Keskustapuolueen (ent. Maalaisliiton) itsenäisyyden ajan historia voidaan jakaa kolmeen jaksoon. Tämän voi tehdä monella tapaa, mutta mnun käyttämäni jako on aika kronologinen, mikä tosin kuvastaa myös politiikan sisällöllisiä muutoksia peilaten yleisä yhteiskunnan muuttumista.
1) Vuodet 1918-1939
Maalaisliitto perustettiin jo autonomian aikana, noin 1909 Herran aikaa. Itsenäisyyden alkuaika oli Maalaislitton politiikassa kunniakasta aikaa. Maalaisliitto, joka juuret olivat talonpoikaisuudessa ja nuorsuomalaisessa alkiolaisuudessa, ajoi politiikassaan maaseutuväestön ja heikommin toimeentulevan väestönosan etuja. Maalaisliitto lukeutui maltilliseen oikeistoon. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että juuri tämän maltillisen oikeiston toiminnan ansioista kansakunta alkoi eheytyä. Maltillinen oikeisto toimi myös hyvänä tulppana noihin aikoihin vaikuttaneille äärioikeistolaisille voimille. Etelä-Pohjanmaa ei vielä tuolloin ollutkaan Maalaisliiton voimakkainta kannatusaluetta, koska siellä jylläsi nationalistinen äärioikeistolainen Lapuanliike. Tästä Maalaisliitto viisaasti sanoutui irti ja toimi poliittisesti yhteistyössä vasemman siiven maltillisten eli sosiaalidemokraattien kanssa. Myös Edistyspuolue on luettava näihin maltillisiin politiikan tekijöihin.
Maalaisliiton ja sen johtomiehen Kyösti Kallion suuri saavutus oli maareformi. Vuonna 1918 säädettiin torpparilaki ja vuonna 1924 sitä täydentänyt lisämaanhankintalaki Lex Kallio. Maalaisliitto siis ajoi voimakkaasti tuohon aikaan pientilavaltaisuuteen perustuvaa maataloutta. Tämä politiikka pitkälti pelasti Suomen demokratian, kun siihen liittyy myös varsin tukeva laillisuusperiaatteessa pysyminen. Tosin tästä periaatteesta Kallion hallitus lipesi pahoin vuonna 1923, kun se vangitutti työväenpuolueen edustajia, jopa valtiopäivämiehiä näiden lainmukaista koskemattomuutta loukaten. Erityisesti on siis huomattava, että Maalaisliitto ajoi hyvin voimakkaasti oikeiston vastustuksesta huolimatta pienvilejlmiä suosivaa politiikkaa. Tämä linja muuttui nimittäin ratkaisevasti toiseksi sotien jälkeen.
2) Vuodet 1945-1982
Maalaisliitto ei tällä kaudella yleensä ollut maan suurin puolue kannatuksessa, mutta vallankahvassa se oli tänä aikana ylivoimaisesti mahtavin. Tämä johtui siitä, että NL alkoi tukemaan puolueen johtohenkilöä Urho Kekkosta. Kekkonen teki puolestaan Maalaisliitosta itselleen uskollisen käsikassaran, vaikka sellaista aluksi puolueen sisäinenkin oppositio (Kalliokoski, Vennamo, jopa Sukselainen ja Virolainen) vastusti. Kukin vastusti vähän eri näkökulmasta K-linjan tahtopolitiikkaa. Kalliokoski vastusti Kekkosta tämän viinaan ja naisiin menevyyden takia konservatiiviselta arvopohjalta ja NL:n mielistelyn vuoksi. Veikko Vennamo kritisoi Kekkosta tämän yksinvaltiaiden pyrkimysten ja maatalouspoltiikan vuoksi. Puoluessa nimittäin kiisteltiin vahvasti maatalouden suunnasta. K-linja voitti kiistan ja entisestä pientilavaltaisesta maatalouspolitiikasta alettiin siirtyä suuria tiloja ja tehomaataloutta suosivaan suuntaan, jollaista oikeisto oli jo 20-luvulla Maalaisliitolta vaatinut. Eli tässä tehtiin täyskäännös uuteen suuntaan. Tämä merkitsi selkeää siirtymistä oikeammalle pois vähempiosaistan puolustamisesta. Virolaisen ja Kekkosen sukset eivät niin pahasti olleet ristissä, mutta olivat kuitenkin yöpakkashallituksesta lähtien.
Valtakunnan hovipuolue sai 1966 jälkeen SDP:stä oivan liittolaisen. Tämä punamultakauden yhteistyö voimisti hyvivointivaltiopyrkimyksiä ja se oli vahvaa tulonjakopolitiikan aikakautta. Inflaatiota korjattiin devalvaatioilla ja oli lainalla eläjien kultakautta. Kehitysoptimismi oli suurta ja kansakunta vaurastui tänä aikana paljon. Enemmän kuin politikoinnista vaurastuminen oli seurausta teollistumisesta, mutta tulonjakopolitiikalla hdelmiä saatiin jaettua moniin suihin. Työttömyys ei ollut suuri riesa. Maatalouspolitiikan suunnanmuutos tosin aiheutti voimakkaan maaltapaon Ruotsiin ja kaupunkeihin. Kekkosen ohi ei sovittu pienemmästäkään asiasta. Sellaisesta olisi joutunut nimittäin roikkumaan pari päivää hirressä munistaan. Lopulta vain neljä herraa uskalsi sanoa Kekkoselle poikkipuolisen sanan eli Erhnrooth, Junnila ja Vennamo sekä Hesarin pilapiirtäjä Kari visuaalisin keinoin, mutta näkin olivat enemmän tarpeellisia valtakunnan narreja kuin vakavasti otettavia riskejä K-linjalle. Vakavasti otettavan riskin eli asevelisosialistit Kekkonen oli hoitanut jo paljon aiemmin omilla keinoillaan. Maalaisliitto/Kepu oli eräänlainen virkamiesryhmä, Kekkosen käsikassara, jolla oli paljon virkamiesmäistä valtaa. Parlamentarismin irvikuvaahan tämä aikakausi tietenkin ajoittain oli. Mutta siihen vaikuttivat ns. yleiset syyt kuten Johannes Virolainen aikoinaan osuvasti todisti.
3)Vuodesta 1991 eteenpäin
Kolmas vaihe alkoi NL:n romahtamisesta. Oikeastaan jo vähän ennen sitä, kun Mauno Koivisto sai tietää kassakaappisopimuksesta ja pani Harri Holkerin vastavetona muodostamaan sinipunahallituksen. Tähän päättyi keskustalainen yksinvaltius ja siihen liittyvä väyrystely. Ja oikeastaan ensimmäinen suuri takaisku oli Mauno Koiviston valitseminen presidentiksi ohi Ahti Karjalaisen, joka ei pärjännyt edes Keskustan esivaalissa. K-linjalle tämä oli kuolinisku. Iskut Keskustaa vasten eivät loppuneet tähän. NL:n romahdus pudotti puolueen tuolilta. Keskusta ei enää ollutkaan kommunistien (niin kotoisten kuin ennen kaikkea naapurien) ohella se yksi ja ainoa oikea taho määrittäämään Suomen ulkopoliittista linjaa.
