Täällä palstalla olen monta kertaa lukenut uskovaisen saaneen paljastuksen jumalalta ja tämä on se syy miksi uskoo kristinuskon jumalaan.
Niin, monta kertaa olen tuosta paljastuksen kuullut perusteluna, mutta niitä itse kokemuksia ei oikein kukaan ole kertonut.
Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia kokemuksia nämä uskonnollisen varmuuden antaneet kokemukset ovat ja kuinka niihin on reagoitu.
Ja koska arvelen että jotkut pitävät näitä asioita henkilökohtaisina, kerronpa itse kokemani asian jonka minkä tahansa uskonnon jäsenenä olisin mitä luultavamminkin tulkinnut jumalaiseksi lähteeltään.
Se tapahtui Keniassa Itä-Tsavossa keskellä savannia. Kello oli lähellä puolta yötä ja olimme istuneet iltaa nuotion äärellä. Muut olivat jo vetäytyneet telttoihinsa ja olin jäänyt yksin hhipuvan nuotion ääreen.
Katselin hehkuvia kekäleitä, kuuntelin leijonien ja muiden eläinten ääniä pimeydestä. Oloni oli erittäin rauhallinen ja rentoutunut. Nojauduin kaatunutta puunrunkoa vasten ja annoin silmieni totuttautua tähtitaivaaseen nuotion jäljiltä.
Ja siinä se sitten iski.
Paras tapa millä sitä voisi kuvata olisi "henkinen" orgasmi. Valtava hyvän olon tunne ja tyytyväisyys.
Se että minä pidän sitä aivokemian tuotteena, ei vähennä sen voimallisuutta ja ymmärrän uskovaisia jotka pitävät tälläistä jumalallisena ilmestyksenä.
Olisin vain kiinnostunut tietämään oliko heidän kokemuksensa yhtään samanlainen ja jos oli kuinka he siitä tekivät yhteydrn kristinuskon jumalaan tai pyhään henkeen.
Olen keskustellut muslimien ja buddhalaisten kanssa jotka ovat kokeneet samanlaisia kokemuksia kuin minä ja nähneet ne omien uskomustensa valossa ja sovittaneet ne niitten mukaisiksi.
Joten uskovaiset, millaisia teidän kokemuksenne ovat?
Voivat ateistitkin kertoilla omia tarinoitaan jos sellaisia on...
Niin, monta kertaa olen tuosta paljastuksen kuullut perusteluna, mutta niitä itse kokemuksia ei oikein kukaan ole kertonut.
Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia kokemuksia nämä uskonnollisen varmuuden antaneet kokemukset ovat ja kuinka niihin on reagoitu.
Ja koska arvelen että jotkut pitävät näitä asioita henkilökohtaisina, kerronpa itse kokemani asian jonka minkä tahansa uskonnon jäsenenä olisin mitä luultavamminkin tulkinnut jumalaiseksi lähteeltään.
Se tapahtui Keniassa Itä-Tsavossa keskellä savannia. Kello oli lähellä puolta yötä ja olimme istuneet iltaa nuotion äärellä. Muut olivat jo vetäytyneet telttoihinsa ja olin jäänyt yksin hhipuvan nuotion ääreen.
Katselin hehkuvia kekäleitä, kuuntelin leijonien ja muiden eläinten ääniä pimeydestä. Oloni oli erittäin rauhallinen ja rentoutunut. Nojauduin kaatunutta puunrunkoa vasten ja annoin silmieni totuttautua tähtitaivaaseen nuotion jäljiltä.
Ja siinä se sitten iski.
Paras tapa millä sitä voisi kuvata olisi "henkinen" orgasmi. Valtava hyvän olon tunne ja tyytyväisyys.
Se että minä pidän sitä aivokemian tuotteena, ei vähennä sen voimallisuutta ja ymmärrän uskovaisia jotka pitävät tälläistä jumalallisena ilmestyksenä.
Olisin vain kiinnostunut tietämään oliko heidän kokemuksensa yhtään samanlainen ja jos oli kuinka he siitä tekivät yhteydrn kristinuskon jumalaan tai pyhään henkeen.
Olen keskustellut muslimien ja buddhalaisten kanssa jotka ovat kokeneet samanlaisia kokemuksia kuin minä ja nähneet ne omien uskomustensa valossa ja sovittaneet ne niitten mukaisiksi.
Joten uskovaiset, millaisia teidän kokemuksenne ovat?
Voivat ateistitkin kertoilla omia tarinoitaan jos sellaisia on...
Vastaukset 28
Vanhimmat
Tuohan kuvaa juuri sitä tilannetta jota idän uskonnoissa nimitetään 'meditaatioksi'.
Siinä ajatus hiljenee eli olet valpas mutta kuitenkin hiljaa jossa ei ole mitään tietoista ajatusta vaan ainoastaan hiljainen läsnäolo. Ihmiset taitavat kokea noita hetkiä ajoittain vaikka eivät välttämättä pidä niitä uskonnollisina kokemuksina.
Sitä tilannetta ei voi tietoisesti kepulikonstein tavoittaa vaan se tulee sinulle kun ajatus hiljene. Siinä tilanteessa ei ole 'itseä' eikä mitään tavoittelemista on vain eheä oleminen.
Ja aina se on ollut ulkomailla.
Kerran niin kuin kerroin keniassa ja kaksi kertaa thaimaassa.
Ensimmäinen thaimaan kokemus oli kanssa pimeässä riippumatossa loikoillessa ja kuunnellessa joen virtausta ja viidakon ääniä Canchanaburissa.
Toinen tapahtui Sri Wilaissa päiväsaikaan buddhavuorella. Olin pari tuntia kiipeillyt rappusia ja rinteitä ja päässyt rauhalliseen paikkaan johon istuin katselemaan ympäröivää maaseutua.
Ihan mukavia ne on kokea, mutta mikä etten ole suomessa niitä saanut?
Asiaa häiritsee kylmä ilma.
Itse olen myös suomessa kokenut noita, kerran joskus yöllä kivelllä maatessani kovassa pakkasessa kaukaa kaupungin keskustasta peittojen ja makuupussien ympyröimänä, täydellinen hiljaisuus ympärillä tähdet tuikkivat kirkkaina taivaaalla, ja odottamani puolen tunnin meteoriittisade tuli vihdoinkin kuin myös henkinen orgasmi.
Toisten kokemuksia on vaikeaa lähteä arvioimaan eikä siihen ole tarvettakaan. Minulle luonto on pyhin temppeli jossa rauhoitun ja jossa saavutan mielenrauhan ja jaksan taas paremmin.
Sinulle ilmeisesti kaukainen paikka auttaa sinua irtautumaan jokapäiväisistä asioista koska siellä jossakin et voi niille tehdä mitään eikä eikä ole tuttuja häiritseviä tekijöitä jotka vangitsisivat huomiosi. Jos tarkkailet itseäsi huomaat miten ajatukset lavertelevat melkeinpä lakkaamatta arkipäiväisten asioiden parissa. Kun ajatus hiljenee etkä pyri mihinkään etkä tavoittele mitään olet tilassa jossa aivot lepää. Tuo vieras ympäristö voi hyvin toimia katalysaattorina noille kokemuksillesi.
Käsitykseni on että syvästi uskonnollinen henkilö kokee samantapaisia juttuja mutta tulkitsee ne vain toisin ja käyttää uskonnollista sanastoa niiden ilmaisemiseksi.
Minulle tulee vähän samantapaisia kokemuksia aina joskus, ja aina yksin luonnossa ollessani - yleensä metsässä.
Saatan kävellä metsässä ajatellen niitä näitä, ja sitten vain kesken askelen jäänkin paikoilleni ja jotenkin lakkaan olemasta. Katselen mitä nyt sitten satunkin katselemaan, kuulen äänet - lintujen ääntelyä, puiden huminaa - ja hyvän olon tunne valtaa minut. Samalla kuitenkin minua ei oikeastaan enää olekaan, ei ole luonnon havaitsijaa, on vain itse havainto joka kulkee lävitseni ilman minkäänlaista vastustusta.
Ne hetket tuntuvat hyvältä mutta niitä ei voi saada aikaan tieten tahtoen, ne vain tulevat. Koen niiden aikana - ja jälkeenkin - suurta yhteenkuuluvaisuutta kaiken elollisen kanssa ja samalla tajuan miten pieni ja merkityksetön olen koko maailmankaikkeuden mittakaavassa.
Mihinkään uskontoon en kokemuksiani liitä - mutta kyllä minä arkielämässäkin tunnen yhteenkuuluvuutta luonnon kanssa ja tajuan pienuuteni, se ei vain tunnu niin voimakkaasti kuin tuollaisina "sulautumisen" hetkinä.
Lyhyesti:
Olin kotona sängyllä makaamassa. Ja jo päivän tai pari, oli vaivannut ajatus...
- Onkohan Jumala sittenkin olemassa?
Ajatus vaivasi niin paljon, että se oli pakko saada tietää.
Ajattelin mielessäni Luojaa, josta Raamattu puhuu ja kysyin mielessäni.
Jumala? Oletko olemassa?
Samalla sekunnilla tuli käsittämättömän hyvä olo. Siis todellakin selittämättömän hyvä ja leijuva olo.
