Sosialidemokratia Suomessa – lyhyt oppimäärä
Jokin aika sitten nimimerkki ”mielipidepankki” esitti ansiokkaan katsauksen keskustan poliittiseen kehitykseen otsikolla ”historian lyhyt oppimäärä”. Oliko se esillä vain keskustan saitilla vai kenties muillakin, sitä en muista. Minä olen joskus koettanut esittää kannattamani puolueen – käytän mieluummin sanaa aate tai liike – eräistä historiallisista vaiheista ja korostanut erityisesti ns. asevelisosialistien merkitystä liikkeen ja vielä enemmän koko maan kannalta. Useimmin olen tehnyt sen keskustan saitilla. Myös ”mielipidepankki” ja eräät muutkin ovat tukeneet näkemyksiäni niitä tärkeillä historiantiedoilla täydentäen. Mutta toiselta taholta olen saanut vastaani suorastaan ryöppynä mielipiteitä, jotka ovat joko osoittaneet täydellistä historian tuntemattomuutta tai tarkoitushakuista halua herjata ajatussuuntaa ja miehiä, joita meillä kaikilla maatamme ja itsenäisyyttämme arvostavilla olisi syytä kiittää niin paljosta.
Erityisen hävyttömiä ovat olleet eräät selkeästi keskustalaisiksi ilmoittautuvat, mitä en ole voinut olla ihmettelemättä. Tunnetusti rauhantahtoinen ja –uskoinen Väinö Tanner on esiintynyt heidän puheenvuoroissaan pääpahana, Suomelle vaarallisempana kuin Josif Stalin, ja ”asevelisosialismia” on toistuvasti sanottu inhottavaksi, vaikka historiallisten tosiseikkoihin tukeutuen on voitu osoittaa se Suomen pelastajaksi. Minua on haukuttu sotakiihkoiseksi ”aseverifasistiksi” ja natsiksi, jos vastapainoksi jotkut ovat nimitelleet myös kommunistiksi. Kuinka isänmaalliseksi, jopa porvarilliseksi ilmoittautuvan puolueen kannattajat voivat ajatella noin? Ovatko he oikeassa puolueessa vai onko tuo puolue oikeasti sitä, mitä se sanoo olevansa? Kehitysoptimistina koetan uskoa, että noiden käsitysten takana on vain tiedon puute. Siksi vielä ainakin tämän kerran esitän lyhyen katsauksen siihen, mitä on se sosialidemokratia, mitä nuo asevelisosialistitkin edustivat. Olkoon tämä sosialidemokratian lyhyt oppimäärä – todella lyhyeksi se on pakko tässä jättää. Esitykseni liikkuu vain periaatetasolla – ilman mainintoja käytännön toimista edes esimerkein – ja siinäkin pintapuolisena ja vain muutamia historiallisia vaiheita painottavana. Jätän tämän kolmen suurimman puolueemme saiteille.
Sosialidemokraatit eivät ole koskaan olleet vallankumouksellisia, sillä jo vapaussodan syttyessä he olivat niitä, jotka tuomitsivat aseellisen kapinan ja jättäytyivät siitä sivuun. Kaikki sosialidemokraatit, myös maltilliset, pitivät kyllä sisällissotaa porvarien syynä mm. siksi, että kun Venäjän väliaikainen hallitus oli valtalailla hajottanut vuonna 1916 valitun autonomisen Suomen sosialistienemmistöisen eduskunnan, käyttivät porvarit tilannetta hyväkseen työväenluokan myös vilpillisiksi ja provosoiviksi näkemin tavoin niin, että lokakuussa 1917 valittu uusi eduskunta sai porvarienemmistön. Tästä työväenliike provosoitui myös mellakoihin, suurlakkoon ja lopulta osa siitä kapinaan itsenäisen Suomen laillista hallitusta vastaan, eli syntyi kansalaissota, mitä työväenluokka pitkään kieltäytyi kutsumasta vapaussodaksi.
Silti maltillisten sosialidemokraattien johtajat, mm. Väinö Tanner, jo pian sodan päätyttyä näkivät ja tunnustivat, että työväenluokan kokemasta tappiosta ja sen liikkeelle haitallisista pitkäaikaisista vaikutuksista huolimatta valkoisten voitto sodassa oli hyvä asia. Tanner ja muut sosialidemokraattien johtajat tajusivat ja myönsivät, että punaisten voitto olisi merkinnyt Suomen itsenäisyyden pikaista loppua ja maan liittämistä Neuvostoliittoon. Tämän saman on todennut myös presidentti Mauno Koivisto omana mielipiteenään useampaankin kertaan eri yhteyksissä. Valkoisten voitto oli elinehto sosialidemokratialle Suomessa. Se teki mahdolliseksi sen, että työväenliike sai toimia demokraattisessa maassa ja rakentaa maata paremmaksi, 1930-luvun alussa poliittisesta pannasta päästyään jopa johtavana poliittisena voimana niin, että Suomen kohtalonhetkien koittaessa Neuvostoliiton hyökättyä maahamme 1939 syksyllä otimme vastaan hyökkääjän yksimielisenä, työläinen, talonpoika, keskiluokkainen porvari ja kapitalisti sitä rintarinnan yhdessä ja hyvällä menestyksellä torjuen.