Sinipunamiehet alkoivat voimakkaasti ajaa Eurooppapolitiikkaa, johon Keskusta pakon edessä joutui ottamaan myös kantaa. Se oli lähellä hajoittaa koko puolueen. Kaiken lisäksi ja muiden puolueiden onneksi Suomen liitti EU:hun Esko Ahon halitus, jossa ulkoministeri oli MTK-mies Heikki Haavisto. Ninä öinä eivät isännät saaneet oikein unta. 1950-luvulla valittu maatalouspoliittinen linja ajautui kriisistä toiseen ja loppua ei vielä näy. Keskustasta tuli taas tavallinen kuolevainen, joka joutuu hakemaan valtakirjansa kansalta. Valtakunnan käskijä saatiin tällä tavoin taas parlamentarismin ruotuun.
Puolueen meno on aika hapuilevaa. Ei tiedetä oikein mihin suuntaan pyristeltäisiin. Kuvaavalle tälle on se, että pääministeri Vanhanenkin voi esittää samasta asiasta peräkkäisinä päivinä kolme eri kantaa, joista osa toistensa vastakohtia. Puolue haluaisi palata vanhalle linjalleen heikompiosaisten palvelijana, mutta kärsii uskottavuusongelmasta, joka syntyi sotien jälkeen, kun kumarrukset tehtiin vain ökyisäntien suuntaan. kovasti näyttää siltä, että aluepolitiikka ja impivaaralainen asennoituminen tulevat valtaamaan alaa. Puolueesta on ehkä tulossa pohjoisen Suomen edunvalvoja. Rintamalinja muuhun Suomeen kulkee sitä vanhaa vuoden 1918 rintamalinjaa suunnillee noudattaen eli linjalla Pori-Tampere-Heinola-Hamina. Eteläinen Suomi on jatkuvasti vaurastuva omillaan toimeva tuleva ja linjan pohjoinen puoli taas on erilaisten tukien varassa elävää Suomea. Etelä-Suomessa on suuria vaikeuksia ymmärtää Etelä-Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta johdetun puolueen pyrkimyksiä ja tavoitteita. Se on hankalaa siksi, että Keskusta on varannut näille vain maksumiehen roolin.
Eiköhän tässä lähes kaikki olennainen ollutkin.
1) Vuodet 1918-1939
Maalaisliitto perustettiin jo autonomian aikana, noin 1909 Herran aikaa. Itsenäisyyden alkuaika oli Maalaislitton politiikassa kunniakasta aikaa. Maalaisliitto, joka juuret olivat talonpoikaisuudessa ja nuorsuomalaisessa alkiolaisuudessa, ajoi politiikassaan maaseutuväestön ja heikommin toimeentulevan väestönosan etuja. Maalaisliitto lukeutui maltilliseen oikeistoon. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että juuri tämän maltillisen oikeiston toiminnan ansioista kansakunta alkoi eheytyä. Maltillinen oikeisto toimi myös hyvänä tulppana noihin aikoihin vaikuttaneille äärioikeistolaisille voimille. Etelä-Pohjanmaa ei vielä tuolloin ollutkaan Maalaisliiton voimakkainta kannatusaluetta, koska siellä jylläsi nationalistinen äärioikeistolainen Lapuanliike. Tästä Maalaisliitto viisaasti sanoutui irti ja toimi poliittisesti yhteistyössä vasemman siiven maltillisten eli sosiaalidemokraattien kanssa. Myös Edistyspuolue on luettava näihin maltillisiin politiikan tekijöihin.
Maalaisliiton ja sen johtomiehen Kyösti Kallion suuri saavutus oli maareformi. Vuonna 1918 säädettiin torpparilaki ja vuonna 1924 sitä täydentänyt lisämaanhankintalaki Lex Kallio. Maalaisliitto siis ajoi voimakkaasti tuohon aikaan pientilavaltaisuuteen perustuvaa maataloutta. Tämä politiikka pitkälti pelasti Suomen demokratian, kun siihen liittyy myös varsin tukeva laillisuusperiaatteessa pysyminen. Tosin tästä periaatteesta Kallion hallitus lipesi pahoin vuonna 1923, kun se vangitutti työväenpuolueen edustajia, jopa valtiopäivämiehiä näiden lainmukaista koskemattomuutta loukaten. Erityisesti on siis huomattava, että Maalaisliitto ajoi hyvin voimakkaasti oikeiston vastustuksesta huolimatta pienvilejlmiä suosivaa politiikkaa. Tämä linja muuttui nimittäin ratkaisevasti toiseksi sotien jälkeen.
2) Vuodet 1945-1982
Maalaisliitto ei tällä kaudella yleensä ollut maan suurin puolue kannatuksessa, mutta vallankahvassa se oli tänä aikana ylivoimaisesti mahtavin. Tämä johtui siitä, että NL alkoi tukemaan puolueen johtohenkilöä Urho Kekkosta. Kekkonen teki puolestaan Maalaisliitosta itselleen uskollisen käsikassaran, vaikka sellaista aluksi puolueen sisäinenkin oppositio (Kalliokoski, Vennamo, jopa Sukselainen ja Virolainen) vastusti. Kukin vastusti vähän eri näkökulmasta K-linjan tahtopolitiikkaa. Kalliokoski vastusti Kekkosta tämän viinaan ja naisiin menevyyden takia konservatiiviselta arvopohjalta ja NL:n mielistelyn vuoksi. Veikko Vennamo kritisoi Kekkosta tämän yksinvaltiaiden pyrkimysten ja maatalouspoltiikan vuoksi. Puoluessa nimittäin kiisteltiin vahvasti maatalouden suunnasta. K-linja voitti kiistan ja entisestä pientilavaltaisesta maatalouspolitiikasta alettiin siirtyä suuria tiloja ja tehomaataloutta suosivaan suuntaan, jollaista oikeisto oli jo 20-luvulla Maalaisliitolta vaatinut. Eli tässä tehtiin täyskäännös uuteen suuntaan. Tämä merkitsi selkeää siirtymistä oikeammalle pois vähempiosaistan puolustamisesta. Virolaisen ja Kekkosen sukset eivät niin pahasti olleet ristissä, mutta olivat kuitenkin yöpakkashallituksesta lähtien.
Valtakunnan hovipuolue sai 1966 jälkeen SDP:stä oivan liittolaisen. Tämä punamultakauden yhteistyö voimisti hyvivointivaltiopyrkimyksiä ja se oli vahvaa tulonjakopolitiikan aikakautta. Inflaatiota korjattiin devalvaatioilla ja oli lainalla eläjien kultakautta. Kehitysoptimismi oli suurta ja kansakunta vaurastui tänä aikana paljon. Enemmän kuin politikoinnista vaurastuminen oli seurausta teollistumisesta, mutta tulonjakopolitiikalla hdelmiä saatiin jaettua moniin suihin. Työttömyys ei ollut suuri riesa. Maatalouspolitiikan suunnanmuutos tosin aiheutti voimakkaan maaltapaon Ruotsiin ja kaupunkeihin. Kekkosen ohi ei sovittu pienemmästäkään asiasta. Sellaisesta olisi joutunut nimittäin roikkumaan pari päivää hirressä munistaan. Lopulta vain neljä herraa uskalsi sanoa Kekkoselle poikkipuolisen sanan eli Erhnrooth, Junnila ja Vennamo sekä Hesarin pilapiirtäjä Kari visuaalisin keinoin, mutta näkin olivat enemmän tarpeellisia valtakunnan narreja kuin vakavasti otettavia riskejä K-linjalle. Vakavasti otettavan riskin eli asevelisosialistit Kekkonen oli hoitanut jo paljon aiemmin omilla keinoillaan. Maalaisliitto/Kepu oli eräänlainen virkamiesryhmä, Kekkosen käsikassara, jolla oli paljon virkamiesmäistä valtaa. Parlamentarismin irvikuvaahan tämä aikakausi tietenkin ajoittain oli. Mutta siihen vaikuttivat ns. yleiset syyt kuten Johannes Virolainen aikoinaan osuvasti todisti.
