Luonteen piirre vai....?

Kahdeksan vuotias, normaalisti toisella luokalla oleva lapsi. Puhuu kuin ruuneperi, välillä aivan "höpöjä" esim. sepittelee satuja ja tarinoita, suunnittelee ääneen näytelmiä jne. Melko usein liioittelee tai suorasti puhuu totena asioita, joita ei ole sattunut. Kun puheen pysäyttää kysymällä onko tuo nyt aivan totta, lapsi tuntuu joutuvan oikein miettimään, onko kertomansa totta vai sepitelmää. Tosi vilkas mielikuvitus ja suureelliset projektit ja haaveet näkyvät arjessa ja kuuluvat puheissa. Lapsi tykkää määräillä leikeissä aina ja loukkaantuu herkästi, jos muut eivät toimi, kuten hän haluaa. Jos hän satuttaa itsensä, on vika AINA muiden, jopa kalusteiden, muttei koskaan lapsen. Lapsella on ns. lyhytjänteisyyttä, eli jos asiat eivät heti onnistu, hän ei jaksa jatkaa ja keskittyminen herpaantuu tilanteessa kuin tilanteessa herkästi. Koulussa käsityöt ja kuvaamataito sujuvat ja ovat mieluisia. Matematiikka on lapsesta kamalaa ja oppiminen takkuaa. Vapaata tekstiä lapsi kirjoittaa mielellään suurellisien projektiensa yhteydessä, mutta käsiala on todella epäselvää ja kaksoiskonsonantit puuttuvat melko usein ja muutoinkin kirjoitusvirheitä on mielestäni aika paljon (esim. vämppyyri, tytö, pieno). Tykkää tehdä käsillään, mutta silti hosuu kovasti ja jälki on sen mukaista. Lapsi lukee tavuttamatta, mutta hitaasti ja välillä kokonaan pysähdellen. Onko tässä kyse vain mielenkiinnon puutteesta esim. äidinkieltä kohtaan ja puheliaasta luonteesta, vai onkohan syytä miettiä muitakin vaihtoehtoja?