Olen jo liiankin monta kertaa joutunut näillä saiteilla palauttelemaan mieliin sosialidemokraattien ratkaisevaa panosta torjuttaessa Suomen luisumista kommunismiin ja Neuvostoliiton satelliitiksi Tsekkoslovakian, Unkarin ja monen muun maan tavoin, mutta teen sen vielä kerran. Hertta Kuusisen julistaessa eduskunnan puhujapöntöstä, että ”Tsekkoslovakian tie on oleva meidänkin tiemme” kommunisteilla oli suunnitelmat valmiina maamme johdattamiseksi tuolle tielle. Suomi oli tuolloin todella kuolemanvaarassa, ja porvarit olivat aseettomia vaaran torjumiseen, kun siltä taholta tulleita tarvittavia toimenpiteitä Neuvostoliitto olisi voinut heti käyttää hyväkseen puuttumalla asiaan meille kohtalokkain seurauksin.
Torjunnan oli tultava työväenliikkeen piiristä. Sen tajusivat kirkkaasti nuo juuri rintamilta palanneet, sankarikuoleman kynsistä säästyneet, monilla kunniamerkeillä palkitut nuoret reservinupseerit Unto Varjonen, Väinö Leskinen ja muut, joista olen aikaisemmin puhunut enemmän. He päättivät, että kun he eivät olleet antautuneet Neuvostoliitolle sodassakaan, eivät he tekisi sitä nytkään, ja demarien puoluesihteerinä toiminut Varjonen masinoi tuon tunnetun ”jo riittää”-kampanjan, jolla SKDL suistettiin pois suurimman puolueen asemasta ja hallituksesta ja heidän toimestaan organisoitiin määrätietoinen ja menestyksekäs vastarinta kommunistien vallankumouksen alkusoitoksi tarkoittamia lakkomellakoita ja muita levottomuuksia vastaan.
Noita miehiä ruvettiin sitten kutsumaan asevelisosialisteiksi. Myöhemmin nuo miehet nostivat johtajakseen ja myös sosialidemokraattisen puolueen johtoon itsenäisyytemme alkuajan suurimman sosialidemokraatin, tohtori ja ministeri Väinö Tannerin, joka oli nimenomaan Neuvostoliiton erityisvaatimuksesta joutunut istumaan vankilassa ”sotasyyllisenä” ja siten ansainnut noiden miesten mielestä marttyyrin sädekehän ja hyvityksen. Kunnianpalautusta Tanner ei heidän enempää kuin muidenkaan kunniantuntoisten suomalaisten mielestä tarvinnut, sillä kunniaansa hän ei ollut koskaan myynyt, kuten esimerkiksi aikaisemmin sotakiihkoinen AKS:läinen ja viimeiseen saakka talvisodan rauhantekoakin vastustanut Urho Kekkonen, joka heti Neuvostoliiton vaatimusten tultua kiiruhti niitä tukemaan omien tarkoitusperiensä vuoksi.
Tuo aate, mitä edustivat mm. Väinö Tanner, nuo asevelisosialistit, K.A.Fagerholm ja monet muut noina aikoina, on myös minun ja monen muun perinteisen ja isänmaallisen nykysuomalaisen sosialidemokraatin aate. Se aate on vanhakantainen, mutta alati kehityshakuinen, uutta ja parempaa ennakkoluulottomasti etsivä, niin yksityisen ihmisen, ennen muuta työläisen, mutta myös jokaisen suomalaisen ja koko maan parasta tavoitteleva. Se on myös kansainvälinen aate ja kansojen yhteistoimintaan pyrkivä ja sitä kautta menestystä paitsi omalle maalle myös kansainväliselle yhteisölle haluava. Se on ehdottoman demokraattinen, ja haluaa korostaa demokraattisia arvoja ja noudattaa demokraattisia menettelytapoja niin liikkeen sisällä kuin yhteistoiminnassa maamme muiden aatesuuntien kanssa kuten myös kansainvälisissä yhteyksissään.
Tuo aate kantoi itse asiassa myös Rafael Paasiota, Kalevi Sorsaa ja Mauno Koivistoa, vaikka he joutuivat Neuvostoliiton uhan varjostamassa Kekkos-Suomessa toimimaan aatteensa puolesta ikään kuin salaa ja pienin askelin. Niin muuten joutuivat tekemään myös kokoomuksen, kansanpuolueen, ruotsalaisten ja kaikkien muiden puolueiden johtavat poliitikot, myös aidosti alkiolaiset ja isänmaalliset keskustalaiset, kuten esim. Johannes Virolainen, jopa SKDL:n isänmaallisimmat kommunistit, kuten Aarne Saarinen; vain kommunistien änkyrävähemmistö ja kepun K-linja voi toimia täysin rinnoin ja avoimesti, koska ne olivat kritiikittömästi sitoutuneet Neuvostoliiton talutusnuoraan ja ottivat myös monet ohjeensa sieltä.
Noina aikoina myös sosialidemokraattinen puolue hajosi, Neuvostoliiton tukeman Kekkosen tehdessä parhaansa hajottamisessa, ja invalidisoitui pitkäksi aikaa poliittisena tekijänä. Kun se taas vuoden 1966 demareille suurvoiton tuoneiden vaalien jälkeen pääsi ”vallan kahvaan”, on se taas siitä alkaen, oikeastaan vain 1987-91 vaalikautta lukuun ottamatta ollut merkittävin poliittinen voimamme, jolla myös pääministerin salkku on ollut eniten hallussaan. Puolue on Kekkos-kauden varjon poistuttua palannut taas aidolle perustalleen, sille, jolta nuo asevelisosialistitkin ponnistivat, ja suunnannäyttäjänä on viimeisen vuosikymmenen ajan toiminut Paavo Lipponen. Kekkos-kauden haamujakin vielä puolueen lipun suojassa lymyilee – nimiä minun ei tarvitse nyt mainita, olen sen tehnyt aikaisemmin – mutta heidän tämänhetkisistä näennäisesti merkittävistä asemista huolimatta heillä ei ole puolueessa suurta valtaa eikä tulevaisuutta.
Sosialidemokratia tulee taas viime vaaleissa koetun pienen notkahduksen jälkeen nousemaan johtavaksi poliittiseksi voimaksemme – gallupien mukaan on sitä jo taas nyt kannatukseltaan – ja tulee jatkamaan maamme kehittämistä ja rakentamista pohjoismaisen hyvinvointivaltion pohjalta länsimaisiin arvoihin ja institutioihin entistä tiukemmin sitoutuvaksi ja kokoonsa nähden vaikutusvaltaiseksi EU-maaksi, kenties joskus kauemmassa tulevaisuudessa EU:n liittovaltion esimerkillisimmäksi ja kehittyneimmäksi osaksi. Kaikki tämä tulee tapahtumaan siinä hengessä, mikä on aina elähdyttänyt oikeita sosialidemokraatteja, kuten myös noita asevelisosialisteja ja ennen muita juuri heitä.
Tässä lyhyesti asiani, minkä ainakin kerran halusin vielä sanoa. Ehkä olisi asialle eduksi, jos esiintyisin nimelläni, mitä kuitenkaan en halua tehdä tietyistä syistä. Eräistä aikaisemmista esityksistäni ovat kai monet voineet päätellä, että minulla on myös sotilastaustaa – jos muutakin – ja olen toiminut useita vuosia YK:n rauhanturvatehtävissä Lähi-idässä. Olen ollut myös eräissä muissa kansainvälisissä humanitaarisissa tehtävissä, mutta valtaosan yli 40-vuotisesta työurastani olen tehnyt Suomessa, viimeiset 15 vuotta erään suuren suomalaisen yrityksen palveluksessa. Eläkkeellä olen ollut jo muutamia vuosia. Sotaa Suomessa en ole kokenut muuten, kuin syntymäseutuni lähikaupungin pommitukseen kerran pikkupoikana joutuessani ja menettämällä sodassa isäni. Noihin YK:n rauhanturvatehtäviin olen joutunut muutaman kerran menemään lähes sodan keskelle, joten kyllä minä sodan ja sen seuraamukset myös omakohtaisesti tunnen.
En ole sosialidemokraattisen puolueen jäsen, enkä mitenkään kytköksissä siihen. Aina en ole ollut edes sosialidemokraatti, vaikka jo melko kauan sitten olen kyllä päätynyt aatteen kannattajaksi maassamme ja maailmalla näkemäni ja kokemani ja myös oman ajatteluni perusteella. Missään nimessä en ole ammattilainen kirjoittajana – tarpeetonta sanoakin, sillä kyllä se näkyy tekstistä! Asiallisiin kommentteihin ja kysymyksiin vastaan mielelläni, typerät herjat ja hävyttömyydet jätän omaan arvoonsa.
Jokin aika sitten nimimerkki ”mielipidepankki” esitti ansiokkaan katsauksen keskustan poliittiseen kehitykseen otsikolla ”historian lyhyt oppimäärä”. Oliko se esillä vain keskustan saitilla vai kenties muillakin, sitä en muista. Minä olen joskus koettanut esittää kannattamani puolueen – käytän mieluummin sanaa aate tai liike – eräistä historiallisista vaiheista ja korostanut erityisesti ns. asevelisosialistien merkitystä liikkeen ja vielä enemmän koko maan kannalta. Useimmin olen tehnyt sen keskustan saitilla. Myös ”mielipidepankki” ja eräät muutkin ovat tukeneet näkemyksiäni niitä tärkeillä historiantiedoilla täydentäen. Mutta toiselta taholta olen saanut vastaani suorastaan ryöppynä mielipiteitä, jotka ovat joko osoittaneet täydellistä historian tuntemattomuutta tai tarkoitushakuista halua herjata ajatussuuntaa ja miehiä, joita meillä kaikilla maatamme ja itsenäisyyttämme arvostavilla olisi syytä kiittää niin paljosta.