3)Vuodesta 1991 eteenpäin
Kolmas vaihe alkoi NL:n romahtamisesta. Oikeastaan jo vähän ennen sitä, kun Mauno Koivisto sai tietää kassakaappisopimuksesta ja pani Harri Holkerin vastavetona muodostamaan sinipunahallituksen. Tähän päättyi keskustalainen yksinvaltius ja siihen liittyvä väyrystely. Ja oikeastaan ensimmäinen suuri takaisku oli Mauno Koiviston valitseminen presidentiksi ohi Ahti Karjalaisen, joka ei pärjännyt edes Keskustan esivaalissa. K-linjalle tämä oli kuolinisku. Iskut Keskustaa vasten eivät loppuneet tähän. NL:n romahdus pudotti puolueen tuolilta. Keskusta ei enää ollutkaan kommunistien (niin kotoisten kuin ennen kaikkea naapurien) ohella se yksi ja ainoa oikea taho määrittäämään Suomen ulkopoliittista linjaa.
Sinipunamiehet alkoivat voimakkaasti ajaa Eurooppapolitiikkaa, johon Keskusta pakon edessä joutui ottamaan myös kantaa. Se oli lähellä hajoittaa koko puolueen. Kaiken lisäksi ja muiden puolueiden onneksi Suomen liitti EU:hun Esko Ahon halitus, jossa ulkoministeri oli MTK-mies Heikki Haavisto. Ninä öinä eivät isännät saaneet oikein unta. 1950-luvulla valittu maatalouspoliittinen linja ajautui kriisistä toiseen ja loppua ei vielä näy. Keskustasta tuli taas tavallinen kuolevainen, joka joutuu hakemaan valtakirjansa kansalta. Valtakunnan käskijä saatiin tällä tavoin taas parlamentarismin ruotuun.
Puolueen meno on aika hapuilevaa. Ei tiedetä oikein mihin suuntaan pyristeltäisiin. Kuvaavalle tälle on se, että pääministeri Vanhanenkin voi esittää samasta asiasta peräkkäisinä päivinä kolme eri kantaa, joista osa toistensa vastakohtia. Puolue haluaisi palata vanhalle linjalleen heikompiosaisten palvelijana, mutta kärsii uskottavuusongelmasta, joka syntyi sotien jälkeen, kun kumarrukset tehtiin vain ökyisäntien suuntaan. kovasti näyttää siltä, että aluepolitiikka ja impivaaralainen asennoituminen tulevat valtaamaan alaa. Puolueesta on ehkä tulossa pohjoisen Suomen edunvalvoja. Rintamalinja muuhun Suomeen kulkee sitä vanhaa vuoden 1918 rintamalinjaa suunnillee noudattaen eli linjalla Pori-Tampere-Heinola-Hamina. Eteläinen Suomi on jatkuvasti vaurastuva omillaan toimeva tuleva ja linjan pohjoinen puoli taas on erilaisten tukien varassa elävää Suomea. Etelä-Suomessa on suuria vaikeuksia ymmärtää Etelä-Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta johdetun puolueen pyrkimyksiä ja tavoitteita. Se on hankalaa siksi, että Keskusta on varannut näille vain maksumiehen roolin.
Eiköhän tässä lähes kaikki olennainen ollutkin.
Vastaukset 41
Vanhimmat
(historian lyhyt oppimäärä)
Ei tuohon ole paljoa muuta lisäämistä kuin
KEPU ON PARAS !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
...kepu on paras kansan kusettaja. Mutta vain seuraaviin vaaleihin asti! Halleluja!!!
Kylläpä luonnehdit hyvin tuon maalaisliitto/kepun vaiheet ja olemuksen kyseisinä ajanjaksoina! Hyvin olet kirjasi lukenut ja myös aikaasi seurannut (ilmeisesti et ole enää aivan poikanen) ja olennaisimman tajunnut. Hieno esitys. Kiitos!
Itsekin jo ihan kohta 70 vuotta eläneenä ja vuosikymmeniä politiikkaa seuranneena ja historiaa harrastaneena en juuri mitään tuosta esityksestäsi muuttaisi. Tuskin kuitenkaan voisin olla korostamatta sosialidemokraattien merkitystä siinä, että Kekkonen ei kommunistien tuella saanut jo 1950-luvun lopulla sellaista valtaa, mihin hän ilmeisesti pyrki mm. edistämällä Neuvostoliiton tuella sosialidemokraattien hajaannusta, ja mieleni tekisi lisätä tuohon Kekkoselle poikkipuolisia sanoja sanoneiden joukkoon myös Väinö Tanner (tosin jo ennen tarkoittamiasi aikoja) ja Kaarlo Pitsinki (joka kyllä sitten joutui puolueessaankin sivuraiteelle).
Ja tuo demarien valtapuolueeksi tulo 1966 suuren vaalivoiton jälkeen ei kyllä heti tehnyt puolueesta Kekkosen uskollista liittolaista, vaikkakin Paasion ja kumppaneiden oli pitkälti sopeuduttava heille vastenmieliseenkin asetelmaan, missä he kuitenkin koko ajan ja onnistuneestikin kantoivat huolta Suomen säilymisestä edes joten kuten länsimaisena demokratiana. Tämä ei tuolloin näkynyt kovin hyvin ulospäin, mutta mm. Mauno Koiviston ja Kalevi Sorsan muistelmat ja Lasse Lehtisen mainio väitöskirja ovat paljon valottaneet demarien pyrkimyksiä ja toimintaa noina aikoina. Sinä varmaan olet kaikki nuo kirjat kyllä lukenut ja tiedät myös nuo asiat, mutta eiväthän ne kuulu tuohon rajaamaasi kepua koskevaan historian lyhyeen oppimäärään, mikä on siis erinomainen esitys, josta vielä kerran kiitokseni!
Näitä neljää, jotka mainitsin, pidän vaarattomina hovinarreina, kansan naurattajina ja vallankäyttäjän tarpeellisina ilkkujina. Asevelisosialistit muodostivat Kekkoselle todellisen uhkatekijän, joita ei voi verrata näihin vaarattomiin.
Koska olet tutustunut Lehtisen väitöskirjaan, tämä historiikki on siinä erinomaisesti kerrottu, joten en lähde yksityiskohtiin.
... noin pitkää kepukaunaista kirjoitusta. Nimimerkin pitäisi hieman tiivistää ja kirjoittaa joskus muutakin kuin haukkua kepua.
Kepu on aina ollut tämän maan johtava puolue lukuunottamatta äskeistä Lipposen kautta. Puolue on ollut usemmiten sossujen kanssa rakentamassa tätä kukoitavaa maata. Nytkin kepu on johtavana puolueena korjaamassa yhdessä vastuullisten sossujen kanssa Lipposen hallitusten jäljiltä pahasti järkkynyttä sosiaalista ja alueellista tasapainoa.
