Klemens Ludwigin kirjasta "Vainotut kansat" (Gaudeamus 1990)
Palestiinan asutuksen historia ulottuu aina varhaisempaan kivikauteen asti ja alue
kuuluukin asutukseltaan maailman vanhimpiin. Jo nuoremmalla kivikaudella, 8000
vuotta eKr., kukoisti Jerikossa huomattava kaupunkikulttuuri. Kaksi tuhatta vuotta
ennen Kristusta Palestiinaan alkoi muuttaa seemiläisiä kansoja; 15. ja 13. vuosisadan
välillä heidän keskuudessaan nousivat valtaan israelilaiset. Vuonna 1004 israelilaisten
kuningas Daavid yhdisti eri heimot yhdeksi valtakunnaksi. Hänen imperiuminsa jakaan-
tui vuonna 926 eKr. eteläiseen ja pohjoiseen valtakuntaan, jotka vähitellen joutuivat
yhä tiiviimmin ympäröivien suurvaltojen vaikutusvallan piiriin. Vuonna 586 eKr. Baby-
lonian kuningas Nebukadnessar tuhosi Jerusalemin ja kuljetti asukkaat pakkosiirto-
laisuuteen Babyloniaan. Persialaisten voitettua babylonialaiset antoi Persian kuningas
Kyyros juutalaisille vuonna 539 eKr. luvan palata kotimaahansa. Vieras herruus
ei kuitenkaan päättynyt tähän; egyptiläisiä ja makedonialaisia hallitsijoita seurasivat
roomalaiset, jotka valloittivat Palestiinan v. 63 eKr. Miehittäjiä vastaan vuonna
66 jKr. aloitettu kapina johti neljää vuotta myöhemmin uudelleen Jerusalemin
tuhoon ja juutalaiset karkotettiin jälleen kotimaastaan. Juutalaisten viimeinen kapina
Rooman valtaa vastaan kukistettiin vuosina 132-135.
Palestiina pysyi edelleenkin suurvaltojen mielenkiinnon kohteena. Roomalaisten ja bysantti-
laisten jälkeen, vuodesta 634, Palestiinaa hallitsivat arabit, joiden kulttuuri jätti maahan ja
sen väestöön lähtemättömät jälkensä. Eurooppalaisten hallitsijoiden seitsemän ristiretkeä
(1096-1291), joiden tarkoituksena oli viedä Palestiina islaminuskoisten arabien käsistä,
epäonnistuivat tehtävässään. Vuonna 1516 turkkilaiset miehittivät alueen ja liittivät sen
osaksi osmanien valtakuntaa; arabien valta-asema pysyi kuitenkin muuttumattomana.
Turkkilaisten kärsittyä Saksan rinnalla tappion ensimmäisessä maailmansodassa Palestiinasta
tehtiin Englannin hallintaan kuuluva mandaattialue.
1800-luvun lopulla olivat eri puolille maailmaa hajaantuneet juutalaiset perustaneet
siionistisen liikkeen, joka pyrki edistämään juutalaisten paluuta entiseen kotimaahansa.
Liikkeen syntyyn ja sen merkityksen kasvuun vaikuttivat ennen kaikkea Venäjän
juutalaisvainot sekä koko Euroopassa voimistunut antisemitismi. Vuosien 1882 ja 1894
välillä Palestiinaan oli muuttanut tämän vuoksi 25 000 juutalaista. Uudet joukkomurhat
Venäjällä vuonna 1905 kasvattivat edelleen juutalaisten muuttovirtaa. Marraskuun
2. päivänä 1917 englantilaiset lupasivat Balfourin julistuksessa juutalaisille kansallisen
kodin Palestiinassa. Alueen väkiluku oli tuolloin n. 800 000; asukkaista 10 %
oli juutalaisia ja 12 % alueella vanhastaan asuneita kristittyjä.
Juutalaiset maahanmuuttajat ajautuivat hyvin nopeasti ristiriitoihin paikallisten arabien kanssa.
Vuonna 1929 erimielisyydet purkautuivat ensi kertaa väkivaltaisiksi yhteenotoiksi. Arabien
hyökkäykset tuhosivat tuolloin vanhat juutalaiset yhdyskunnat Hebronissa ja Safedissa.
Vuosien 1936 ja 1938 välisenä aikana englantilaiset tukahduttivat raaoin ottein
palestiinalaisten kansallisen liikkeen.
Toukokuun 17. päivänä 1939 länsivallat tekivät Lontoossa päätöksen palestiinalais-
juutalaisen valtion perustamisesta. Natsiajan vainojen tähden juutalaisryhmät voimistivat
kuitenkin vaatimusta oman juutalaisvaltion perustamisesta. Juutalaisten maanalaiset taistelu-
järjestöt antoivat vaatimuksille lisäpontta. Ne tekivät iskuja arabiväestön keskuuteen
ja tukivat juutalaisten maahanmuuttoa. Huhtikuussa 1948 eräs tulevan pääministerin Beginin
johtama maanalainen ryhmä hyökkäsi Deir Jassinin kylään surmaten 255 palestiinalaista,
miehiä, naisia ja lapsia.
Elokuun 17. päivänä 1947 Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto teki ehdotuksen
Palestiinan jakamisesta kahdeksi erilliseksi valtioksi. Vaikka arabit jyrkästi torjuivat suunnitel-
man, brittihallitus nojautui YK:n päätöslauselmaan ja lopetti mandaattialueensa hallinnan
14.5.1948. Samana päivänä juutalaiset poliitikot julistivat syntyneeksi itsenäisen Israelin
valtion, jonka alue käsitti kolme neljäsosaa koko Palestiinasta. Jäljelle jäänyt itäinen osa
- Jordanvirran länsipuoli, Länsiranta - liitettiin 24. huhtikuuta 1950 osaksi Jordaniaa; Gazan
alue jäi Egyptille. Merkityksellisimpiä uuden valtion tunnustajia oli Neuvostoliitto. Uuden
valtion perustamisen uhreiksi joutuivat alueella asuneet 850 000 arabia, joita karkotettiin
maasta ympäröiviin valtioihin; puoli miljoonaa arabia jäi asumaan Israeliin. Osa pakolaisista
elää yhä edelleen leireillä epäinhimillisissä oloissa, vailla poliittista tulevaisuutta.
Uusi tilanne johti palestiinalaisten politisoitumiseen ja sai heidät toimimaan entistä radikaa-
limmin ottein. Vuonna 1964 he perustivat Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n, jonka
johtajasta Jasser Arafatista on tullut palestiinalaisten vastarinnan symboli. Vuonna 1967
Israel miehitti Länsirannan ja Gazan alueen. Näin miljoona uutta palestiinalaista joutui
juutalaisten hallitusvallan piiriin. Monet heistä pakenivat arabivaltioihin.
Palestiinalaisten asemaa Israelissa leimaa oikeudettomuus ja sorto. Hallituksen asuttamis-
politiikan mukaisesti Gazan ja Länsirannan alueille, jotka muodostavat maan pinta-alasta
40 %, muuttaa jatkuvasti lisää juutalaisia. Oikeuksiensa puolesta kamppailevia palestiinalaisia
pidätetään, kidutetaan ja surmataan. Israelilaissotilaat hävittävät arabien asuinalueita ja tukah-
duttavat näiden kulttuurin. PLO vastaa usein pommittamalla israelilaisia kohteita sekä
Israelissa että ulkomailla; iskujen uhriksi joutuu sotilaiden ohella myös siviiliväestö. 80-luvun
puoliväliin mennessä molemminpuoliset teroriteot olivat vaatineet jo noin 30 000 kuolonuhria.
Israelin ulkopuolella elävien palestiiinalaisten asema ei ole sen parempi. Sen sijaan että
pakolaisongelmaan olisi pyritty löytämään humanitäärinen ja poliittinen ratkaisu, pakolaisista
on tullut arabivaltioiden pelinappula näiden omien vaihtelevien intressien pelissä. Tämän
vuoksi myös palestiinalaisten suojelijat ja viholliset vaihtavat usein puolia. Vuonna 1970
Jordanian tuolloin Yhdysvalloille myötämielinen kuningas Hussein antoi luvan pommittaa
pakolaisleirejä. Muutamassa päivässä hyökkäyksissä oli kuollut 30 000 ihmistä - saman
verran kuin koko Israelissa vuodesta 1948 lähtien. Seuraavan vuoden heinäkuuhun men-
nessä Hussein oli hävittänyt PLO:n viimeisetkin tukikohdat Jordaniassa. Joulukuussa 1984
samainen Hussein esiintyi Palestiinan kansallisneuvoston, pakolaisparlamentin, isäntänä ja
Arafatin läheisenä ystävänä.