Erityisen hävyttömiä ovat olleet eräät selkeästi keskustalaisiksi ilmoittautuvat, mitä en ole voinut olla ihmettelemättä. Tunnetusti rauhantahtoinen ja –uskoinen Väinö Tanner on esiintynyt heidän puheenvuoroissaan pääpahana, Suomelle vaarallisempana kuin Josif Stalin, ja ”asevelisosialismia” on toistuvasti sanottu inhottavaksi, vaikka historiallisten tosiseikkoihin tukeutuen on voitu osoittaa se Suomen pelastajaksi. Minua on haukuttu sotakiihkoiseksi ”aseverifasistiksi” ja natsiksi, jos vastapainoksi jotkut ovat nimitelleet myös kommunistiksi. Kuinka isänmaalliseksi, jopa porvarilliseksi ilmoittautuvan puolueen kannattajat voivat ajatella noin? Ovatko he oikeassa puolueessa vai onko tuo puolue oikeasti sitä, mitä se sanoo olevansa? Kehitysoptimistina koetan uskoa, että noiden käsitysten takana on vain tiedon puute. Siksi vielä ainakin tämän kerran esitän lyhyen katsauksen siihen, mitä on se sosialidemokratia, mitä nuo asevelisosialistitkin edustivat. Olkoon tämä sosialidemokratian lyhyt oppimäärä – todella lyhyeksi se on pakko tässä jättää. Esitykseni liikkuu vain periaatetasolla – ilman mainintoja käytännön toimista edes esimerkein – ja siinäkin pintapuolisena ja vain muutamia historiallisia vaiheita painottavana. Jätän tämän kolmen suurimman puolueemme saiteille.
Sosialidemokraatit eivät ole koskaan olleet vallankumouksellisia, sillä jo vapaussodan syttyessä he olivat niitä, jotka tuomitsivat aseellisen kapinan ja jättäytyivät siitä sivuun. Kaikki sosialidemokraatit, myös maltilliset, pitivät kyllä sisällissotaa porvarien syynä mm. siksi, että kun Venäjän väliaikainen hallitus oli valtalailla hajottanut vuonna 1916 valitun autonomisen Suomen sosialistienemmistöisen eduskunnan, käyttivät porvarit tilannetta hyväkseen työväenluokan myös vilpillisiksi ja provosoiviksi näkemin tavoin niin, että lokakuussa 1917 valittu uusi eduskunta sai porvarienemmistön. Tästä työväenliike provosoitui myös mellakoihin, suurlakkoon ja lopulta osa siitä kapinaan itsenäisen Suomen laillista hallitusta vastaan, eli syntyi kansalaissota, mitä työväenluokka pitkään kieltäytyi kutsumasta vapaussodaksi.
Silti maltillisten sosialidemokraattien johtajat, mm. Väinö Tanner, jo pian sodan päätyttyä näkivät ja tunnustivat, että työväenluokan kokemasta tappiosta ja sen liikkeelle haitallisista pitkäaikaisista vaikutuksista huolimatta valkoisten voitto sodassa oli hyvä asia. Tanner ja muut sosialidemokraattien johtajat tajusivat ja myönsivät, että punaisten voitto olisi merkinnyt Suomen itsenäisyyden pikaista loppua ja maan liittämistä Neuvostoliittoon. Tämän saman on todennut myös presidentti Mauno Koivisto omana mielipiteenään useampaankin kertaan eri yhteyksissä. Valkoisten voitto oli elinehto sosialidemokratialle Suomessa. Se teki mahdolliseksi sen, että työväenliike sai toimia demokraattisessa maassa ja rakentaa maata paremmaksi, 1930-luvun alussa poliittisesta pannasta päästyään jopa johtavana poliittisena voimana niin, että Suomen kohtalonhetkien koittaessa Neuvostoliiton hyökättyä maahamme 1939 syksyllä otimme vastaan hyökkääjän yksimielisenä, työläinen, talonpoika, keskiluokkainen porvari ja kapitalisti sitä rintarinnan yhdessä ja hyvällä menestyksellä torjuen.