...kirjoituksesta sen virheet ja korjaa ne oikeiksi. Jos osaat - en usko että pystyt asiapohjalta sellaista kirjoittamaan.
Wiljami
Mistä sä Oiva tiedät, että kirjoitus on kepukaunainen, jos et edes viitsi lukea sitä. Taisit sittenkin lukea. Jos olet kuten kaappijuopot, joiden mieltä kielletty hedelmä kuitenkin kutkuttaa. Tai jos sinua tympäiseekin se, että kehaisin Maalaisliittoa pariin kertaan oikein olan takaa. Onhan se saatanallista, jos väärä kirjoittaja kehuu, kun sen kuuluu vain haukkua.
Se nyt on ainakin virhe, että luullahan notta suomea ei tarvitsisi kehittää tasapuolisesti.
Apua apua Seinäjoki Lapua.
Kahlasin kirjoituksesi. Tiedäthän kahlaamisen, lukea sieltä täältä. Totesin homman olevan sinua itseääsi, sitä samaa kepukaunaa.
tyydyit maisteluun. Kovempi tekstin ryypiskely olisi voinutkin mennä päähän ja siitä vasta kova kankkunen olisi tullut.
Eiks se Kankkunen saarnaa jossain aivan muuaalla? Tämä tulkintahan on aivan oivallista!
Tuohon esitykseen tekisin muutamia korjauksia ja täydennyksiä:
- Lapuan Liike ei "jyllännyt" Etelä-Pohjanmaalla niin paljoa, että jylläys olisi tuntunut maalaisliiton kannatuksessa. Kokoomuksen kannatus sen sijaan putosi Etelä-Pohjanmaalla ja Suomen kaupungeissa Lapuan Liikkeen poliittisen perillisen IKL:n myötä.
- Maalaisliitto ajoi välittömästi sodan jälkeen hyvinkin pienviljelyvaltaista politiikkaa, mistä osoituksena muun muassa siirtolaisväen ja rintamamiesten asuttaminen. Vasta 1960-luvun lopulta lähtien keskusta antoi tässä asiassa liikaakin periksi hallituskumppaneilleen sosialidemokraateille.
- Liioittelet keskustan vaikutusvaltaa. Vuodesta 1966 lähtien sosialidemokraatit olivat siirtyneet vastaavaan asemaan kuin keskusta 1950-luvulla. Pääministeri oli enimmäkseen sosialidemokraatti.
- Virkamiesmäistyminen koski kaikkia suuria puolueita. Puolueet erkaantuivat kannattajistaan, minkä seurauksena säädettiin laki puoluetuesta.
- Ay-liikkeen ulkoparlamentaarinen vaikuttaminen Suomen sisäpoliittisiin kysymyksiin olisi ollut syytä noteerata Kekkosen ohella.
- Suomen ulkopoliittinen linja on määritelty koko ajana varsin hyvässä sovussa kaikkien puolueiden ja niiden kannattajien kesken. Vasta liittyminen Euroopan Unioniin jakoi kansan hetkeksi kahtia, mutta ei puolueiden väliltä vaan kunkin puolueen sisältä.
- Aluepolitiikka oli keskustan politiikan keskeisimpiä osa-alueita viimeistään 1970-luvulla, nykyisin puolueen kannanotot siihen ovat pikemminkin tylsistyneet.
Mutta vain pariin kohtaan, ettei mene maratoniksi.
Maalaisliiton pienviljelyvaltaisuuden suosiminen näkyi sodan jälkeen siirtoväestön asutustoiminnan yhteydessä. Kunnia tästä kuuluu paljolti Veikko Vennamolle. Hänen työtään ei Maalaisliitossa kylläkään vrauksettomasti hyväksytty, koska pelättiin uutta maareformia, joka jakaisi taas peltoalueita uudelle väelle. 50-luvulla tehtiinkin sitten täyskäännös pienviljelyvaltaisuuden suosimisessa, mikä johti Veikko Vennamon eroon puolueesta. Vennamo ajoi tarmokkaasti edelleen pienviljelymallia Suomeen ja täytyy sanoa, että erittäin hyvin perustein. Sosiaalidemokraateilla ei ollut mitään erityisiä pyrkimyksiä maatalouden rakenteen suhteen. Ainoa mitä demarit vastustivat olivat jatkuvasti kohonnutta maataloustukea ja sen uusia muotoja, joiden keksimiselle mielikuvituskaan ei näyttänyt asettavan rajoja.
EU ei jakanut muita puolueita kuin Keskustan kahtia. Demarit ja Kokoomus sekä Vihreät olivat varsin yhteneväisesti EU:n kannalla. Vasemmistoliitto kyllä epäröi. Samoin RKP:n maataloussiipi. No, ehkä Kokoomuksessakin tämä mainittu vähemmistö.
Muilta osin vielä se, että käsittelin vain Maalaisliitto-Keskustan historiaa, en muita puolueita.
EU-kansanäänestys oli hyvin tasainen juuri siksi, että liittymisen vastustajia ja kannattajia oli joka puolueessa, erityisesti suurissa.
Tilastokeskus teki tuostakin vaalista analyysin, joka julkaistiin äänestyksen jälkeen. Netistä sitä ei kylläkään taida äänestyksen ajankohdan vuoksi löytyä.
Kansanäänestyksessä ei kysytty puoluekantaa. On tietysti selvää, että vastustajia löytyi joka puolueen kannattajista, koska äänestystulos oli varsin tasainen.
Kokonaan toinen asia on se, miten puolueet suhtautuivat asiaan. Näistä vain Keskusta kriisiytyi asian vuoksi. Täytyy muistaa, että kansanäänestyksessä kysyttiin vai puolesta tai vastaan. Ei kysytty paljonko puolesta tai vastaan. Ja tässä se ratkaiseva ero ehkä tulikin. Joillakin tahoilla EU:hun liittymisen puoltaminen ylitti kipukynnyksen ja toisissa taas toinsenlainen tulos ei nyt niin kovin suuri asia ollut. Tästä kertoo jotain sekin, että myös jälkeenpäin Kokoomus ja SDP ovat suhtautuneet varauksettoman myönteisesti EU:hun eivätkä kannattajat ole tällaista asennetta suinkaan protestoineet. Keskustassa asia on taas maatalouden ja aluetukien vuoksi edelleen ajankohtainen ja kipeä. Siitä kertoo paljon sekin, että esim. tällä palstalla Satakunnan miehet hakevat vimmaisesti syypäitä 141.tukikömmähdykseen vaatien jopa EU-liittymispäätöksen mitätöimistä.
Mielipidepankin "Historian lyhyt oppimäärä" sisältää hyvin tarkoitushakuisia päätelmiä.
Samalla menetelmällä marxilainen historiankirjoitus päätyi monesti varsin yllättäviin lopputuloksiin menneistä tapahtumista. -Kuten Mannerheimiläis-Tannerilaisen fasistikoplan aiheutettua Talvisodan ammuttuaan provosoivat Mainilan laukaukset ystävällismielistä Neuvostoliittoa vastaan.
>Kuten Mannerheimiläis-Tannerilaisen fasistikoplan aiheutettua Talvisodan ammuttuaan provosoivat Mainilan laukaukset ystävällismielistä Neuvostoliittoa vastaan.<
Mutta eikös tuo ole lähes sitä, mitä tälläkin saitilla monet kepulaiset esittävät mm. tuomitessaan Tannerin suuren esikuvansa Urho Kekkosen tavoin?