Mutta samalla myös pelottava. Mä luulin, että mä kuolen.
Säikähdin sitä oloa ja lähdin kävelemään alakertaan. Kävelin rappuset alas ja kokoajan oli tämä yliluonnollinen leijuva olo. Alakertaan päästyäni menin sohvalle ja luulin siis kokoajan, että nyt mä kuolen. Olin siitä niin peloissani, että pyysin Jumalalta. Älä ota minua vielä pois?
Hetken päästä tämä olotila lähti pois.
Mutta minulla ei ainakaan ole epäselvyyttä siitä onko Jumala olemassa vai ei.
P.s. Jos jollain on, niin kannattaa kysyä.
Makasin sohvanpohjalla. En muuten ollut vaivannut itseäni pohtimalla, onko tonttu-ukkoja olemassa. Yht'äkkiä tuli sanoinkuvaamattoman epätodellinen olo. Joka paikkaa kihelmöi kuin jokaista ruumiinosaa olisi kutitettu yhtäaikaa. Olen kuvannut tunnetta termillä kokovartalo-orgasmi. Tunsin oloni sekä käsittämättömän raskaaksi että keveäksi samanaikaiseksi. Tuntui kuin ei voisi liikauttaa lihastakaan, mutta samalla tuntui kuin irtaantuisi ruumiistaan ja leijailisi. Taustalla kuului televisiosta dialogia Karate Kid 3:sesta. Mieleni poimi sieltä lauseenpätkiä, mutta en kyennyt ymmärtämään niiden merkitystä. En silti pyytänyt yhdeltäkään mielikuvitusolennolta apua. Vähitellen ajatukset muuttuivat yhä sameammiksi ja nukahdin. Aamulla olo oli taas normaali. THE END.
Näin opin, että kukkaakin voi vetää yliannostuksen.
ku elää. Mutta toi mun kokemus ei oo kyllä millään tavalla verrattavissa mihinkään kukkaan. No ehkä jostain Norhern Ligtsista voi jotain pienen pieniä halluja saada aikaseks..
Mutta toi oli jotain ihan muuta. Siis todellakin Ihan muuta.
Mitkään Hofmannit tai edes Fredyn Fat catit ei pääse lähellekään sitä mitä mä tona päivänä koin..
"Ajattelin mielessäni Luojaa, josta Raamattu puhuu ja kysyin mielessäni.
Jumala? Oletko olemassa?
Samalla sekunnilla tuli käsittämättömän hyvä olo. Siis todellakin selittämättömän hyvä ja leijuva olo."
Ja tämä oli sinulle todiste raamatun jumalasta?
Jos minä olen kuvannut samanlaisen asian tapahtuneen minulle, kuullut muslimien kertomuksia vastaavasta ja buddhalaisten mietiskelyn joskus johtavan samaan.
Joten millä lailla tuo oli todiste mistään muusta kuin mietiskelystä rentoutumisesta ja aivojen tempusta?
Jos olisit katsellut tv:tä ja sieltä olisi näytetty muslimien rukoushetkeä ja sama tunne olisi iskenyt olisitko kääntynyt muslimiksi?
Miten tämä kaikkien uskontojen ja uskonnottomien kokema tapahtuma olisi todiste vain kristinuskon jumalasta eikä aivoista ja niiden toiminnasta joka on se kaikkia tälläisiä kokeneita yhdistävä tekijä?
Niistä muutamista kerroista kun tuli kokeiltua jäi mieleen sellainen tunne että jalat olisivat sulautuneet yhteen.
Ihan mielenkiintoinen kokemus...
Oli vain niin vahva, että mitkään superlatiivit eivät riitä kertomaan millainen kokemus se oli.
(minkäänlaiset superlatiivit eivät yksinkertaisesti edes pysty kuvaamaan sitä, mitä minulle siinä hetkessä tapahtui)
Minä olen yksinkertaisesti 100%:n varma siitä, että Jumala kosketti minua.
Tämä ei toki ole kuitenkaan ainoa todiste, joka minulla on Raamatun Jumalasta ja Jeesuksesta.
Todisteita olen saanut monella eri tavalla ja tasolla.. mm. Niin, etten ole (tyhmyyttäni/ylpeyttäni) elänyt/yrittänytkään elää niinkuin Jeesus opettaa. Ja aina jossain vaiheessa on karahtanut. Ja jopa "ironisen" rankastikin..
Tämä siis ennen uudestisyntymistäni.
Ja minä käsitän uudestisyntymisen tarkoittavan sitä hetkeä (tämä on siis mun näkemykseni, eikä mikään virallinen totuus) kun vihdoin tajuaa, että on vaan yksinkertaisesti tullut tehtyä aika paljon kaikkea väärää, vaikka olin aina ajatellut olevani oikeastaan ihan hyvä jätkä.