Olen jo liiankin monta kertaa joutunut näillä saiteilla palauttelemaan mieliin sosialidemokraattien ratkaisevaa panosta torjuttaessa Suomen luisumista kommunismiin ja Neuvostoliiton satelliitiksi Tsekkoslovakian, Unkarin ja monen muun maan tavoin, mutta teen sen vielä kerran. Hertta Kuusisen julistaessa eduskunnan puhujapöntöstä, että ”Tsekkoslovakian tie on oleva meidänkin tiemme” kommunisteilla oli suunnitelmat valmiina maamme johdattamiseksi tuolle tielle. Suomi oli tuolloin todella kuolemanvaarassa, ja porvarit olivat aseettomia vaaran torjumiseen, kun siltä taholta tulleita tarvittavia toimenpiteitä Neuvostoliitto olisi voinut heti käyttää hyväkseen puuttumalla asiaan meille kohtalokkain seurauksin.
Torjunnan oli tultava työväenliikkeen piiristä. Sen tajusivat kirkkaasti nuo juuri rintamilta palanneet, sankarikuoleman kynsistä säästyneet, monilla kunniamerkeillä palkitut nuoret reservinupseerit Unto Varjonen, Väinö Leskinen ja muut, joista olen aikaisemmin puhunut enemmän. He päättivät, että kun he eivät olleet antautuneet Neuvostoliitolle sodassakaan, eivät he tekisi sitä nytkään, ja demarien puoluesihteerinä toiminut Varjonen masinoi tuon tunnetun ”jo riittää”-kampanjan, jolla SKDL suistettiin pois suurimman puolueen asemasta ja hallituksesta ja heidän toimestaan organisoitiin määrätietoinen ja menestyksekäs vastarinta kommunistien vallankumouksen alkusoitoksi tarkoittamia lakkomellakoita ja muita levottomuuksia vastaan.
Noita miehiä ruvettiin sitten kutsumaan asevelisosialisteiksi. Myöhemmin nuo miehet nostivat johtajakseen ja myös sosialidemokraattisen puolueen johtoon itsenäisyytemme alkuajan suurimman sosialidemokraatin, tohtori ja ministeri Väinö Tannerin, joka oli nimenomaan Neuvostoliiton erityisvaatimuksesta joutunut istumaan vankilassa ”sotasyyllisenä” ja siten ansainnut noiden miesten mielestä marttyyrin sädekehän ja hyvityksen. Kunnianpalautusta Tanner ei heidän enempää kuin muidenkaan kunniantuntoisten suomalaisten mielestä tarvinnut, sillä kunniaansa hän ei ollut koskaan myynyt, kuten esimerkiksi aikaisemmin sotakiihkoinen AKS:läinen ja viimeiseen saakka talvisodan rauhantekoakin vastustanut Urho Kekkonen, joka heti Neuvostoliiton vaatimusten tultua kiiruhti niitä tukemaan omien tarkoitusperiensä vuoksi.
Tuo aate, mitä edustivat mm. Väinö Tanner, nuo asevelisosialistit, K.A.Fagerholm ja monet muut noina aikoina, on myös minun ja monen muun perinteisen ja isänmaallisen nykysuomalaisen sosialidemokraatin aate. Se aate on vanhakantainen, mutta alati kehityshakuinen, uutta ja parempaa ennakkoluulottomasti etsivä, niin yksityisen ihmisen, ennen muuta työläisen, mutta myös jokaisen suomalaisen ja koko maan parasta tavoitteleva. Se on myös kansainvälinen aate ja kansojen yhteistoimintaan pyrkivä ja sitä kautta menestystä paitsi omalle maalle myös kansainväliselle yhteisölle haluava. Se on ehdottoman demokraattinen, ja haluaa korostaa demokraattisia arvoja ja noudattaa demokraattisia menettelytapoja niin liikkeen sisällä kuin yhteistoiminnassa maamme muiden aatesuuntien kanssa kuten myös kansainvälisissä yhteyksissään.
Tuo aate kantoi itse asiassa myös Rafael Paasiota, Kalevi Sorsaa ja Mauno Koivistoa, vaikka he joutuivat Neuvostoliiton uhan varjostamassa Kekkos-Suomessa toimimaan aatteensa puolesta ikään kuin salaa ja pienin askelin. Niin muuten joutuivat tekemään myös kokoomuksen, kansanpuolueen, ruotsalaisten ja kaikkien muiden puolueiden johtavat poliitikot, myös aidosti alkiolaiset ja isänmaalliset keskustalaiset, kuten esim. Johannes Virolainen, jopa SKDL:n isänmaallisimmat kommunistit, kuten Aarne Saarinen; vain kommunistien änkyrävähemmistö ja kepun K-linja voi toimia täysin rinnoin ja avoimesti, koska ne olivat kritiikittömästi sitoutuneet Neuvostoliiton talutusnuoraan ja ottivat myös monet ohjeensa sieltä.