Tämän aasinsillan kautta asiaan, joka varsinaisesti on mielessäni:
Aleksanteri-instituutin (Venäjäntutkimuslaitoksen) johtaja Markku Kivinen esiintyi juuri äsken tv 1:n a-talkissa. Hän vertasi Venäjän tämänhetkistä tilannetta tilanteeseen 1930-luvun alun Saksassa, mikä nosti Hitlerin valtaan. Hän piti Venäjän tilannetta – kommunismin romahtamisen jälkeistä laman syvyyttä ja edelleen vallitsevaa kansan ylivoimaisen enemmistön köyhyyttä – jopa paljon pahempana kuin Saksassa tuolloin.
Kivinen ei toki pitänyt Putinia Hitlerin venäläisenä inkarnaationa, mutta juuri muuhunkaan tulokseen hänen ajatuksistaan ei katsoja voinut tulla. Putinillahan on jo lähes sama diktatorinen valta, minkä Hitler sai vasta 1934 syrjäytettyään hänet 1933 päämisteriksi nimittäneen presidentin, marsalkka Hindenburgin.
Kivinen kertoi Venäjän tiedotusvälineiden uutisoineen pääministeri Kasjanovin erottamista mm. otsikoin ”Putin osoitti tahtonsa”, ”Putin näytti voimansa”, ja ”Putin poistui tatamilta voittajana”. Tuohan tietysti kertoo siitä, että tiedotusvälineet ovat täysin Putinin hallinnassa. Siellä ei todellakaan ole ”Erkon media” sotkemassa ”oikiaa tietoa”! Kylläpä tulevat elävästi mieleen Repo-radion ajat meillä! Ja annetaanhan tälläkin saitilla jo Vanhasestakin aivan noiden venäläislehtien otsikoiden kaltaisia lausumia.
Miksiköhän nämä meidän ”porvarillis-liberaalisen” kepumme kannattajat asennoituvat edelleen kuin olisivat osa tuota itänaapuriamme ja miksiköhän toisaalta sosialistiset demarit orientoituvat tuonne länteen ja vapaaseen maailmaan päin? Olisiko vastaus se, että demarit historiansa perusteella ja nimensäkin mukaisesti arvostavat demokratiaa, minkä arvostuksen Kekkosen onnistui täysin kitkemään maalaisliitto/keskustasta?
Kerro nyt ihmeessä, mitä nämä tarkoitushakuiset päätelmät ovat. Onko kenties siinä, että pidin Maalaisliiton maltillista politiikkaa torppakysymyksen hoitamisessa Suomen pelastuksena ja ensiaskeleena kansan eheytymisessä tarkoitushakuista. Tai se, että Keskusta oli yhdessä demarien kanssa rakentamassa määrätietoisesti hyvinvointivaltio-Suomea sitten, kun näiden yhteistyö kävi mahdolliseksi.
Minua kiinnostaa erityisesti Maalaisliiton maatalouspoltiikka, koska sillä on ollut käänteentekeviä vaiktuksia suomalaisessa yhteiskunnassa. Pienviljelyä suosivia linja eheytti kansan ja sopi Suomen oloihin. 1950-luvulla tehty suunnanmuutos taas johti maatalouden kukoistamiseen, tosin veronmaksajien tuella, ja sitten kriisiytymiseen, kun veronmaksajat keksivät EU:n. Yhteiskunnallisesti on merkittävää, että 50-luvulla otettu uusi valikoiva suunta autioitti maaseudun.
V-91 jälkeiset tapahtuma kuvaukset olivat retorisia, puoluepoliittisia väitteitä.Tulee mieleen syysmarkkinoiden helppoheikki.
Panee epäilemään kirjoittajan motiiveja muiltakin osin.
70- luvun olennainen vaaratekijä Suomen itsenäisyyden kannalta oli punaisten sossujen liehakointi Neuvostoliiton suuntaan. Sosialismin ytimeen pyrki muiden samanmielisten rinnalla innokkaasti Paavo Lipponen, vastustamalla Kekkosen pyrkimyksiä liittää Suomi Länsieuroopan vapaakauppaliittoihin.
Kekkonen piti sossu nulikat aisoissa.
Mielipidepankki voisi tiivistää sanottaansa, mutta riittävätkö taidolliset resurssit siihen.
yksi korjaus juttuun. Maalaisliitto on peustettu 1906. Keskusta juhlii 100-vuotistaivaltaan puoluekokouksessaan vuonna 2006 Oulussa.
Minulla kuutonen kupsahti väärinpäin. Mutta myös vuotta 1908 voisi pitää puolueen perustamisvuotena, sillä silloin yhdistyivät kaksi erillistä maalaisliittoa. Tästä on Keskustan sivuilla, historiaosuudessa lyhyt selvitys.
Kekkonen siis käytti usein perustuslain presidentille suomaa valtaa. Kuitenkin presidentinvaalikausi on vain 6 vuotta. Virkaan olisi saatu valittua myös muitakin henkilöitä, jos niin olisi haluttu tai katsottu tarpeelliseksi.
Ilmeisesti ainoa poliitikko, jolla siihen aikaan oli 'munaa' toimia Neuvostoliiton kanssa ilman, ettei Suomelle olisi käynyt vaikkapa Tsekkoslovakiat oli juuri Kekkonen.
tämän historiikin.
Munaa nimittäin oli ja sitä oli Kekkosen mielestä vähän liikaakin 60-luvun alkupuolelle asti (vuoteen 1962). Suunnillee tuohon saakka meillä vaikutti nimittäin SDP:ssä asevelisosialisteiksi kutsuttu rintama, joita myös tannerilaisiksi nimitettiin. Väinö Leskinen oli liikkeen aktiivinen johtohahmo, kun Tanner itse istui vankityrmässä. Muita olivat mm. Sapeli Simonen, Unto Varjonen, Kaarlo Pitsinki. Tämä joukko muodosti demareissa jopa selkeän enemmistön noihin aikoihin. Tämä porukka jatkoi siitä, mistä rintamalla jouduttiin luopumaan. Se siirtyi aseellisesta kommunismin vastustamisesta sen poliittiseen vastustamiseen. Tämä ryhmä oli Kekkosen päävastustaja. Hilkulla myös oli, ettei Suomessa olisi alettu myös hallita näiden asevelisosialistien periaatteilla. Nimittäin vuoden 1956 presidentin vaaleissa vain yksi ääni erotti K.A. Fargerholmin valinnan. Fagerholm oli itse kylläkin vasemmistolaisempi sosiaalidemokraatti kuin tannerilaiset. Nimenomaan Tshekkoslovakian tietä vastustivat juuri nämä. CIA rahoitti SDP:tä ja pani toivonsa siihen juuri tämän ominaispiirteen takia. Kekkosen lisäksi venäläiste karsastivat tätä porukkaa kaikkein eniten.
Kekkonen käytti paitsi perustuslain suomaa valtaa usein, myös sen ylitse menevää valtaa. Hän runnasi hallituksia ja määräsi yksittäisiä ministereitä myöten, ketkä olivat soveliaita hallitukseen. Martti Miettusen pääministerikausilla voi sanoa, että käytännössä Kekkonen oli samalla kertaa sekä presidenttinä että pääministerinä. Siksi kai hän valitsi niin yhdennäköisen mutta pienikokoisemman kaljupään.