Mutta siinä vaiheessa kun tajusin sen, että Jumala on pyhä, vihaa syntiä ja vaatii synnille sovituksen, niin ymmärsin Jeesuksen olevan ainoa toivoni.
Käsitin sen, että olen menossa kadotukseen, vaikka olin aina kuvitellut pääseväni automaattisesti taivaaseen. Uskoinhan kuitenkin Jumalaan..
Karu totuus alkoi kuitenkin valjeta pikkuhiljaa todella rankkojen ahdistusten kautta.. Mä en ole menossa taivaaseen, jos en suostu parannukseen ja ottamaan Jeesuksen pelastustarjousta vastaan.
Putosin kirjaimellisesti polvilleni ja pyysin syntejäni anteeksi.
Tämän jälkeen tapahtui toinen yli kaiken ymmärryksen menevä asia. (tämäkin oli täysin yliluonnollinen, tieteen ja psykologian ulottumattomissa oleva selittämätön kokemus)
Kivi putosi sydämmeltä, eikä oloni koskaan (painotan sanaa Koskaan) aiemmin ollut tuntunut näin vapaalta ja rauhalliselta.
Tuhlaajapoika oli päästetty takaisin kotiin.
Tämä, jos joku on mielestäni armoa.
Ja jos haluaa tietää onko Raamatun ilmoittama Jumala, kaikista jumalavaihtoehdoista se ainoa ja oikea, niin senkin voi kyllä selvittää itse.
Johanneksen evankeliumi:
7:16 Jeesus vastasi heille ja sanoi: "Minun oppini ei ole minun, vaan hänen, joka on minut lähettänyt.
7:17 Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani.
"Oli vain niin vahva, että mitkään superlatiivit eivät riitä kertomaan millainen kokemus se oli."
Luuletko että nuo minun muutamat sanani tuossa tarinassa kertoivat siitä kuinka mullistavan tuntuinen se minun kokemukseni oli? Se että tiivistin sen noinkin pieneen tilaan tuntuu hieman loukkaukselta sitä kohtaan. ; )
"Minä olen yksinkertaisesti 100%:n varma siitä, että Jumala kosketti minua."
Ja minä luulen että muslimit ja buddhalaiset jotka ovat kokeneet samanlaista tekisivät samanlaisia väitteitä (Mitä nyt buddhalaiset, joilla ei ole jumalaa...).
Se että sinä, suurimmassa määrin olet klokenut saman asian mitä me ateistit ja muitten uskontojen edustakant olemme kokeneet ja väität sen olevan 100% varmuudella raaamatun jumalasta lähtöisin tuntuu hieman loukkaavalta ja meidän muiden kokemuksia vähättelevältä.
"Tämä ei toki ole kuitenkaan ainoa todiste, joka minulla on Raamatun Jumalasta ja Jeesuksesta."
Eikä keskustelemieni muslimien kanssa tälläinen kokemus jäänyt siksi ainoaksi asiaksi jonka he ovat tulkinneet uskontoaan tukevaksi.
"Todisteita olen saanut monella eri tavalla ja tasolla.. mm. Niin, etten ole (tyhmyyttäni/ylpeyttäni) elänyt/yrittänytkään elää niinkuin Jeesus opettaa. Ja aina jossain vaiheessa on karahtanut. Ja jopa "ironisen" rankastikin.."
Jos elää harkitsemattomasti, uskosta riippumatta, niin asioita tapahtuu. Se että niitä järkeistää ja sovittaa silloin tai myöhemmin sopimaaan johonkin kehykseen on aivan normaalia.
"Ja minä käsitän uudestisyntymisen tarkoittavan sitä hetkeä (tämä on siis mun näkemykseni, eikä mikään virallinen totuus) kun vihdoin tajuaa, että on vaan yksinkertaisesti tullut tehtyä aika paljon kaikkea väärää, vaikka olin aina ajatellut olevani oikeastaan ihan hyvä jätkä."
Olen minäkin tehnyt elämässäni väärää ja kuitenkin pyrin elämään hyvin. Mutta tässä minä olen käyttänyt ihan sisäistä moralin tajuani joka runruu hiljalleen kehittyvän oikeaan suuntaan...
"Mutta siinä vaiheessa kun tajusin sen, että Jumala on pyhä, vihaa syntiä ja vaatii synnille sovituksen, niin ymmärsin Jeesuksen olevan ainoa toivoni.
Käsitin sen, että olen menossa kadotukseen, vaikka olin aina kuvitellut pääseväni automaattisesti taivaaseen. Uskoinhan kuitenkin Jumalaan.."