Vuonna 1974 perustivat muutamat Arafatia liian myönnytysalttiina pitävät palestiinalaiset
Syyrian tukemina "Kansanrintaman", PFLP:n. Samana vuonna Jasser Arafat saavutti siihen
asti suurimman poliittisen voittonsa päästessään puhumaan YK:n yleiskokoukseen. Israelin ja
Egyptin vuonna 1978 solmimaan Camp Davidin rauhansopimukseen sisältyi kohta pales-
tiinalaisten itsemääräämisoikeudesta. Palestiinalaiset itse kuitenkin torjuivat sopimuksen,
koska he eivät halunneet luopua vaatimuksestaan saada perustaa oma valtio.
Painopisteensä Libanoniin siirtäneet palestiinalaiset joutuivat 80-luvulla Libanonin sisällissodan
rintamien väliin. Arafatia kannattavat PLO:n joukot joutuivat lähtemään maasta kesällä 1982 ja
joulukuussa 1983. Syyskuussa 1982 kristityt falangistit tekivät Israelin armeijan tuella verisen
hyökkäyksen palestiinalaisten leireihin Sabrassa ja Shatillassa. Vuotta myöhemmin Syyrian
tukemat Arafatin vastustajat yrittivät raivata tieltään PLO:n johtajan. Keinona he eivät kaih-
taneet edes Arafatille myötämielisten pakolaisleirien pommittamista, missä kuoli satoja
palestiinalaisia. Arafatin syrjäyttäminen kuitenkin epäonnistui. Ammanissa (Jordaniassa)
joulukuussa 1984 pidetty Palestiinan kansallisneuvoston istunto antoi täyden tukensa Arafatille.
Joulukuussa 1987 palestiinalaisten vastarinnassa alkoi uusi vaihe. Israelin miehittämillä
alueillla leimahti intifadaksi nimitetty kansannousu. Aseistautuneiden joukkojen sijasta
vastarintaan ovat nousseet nyt siviilit: miehet, naiset, vanhukset, lapset, talonpojat, kauppiaat
ym. Menetelmät vaihtelevat kansalaistottelemattomuudesta, kuten lakoista, mielen-
osoituksista, vero- ja kauppaboikotista aina kivien ja polttopullojen heittelyyn. Tois-
taiseksi PLO on pidättäytynyt tuliaseiden käytöstä. Intifadan tarkoitus on pakottaa Israel
neuvottelemaan tosissaan palestiinalaisten itsemääräämisoikeudesta, mutta hallitus on
vastannut vain miehitysvallan kovin ottein.
PLO sen sijaan on tullut paljon pitemmälle Israelia vastaan kuin vielä muutama
vuosi sitten olisi voitu uskoa. Marraskuun 14. päivänä 1988 Palestiinalaisten kansallis-
neuvosto julisti Algerin kokouksessaan miehitetyille alueille perustetuksi oman valtion;
ratkaisua oli helpottanut Jordanian kuningas Hussein, joka oli heinäkuussa luopunut
kaikista vaatimuksistaan Länsirantaan. Tässä yhteydessä PLO myös hyväksyi v:n
1947 jakosuunnitelman ja sanoutui irti terrorismista. Palestiinalaisten korkein poliittinen
elin hyväksyi samalla ensi kertaa Israelin olemassaolo-oikeuden v: 1967 rajojen sisällä
ja täytti näin Yhdysvaltain asettaman neuvotteluehdon. Israelin hallitus torjui rauhan-
tarjouksen ja on entiseen tapaan kieltäytynyt pitämästä yhteyttä PLO:hon. Sen sijaan
miehitettyjen alueiden asuttamista on jatkettu; niillä asuu nyt noin 70-80 000 israelilaista.
Tämä tiukka asenne voi koventaa intifada-palestiinalaisten otteita. Radikaalit pales-
tiinalaiset uhkasivat alkuvuodesta 1989 tarttua aseisiin tyytymättä pelkkään kivien ja
polttopullojen käyttöön. Se johtaisi väistämättä raakuuden lisääntymiseen, sillä pelkästään
miehitetyillä alueilla on palestiinalaisilla hallussaan kymmeniätuhansia tuliaseita. Osan
niistä he ovat saaneet jopa israelilaissotilailta, jotka ovat vaihtaneet niitä rahaan tai
huumeisiin. Vuosina 1983-89 armeija on rekisteröinyt lähes kymmenentuhatta
asevarkautta.
Arabimaat ovat tosin tunnustaneet palestiinalaisvaltion, mutta Palestiinan kansan
toiveet ihmisarvoisesta ja itsenäisestä tulevaisuudesta jäävät vähäisiksi niin kauan kuin
Lähi-idän konfliktiin sekaantuneet osapuolet ajavat lähinnä omia, varsin epämääräisiä
tavoitteitaan
Palestiinan asutuksen historia ulottuu aina varhaisempaan kivikauteen asti ja alue
kuuluukin asutukseltaan maailman vanhimpiin. Jo nuoremmalla kivikaudella, 8000
vuotta eKr., kukoisti Jerikossa huomattava kaupunkikulttuuri. Kaksi tuhatta vuotta
ennen Kristusta Palestiinaan alkoi muuttaa seemiläisiä kansoja; 15. ja 13. vuosisadan
välillä heidän keskuudessaan nousivat valtaan israelilaiset. Vuonna 1004 israelilaisten
kuningas Daavid yhdisti eri heimot yhdeksi valtakunnaksi. Hänen imperiuminsa jakaan-
tui vuonna 926 eKr. eteläiseen ja pohjoiseen valtakuntaan, jotka vähitellen joutuivat
yhä tiiviimmin ympäröivien suurvaltojen vaikutusvallan piiriin. Vuonna 586 eKr. Baby-
lonian kuningas Nebukadnessar tuhosi Jerusalemin ja kuljetti asukkaat pakkosiirto-
laisuuteen Babyloniaan. Persialaisten voitettua babylonialaiset antoi Persian kuningas
Kyyros juutalaisille vuonna 539 eKr. luvan palata kotimaahansa. Vieras herruus
ei kuitenkaan päättynyt tähän; egyptiläisiä ja makedonialaisia hallitsijoita seurasivat
roomalaiset, jotka valloittivat Palestiinan v. 63 eKr. Miehittäjiä vastaan vuonna
66 jKr. aloitettu kapina johti neljää vuotta myöhemmin uudelleen Jerusalemin
tuhoon ja juutalaiset karkotettiin jälleen kotimaastaan. Juutalaisten viimeinen kapina
Rooman valtaa vastaan kukistettiin vuosina 132-135.
Palestiina pysyi edelleenkin suurvaltojen mielenkiinnon kohteena. Roomalaisten ja bysantti-
laisten jälkeen, vuodesta 634, Palestiinaa hallitsivat arabit, joiden kulttuuri jätti maahan ja
sen väestöön lähtemättömät jälkensä. Eurooppalaisten hallitsijoiden seitsemän ristiretkeä
(1096-1291), joiden tarkoituksena oli viedä Palestiina islaminuskoisten arabien käsistä,
epäonnistuivat tehtävässään. Vuonna 1516 turkkilaiset miehittivät alueen ja liittivät sen
osaksi osmanien valtakuntaa; arabien valta-asema pysyi kuitenkin muuttumattomana.
Turkkilaisten kärsittyä Saksan rinnalla tappion ensimmäisessä maailmansodassa Palestiinasta
tehtiin Englannin hallintaan kuuluva mandaattialue.
1800-luvun lopulla olivat eri puolille maailmaa hajaantuneet juutalaiset perustaneet
siionistisen liikkeen, joka pyrki edistämään juutalaisten paluuta entiseen kotimaahansa.