Presidentinvaalit olivat tuolloin melkoisia farsseja. Vuoden 1962 vaaleissa Honka-litto kaatui NL:n näyttävään välintuloon, jonka jälkeen ei käytännössä ollut kuin yksi ehdokas. Vuoden 1968 vaaleissa Kekkonen koki suuren nöyryytyksen, kun täysin marginaalisiksi arvioideut vastaehdokkaat keräsivät peräti kolmanneksen Kekkosvastaisista protestiäänistä. Vuonna 1974 Kekkonen ei suostunut enää asettumaan edellisen kerran nöyryytyksen vuoksi ehdokkaaksi, joten hänet piti valita poikkeuksettomissa oloissa poikeuslailla presidentiksi. Seuravat vaalit kärsivät jälleen vastaehdokkaan puuttumisesta. Vuodesta 1962 oli opittu, ettei Kekkonen on pienempi paha kuin venäläisten väliintulot. Ja siinä vaiheessa hän oli jo niin vanha, että puolueissa alettiin jo käydä seuraavia vaaleja. Tshekkoslovakian tien sijaan Suomi valitsi Kekkoslovakian.
Kyllähän Kekkonen tietysti piti Suomen puolia. Se että muut eivät tähän kyenneet johtui siitä, että NL oli suonut tämän mandaatin yksinomaan Kekkoselle. Kekkonen oli samalla kertaa Suomen presidentti ja Venäjän kenraalikuvernööri Suomessa. Vain hänellä oli ikään kuin paavillinen valta sitoa ja päästää.
...ehkä voi sanoa.
Minulle oli yllätys se kuva Kekkosesta, minkä Lehtinen tahtomattaan tai ei antoi Kekkosesta.
Se nimittäin oli erittäin positiivinen ja varman monin tavoin totta.
...sittenkään voi aivan noin sanoa. Mutta ei Lehtinen tietenkään pyri mitenkään parjaamaan Kekkosta, ei se kävisi päinsäkään väitöskirjassa ja ei kai Lehtisellä ole siihen tarvetta tai haluakaan. Joka tapauksessa Lehtisen Kekkosesta antama kuva on paljon oikeampi kuin esim. Juhani Suomen antama. Varmaan ylivertainen pelimies Kekkonen herätti pelimies Lehtisessä ihailuakin.
Lehtinen ei liion pelännyt Kekkosta kuten monet muut. Hänen ei tarvinnut, sillä hän oli tuolloin vielä niin nuori ja kauempana Kekkosesta, joten Kekkonen ei kokenut häntä kilpailijakseen, kuten kaikkia vähän korkeammalle ja häntä lähemmäs päässeitä. Varsinkin kepulaisia Kekkonen suoraan sanoen simputti säälimättömästi, ja ihmisenä herkkä Ahti Karjalainen ei sitä kestänyt, vaan seuraukset hänen kohdallaan olivat kohtalokkaat ja tunnetut.
Onhan se toki myönnettävä, että olihan Kekkonen varmaan sisimmässään ihan isänmaallinen suomalainen - ei kai vapaaehtoinen palvelus vapaussodassa valkoisten puolella ja kaksikymmentä vuotta jopa kiihkoisänmaallisena poliitikkona ja AKS:n jäsenenä hänestä ollut voinut tyystin kadota - mutta hänen henkilökohtainen kunnianhimonsa ja pyrkynsä oli vielä hänen isänmaallisuuttaan voimakkaampi tekijä, mikä sai hänet luopumaan entisistä ihanteistaan ja jotenkin myymään itsensä Neuvostoliiton asianajajaksi. Kaikkia syitä tähän ei vielä tiedetä. Ehkä Neuvostoliitto kiristi Kekkosta jollakin.
Kekkonen oli joka tapauksessa puun ja kuoren välissä siten, että hänen toimintavapautensa oli hyvin rajoitettu. Jos Fagerholm olisi voittanut Kekkosen 1956 vaaleissa, hän olisi toiminut presidenttinä toisin ja Suomi ei olisi "suomettunut" eikä joutunut Neuvostoliiton romahtaessa Euroopan syvimpään lamaan 25 %:n ulkomaankaupastamme loppuessa laakista. Kyllä nämä asiat hyvin tulevat esille Lehtisen väitöskirjasta.
Hyvä, että Sinäkin muistuttelet noiden asevelisosialistien merkityksestä. Sitä minäkin olen yrittänyt silloin tällöin tehdä ja arvostustani heitä kohtaan ja heidän muistonsa kunnioittamista haluan osoittaa tällä nimimerkilläni.
Surullista vain on, että nuo miehet, jotka 1940-luvun lopun "vaaran vuosina" pelastivat Suomen Tsekkoslovakian, Unkarin ja muiden "satelliittien" kohtalolta leimattiin Kekkosen lähes 30-vuotisena kautena lähes rikollisiksi ja heidän tekonsa ja merkityksensä mitätöitiin vaikenemalla niin, että lopulta monet demaritkaan eivät heitä enää muistaneet.
Tuo, mitä sanot Kekkosen vallankäytöstä, johon todella kuuluivat itsevaltaiset hallitusten "runnaamiset" (muodostamiset) kuten kaatamisetkin, kyllä varmasti koettelivat ja ylittivätkin presidentin tuolloistenkin valtaoikeuksien rajoja. Miksi me hyväksyimme sellaisen? Sitä samaa tapahtuu parhaillaan Venäjällä. Miksi siellä se hyväksytään? Miltä tuo Venäjällä tapahtuva meistä nyt näyttää? Samalta näytti 1960-70 lukujen Suomi vapaiden länsimaiden silmissä. Onko todella syytä ylpeillä tuosta ajasta?!!
Todennäköisyyslaskenta osoittaa myös muita hyviä puolia kuin sen, että Suomeen ei olisi tullut syvää lamaa Neukkalan hajoamisen jälkeen. Todennäköisyyslaskennalla viittaan Neukkuvaltion naapureiden kohtaloon, erityisesti pienten maiden.
Tässäpä niitä muita hyviä puolia.
1. Suomen ja Neuvostoliiton välille ei olisi muodostunut jyrkkää elintasorajaa
2. Suomi olisi monikulttuurisempi, väestöstä noin 30 % olisi venäläisiä.
3. Viina olisi halvempaa ja tupakka myös.
4. Metsiemme marjat ja sienet tulisivat tarkemmin kerätyiksi
5. Suomi eläisi ennennäkemättömän nousukauden aikaa Neuvostoliiton hajottua, saavuttaisimme Viron 20 vuoden kuluessa.
6.Maatilat olisivat EU-kokoisia liittyessämme EU-hun.
7. Venäjän kieltä osattaisiin paremmin kuin nykyään, Ruotsin taito olisi rappeutunut.
8. Autot olisivat halvempia, loistoautoja näkyisi katukuvassa enemmän, eivätkä kadut olisi niin ruuhkaisia.
'Miksi me hyväksyimme sellaisen?'
-parempi olisi ehkä kysyä, että miksi muut puolueet hyväksyivät aikoinaan sellaista? Niinpä miksipä? Jos nykyään tapahtuisi vastaavaa, takana on aina jotenkin rahallinen hyöty tai valtapyrkimykset. Suomen kohtalo ei oikeastaan kiinnosta enää ketään, kunhan vain oma varallisuus tai valta kasvaa.
