Tihvinän katastrofi

Saksalaisten sotataitoja, tehokkuutta ja teknistä tasoa on liioiteltu reippaasti. Esimerkiksi kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 1941, valtaosa kuljetuksista hoidettiin yhä hevosilla. Saksan armeijan maineen tehokkaana sotakoneena loivat pääasiassa yksittäiset joukko-osastot: waffen ss, panssarijoukot, Brandenburg divisioona, laskuvarjojääkärit jne. Valtaosa saksalaisista sotilaista oli tavallisia tallaajia, jotka eivät olleet sen kummempia kuin vastapuolensakaan. Yksi Lapissa saksalaisten rinnalla sotineitten "jänkäjääkäreitten" moitteista aseveljiin kohdistui heidän onnettomaan osaamiseensa metsätaisteluissa. Kun edettiin kohti vihollisen linjoja ketjussa ja kontaktia oli odotettavissa milloin tahansa, saksalaisilla oli tapana huudella toisilleen yhteyttä pitääkseen. Näin varsinkin peitteisessä maastossa ja pimeän tai hämärän aikaan. Sehän kertoi naapurille tasan tarkkaan missä tulija oli ja kuinka paljon tulijoita oli tulossa. Saksan armeijan selkärangan muodostivat huippukouluteut yksiköt, joille myös annettiin paras varustus. Nämä muodostivat sen ytimen, joka kykeni hakkaamaan minkä tahansa porukan taistelukentillä. Mutta näitä miehiä ja kalustoa ei ollut tarpeeksi, kun vasta puolella oli miljoonia ukkoja enemmän ja oman armeijan pääosa oli aivan tavallista porukkaa.

Saksalaisilla oli alun alkaen joukoissa selvä alivoima. Tilanne ei parantunut puna-armeijan suurtappioista huolimatta, sillä rintaman pituus kasvoi aina vain. Tihvinässä tämä näkyi hyvin. Ei yksinkertaisesti voitu irroittaa riittävästi joukkoja iskuun Syvärille. Reservejä ei ollut. Ne oli aina otettava ensin irti rintamasta. Siihen se hyökkäys hupeni.Tietysti maasto ja onneton tiestö rajoitti liikkuvuutta. Panssarien määrä oli alun alkaen vähäinen ja laatu heikko. Huolto muodostui ylivoimaiseksi.