Liikkeen syntyyn ja sen merkityksen kasvuun vaikuttivat ennen kaikkea Venäjän
juutalaisvainot sekä koko Euroopassa voimistunut antisemitismi. Vuosien 1882 ja 1894
välillä Palestiinaan oli muuttanut tämän vuoksi 25 000 juutalaista. Uudet joukkomurhat
Venäjällä vuonna 1905 kasvattivat edelleen juutalaisten muuttovirtaa. Marraskuun
2. päivänä 1917 englantilaiset lupasivat Balfourin julistuksessa juutalaisille kansallisen
kodin Palestiinassa. Alueen väkiluku oli tuolloin n. 800 000; asukkaista 10 %
oli juutalaisia ja 12 % alueella vanhastaan asuneita kristittyjä.
Juutalaiset maahanmuuttajat ajautuivat hyvin nopeasti ristiriitoihin paikallisten arabien kanssa.
Vuonna 1929 erimielisyydet purkautuivat ensi kertaa väkivaltaisiksi yhteenotoiksi. Arabien
hyökkäykset tuhosivat tuolloin vanhat juutalaiset yhdyskunnat Hebronissa ja Safedissa.
Vuosien 1936 ja 1938 välisenä aikana englantilaiset tukahduttivat raaoin ottein
palestiinalaisten kansallisen liikkeen.
Toukokuun 17. päivänä 1939 länsivallat tekivät Lontoossa päätöksen palestiinalais-
juutalaisen valtion perustamisesta. Natsiajan vainojen tähden juutalaisryhmät voimistivat
kuitenkin vaatimusta oman juutalaisvaltion perustamisesta. Juutalaisten maanalaiset taistelu-
järjestöt antoivat vaatimuksille lisäpontta. Ne tekivät iskuja arabiväestön keskuuteen
ja tukivat juutalaisten maahanmuuttoa. Huhtikuussa 1948 eräs tulevan pääministerin Beginin
johtama maanalainen ryhmä hyökkäsi Deir Jassinin kylään surmaten 255 palestiinalaista,
miehiä, naisia ja lapsia.
Elokuun 17. päivänä 1947 Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto teki ehdotuksen
Palestiinan jakamisesta kahdeksi erilliseksi valtioksi. Vaikka arabit jyrkästi torjuivat suunnitel-
man, brittihallitus nojautui YK:n päätöslauselmaan ja lopetti mandaattialueensa hallinnan
14.5.1948. Samana päivänä juutalaiset poliitikot julistivat syntyneeksi itsenäisen Israelin
valtion, jonka alue käsitti kolme neljäsosaa koko Palestiinasta. Jäljelle jäänyt itäinen osa
- Jordanvirran länsipuoli, Länsiranta - liitettiin 24. huhtikuuta 1950 osaksi Jordaniaa; Gazan
alue jäi Egyptille. Merkityksellisimpiä uuden valtion tunnustajia oli Neuvostoliitto. Uuden
valtion perustamisen uhreiksi joutuivat alueella asuneet 850 000 arabia, joita karkotettiin
maasta ympäröiviin valtioihin; puoli miljoonaa arabia jäi asumaan Israeliin. Osa pakolaisista
elää yhä edelleen leireillä epäinhimillisissä oloissa, vailla poliittista tulevaisuutta.
Uusi tilanne johti palestiinalaisten politisoitumiseen ja sai heidät toimimaan entistä radikaa-
limmin ottein. Vuonna 1964 he perustivat Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n, jonka
johtajasta Jasser Arafatista on tullut palestiinalaisten vastarinnan symboli. Vuonna 1967
Israel miehitti Länsirannan ja Gazan alueen. Näin miljoona uutta palestiinalaista joutui
juutalaisten hallitusvallan piiriin. Monet heistä pakenivat arabivaltioihin.
Palestiinalaisten asemaa Israelissa leimaa oikeudettomuus ja sorto. Hallituksen asuttamis-
politiikan mukaisesti Gazan ja Länsirannan alueille, jotka muodostavat maan pinta-alasta
40 %, muuttaa jatkuvasti lisää juutalaisia. Oikeuksiensa puolesta kamppailevia palestiinalaisia
pidätetään, kidutetaan ja surmataan. Israelilaissotilaat hävittävät arabien asuinalueita ja tukah-
duttavat näiden kulttuurin. PLO vastaa usein pommittamalla israelilaisia kohteita sekä
Israelissa että ulkomailla; iskujen uhriksi joutuu sotilaiden ohella myös siviiliväestö. 80-luvun
puoliväliin mennessä molemminpuoliset teroriteot olivat vaatineet jo noin 30 000 kuolonuhria.