Samanlaiset ajatukset pyörivät monien muiden uskontojen päittten sisällä, sen perusteella mitä olen heidän kanssaan keskustellut. Otetaan jossain määrin tutut dogmat ja opit ja sovitetaan ne elämään.
"Karu totuus alkoi kuitenkin valjeta pikkuhiljaa todella rankkojen ahdistusten kautta.. Mä en ole menossa taivaaseen, jos en suostu parannukseen ja ottamaan Jeesuksen pelastustarjousta vastaan."
Tässä kohtaa ei voi kuin kysyä, että millaiselta moraaliselta vaikuttajalta tuo kristinuskon jumala oikein tuntuu, jos hänen ikuisuuden kestävän palkitsemisen ja kidutuksen välillä on vain yksi teko, yksi tieto, yksi taru muiden joukossa, joista pitäisi ihmistenm osata valita oikein, syntymä-ajasta tai paikasta huolimatta?
"Putosin kirjaimellisesti polvilleni ja pyysin syntejäni anteeksi.
Tämän jälkeen tapahtui toinen yli kaiken ymmärryksen menevä asia. (tämäkin oli täysin yliluonnollinen, tieteen ja psykologian ulottumattomissa oleva selittämätön kokemus)
Kivi putosi sydämmeltä, eikä oloni koskaan (painotan sanaa Koskaan) aiemmin ollut tuntunut näin vapaalta ja rauhalliselta."
Eli samoin kuin monien muiden uskovaisten keskustelukumppanien kanssa, olit psyykannut itseäsi kuvitteellisilla ja sinulle lapsuudesta asti tutuilla ajatuksilla helvetistä, rankaisusta ja muusta kristinuskon opista.
Ja sitten kun tässä pääsi sisään rakennetussa oppien ja dogmien labyrintistä löytyi se yksi sinulle tuttu uloskäynti, tunsit varmasti suurta helpotusta kun pystyit karistamaan nuo ikävät ja sinua selvästi vaivaavat asiat päästäsi.
Mutta minun mielestäni, ja voit vapaasti olla eri mieltä, sinulla ei olisi oikeutta tuntea tuollaista helpotusta ja rauhaa ennen sitä kuin olet sovittanut pahat tekosi niille ihmisille joita vastaaan olit mahdollisesti rikkonut.
"Tuhlaajapoika oli päästetty takaisin kotiin.
Tämä, jos joku on mielestäni armoa."
Tuosta voitaisiin keskustella, kuinka ainoastaan se jumalan armo on se joka ratkaisee. Jos täällä maan päällä on 100 ihmistä joiden elämään olet vaikuttanut haitallisesti ja he vain haluaisivat kuulla anteeksipyyntösi, niin se jumalan armo on väliottämättä heistä ja antaa sinulle anteeksi.
Tiedän että kärjistin asioita tuossa, mutta mielestäni tuo periaatteellinen anteeksianto kolmannen (jumalallisen) osapuolen osalta ei kuulosta kovinkaan eettiseltä.
"Ja jos haluaa tietää onko Raamatun ilmoittama Jumala, kaikista jumalavaihtoehdoista se ainoa ja oikea, niin senkin voi kyllä selvittää itse."
Ja koska miljoonat elleivät miljardit ihmiset historian aikana ja nykypäivänä tee näitä tutkimuksiaan ja päätyvät eri johtopäätöksiin osittain juuri tälläisten geneeristen kokemusten takia, onko se oikeaa ja ainoaaa moraalia tuomita ihmisiä sen perusteella?
"Mutta minun mielestäni, ja voit vapaasti olla eri mieltä, sinulla ei olisi oikeutta tuntea tuollaista helpotusta ja rauhaa ennen sitä kuin olet sovittanut pahat tekosi niille ihmisille joita vastaaan olit mahdollisesti rikkonut."
Juuri niin. Uskovaisissa minusta on kaikkein kammottavin piirre juuri tuo vastuun pakoilu. Mistään teoista ei tarvitse ottaa oikeasti vastuuta tässä todellisessa maailmassa ja oikeiden ihmisten edessä, kun kuvittelee itselleen jumalan joka antaa anteeksi muiden puolesta mitä tahansa kun vain rukoilee. Tuo on aivan kamalaa itsepetosta.
Minä näen itsepetoksena sen, että olettaa voivansa sovittaa pahat tekonsa jollekin. Muka tehdä tekemänsä tekemättömäksi. Kärsinyt osapuoli on se, joka antaa anteeksi. Jos toinen katuu ja toinen ei annakaan anteeksi, eikö silloin ole oikeutta tuntea helpotusta ja rauhaa? Onko se riippuvainen kärsineestä osapuolesta? Entä jos kärsinyt osapuoli on jo kuollut?
"Minä näen itsepetoksena sen, että olettaa voivansa sovittaa pahat tekonsa jollekin."
Kyseessä ei pitäisi olla oletus, vaan yritys tehdä niin.
"Muka tehdä tekemänsä tekemättömäksi."
Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja se onkin siinä parasta, sillä näistä asioista pitää oppia ja kehittyä sitä myötä paremmaksi ihmiseksi.
"Kärsinyt osapuoli on se, joka antaa anteeksi."
Aivan. Ja erityisesti kristinuskossa tälläistä vältellään pyytämällä jumalalta anteeksiantoa pahoista teoista.
"Jos toinen katuu ja toinen ei annakaan anteeksi, eikö silloin ole oikeutta tuntea helpotusta ja rauhaa? Entä jos kärsinyt osapuoli on jo kuollut?"
Minun mielestäni ei ole oikeutta tuntea helpotusta ja rauhaa edes silloin kun saa anteeksiannon joltain ihmiseltä. Ihmisen pitäisi tuntea häpeää ja olla pettynyt itseensä että on ensinnäkin toiminut siten että pitäisi saada anteeksi jokin tekonsa.
Ei tässä häpeässä kuitenkaan pidä rypeä loppuelämäänsä vaan varmistaa jokapäiväisllä toimillaan ettei toista vanhoja virheitään.
Vähän vastauksia ja mahdollisesti oikaisuja.
"...väität sen olevan 100% varmuudella raaamatun jumalasta lähtöisin tuntuu hieman loukkaavalta ja meidän muiden kokemuksia vähättelevältä."
Tarkoitus ei ollut loukata tai vähätellä. Sori, jos ymmärsit sen niin.(tahallasi?)
Mutta kerroin vain kokemukseni, enkä vähätellyt muiden kokemuksia.
"Jos elää harkitsemattomasti, uskosta riippumatta, niin asioita tapahtuu..."
Kyllähän mä tän toki tiedän. Enhän mä aina ole ollut uskossa.
"...Se että niitä järkeistää ja sovittaa silloin tai myöhemmin sopimaaan johonkin kehykseen on aivan normaalia."
Näin en ole kuitenkaan tehnyt. Ovat sopineet "pilkuntarkasti" sovittamattakin.
"Eli samoin kuin monien muiden uskovaisten keskustelukumppanien kanssa, olit psyykannut itseäsi kuvitteellisilla ja sinulle lapsuudesta asti tutuilla ajatuksilla helvetistä, rankaisusta ja muusta kristinuskon opista."
Tsori, mutta tämä ei pidä paikkaansa.
"Ja sitten kun tässä pääsi sisään rakennetussa oppien ja dogmien labyrintistä löytyi se yksi sinulle tuttu uloskäynti, tunsit varmasti suurta helpotusta kun pystyit karistamaan nuo ikävät ja sinua selvästi vaivaavat asiat päästäsi."
Tämäkään ei pidä paikkaansa. Kun tulin "synnintuntoon" niin ei minulla ollut jotain ikävää asiaa, joka olisi erityisesti vaivannut.
Yksinkertaisesti ymmärsin elämäni olleen täynnänsä kaikenlaista syntiä. Tahatonta ja vähemmän tahatonta.
"Mutta minun mielestäni, ja voit vapaasti olla eri mieltä, sinulla ei olisi oikeutta tuntea tuollaista helpotusta ja rauhaa ennen sitä kuin olet sovittanut pahat tekosi niille ihmisille joita vastaaan olit mahdollisesti rikkonut."
Toki olen yrittänyt tehdä voitavani. Asia ei vaan (kuten tiedät) ole niin yksinkertainen.
"Tuosta voitaisiin keskustella, kuinka ainoastaan se jumalan armo on se joka ratkaisee. Jos täällä maan päällä on 100 ihmistä joiden elämään olet vaikuttanut haitallisesti ja he vain haluaisivat kuulla anteeksipyyntösi, niin se jumalan armo on väliottämättä heistä ja antaa sinulle anteeksi."
Pyytelen kyllä mahdollisuuksieni mukaan anteeksi niiltä, joiden elämään tekoni ja valintani ovat vaikuttaneet. P.s. Älä ole siitä huolissasi. ;)
"Ja koska miljoonat elleivät miljardit ihmiset historian aikana ja nykypäivänä tee näitä tutkimuksiaan ja päätyvät eri johtopäätöksiin osittain juuri tälläisten geneeristen kokemusten takia, onko se oikeaa ja ainoaaa moraalia tuomita ihmisiä sen perusteella?"
???
