Uskonnollisilla käsitys siitä että kun olet uskossa sinun täytyy olla hyvä ihminen on jokseenkin vakio.
Mutta uskonnolliset ihmiset joidenka kanssa olen keskustellut niin netissä kuin oikeassakin elämässä eivät tunnu painottavan uskontoaan päätöksenteossa kovinkaan suuresti, taikka sitten heidän päätöksentekonsa perustuu heidän omaan käsitykseen siitä mitä ' oikea usko' on.
Uskonnollise ihmiset, taikka itseään uskonnollisiksi sanovat ihmiset, jakautuvat aika hyvin kolmeen erillaiseen osaan.
1. Kyseinen henkilö on täysin välinpitämätön uskonnollisesta sisällöstä jota hänen uskontonsa pitää sisällään ja uskonto merkitsee tälle henkilölle ainoastaan jotakin perinteistä mallia ja tapaa eikä hän harkitse juurikaan mitä uskonto sisältää.
Hänen uskontonsa siis muotoutuu sen mukaan millainen hänen oma käsityksensä on eikä uskonto muutenkaan merkitse hänelle mitään.
2. Henkilö joka väittää niin omantuntonsa, moraalisen, eettisen kuin munkinlaisen päätöksenteon jota hän kutsuu hyväksi tai "henkiseksi" tulevan uskonnosta jota hän kannattaa. Todellisuudessa hän on kuitenkin tehnyt aivan samoin kuin edellisen kohdankin henkilö, mutta hänelle uskonto merkitsee paljon. Kuitenkin kykenemättä löytämään mitään ratkaisua ristiriitojen välillä jotka muodostuvat hänen omaamansa uskonnon esittämän mallin ja hänen itsemuodostamansa mallin välille hän saavuttaa mielestän kompromissin.
Tähän kompromisiin kuuluu se että uskonnolliset tekstit ovat hänen mielestään hyvin tulkinnanvaraisia ja että jotkin asiat voidaan vain yksinkertaisesti ohittaa, hän siis valitsee ne kohdat joita kokee tarpeellisiksi noudattaa, heittää kaiken muun syrjään ja julistaa löytäneensä aidon totuuden uskonnosta.
Todellisuudessa kuitenkin heijastamalla omat ajatuksensa ja hakemalla niille oikeutusta joltakin jumalalliselta auktoriteetilta jonka hän uskonnoissa näkee.
3. Viimeisenä vaihtoehtona ovat henkilöt jotka ottavat uskontonsa täysin kirjaimellisesti eli fundamenttalistisesti uskontoaan kannattavat henkilöt jotka ovat ainoita henkilöitä jotka oikeasti pyrkivät elämään niinkuin heidän uskontonsa edellyttää.
Onneksi tämä osa uskonnollisista ihmisistä on hyvin pieni vähemmistö.
Uskonto onkin tekosyy olla ottamatta vastuuta päätöksenteosta jota tehdää, tämä toimii molempiin suuntiin ja on molemmissa tapauksissa haitallista joskin hieman eri tavalla.
Henkilöt jotka räjäyttävät itsensä uskontonsa nimissä, pommittavat abortti klinikoita taikka sabotoivat tieteellistä kehitystä eivät tunne tehneensä mitään väärin.
Heillä on jumalan heille henkilökohtaisesti ilmoittama tehtävä eikä kukaan eikä mikään voi heidän mielestään tuomita heitä jumalallisesti hyväksytystä tehtävästä.
Uskonnollinen vakaumus on näille henkilöille väline toteuttaa jotakin mikä missään muussa yhteydessä tuntuisi väärältä ja oikeuttamattomalta.
Toisessa ääripäässä ovat henkilöt jotka auttavat ihmisiä ja jotka omistavat tämän työnsä uskonnolle ja jumalalle jota he palvovat.
Nämä ihmiset tekevät jotakin joka selvästi auttaa toisia ihmisiä mutta heidän itsetuntonsa joka on uksinkertaisesti tuhottu uskonnon vaikutuksesta ei anna heille mahdollisuutta ottaa vastuuta siitä mitä he ovat saavuttaneet.
Ylpeys omasta toiminnastaan, arvostuksen vastaanottaminen ja kunnin ottaminen siitä että on auttanut toisia ihmisiä ei ole jotakin jota pitäisi välttää taikka jotakin joka on pahasta.
Näissä molemmissa tapauksissa uskonto on haitallista.'
Ensimmäisessä ruokkimassa vihaa ja oikeuttamassa tekoja joita muuten pidetään oikeuttamattomina, jopa henkilöiden toimesta jotka näitä tekoja tekevät.
Jälkimmäisessä totaalinen ihmisen alistaminen, omantunnon ja itsearvostuksen tuhoaminen.
Silloin kun joku henkilö sanoo että hänen pitää olla prempi uskonnon X kannattaja, silloin kyseinen henkilö on menettänyt sen mitä minä sanoisin inhimillisyydeksi.
Ihmisen tarvitsee pyrkiä olemaan parempi ihminen.
Mutta uskonnolliset ihmiset joidenka kanssa olen keskustellut niin netissä kuin oikeassakin elämässä eivät tunnu painottavan uskontoaan päätöksenteossa kovinkaan suuresti, taikka sitten heidän päätöksentekonsa perustuu heidän omaan käsitykseen siitä mitä ' oikea usko' on.
Uskonnollise ihmiset, taikka itseään uskonnollisiksi sanovat ihmiset, jakautuvat aika hyvin kolmeen erillaiseen osaan.
1. Kyseinen henkilö on täysin välinpitämätön uskonnollisesta sisällöstä jota hänen uskontonsa pitää sisällään ja uskonto merkitsee tälle henkilölle ainoastaan jotakin perinteistä mallia ja tapaa eikä hän harkitse juurikaan mitä uskonto sisältää.
Hänen uskontonsa siis muotoutuu sen mukaan millainen hänen oma käsityksensä on eikä uskonto muutenkaan merkitse hänelle mitään.
2. Henkilö joka väittää niin omantuntonsa, moraalisen, eettisen kuin munkinlaisen päätöksenteon jota hän kutsuu hyväksi tai "henkiseksi" tulevan uskonnosta jota hän kannattaa. Todellisuudessa hän on kuitenkin tehnyt aivan samoin kuin edellisen kohdankin henkilö, mutta hänelle uskonto merkitsee paljon. Kuitenkin kykenemättä löytämään mitään ratkaisua ristiriitojen välillä jotka muodostuvat hänen omaamansa uskonnon esittämän mallin ja hänen itsemuodostamansa mallin välille hän saavuttaa mielestän kompromissin.
Tähän kompromisiin kuuluu se että uskonnolliset tekstit ovat hänen mielestään hyvin tulkinnanvaraisia ja että jotkin asiat voidaan vain yksinkertaisesti ohittaa, hän siis valitsee ne kohdat joita kokee tarpeellisiksi noudattaa, heittää kaiken muun syrjään ja julistaa löytäneensä aidon totuuden uskonnosta.
Todellisuudessa kuitenkin heijastamalla omat ajatuksensa ja hakemalla niille oikeutusta joltakin jumalalliselta auktoriteetilta jonka hän uskonnoissa näkee.
3. Viimeisenä vaihtoehtona ovat henkilöt jotka ottavat uskontonsa täysin kirjaimellisesti eli fundamenttalistisesti uskontoaan kannattavat henkilöt jotka ovat ainoita henkilöitä jotka oikeasti pyrkivät elämään niinkuin heidän uskontonsa edellyttää.
Onneksi tämä osa uskonnollisista ihmisistä on hyvin pieni vähemmistö.
Uskonto onkin tekosyy olla ottamatta vastuuta päätöksenteosta jota tehdää, tämä toimii molempiin suuntiin ja on molemmissa tapauksissa haitallista joskin hieman eri tavalla.
Henkilöt jotka räjäyttävät itsensä uskontonsa nimissä, pommittavat abortti klinikoita taikka sabotoivat tieteellistä kehitystä eivät tunne tehneensä mitään väärin.
Heillä on jumalan heille henkilökohtaisesti ilmoittama tehtävä eikä kukaan eikä mikään voi heidän mielestään tuomita heitä jumalallisesti hyväksytystä tehtävästä.
Uskonnollinen vakaumus on näille henkilöille väline toteuttaa jotakin mikä missään muussa yhteydessä tuntuisi väärältä ja oikeuttamattomalta.
Toisessa ääripäässä ovat henkilöt jotka auttavat ihmisiä ja jotka omistavat tämän työnsä uskonnolle ja jumalalle jota he palvovat.
Nämä ihmiset tekevät jotakin joka selvästi auttaa toisia ihmisiä mutta heidän itsetuntonsa joka on uksinkertaisesti tuhottu uskonnon vaikutuksesta ei anna heille mahdollisuutta ottaa vastuuta siitä mitä he ovat saavuttaneet.
Ylpeys omasta toiminnastaan, arvostuksen vastaanottaminen ja kunnin ottaminen siitä että on auttanut toisia ihmisiä ei ole jotakin jota pitäisi välttää taikka jotakin joka on pahasta.
Näissä molemmissa tapauksissa uskonto on haitallista.'
Ensimmäisessä ruokkimassa vihaa ja oikeuttamassa tekoja joita muuten pidetään oikeuttamattomina, jopa henkilöiden toimesta jotka näitä tekoja tekevät.
Jälkimmäisessä totaalinen ihmisen alistaminen, omantunnon ja itsearvostuksen tuhoaminen.
Silloin kun joku henkilö sanoo että hänen pitää olla prempi uskonnon X kannattaja, silloin kyseinen henkilö on menettänyt sen mitä minä sanoisin inhimillisyydeksi.
Ihmisen tarvitsee pyrkiä olemaan parempi ihminen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Aika samoilla linjoilla olen. Varsinkin tuosta, miten kakkostyypin uskovaiset projisoivat omia mielipiteitään jumalaansa ja jumala on, yllätys yllätys, samaa mieltä asioista kuin he.