Israelin ulkopuolella elävien palestiiinalaisten asema ei ole sen parempi. Sen sijaan että
pakolaisongelmaan olisi pyritty löytämään humanitäärinen ja poliittinen ratkaisu, pakolaisista
on tullut arabivaltioiden pelinappula näiden omien vaihtelevien intressien pelissä. Tämän
vuoksi myös palestiinalaisten suojelijat ja viholliset vaihtavat usein puolia. Vuonna 1970
Jordanian tuolloin Yhdysvalloille myötämielinen kuningas Hussein antoi luvan pommittaa
pakolaisleirejä. Muutamassa päivässä hyökkäyksissä oli kuollut 30 000 ihmistä - saman
verran kuin koko Israelissa vuodesta 1948 lähtien. Seuraavan vuoden heinäkuuhun men-
nessä Hussein oli hävittänyt PLO:n viimeisetkin tukikohdat Jordaniassa. Joulukuussa 1984
samainen Hussein esiintyi Palestiinan kansallisneuvoston, pakolaisparlamentin, isäntänä ja
Arafatin läheisenä ystävänä.
Vuonna 1974 perustivat muutamat Arafatia liian myönnytysalttiina pitävät palestiinalaiset
Syyrian tukemina "Kansanrintaman", PFLP:n. Samana vuonna Jasser Arafat saavutti siihen
asti suurimman poliittisen voittonsa päästessään puhumaan YK:n yleiskokoukseen. Israelin ja
Egyptin vuonna 1978 solmimaan Camp Davidin rauhansopimukseen sisältyi kohta pales-
tiinalaisten itsemääräämisoikeudesta. Palestiinalaiset itse kuitenkin torjuivat sopimuksen,
koska he eivät halunneet luopua vaatimuksestaan saada perustaa oma valtio.
Painopisteensä Libanoniin siirtäneet palestiinalaiset joutuivat 80-luvulla Libanonin sisällissodan
rintamien väliin. Arafatia kannattavat PLO:n joukot joutuivat lähtemään maasta kesällä 1982 ja
joulukuussa 1983. Syyskuussa 1982 kristityt falangistit tekivät Israelin armeijan tuella verisen
hyökkäyksen palestiinalaisten leireihin Sabrassa ja Shatillassa. Vuotta myöhemmin Syyrian
tukemat Arafatin vastustajat yrittivät raivata tieltään PLO:n johtajan. Keinona he eivät kaih-
taneet edes Arafatille myötämielisten pakolaisleirien pommittamista, missä kuoli satoja
palestiinalaisia. Arafatin syrjäyttäminen kuitenkin epäonnistui. Ammanissa (Jordaniassa)
joulukuussa 1984 pidetty Palestiinan kansallisneuvoston istunto antoi täyden tukensa Arafatille.
Joulukuussa 1987 palestiinalaisten vastarinnassa alkoi uusi vaihe. Israelin miehittämillä
alueillla leimahti intifadaksi nimitetty kansannousu. Aseistautuneiden joukkojen sijasta
vastarintaan ovat nousseet nyt siviilit: miehet, naiset, vanhukset, lapset, talonpojat, kauppiaat
ym. Menetelmät vaihtelevat kansalaistottelemattomuudesta, kuten lakoista, mielen-
osoituksista, vero- ja kauppaboikotista aina kivien ja polttopullojen heittelyyn. Tois-
taiseksi PLO on pidättäytynyt tuliaseiden käytöstä. Intifadan tarkoitus on pakottaa Israel
neuvottelemaan tosissaan palestiinalaisten itsemääräämisoikeudesta, mutta hallitus on
vastannut vain miehitysvallan kovin ottein.