Minä en mielestäni tuomitse ihmisiä. Jos joku kokee minun tuominneen, niin pyydän kyllä mitä nöyrimmin anteeksi.
"Kyseessä ei pitäisi olla oletus, vaan yritys tehdä niin."
Ok.
"Ja erityisesti kristinuskossa tälläistä vältellään pyytämällä jumalalta anteeksiantoa pahoista teoista."
Ei kristinuskossa erityisesti kielletä, etteikö saisi pyytää anteeksi myös ihmiseltä, jota vastaan on rikkonut. Ainakin itse pitäisi antaa anteeksi 70x7 kertaa jos joku pyytää anteeksi. Eiköhän tuo toimi toisinkin päin.
Miten erottaa toisistaan se, että ei saa ikinä tuntea helpotusta ja rauhaa, muttei myös saa rypeä häpeässä? En minä ainakaan niitä usko pystyväni erottamaan.
"Tarkoitus ei ollut loukata tai vähätellä. Sori, jos ymmärsit sen niin.(tahallasi?)
Mutta kerroin vain kokemukseni, enkä vähätellyt muiden kokemuksia."
Hieman ehkä vikaa minussakin, pahoittelen.
Mutta täällä palstalla ja muualla kun on sellainen tavallista että uskovaisilla on se oma jumalansa ja heidän kokemuksensa todistavat vain sen heidän jumlansa ja muut vain valehtelevat tai ovat ymmärtäneet asiat väärin.
"Pyytelen kyllä mahdollisuuksieni mukaan anteeksi niiltä, joiden elämään tekoni ja valintani ovat vaikuttaneet. P.s. Älä ole siitä huolissasi. ;)"
En minä sinua syyllistänyt tässä, uskon kyllä että sinä haluat toimia parhaalaa mahdollisella tavalla. Enemmänkin syyllistin tätä kristtyjen levittämää oppia jolloin jumalan/jeesuksen anteeksiantamus on se asia joka ratkaisee taivas- tai helvettipaikan.
"Minä en mielestäni tuomitse ihmisiä. Jos joku kokee minun tuominneen, niin pyydän kyllä mitä nöyrimmin anteeksi."
Sama juttu kuin edellisessä. Sinä et ole syyllisyyden kohteena vaan tämä kristinuskon oppi.
voimallinen kokemus:
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/5111694/27147800
Tälläistä tarinaa ei varmasti olekkaan kovin monella, tai itseasiassa on, mutta jokatapauksessa en tullut uskoon.
Iski meinaan salama!!!!
Ei kuulunut Jumalan ääntä jos tiedät mitä tarkoitan..
Sitä paitsi saa olla aika saatanan vittumainen tyyppi joka ilmottelee ittestään salamilla, se ei ole meinaan kovin mukavaa se!!
mutta en ole koskaan ajatellut niitä mitenkään uskonnollisiksi. Mihin minä muka uskoisin? Johonkin henkiolentoonko, jos itsellä on upea olo?
Joskus saaristossa ollessa olen katsellut kirkasta tähtitaivasta ja tajunnut tyytyväisenä, että täällä sitä matkataan Telluksella ihan pikkiriikkisenä, enkä tarvitse mitään jumalia selittämään olemassaoloani. Kunhan istun laiturilla ja katselen kirkkaita tähtiä.
Juurikin tuolla lailla. Siihenhän kaikki monotoniset virrenveisuut ja urkujen infraäänet pyrkivät. Siihen sillä hengennostatuksella koitetaan ihmiset saada. Se oli paska homma. Oikeasti sitten jonkin aikaa uskoin, että jokin ylhäältä oli sen kokemuksen mulle tuottanut.
Se tapahtui SLEYn pääsiäisleirillä, jossa toistoon perustuva harmoninen hokeminen vei jonnekin flow-tilaan. Koska minut oli rippileirillä ja koulun uskontunneilla aivopesty näihin jeesusjumalasatuihin uskoin tulleeni uskoon. Se oli todella voimallinen kokemus. Seuraavan kerran koin vastaavaa esikoisen syntymän yhteydessä (isänä).
Minua ei ollut kukaan vastuullinen aikuinen suojellut käännytystyöltä, kuten itse suojelen omia lapsiani. Siitä olen todella katkera koko tälle järjestelmälle. -kele! Tavallaan tuo esikoinen näytti minulle että se on fyysis-emotionaalinen tunnetila. Siksi haluan korvata sen hänelle sillä, että en altista häntä tälle meidän yhteiskuntamme sallimalle mielenraiskaukselle!
Nyt menee hyvin ja olen viimeisen viiden vuoden aikana saavuttanut ateistisen vakaumukseni.