Noina aikoina myös sosialidemokraattinen puolue hajosi, Neuvostoliiton tukeman Kekkosen tehdessä parhaansa hajottamisessa, ja invalidisoitui pitkäksi aikaa poliittisena tekijänä. Kun se taas vuoden 1966 demareille suurvoiton tuoneiden vaalien jälkeen pääsi ”vallan kahvaan”, on se taas siitä alkaen, oikeastaan vain 1987-91 vaalikautta lukuun ottamatta ollut merkittävin poliittinen voimamme, jolla myös pääministerin salkku on ollut eniten hallussaan. Puolue on Kekkos-kauden varjon poistuttua palannut taas aidolle perustalleen, sille, jolta nuo asevelisosialistitkin ponnistivat, ja suunnannäyttäjänä on viimeisen vuosikymmenen ajan toiminut Paavo Lipponen. Kekkos-kauden haamujakin vielä puolueen lipun suojassa lymyilee – nimiä minun ei tarvitse nyt mainita, olen sen tehnyt aikaisemmin – mutta heidän tämänhetkisistä näennäisesti merkittävistä asemista huolimatta heillä ei ole puolueessa suurta valtaa eikä tulevaisuutta.
Sosialidemokratia tulee taas viime vaaleissa koetun pienen notkahduksen jälkeen nousemaan johtavaksi poliittiseksi voimaksemme – gallupien mukaan on sitä jo taas nyt kannatukseltaan – ja tulee jatkamaan maamme kehittämistä ja rakentamista pohjoismaisen hyvinvointivaltion pohjalta länsimaisiin arvoihin ja institutioihin entistä tiukemmin sitoutuvaksi ja kokoonsa nähden vaikutusvaltaiseksi EU-maaksi, kenties joskus kauemmassa tulevaisuudessa EU:n liittovaltion esimerkillisimmäksi ja kehittyneimmäksi osaksi. Kaikki tämä tulee tapahtumaan siinä hengessä, mikä on aina elähdyttänyt oikeita sosialidemokraatteja, kuten myös noita asevelisosialisteja ja ennen muita juuri heitä.
Tässä lyhyesti asiani, minkä ainakin kerran halusin vielä sanoa. Ehkä olisi asialle eduksi, jos esiintyisin nimelläni, mitä kuitenkaan en halua tehdä tietyistä syistä. Eräistä aikaisemmista esityksistäni ovat kai monet voineet päätellä, että minulla on myös sotilastaustaa – jos muutakin – ja olen toiminut useita vuosia YK:n rauhanturvatehtävissä Lähi-idässä. Olen ollut myös eräissä muissa kansainvälisissä humanitaarisissa tehtävissä, mutta valtaosan yli 40-vuotisesta työurastani olen tehnyt Suomessa, viimeiset 15 vuotta erään suuren suomalaisen yrityksen palveluksessa. Eläkkeellä olen ollut jo muutamia vuosia. Sotaa Suomessa en ole kokenut muuten, kuin syntymäseutuni lähikaupungin pommitukseen kerran pikkupoikana joutuessani ja menettämällä sodassa isäni. Noihin YK:n rauhanturvatehtäviin olen joutunut muutaman kerran menemään lähes sodan keskelle, joten kyllä minä sodan ja sen seuraamukset myös omakohtaisesti tunnen.
En ole sosialidemokraattisen puolueen jäsen, enkä mitenkään kytköksissä siihen. Aina en ole ollut edes sosialidemokraatti, vaikka jo melko kauan sitten olen kyllä päätynyt aatteen kannattajaksi maassamme ja maailmalla näkemäni ja kokemani ja myös oman ajatteluni perusteella. Missään nimessä en ole ammattilainen kirjoittajana – tarpeetonta sanoakin, sillä kyllä se näkyy tekstistä! Asiallisiin kommentteihin ja kysymyksiin vastaan mielelläni, typerät herjat ja hävyttömyydet jätän omaan arvoonsa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tyylistäsi poiketen pysyit pääsääntöisesti asialinjalla, siitä kiitos. Vaikkei esityksesi ollut lähimainkaan yhtä analyyttinen ja selkeä kuin Mielipidepankin Keskustaa koskeva esitys, oli siinä kai nähtävissä asevelisosialistien historiakäsitys yksinkertaistetusti. Uskoo ken tahtoo.
Sosialidemokraattisella liikkeellä on tärkeä tehtävä Suomessa. Vaikka SDP:ssä on tällä hetkellä käynnissä kuohunta EU-politiikan suunnasta, ovat sosialidemokraatit osoittautuneet erityisesti Tuomiojan suulla varsin järkeviksi Vanhasen maltillisen linjan kannattajiksi. Asevelisosialistin ihannoiman Lipposenkin linja näkyy tosiasioiden hiljalleen esille tullessa muuntuvan hallituksen linjaa myötäileväksi.
Punamultahallitukset ovat nostaneet tämän maan jaloilleen, mielestäni nyt oli taas punamultahallituksen aika hallita Suomea, muuten kahtiajako köyhät contra rikkaat, kaupunkilaiset contra maalaiset, etelä contra pohjoinen olisi kärjistynyt edelleen.
Surullista on se, että se ei olisi onnistunut ilman Keskustan vaalivoittoa. Lipponen harhaisessa Kepukammossaan olisi jatkanut sinipunaa ja maan myymistä sijoittajille ja ulkomaille.