Kyllä tuohon aikaan ainoa (ja oikea?) pelko oli Neuvostoliitto. Kekkonen oli siinä takuumiehenä ja osaavana välikätenä, muuten Suomesta olisi tullut uusi Tsekkoslovakia. Jos neukut eivät olisi luottaneet Kekkoseen, he olisivat varmistaneet turvallisuutensa kuten tsekeille kävi.
Kukahan muu olisi mielestänne pystynyt samaan? Siis siten, ettei olisi vielä tarvinnut käydä muutamaa sotaa lisää. Jotkuthan ihannoivat yhä vielä pilvilinnoissaan Suur-Suomi aatetta.
Miltähän tuntuisi olla nyt vaikka Unkarin kaltainen maa Suomen nykytilanteeseen verrattuna?
Kekkonen ei enää ollut vallassa tuolloin Neukkulan romahtaessa. Koivisto oli ollut jo 10 vuotta. Eihän siinä ajassa Koivisto tietenkään vielä ehtinyt mitään muuttamaan, mutta ehtihän hän sentään vapautta rikolliset vankiloista ja Holkerin kanssa hassaamaan vuosikausien aikana Suomeen keräänyneet 'ylimääräiset' rahat ympäri maailmaa.
NESTEkin oli vielä tuohon Koiviston aikoihin merkittävä yritys Suomen mittakaavassa. Tytäryhtiöitä ympäri maailamaa. Kuka vielä muistaa ?
...vaikea laji, Terttu; älä yritä sitä, jos et ole siinä vahvoilla!
>>Todennäköisyyslaskenta osoittaa myös muita hyviä puolia kuin sen, että Suomeen ei olisi tullut syvää lamaa Neukkalan hajoamisen jälkeen. Todennäköisyyslaskennalla viittaan Neukkuvaltion naapureiden kohtaloon, erityisesti pienten maiden.
Tässäpä niitä muita hyviä puolia.
1. Suomen ja Neuvostoliiton välille ei olisi muodostunut jyrkkää elintasorajaa
2. Suomi olisi monikulttuurisempi, väestöstä noin 30 % olisi venäläisiä.
3. Viina olisi halvempaa ja tupakka myös.
4. Metsiemme marjat ja sienet tulisivat tarkemmin kerätyiksi
5. Suomi eläisi ennennäkemättömän nousukauden aikaa Neuvostoliiton hajottua, saavuttaisimme Viron 20 vuoden kuluessa.
6.Maatilat olisivat EU-kokoisia liittyessämme EU-hun.
7. Venäjän kieltä osattaisiin paremmin kuin nykyään, Ruotsin taito olisi rappeutunut.
8. Autot olisivat halvempia, loistoautoja näkyisi katukuvassa enemmän, eivätkä kadut olisi niin ruuhkaisia.
...naapuri meillä onkaan! Senhän osoitat Sinäkin, kun sen pelko tulee ensimmäiseksi mieleesi!
>>Kyllä tuohon aikaan ainoa (ja oikea?) pelko oli Neuvostoliitto. Kekkonen oli siinä takuumiehenä ja osaavana välikätenä, muuten Suomesta olisi tullut uusi Tsekkoslovakia. Jos neukut eivät olisi luottaneet Kekkoseen, he olisivat varmistaneet turvallisuutensa kuten tsekeille kävi. >Kukahan muu olisi mielestänne pystynyt samaan? Siis siten, ettei olisi vielä tarvinnut käydä muutamaa sotaa lisää. Jotkuthan ihannoivat yhä vielä pilvilinnoissaan Suur-Suomi aatetta.>Miltähän tuntuisi olla nyt vaikka Unkarin kaltainen maa Suomen nykytilanteeseen verrattuna?
Aika paljon amanlainen kuin tsaarin aikaankin luulisin. Silloin tsaarin aikaan suomalainen älymystö kävi Pietarissa sisistämäss itseään. Ja piti sitä oikein kunnia asianaan. Eikä sinä mitään.
Mutta, en ymmärrä jos olemme rajanaapureita yhden maailman suurimman valtion kanssa, miksi emme saisi olla missään tekemisisssä sen kanssa? Tilanteen voisi kääntää myös toisinpäin. Jos Venäjä päättäisikin vaikkapa, että ei halua olla missään tekemisisssä meidän kanssamme ja haluaisi, että muidenkin valtioiden pitäisi boikotoida meitä kuten USAn kuubalaisia niin kumpi voittaisi? Jos maailmanlaajuiset suuryhtiöt päättäisivät niin Venäjä. Venäjällä on 'ehkä' hiukan enemmän resursseja käydä kauppaa kuin Suomella. USAlla on ne suuryhtiöt ja valta myös NATOssa.
Kommunismikin on oikeastaan vain täydelliseksi muuttunutta kapitalismia. Jokaisen kapitalistin toivehan on monopoliasema. Ja monopolejahan neukkulassa oli.
Mielipidepankki on miellyttävän asiallinen ja kriittinen Keskustapuolueen historiaa käsitellessään. Analyysi pitänee suurilta linjoiltaan paikkaansa, lähellä nykyhetkeä se tietenkään ei voi olla tarkka, kun riittävää etäisyyttä tapahtumiin ei ole vielä tullut.
Mutta miksi nimimerkki "asevelisosialisti" näkyy olevan yllättäen kehumassa ja puolustelemassa tätä Mielipidepankin asiallista avausta? Hän kun itse ei kykene muuhun kuin sinisilmäiseen (vai pitäisikö sanoa puna-) demarikehuun ja kaunaiseen kepuvihaan. Ehkä hän ei ymmärtänyt lukemaansa.
...että olet kehut mielipidepankin esitystä asiallisksi! Sitä se on, myös minun mielestäni. Kuinka ja millä perusteella Sinä sen muka kyseenalaistat?
>Maalaisliitto ei tällä kaudella yleensä ollut maan suurin puolue kannatuksessa, mutta vallankahvassa se oli tänä aikana ylivoimaisesti mahtavin. Tämä johtui siitä, että NL alkoi tukemaan puolueen johtohenkilöä Urho Kekkosta. Kekkonen teki puolestaan Maalaisliitosta itselleen uskollisen käsikassaran, vaikka sellaista aluksi puolueen sisäinenkin oppositio (Kalliokoski, Vennamo, jopa Sukselainen ja Virolainen) vastusti. Kukin vastusti vähän eri näkökulmasta K-linjan tahtopolitiikkaa. Kalliokoski vastusti Kekkosta tämän viinaan ja naisiin menevyyden takia konservatiiviselta arvopohjalta ja NL:n mielistelyn vuoksi.<
Minä olen aivan samaa mieltä, hyvä, jos Sinäkin olet!
> Kekkosen ohi ei sovittu pienemmästäkään asiasta. Sellaisesta olisi joutunut nimittäin roikkumaan pari päivää hirressä munistaan. Lopulta vain neljä herraa uskalsi sanoa Kekkoselle poikkipuolisen sanan eli Erhnrooth, Junnila ja Vennamo sekä Hesarin pilapiirtäjä Kari visuaalisin keinoin, mutta näkin olivat enemmän tarpeellisia valtakunnan narreja kuin vakavasti otettavia riskejä K-linjalle. Vakavasti otettavan riskin eli asevelisosialistit Kekkonen oli hoitanut jo paljon aiemmin omilla keinoillaan.<
Edelleen kuin minun suustani. Hyvä, että Sinäkin kiität mielipidepankkia asiallisuudesta, sillä sitä hän todella on.