PLO sen sijaan on tullut paljon pitemmälle Israelia vastaan kuin vielä muutama
vuosi sitten olisi voitu uskoa. Marraskuun 14. päivänä 1988 Palestiinalaisten kansallis-
neuvosto julisti Algerin kokouksessaan miehitetyille alueille perustetuksi oman valtion;
ratkaisua oli helpottanut Jordanian kuningas Hussein, joka oli heinäkuussa luopunut
kaikista vaatimuksistaan Länsirantaan. Tässä yhteydessä PLO myös hyväksyi v:n
1947 jakosuunnitelman ja sanoutui irti terrorismista. Palestiinalaisten korkein poliittinen
elin hyväksyi samalla ensi kertaa Israelin olemassaolo-oikeuden v: 1967 rajojen sisällä
ja täytti näin Yhdysvaltain asettaman neuvotteluehdon. Israelin hallitus torjui rauhan-
tarjouksen ja on entiseen tapaan kieltäytynyt pitämästä yhteyttä PLO:hon. Sen sijaan
miehitettyjen alueiden asuttamista on jatkettu; niillä asuu nyt noin 70-80 000 israelilaista.
Tämä tiukka asenne voi koventaa intifada-palestiinalaisten otteita. Radikaalit pales-
tiinalaiset uhkasivat alkuvuodesta 1989 tarttua aseisiin tyytymättä pelkkään kivien ja
polttopullojen käyttöön. Se johtaisi väistämättä raakuuden lisääntymiseen, sillä pelkästään
miehitetyillä alueilla on palestiinalaisilla hallussaan kymmeniätuhansia tuliaseita. Osan
niistä he ovat saaneet jopa israelilaissotilailta, jotka ovat vaihtaneet niitä rahaan tai
huumeisiin. Vuosina 1983-89 armeija on rekisteröinyt lähes kymmenentuhatta
asevarkautta.
Arabimaat ovat tosin tunnustaneet palestiinalaisvaltion, mutta Palestiinan kansan
toiveet ihmisarvoisesta ja itsenäisestä tulevaisuudesta jäävät vähäisiksi niin kauan kuin
Lähi-idän konfliktiin sekaantuneet osapuolet ajavat lähinnä omia, varsin epämääräisiä
tavoitteitaan
Vastaukset 7
Vanhimmat
No on taas menny puurot ja vellit niinku sekasin.
Tämä nuoliristin laittama kirjoitus on täynnä asia virheitä, niin paljon, että niitä ei enää edes viitsi oikoa, joten koko kirjoitus joutaa roska koppaan ja jättää lukematta.
Onhan siinä myös jonkun verran faktaa, mutta sekoitettu ovelasti valheeseen ja näin saadaan juttu näyttämään siltä, miltä sen kirjoittaja haluaakin sen näyttävän, toisin sanoen valheelta.
Nuoliristi, vaan Nuoliristi2. Faktaahan tuo on mutta sinunkaltaiset sionistiketkut eivät sitä tajua.
.. nythän sinä nimittelet, vaikka olen monta kertaa sanonut, että en ole Juutalainen, nooh ethän sinä kakkonen sitä "tajua". Heh!
Ja ne juttusi "faktat" on täynnä valhetta, että se siitä. :)
Kerro sitten mikä on valhetta ja mikä on totta. Entä mikä on totuus niiden valheiden takana. Voisitko kertoa, kun minä en tiedä?
Turha sanoa valehtelijaksi ilman todisteita. Haluaisin nähdä todisteet...
Selaa ja lueskele huolellisesti minun laittamia kirjoituksia tälle palstalle, niin huomaat todisteet. Useissa juttujen yhteydessä on myös linkki jollekkin sivustoille, joten lue myös ne. :)
Luinhan minä noita kirjoituksia ja nyt ymmärrän. En voi ottaa enää kirjoituksiasi vakavasti, sillä sain sellaisen käsityksen, että olet uskonnollinen fanaatikko. Ei millään pahalla, mutta fanatismi ei tuo maailmaan mitään hyvää. :/
Lukekaa ihmeessä...
Tuo nuoliristin kirjoitus on hyvä esimerkki
siitä kuinka huonosti hoidettu politiikka
(puolin ja toisin), uskonto ja jääräpäisyys
johtaa ikuiseen ristiriitaan mitä ei saa
ratkaistua ihmismielelle järjellisillä keinoilla.
Jos ihmiset osaisivat antaa anteeksi ja
fanaattiset uskovaiset ajattelisivat järjellä
ei rauhansovittelussa olisi ongelmia.