Tässä asevelisosialistin ja Tertun puheenvuoroissa nähdään aatteen ja aatteettomuuden, niiden moraalin ja moraalittomuuden, idealististen tavoitteiden ja opportunistisen hyväksikäyttöpykimyksen ero. Kumpi on kannatettavampaa? Mihin päädyitte? Tehkääpä myös johtopäätöksiänne puolueista sen perusteella!
...kommentoin asiallisia vastauksia. Vastauksesi on tyylistäsi poiketen puoliksi sellainen.
>>Tyylistäsi poiketen pysyit pääsääntöisesti asialinjalla, siitä kiitos. Vaikkei esityksesi ollut lähimainkaan yhtä analyyttinen ja selkeä kuin Mielipidepankin Keskustaa koskeva esitys, oli siinä kai nähtävissä asevelisosialistien historiakäsitys yksinkertaistetusti.>Sosialidemokraattisella liikkeellä on tärkeä tehtävä Suomessa.> Vaikka SDP:ssä on tällä hetkellä käynnissä kuohunta EU-politiikan suunnasta, ovat sosialidemokraatit osoittautuneet erityisesti Tuomiojan suulla varsin järkeviksi Vanhasen maltillisen linjan kannattajiksi. Asevelisosialistin ihannoiman Lipposenkin linja näkyy tosiasioiden hiljalleen esille tullessa muuntuvan hallituksen linjaa myötäileväksi.>Punamultahallitukset ovat nostaneet tämän maan jaloilleen, mielestäni nyt oli taas punamultahallituksen aika hallita Suomea, muuten kahtiajako köyhät contra rikkaat, kaupunkilaiset contra maalaiset, etelä contra pohjoinen olisi kärjistynyt edelleen.>Surullista on se, että se ei olisi onnistunut ilman Keskustan vaalivoittoa. Lipponen harhaisessa Kepukammossaan olisi jatkanut sinipunaa ja maan myymistä sijoittajille ja ulkomaille.
takana olivatkaan... ketkä?
Suomen sisällissotaan oli monia syitä. Onhan sillä monia nimiäkin: vapaussota, veljessota, punakapina, luokkataistelu ja sisällisota. Sotaa käytiinkin kaiilla noilla tasoilla ja riippuu mm. katsojan asenteista mitä niistä käyttää. Itse käytän nimitystä sisällissota, sillä olihan se sotaa juuri itsenäisyyden saaneen valtion sisällä (Venäjän neuvostohallitus oli vahvistanut Suomen itsenäisyyden 4.tammikuuta 1918 ja samana päivänä itsenäisyyden tunnustivat Ruotsi ja Ranska; kansainvälisen oikeuden mukaan muuten Suomen itsenäisyyspäivä on siis 4.tammikuuta 1918).
Luettelen tässä muutamia syitä:
1.Sosiaalidemokraateilla oli vuoden 1916 vaalien jälkeen enemmistö eduskunnassa (103 edustajaa). Eduskunta ei kuitenkaan saanut aikaan riittävästi sellaisia uudistuksia, jotka olisivat osaa sosiaalidemokraateista tyydyttäneet. Kommunistista puoluettahan ei vielä tuolloin ollut, vaan se perustettiin vasta sisällisodan jälkeen Moskovassa sinne paenneiden punaisten toimesta. Sosiaalidemokraattien jakautuminen vallankúmouksen kautta nopeisiin uudistuksiin pyrkiviin kommunisteihin ja eduskuntatyön kautta toteutettavien uudistustuen kannattajiin sosiaalidemokraatteihin alkoi nopeasti 1916 vaalien jälkeen.
2.Venäjän väliaikainen hallitus oli Kernskin käskystä hajottanut Suomen eduskunnan 17. heinäkuuta 1917. Suomen porvarilliset puolueet tottelivat Kerenskin käskyä. Tämä katkeroitti mielialoja. Uusissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä Samaan aikaan Venäjällä tapahtui vallankumous. Vallankumouksen kannatus myös sosiaalidemokraattien joukoissa kasvoi oppsitioon jäämisen myötä.
3. Vasta itsenäistyneellä Suomella ei ollut omia sotilasvoimia eikä edes poliisia. Suomessa oli siis voimatyhjiö. Tällaista aukkoa ei yhteiskunnissa saa koskaan historian opetuksen mukaan olla – se johtaa aina kaaokseen. Tuota aukkoa ryhtyivät täyttämään porvarilliset puolueet perustamalla suojeluskuntia ja sosialistiset puolueet perustivat omia järjestyskaartejaan, joista muodostui sittemmin punakaarti.
4. Marraskuussa 1917 oli Suomessa yleislakko. Tuon lakon aikana sattui aseellisia yhteenottoja suojeluskuntien ja työväen järjestyskaartien välillä. Tämä kiristi tilannetta entisestään.
