Eräs tarina Äidistä ja kipeästä rakkaudesta.

SolitudesInsignias kirjoitti:

Tarinani on seuraavanlainen ja uskon, että kanssasisaria löytyy paljon, jotka jakavat ehkä osan tarinan sisällöstä. Synnyin tyttönä jetset- henkiseen perheeseen vuonna 1982 jolloin juppeus oli kuuminta hottia ja kaikilla oli mikro ja kännykkä autossa. Omat vanhempani olivat nuoria yrittäjiä. Äitini parturikampaaja ja isäni kaupparatsu, kummatkin menestyneitä ja kauniita. Olin terve lapsi, mutta vuoden päästä huomattiin, ettei kaikki ollutkaan kuten lääkärisetä oli luvannut synntyssairaalassa. Äitini oli ensin surullinen ja huolissaan, mutta se vaihtui kaunaan ja katkeruuteen myöhemmin. Minusta tuli riippakivi, häpeä ja syyttämisenkohde. Isä alkoi pettämään äitiä ja sai pian lehtolapsen yhden hoitonsa kanssa. Äiti pakeni taas pahaaoloaan toisiin miehiin ja pian ero oli vireillä. Tässä vaiheessa äiti oli vakituisessa suhteessa ja raskaana toiselle miehelle. Hän halusi saada sen Terveen Lapsen, jonka hän sitten saikin ja se oli poika,- jota hän oli toivonut minusta. Aikaa kului ja äitini meni naimisiin kyseisen miehen kanssa eikä kuunnellut minua kun sanoin sen olevan huono idea. Olin silloin 9 vuotias. Mielipiteeseeni vaikutti se että mies haukkui minua aina lutkaksi ja kehitysvammaiseksi aina kun äiti oli poissa. Painostava ilmapiiri jatkui häiden jälkeen, kunnes se sai fyysisiä merkkejä. Ensin minua käsiteltiin ravistaen, heiteltiin seiniin ja sitten vasta ruvettiin sänkyhommiin.. Tätä jatkui monta vuotta, jonka aikana yritin keskustella isäni kanssa ja viranomaisten kanssa,- mutta apua ei tullut. Äitini oli hyvä puhumaan ja väitti kaikkea tapahtunutta minun viaksi. Kuljin pyörätuolilla taikka rollaattorilla. Fyysisiämerkkejä väitettiin minun kaatuiluiksi ja kompasteluiksi ja raiskauksiahan ei koskaan ollut,- vain kun omissa mielikuvitusmaailmoissani. Kun äidille nousi syyllisyydentunteita sain tavaroita, kauniita vaatteita ja muuta, silitettiin päätä ja sanottiin että voisitko olla hiljaa ja kertomatta valheita meidän perheestä.. Imago oli siis säilytettävä. Yläasteella olin kavereiden luona lähinnä, en halunnut olla kotona. Tässä vaiheessa perhe oli saanut toisen tyttären. Toista tytärtä kohtaan tunsin itseni suojelevaksi vaikka tiesin, ettei äidinmies koskaan tekisi omalle lapselleen mitään,- minulle vain koska enhän minä ollut minkään arvoinen. Asia meni niin pitkälle, että oman koulun rehtori saattoi minut huostaan lastenkotiin, jossa sain käytyä loppuun kouluni ja olla rauhassa. Yhden kerran äitini kävi puhumassa kanssani ja seurauksena oli se, että hänet heitettiin ulos omanhoitajani toimesta. Hänen sanottavansa oli seuraava: olen liannut hänen maineensa ja tuonut häpeää- tiivistetysti. Lähdin peruskoulun päätyttyä opiskelemaan muualle. Halusin pois kotoa ja kyseisen kaupungin pimeiltä kaduilta. Olin onnellinen, sosiaalinen ja pärjäsin hyvin omillani. Kuitenkin asiat äitini kanssa raastoivat. Soitin kerran kuussa kotiin,- äiti harvoin soitti minulle. Puhelut kestivät max2min jotka päättyivät siihen kun hänellä oli menoa. Siinä ajassa kuitenkin sain täyslaidallisen syyllisyyttä, jota narskuttelin seuraavan kuukauden ajan. Seurustelin, menin naimisiin miehen kanssa, joka ei tietenkään ollut äidille mieleen. Miehen kanssa tuli avioero, koska mies sairastui maanisdebressioon ja viimeisellä maaniskaudella karkasi mopot lopullisesti käsistä. Erehdyin soittamaan äidilleni ja kertomaan asiasta.. Hänen viestinsä oli seuraava;- mitä hemmettiä menit tekemään, et se sut jätti? Noh, ihan hyvä vaan koska nyt saat olla yksin ja sinkkuna. Kultapieni sun pitää ymmärtää, ettei sairaita ihmisiä ole tarkoitettu menemään terveiden kanssa yhteen,- ei kukaan sua jaksa hoitaa taikka olla sun kanssa,- hyväksy se ja rupee elää vaan itelles. Meni aikaa kunnes opin hyväksymään äitini sellaisena kuin hän on. Opin antamaan anteeksi liiankin tehokkaasti ja nöyristelemään. Siitä olen onneksi oppinut pois. Olen oppinut sanomaan takaisin yhtä pahasti, mutta kadun sitä itsekseni sen jälkeen, koska eihän äidilleen voi puhua niin.. Miksi kunnioittaisin ihmistä joka ei sitä ansaitse? Vain sen takia kun on kantanut minua mahassaan 9kk ja kärsinyt synnytyksen? Oikkeuttaako se oikeasti kaikkeen tähän? En ole koskaan tarpeeksi hyvä. Valinnat joita olen tehnyt ovat olleet aina huonoja, miehet joiden kanssa olen seurustellut ovat olleet minulle liian hyviä, koulut joita olen käynyt ovat olleet vääriä ja turhia, työpaikat vähäpätöisiä.. Mutta sisarukseni ovat täydellisiä, koska ovat terveitä ja nuoria.. Äitini täyttää 50 pian, hän ei edelleenkään tajua kuolevaisuuttaan ja tulevaa vanhaa ikää.. Meinaako hän oikeasti että hänen nuoremmat lapsensa hoitavat häntä? Tuskin.. Itse taas näen sen menevän niin, että minun vastuulleni hän joutuu. Onko silloin oikein jos maksan takaisin hänen syntejään minua kohtaan? Olen leikitellyt ajatuksella jos vaan lähtisin pois kokonaan enkä koskaan palaisi. Jos vanhemmat voivat sanoa irti vanhempuutensa lapsistaan, kaipa lapsilla on sama oikeus vanhempiinsa nähden? Miksi meidän pitäisi ottaa vaan se mitä ylhäältä tulee? Jopa raamatussa ja muiden uskontojen pyhissä teksteissä puhutaan, että vanhempien kuuluu myös rakastaa ja kunnioittaa lapsiaan ja se kunnioitus heitä kohtaan on ansaittava. Mikä meidän yhteiskunnassa mättää, kun vanhemmilla on oikeasti näin sokea käsitys kasvattamisesta? Aion sanoa hänen syntymäpäivänään hyvästit muutamaksi vuodeksi taikka niin pitkäksi aikaa kunnes olen saanut vihani puretuksi ja luotua itseni uudelleen toisenlaiseksi ihmiseksi. Hän ei tule muuttumaan, mutta minä muutun. Saapi nähdä miten tulevaisuuden minä ajattelee hänestä silloin.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä