Äidilläni todettiin ensimmäinen (rinta)syöpä tai kasvain muistaakseni -96, olin silloin vain 12 vuotias. Tämän jälkeen niitä on tullut hoidoista huolimatta melko tasasin väliajoin, ja viimeinen leikattiin keuhkoista ja vielä toinen pieni on keuhkoissa jäljellä... Yhteensä leikkauskertoja on tähän päivään mennessä ollut muistaakseni kahdeksan.
Tänäpäivänä äitini valittaa kovasta päänsärystä, valojen arkuudesta ja heikosta olosta, mutta ei pahoinvoinnista, yritin patistaa häntä soittamaan lääkäriin, mutta hän ei ole kovin innostunut soittamaan, ikää hänellä on 53v. Luin kumminkin wikipediasta, että usein aivokasvain lähtee etäpesäkkeestä, ja hänellä on leikattu 4 erityyppistä syöpää muistaakseni. Reidessä oli joskus 2000-luvun alussa pahin mahdollinen, hän pelkäsi mennä lääkäriin, mutta sain hänet puhuttua sinne, tosin se oli urakan takana, onneksi meni. Nyt hän nukkuu viereisessä huoneessa, ja kun olen äitini luona käymässä, niin minulle on hyvin vaikeaa katsoa häntä silmiin, et tiedä minkätakia. Se satuttaa minua & itkettää henk. koht. erittäin paljon. Olen tekstiviestin pystynyt laittamaan jossa perus perherakkausjutut kirjotin, mutta puhuminen on eriasia. Pelkään pahinta, että hän ei jaksa enään hoitoja, kun viimekerrallakin jätti viimeisen sytostaattihoidon väliin, kun ei pystynyt menemään sinne, jokaisen hoidon jälkeen hän vain itki sängyssä, ja avuttomana yritin auttaa, mutta vain aika auttoi.
Välillä tuntuu että elämä on yhtä tuskaa, tai jopa tv-ohjelma jossa kuvataan maailman huono-onnisinta perhettä. Tosin enään olen vain minä "tukemassa" häntä.. Isompi velijeni lähti thaimaaseen jäädäkseen, viettänyt siellä jo 6 vuotta, ja kun hän kävi suomessa, niin hän kävi kimppuuni kun kysyin häneltä, että voisiko hän tulla äidin hautajaisiin kun ne ovat ajankohtaiset, mutta kieltäytyy tulemasta oman äidinsä hautajaisiin, sanoi vain ettei voi.. Entäs sitten minä? Yksinkö joudun arkkua kantamaan?
Sen jälkeen en ole hänen kanssaan puhunut. Hän on alkoholisti, melkein joka ikinen kerta kun hän sieltä toiselta puolelta maapalloa soittaa ja pyytää !_äidiltäni_! rahaa, ja aiheuttaa muutenkin huolia, sekä hän on humalassa.
Tämä sekasorto on saanut minut käymään psykiatrilla vuoden verran, mutta kun huomasin ettei psykiatrini ota minua tosissaan, vikan kerran äitini tuli mukaan sinne, minä lähdin ovet paukkuen sieltä 20 min. istunnon jälkeen, kun hän sanoi äidilleni että olen pillereiden väärinkäyttäjä ja valehtelija.
MITEN PSYKIATRI VOI SANOA TÄLLÄISTÄ POTILAAN LÄHEISELLE???? Äitini kumminkin tuli 40 min. päästä ja sanoi että tämä kyseinen "psykiatri" ruotsista on selvästi hullu päästänsä. Siirto tuli sitten paikalliselle psykiatrian-klinikalle, lääkkeistäni otettiin 75% samantien pois, ja voitte kuvitella mikä olo minulla oli n. 2 kuukautta ilman lääkityst. Mielestäni lääkärit tekivät tässä vaiheessa virheen, kun esim. Xanoreita 6mg/pvä vuoden syöneenä ne viedään pois, niin raavin tapetteja ja nukuin 1h/vrk.