Mielestäni on suurta epäoikeudenmukaisuutta joidenkin ihmisten ja ihmisryhmien mennä sanomaan että tämä kokemus, jota kaikki ihmiset uskonnosta tai uskonnottomuudesta huolimatta ovat kokeneet on vain ja ainoastaan selitättävissä tällä yhdellä selityksellä tästä yhdestä uskonnollisesta kirjasta.
Ihmisten pitäisi kokea mitä kokevat ja olla hijaa siitä jos niin haluavat ta sitten olla avoimia ja tuoda nämä asiat julkiseen keskusteluun ennen kuin he alkavat niitä ehdottomia totuuksia näihin asioihin liittämään.
"Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia kokemuksia nämä uskonnollisen varmuuden antaneet kokemukset ovat ja kuinka niihin on reagoitu."
Minulla niitä ei ole.
Olen kokenut kerran sen saman mistä kerroit. En koe sitä todisteena Jumalasta. Yöllä Sveitsin vuoristossa. Mahtavaa yhteenkuuluvuutta - psyykkistä sulautumista ympäristöön. Rauha, kaunis luonto ja pimeys. Istuin talon rappusilla ystävättäreni kanssa ja naapuritalon avoimesta ikkunasta kuului sopivan vaimeana jodlausharjoitukset.
...että mikä kumma siinä on, kun nuo uskonnolliset kokemukset sattuvat aina olemaan sen uskonnon kokemuksia, joiden vaikutuspiirissä ihminen elää.
Jos joku Amazonin viidakoissa elävä intiaani joka ei ole koskaan kuullut kristinuskosta saisi äkkiä valtavan kokemuksen Raamatun Jumalan rakkaudesta ja armosta, niin siinä sitä olisikin ihmettelemistä. Minäkin ihmettelisin.
En ole tiedemies mutta sen verran käsitystä on tieteellisestä todistelusta, että tunnen aikamoista epäluuloa noita "aitoja" uskontokokemuksia kohtaan niin kauan kuin ne esitetään todisteeksi uskonnosta jota kokemuksen saanut on jo edeltäkäsin pohtinut.
Kuten tässäkin mitä Thomaus kirjoitti:
"Lyhyesti:
Olin kotona sängyllä makaamassa. Ja jo päivän tai pari, oli vaivannut ajatus...
- Onkohan Jumala sittenkin olemassa?
Ajatus vaivasi niin paljon, että se oli pakko saada tietää."
Ajatella jos Thomaus olisi siinä sängyllään saanut järisyttävän kokemuksen jossa se olisikin ollut peipposten ylikami joka olisi kertonut hänelle olevansa todellinen Jumala.
Siis edellyttäen ettei Thomaus ole aiemmin kuullut mitään peipposten ylikamista...
Ottaen huomioon kristittyjen Jumalan kuvitellun kaikkivoipaisuuden - ei kai olisi ylivoimaista ilmoittaa itsestään sellaisellekin joka ei ole jo kuullut asiasta ennestään. Edes kerran. Edes jossakin.
Elin eräänä kesänä 4 kk mökillä hyvin vähäisillä ihmiskontakteilla. Mies oli päivät töissä ja illat ja viikonloput treenaamassa harrastustaan. En pitänyt radiota auki, eikä tv:kään näkynyt kunnolla. Minua se ei haitannut laisinkaan, vaan päin vastoin. En ole luonnostani sosiaalinen ihminen. Jo konttausiässä hakeuduin komeroihin yksin leikkimään. Olen oppinut ihan kelvot sosiaaliset taidot, mutta koen olevani itseni ulkopuolella niitä harjoittaessani.
Mörökölliperiodin lopussa huomasin, että kävellessäni valtatien varrella ohikiitävät autot tuntuivat jotenkin ahdistavilta, enkä ymmärtänyt kunnolla ihmisten puhetta. Näiden piirteiden lisäksi minulla oli valtava hyvänolon tunne kehossa. En tarkoita nyt tervettä ja levännyttä oloa, vaan kaikkialla ihossa oli jatkuvasti ihan fyysinen mielihyväaistimus, sellainen joka aiheutuu esimerkiksi kevyestä hivelystä. Tämä hivelyaistimuksen kokeminen saattaa johtua siitä, että lapsena minut nukutettiin paijaamalla, ja erakkoperiodilla pääsin tilaan, josta minut oli riistetty. Asettuihan se euforia arkitasolle, kun palasin sosiaaliseen hälyyn ja aloin opiskella. Ehkäpä tulen joskus metsittymisuskoon, ja vetäydyn jonnekin luonnon helmaan uskoani harjoittamaan.
Tässä välissä vaan heräsi omat ajatukseni.
Minulle tulee orgasmi kun vetelen esinahkaa edestakaisin reippaalla käden otteella.