> Kolmas vaihe alkoi NL:n romahtamisesta. Oikeastaan jo vähän ennen sitä, kun Mauno Koivisto sai tietää kassakaappisopimuksesta ja pani Harri Holkerin vastavetona muodostamaan sinipunahallituksen. Tähän päättyi keskustalainen yksinvaltius ja siihen liittyvä väyrystely. Ja oikeastaan ensimmäinen suuri takaisku oli Mauno Koiviston valitseminen presidentiksi ohi Ahti Karjalaisen, joka ei pärjännyt edes Keskustan esivaalissa. K-linjalle tämä oli kuolinisku. Iskut Keskustaa vasten eivät loppuneet tähän. NL:n romahdus pudotti puolueen tuolilta. Keskusta ei enää ollutkaan kommunistien (niin kotoisten kuin ennen kaikkea naapurien) ohella se yksi ja ainoa oikea taho määrittäämään Suomen ulkopoliittista linjaa. <
Sen kun vain paranee oikea näkemys, mitä Sinäkin nyt siis tuet!
> Sinipunamiehet alkoivat voimakkaasti ajaa Eurooppapolitiikkaa, johon Keskusta pakon edessä joutui ottamaan myös kantaa. Se oli lähellä hajoittaa koko puolueen. Kaiken lisäksi ja muiden puolueiden onneksi Suomen liitti EU:hun Esko Ahon halitus, jossa ulkoministeri oli MTK-mies Heikki Haavisto. Niinä öinä eivät isännät saaneet oikein unta. 1950-luvulla valittu maatalouspoliittinen linja ajautui kriisistä toiseen ja loppua ei vielä näy. Keskustasta tuli taas tavallinen kuolevainen, joka joutuu hakemaan valtakirjansa kansalta. Valtakunnan käskijä saatiin tällä tavoin taas parlamentarismin ruotuun. <
Olemme kai edelleen samoilla linjoilla, olemmehan?
> Puolueen meno on aika hapuilevaa. Ei tiedetä oikein mihin suuntaan pyristeltäisiin. Kuvaavalle tälle on se, että pääministeri Vanhanenkin voi esittää samasta asiasta peräkkäisinä päivinä kolme eri kantaa, joista osa toistensa vastakohtia.<
Ja myös tuo mielipidepankin käsitys tämän päivän kepusta on kuin minun omani, ja nyt siis myös Sinun käsityksesi, Terttu, kun toteat:
>>Mielipidepankki on miellyttävän asiallinen ja kriittinen Keskustapuolueen historiaa käsitellessään. Analyysi pitänee suurilta linjoiltaan paikkaansa, lähellä nykyhetkeä se tietenkään ei voi olla tarkka, kun riittävää etäisyyttä tapahtumiin ei ole vielä tullut. >Mutta miksi nimimerkki "asevelisosialisti" näkyy olevan yllättäen kehumassa ja puolustelemassa tätä Mielipidepankin asiallista avausta? Hän kun itse ei kykene muuhun kuin sinisilmäiseen (vai pitäisikö sanoa puna-) demarikehuun ja kaunaiseen kepuvihaan. Ehkä hän ei ymmärtänyt lukemaansa.
Kun toi sun nikkis viittais jotenkin mielipiteeseen, niin ihan vaan aattelin tarkistaa. Kenenkähän mielipiteistä oli kysymys ?
Minä ihan oikeesti aattelin että ne olivat poimintoja Lehtisen väitöskirjasta jossa ne on esitetty faktoina... Se, että missä määrin ne ovat sitä, on sitten varmaan se mielipidekysymys.
Minä olen lukenut Lehtisen väitöskirjan, kannesta kanteen. Mutta minulla on erittäin vahva epäily, että sinä et ole sitä lukenut. Ainakin siinä painoksessa ja versiossa, jonka minä luin käsiteltiin SDP:n ja Kekkosen suhdetta ja tuon tarkastelun alkupiste ajoittuu sotavuosien alkuun ja päättyy 1980-lvun alkuun. Eli se kattaa vain kolmasosan siitä ajasta, jota minä tarkastelen. Lisäksi väitöskirjassa ei paneuduta Kekustan historiikkiin, vaan SDP:n, joka on eri puolue. Miten on silloin mahdollista, että kyse voisi olla Lasse Lehtisen mielipiteestä. Voi hän toki olla samaa mieltä kanssani, viisas kaveri kun on.
Väitöskirjassa esitetyt asiat eivät ole mielipiteitä, vaan faktoja. Sellaista väitöskirjaa ei voi hyväksyä väitöskirjaksi, joka perustuu keksittyihin asioihin tai mielipiteisiin. Lehtisen väitöskirja on hyväksytty. Siinä on käytetty runsaslukuisesti lähteitä ja viitattu myös niihin perusteeksi esitetyille teeseille. Lehtisen väitöskirjalla on myös toisenlaiset ansiot. Se on kirjoitettuna tekstinä äärettömän lukijaystävällinen. Teksti on hyvin soljuvaa, loogista ja selkokielistä.
Eiköhän se ollut vähän niin ja näin sen hyväksymisen kanssa.
Johtopäätöksiä sävytti poliittinen tarkoituksen mukaisuus.
En ole julkisuudessa havainnut, että kukaan muu kuin Juhani Suomi olisi asettanut väitöskirjan hyväksymistä vastaan. Hän ei ollut päättämästä asiassa. Ei ehkä ole kovin suuri ihme, ettei Juhani Suomi väitöskirjaa kovin hyvänä pidä, siinä kun aika monasti polemisoidaan Suomen omia kirjoituksia, sanoisinko hyvin lukijaystävällisellä tavalla.
Mikähän mahtoi olla se poliittinen tarkoituksenmukaisuus, joka sävytti johtopäätöksiä. Mitä Lehtinen mielestäsin tavoitteli, kun näin väität? Mikä on se poliittinen hyöty, jonka joku tästä sai tai kuka kärsi?
..sellaista se on. En minä yhtään ihmettele jos väitöskirjan sisältö jää epäselväksi, kun näyttää tälläisen lyhyehkön kirjoitelman ymmärtäminenkin tuottavan vaikeuksia. Sehän oli kysymys..."kenen mielipide mahtoi olla" eikä suinkaan väite että "Lehtisen mielipide". Siinä se väitöskirjasta käy Lassen väitöskirja, kuin moni muukin teos... Tosin, aivan oikein, en ole sitä lukenut kannesta kanteen...ainoastaan lyhyen referaatin. Sen sijaan monia muita väitöskirjoja olen lukenut...milloin missäkin tarkoituksessa.
se onkin niin, ettet enää illalla muista mitä aamulla kirjoitit. Muistukseksi vaan, että aamulla luulit mielipiteeni olevan Lehtisen kirjasta, jossa ne on esitetty faktoina. Ja minä taas siihen, että Lehtisen faktat ja minun kirjoitukseni eivät asiallisti ja ajallisesti kata läheskään toisiaan, jonka vuoksi niitä ei pidä sekoittaa. Tämä ei ole mielipidekysymys, vaan ihan fakta, jos lukee kirjoitukseni ja vertaa sitä Lehtisen kirjaan.