Mitä isääni tulee, niin hänellä meni hyvin kunnes täytin kuusi, lama iski silloin, firma meni konkkaan, ja näkkileipää mutusteltiin ylähuulen kanssa.. Tuli ero, ja viinanjuonti alkoi molemmin puolin, olin nuori, liian nuori näkemään tätä... Tappeluja, puukko heilui mutta ei onneksi osunut, heräsin tömähdykseen ja "isäni" (en kutsu häntä isäkseni, sanon vaikka häntä kpääksi) oli lyönyt tajun pois kännipäissään, kun ei suostunut lähtemään menemään meidän asunnosta, hänellä oli oma asunto lähellä. Kerran heräsin yksin talosta kun ovikello soi, kävin avaamassa oven ja kpää änkesi sisään, vaikka äitini sanoi ettei häntä saa päästää, niin menin takaisin sänkyyni ja vilkuilin ovenraosta, varasti viimeiset ruokamme ja lähti. Kerran jopa heräsin kovaan naksuntaan, keittiössä hella oli 6-asteella, josta kpää oli sytyttänyt tupakan oman poikansa nukkuessa ja lähtenyt menemään, jos en olisi herännyt, niin tätä viestiä ei olisi ikinä kirjoitettu.
Joskus tosiaan toivon että en olisi koskaan syntynyt, mutta onneksi olen ollut äitini tukena minkä pystyn. Tästä alkoi ehkä mielestäni vuosisadan surullisin tarina; Ei ollut rahaa ruokaan, ei ollut rahaa vessapaperiin, ei ollut rahaa RAVINTOON, ei mihinkään. Voisin jopa väittää, että jos jokainen ihminen urheilisi 2 kertaa viikossa, saisi jokapäivä ihmisen tarvitseman määrän ravintoa ja hyvää mieltä muutamalta ystävältä (niitä kun harvassa on, ikäväkyllä täällä äitini luona on vieraillut hänen "ystäviään" jotka ovat osoittautuneet varkaiksi, vieneet häneltä hänen pillereitänsä, kukatietää kuinkapaljon.), niin syövät laskisivat ainakin 50%, ja tätäkautta valtio säästäisi lääkärikuluissa ja ennenkaikkea ihmiset säästyisivät siltä kauhealta sairaudelta. Henkilökohtaisesti olen uupunut, en jaksaisi tehdä mitään, mutta on pakko. Itsemurhakin on käynyt mielessä useasti, mutta kenelläpä se ei olisi käynyt mielessä?
Kun äidin aika tulee, niin tuntuu että minunkin aikani on ovella.
Rakastakaa ihmiset toisianne, mutta älkää varastako ystävältä!
Tänäpäivänä äitini valittaa kovasta päänsärystä, valojen arkuudesta ja heikosta olosta, mutta ei pahoinvoinnista, yritin patistaa häntä soittamaan lääkäriin, mutta hän ei ole kovin innostunut soittamaan, ikää hänellä on 53v. Luin kumminkin wikipediasta, että usein aivokasvain lähtee etäpesäkkeestä, ja hänellä on leikattu 4 erityyppistä syöpää muistaakseni. Reidessä oli joskus 2000-luvun alussa pahin mahdollinen, hän pelkäsi mennä lääkäriin, mutta sain hänet puhuttua sinne, tosin se oli urakan takana, onneksi meni. Nyt hän nukkuu viereisessä huoneessa, ja kun olen äitini luona käymässä, niin minulle on hyvin vaikeaa katsoa häntä silmiin, et tiedä minkätakia. Se satuttaa minua & itkettää henk. koht. erittäin paljon. Olen tekstiviestin pystynyt laittamaan jossa perus perherakkausjutut kirjotin, mutta puhuminen on eriasia. Pelkään pahinta, että hän ei jaksa enään hoitoja, kun viimekerrallakin jätti viimeisen sytostaattihoidon väliin, kun ei pystynyt menemään sinne, jokaisen hoidon jälkeen hän vain itki sängyssä, ja avuttomana yritin auttaa, mutta vain aika auttoi.
Välillä tuntuu että elämä on yhtä tuskaa, tai jopa tv-ohjelma jossa kuvataan maailman huono-onnisinta perhettä. Tosin enään olen vain minä "tukemassa" häntä.. Isompi velijeni lähti thaimaaseen jäädäkseen, viettänyt siellä jo 6 vuotta, ja kun hän kävi suomessa, niin hän kävi kimppuuni kun kysyin häneltä, että voisiko hän tulla äidin hautajaisiin kun ne ovat ajankohtaiset, mutta kieltäytyy tulemasta oman äidinsä hautajaisiin, sanoi vain ettei voi.. Entäs sitten minä? Yksinkö joudun arkkua kantamaan?
Sen jälkeen en ole hänen kanssaan puhunut. Hän on alkoholisti, melkein joka ikinen kerta kun hän sieltä toiselta puolelta maapalloa soittaa ja pyytää !_äidiltäni_! rahaa, ja aiheuttaa muutenkin huolia, sekä hän on humalassa.
Tämä sekasorto on saanut minut käymään psykiatrilla vuoden verran, mutta kun huomasin ettei psykiatrini ota minua tosissaan, vikan kerran äitini tuli mukaan sinne, minä lähdin ovet paukkuen sieltä 20 min. istunnon jälkeen, kun hän sanoi äidilleni että olen pillereiden väärinkäyttäjä ja valehtelija.
MITEN PSYKIATRI VOI SANOA TÄLLÄISTÄ POTILAAN LÄHEISELLE???? Äitini kumminkin tuli 40 min. päästä ja sanoi että tämä kyseinen "psykiatri" ruotsista on selvästi hullu päästänsä. Siirto tuli sitten paikalliselle psykiatrian-klinikalle, lääkkeistäni otettiin 75% samantien pois, ja voitte kuvitella mikä olo minulla oli n. 2 kuukautta ilman lääkityst. Mielestäni lääkärit tekivät tässä vaiheessa virheen, kun esim. Xanoreita 6mg/pvä vuoden syöneenä ne viedään pois, niin raavin tapetteja ja nukuin 1h/vrk.
Mitä isääni tulee, niin hänellä meni hyvin kunnes täytin kuusi, lama iski silloin, firma meni konkkaan, ja näkkileipää mutusteltiin ylähuulen kanssa.. Tuli ero, ja viinanjuonti alkoi molemmin puolin, olin nuori, liian nuori näkemään tätä... Tappeluja, puukko heilui mutta ei onneksi osunut, heräsin tömähdykseen ja "isäni" (en kutsu häntä isäkseni, sanon vaikka häntä kpääksi) oli lyönyt tajun pois kännipäissään, kun ei suostunut lähtemään menemään meidän asunnosta, hänellä oli oma asunto lähellä. Kerran heräsin yksin talosta kun ovikello soi, kävin avaamassa oven ja kpää änkesi sisään, vaikka äitini sanoi ettei häntä saa päästää, niin menin takaisin sänkyyni ja vilkuilin ovenraosta, varasti viimeiset ruokamme ja lähti. Kerran jopa heräsin kovaan naksuntaan, keittiössä hella oli 6-asteella, josta kpää oli sytyttänyt tupakan oman poikansa nukkuessa ja lähtenyt menemään, jos en olisi herännyt, niin tätä viestiä ei olisi ikinä kirjoitettu.
Joskus tosiaan toivon että en olisi koskaan syntynyt, mutta onneksi olen ollut äitini tukena minkä pystyn. Tästä alkoi ehkä mielestäni vuosisadan surullisin tarina; Ei ollut rahaa ruokaan, ei ollut rahaa vessapaperiin, ei ollut rahaa RAVINTOON, ei mihinkään. Voisin jopa väittää, että jos jokainen ihminen urheilisi 2 kertaa viikossa, saisi jokapäivä ihmisen tarvitseman määrän ravintoa ja hyvää mieltä muutamalta ystävältä (niitä kun harvassa on, ikäväkyllä täällä äitini luona on vieraillut hänen "ystäviään" jotka ovat osoittautuneet varkaiksi, vieneet häneltä hänen pillereitänsä, kukatietää kuinkapaljon.), niin syövät laskisivat ainakin 50%, ja tätäkautta valtio säästäisi lääkärikuluissa ja ennenkaikkea ihmiset säästyisivät siltä kauhealta sairaudelta. Henkilökohtaisesti olen uupunut, en jaksaisi tehdä mitään, mutta on pakko. Itsemurhakin on käynyt mielessä useasti, mutta kenelläpä se ei olisi käynyt mielessä?
Kun äidin aika tulee, niin tuntuu että minunkin aikani on ovella.
Rakastakaa ihmiset toisianne, mutta älkää varastako ystävältä!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.