Kolme väriä: Sininen

Kauan sitten 20. vuosisadalla eli kaukaisessa maassa, Puolassa, mies jolla oli vaikea nimi: Krzysztof Kieslowski. Hän oli ohjaa ja hänet muistetaan mm. väritrilogiasta Kolme väriä. Idean elokuvasarjaansa hän sai Ranskan lipun väreistä: sininen (vapaus), valkoinen (tasa-arvo) ja punainen (veljeys), ja nimesi sen osat yksinkertaisesti(?) värien mukaan. Ikävä kyllä teos jäi hänen viimeisekseen, eikä hän päässyt enää näkemään uutta vuosituhatta ja sen suuria trilogioita - liekö olisi halunnutkaan?
   
   Kolme väriä: Sininen (1993)
Julie menettää auto-onnettomuudessa miehensä ja 5-vuotiaan tyttärensä. Sairaalassa hän herää vain kuullakseen suru-uutisen ja yrittää välittömästi itsemurhaa. Siihen hän ei kuitenkaan pysty ja elämä alkaa uudestaan tyhjässä, välillä mystisen sinihehkuisessa maailmassa. Julie yrittää sulkea ovet menneisyyteen, mutta kohtaa sen aina uudestaan. Katusoittajan huilu muistuttaa häntä säveltäjä-miehensä kesken jääneestä konsertosta ja häneen syvästi rakastunut Olivier ei suostu unohtamaan häntä. Ainoa, joka siihen pystyy – vaikkei Julie sitä toivoisikaan - on hänen dementoitunut äitinsä.
   Tunnetasolla elokuva on koettelemus. Murhe laahaa läpi tarinan kuin kuoleman musta viitta, ja ainoa lohtu, rakkaus ruokkii vain menneisyyden muistoja. Päähenkilön asuntoon pesiytynyt hiiriperhekin joutuu lopulta naapurin kissan ateriaksi. Rehellisesti sanottuna tarina on aivan hirvittävän raskas, mutta se ei kerro koko totuutta.
   Visuaalisesti elokuva on lumoava. Nautinto katkeaa vain hetkittäin useiden sekuntien mittaiseen leikkaukseen, joka heittää mustan ruudun katsojan eteen, kuitenkin ilmeisen tarkoituksellisesti. Kun onnistuneeseen, ajoittain jopa taiteelliseksi yltyvään, kuvaukseen liitetään musiikki, joka kuohuu kerronnan lomassa tilanteen mukaan mahtipontisena, apeana ja ajoittain molempina, saa inhimillinen tragedia hämmentäviäkin sävyjä. Sitten on vielä symboliikkaa, symboliikkaa ja symboliikkaa, sekä elokuvan todellinen tähti; kaunis, ihastuttavan aito Binoche, joka sinnittelee kärsimyksen keskellä unohtumattomasti ja antaa elokuvalle viimeisen silauksen.
   Voilá!