuvan, vaikka Hän ei niiden haluakaan tapahtuvan. On vaikea uskoa, että Jumala olisi halunnut läheistesi kuolevan, päinvastoin. Ja samalla tavalla: Hän puhuu sinulle elämää. Hän on sinulle elämän antanut ja hänen tahtonsa on vahvistaa sinua, lohduttaa sinua. Nimimerkkisi on Jumalan sallimuksen pulolella, ei Jumalan tahdon. Surulla on aikansa, mutta Jumala haluaa kantaa sinua sinäkin aikana. Itse en ole samalla tavoin surua joutunut läheltä-läheltä käymään kuin sinä. molemmat vanhempani olen menettänyt syöpään 3 kk:n sairastamisen jälkeen, puolen tusinaa odotettua vauvaa olen menettänyt odotusaikana, mutta myös saanut useita lapsia. Yhtä totaalisessa surun tilantessa en ole ollut kuin sinä. Mutta sen tiedän, että Jumala rakastaa sinua ja kantaa sinua vaikeidenkin aikojen yli. Elämäsi on Hänen kämmenellään, anna sen olla siellä. Voimia sinulle!

Älkää antako tuon nimimerkin häiritä. Mistä lie olen tuollaisen keksiny. Mutta kun pää on pehmentynyt ihan totaalisesti niin siellä pyörii kaikenlaisia sanoja, ajatuksia ja kaiken lisäksi tuon ne julkisuuteen. Mutta elämä on totta ja tässä elämässä pitää kaikkee kokee. Ihastus, rakkaus, onni ja kuolema. Ja koska on mun vuoro. Mistä löydän sen onnen vai kuuluko mun sitä enää löytää. Usko on kyl menny ja toivon itselleni luonnollista kuolemaa ennen kuin tulen vanhaksi. Mutta itse sitä en tee. Voimia kaikille.