Kuinka usein

yleistä kaataminen on, mutta se kuuluu kuitenkin Suomen helluntailaisten perusoppeihin niin kauan kuin pitävät Yli-Vainiota arvossaan.

Helluntailaisten kaatamisella on lyhyt historia.
Vasta 1960-luvulla se keksittiin Amerikassa ja se on uuskarismaattista helluntailaisuutta ja menestysteologiaksikin sanotaan.
70-luvulla Yli-Vainio toi tuon opin Suomeen.

Raamatussa ei ole mitään mainintaa tai esikuvaa kaatumiselle.
Helluntailaiset karismaatikot selittävät kaatumisen idean oleva eräässä Johanneksen evankeliumin kohdassa (18:6).
Siinä kohdassa ei ole kysymyksessä mikään suggession voimasta tietämättömänä kaatuminen vaan ihmiset tunnistaessaan Jeesuksen tekivät hänelle kunniaa kaatumalla hänen jalkoihinsa.

En tiedä, että se olisi mikään tavoite sinänsä. Joskus sattuu tilanteita, että ihmiset tulevat tilaisuuden lopuksi kokoussalin etuosaan, jotta heidän puolestaan rukoiltaisiin erilaisten asioiden vuoksi. Joskus sitten sattuu, että joku kaatuukin. Mutta ei se asian ydin ole kaatuminen. En ainakaan itse nyt heti muista sellaisia tilanteita, että se olisi ollut homman varsinainen päämäärä.

Kaatuminen ei ole ihmisen teko. Pyhä Henki sen vaikuttaa. Yleensä sitä tapahtuu seurakunnan eteen mennessä, silloin kun ns. alttarikutsu lausutaan. Sitten on joitain sellaisia uskovaisia, jotka ovat niin vastaanottavaisia Pyhälle Hengelle, että rukoillessaan vajoavat seisaallaan ollessaan penkille istumaan refleksinomaisesti.

Eikä tätä aina tapahdu. Tätä tapahtuu useimmiten erityisissä rukouskokouksissa, jolloin moni rukoilee Pyhän Hengen kosketusta ja armolahjoja. Kaatuminen kuuluu Pyhän Hengen kosketukseen. Armolahjoja on monia, jotkin näkyviä, jotkin henkilökohtaisia, ja jotkin yhdessä seurakunnan kanssa jaettavia. Pyhä Henki antaa myös kutsumustehtäviä, niitä on monia, kuten armolahjojakin. Kutsumustehtävät ovat palvelustehtäviä, niissä palvellaan Jumalaa, seurakuntaa tai toisia ihmisiä. Se voi olla myös auttamistyötä.

Kaatumista näkyvämpää ja luterilaisten seurakuntien tilaisuuksista poiketen helluntailaisten kokouksissa rukouksen aikana moni rukoilee ääneen. Joillakin on lahja puhua jotain muuta kieltä kuin äidinkieltään. Joillakin taasen on sanaa seurakunnalle rukouksen aikana. Jotkut rukoilevat seisaaltaan, toiset istualtaan, toiset taasen lattialla polvillaan.
Voisin sanoa, että ulkopuoliselle tämän näkeminen voi olla hyvinkin eksoottinen kokemus.

Ylistystilaisuudet ovat sitten monen helluntailaisen mieleen. Siellä on musiikkia, juhlantuntua, ja siihen voi osallistua siten kuin itseltä parhaalta tuntuu. Voi kuunnella, laulaa mukana, tai ylistää Jumalaa ja nostaa kädet Hänen puoleensa.

Oikeastaan nuo kaksi: rukous ja ylistys on helluntaipiireissä hyvin vapaamuotoisia. Ne eivät ole kaavamaisia.