5. Tilanne karkasi sosiaalidemokraattisen puolueen käsistä tammikuussa 1918. Tuolloin puolue-elimissä vallakumousta kannattaneet jäivät tappiolle. Vallankumouksen kannattajat järjestyskaarteineen irtautuivat sosiaalidemokraattisesta puolueesta ja perustivat punakaartin. Se julisti vallankumouksen alkaneeksi 27.1.1918 ja ottivat haltuunsa joukon Etelä-Suomen kaupunkeja. Sosiaalidemokraattisista poliitikoista mm. Väinö Tanner ja Väinö Voinmaa nimenomaisesti vastustivat kaikkia sotatoimia ja he jäivät sivuun myös puolueen toiminnasta.
6. Lenin lähetti aseita punakaartille ja kehotti vallankumoukseen Suomessa. Se lisäsi vallankumousmielialaa.
Sodassa punaisten puolella taisteli suuri joukko sosiaalidemokraatteja, mutta erityisesti sellaisia henkilöitä, jotka myöhemmin tulisivat kuulumaan sodan jälkeen perustettuun kommunistiseen puolueeseen.
Kiitos “asevelisosialistille” monilta osin ansiokkaasta kirjoitusesta. On ikävää, että nuori sukupolvi ei kenties koskaan tule tietämään käytännön poliittisista tapahtumista sotien jälkeisessä Suomessa.
No sitten oma kommentini. Mielestäni kuitenkin myös Paasikivellä oli merkittävä ansio Suomen selvitymisessä sotien jälkeen. (Minä en muuten suostu puhumaan Paasikiven-Kekkosen linjasta, minulle se on Paasikiven linja) Myös monella muullakin ei- sosialidemokraatilla kuin Paasikivellä on ansionsa - ei aivan kaikki sentään SDP:n ansiota ole. Heti sodan jälkeenhän kommunistit aloittivat, Neuvostoliiton intervention odotuksessa ja kenties jonkin lupauksenkin turvin, yrityksen valloittaa sosiaalidemokrattisia työväenyhdistyksiä ja ammattiosastoja. Päämäärähän oli selvä: yhdistysten haltuun ottamisen jälkeenhän voitaisiin Suomen työväenluokan nimissä pyyttää “Suomen liittämistä sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon”. Jos päitä ei saatu käännytettyä yhdistysten kokouksissa, niin aloitettiin sellainen työmaaterrori, jonka rinnalla nykyinen työpaikkakiusaaminen on hyttysen surinaa. Onneksi tuohon aikaan kiusatuilla oli puolue, SDP, jonka tarkkaan tiesi kommunistien todelliset pyrkimykset ja johon turvautuen kommunistien hyökkäykset kestettiin ja torjuttiin.
Samanlainen kommunistien myyräntyö oli käynnissä kaikilla yhteiskunnan ja poliittisen toiminnan aloilla: paitsi yhdistyksistä ja ammattiosastoista, niin myös kunnanvaltuustoista, ministeriöistä ja erityisesti silloisesta suojelupoliisista taisteltiin. Pääministeri ja sittemmin presidentti Paasikivi kommunistien tavoitteet tiesi ja oli siitä todella huolissaan. Olihan hänen uskollinen ministeritoverinsa ja sosiaalidemokraattien todellinen voimahahmo Väinö Tanner vankilassa. Hän myös tajusi, että ainoa taho jolla oli eväät sen estämiseksi oli juuri SDP ja sosiaalidemokraattinen liike kokoaisuudessaan. Paasikiven poliittinen liikkumavara oli vähäinen, mutta hän käytti sen viisaasti. Tässä työssä erinomaiseksi pyytämättömäksi avuksi olivat asevelisosialistit, olihan SDP sisäisesti hajanainen ja asevelisosialistien päättäväinen toiminta ja kirkas ajatus esti Suomen joutumisen Tsekkoslovakian tielle. Itse olen 1960-luvulla syntynyt, joten vaan olen kuullut sodan jälkeisistä tapahtumista vain vanhemmilta tovereilta. Tieteellisesti ajattelevana ihmisenä olen tietysti mahdollisuuksien mukaan aina tarkistanut eri lähteistä tarinoiden todenperäisyyden ja voinut ne suurimmaksi osaks sellaiseksi havaita.
Kiitos asiallisista kommenteistasi. Olen kyllä myös minä kirjoitellut näillä saiteilla noista samoista asioista. Myös avauksessani esittämistäni olen joskus kirjoittanut huomattavasti laajemmin ja eri yksityiskohtia esiin tuoden. Ns. asevelisosialismivaihe historiassamme on minun erityisen arvostukseni kohde - siksi tämä nimimerkki.
Aika paljon - enimmäkseen - olen tukeutunut lukemaani, sillä olen ollut kauan historian harrastaja, ehkä hieman enemmänkin kuin harrastaja. Mutta olen jonkin verran kertonut omistakin kokemuksistani ja näkemyksistäni. Minä olen nimittäin jo ikämies, 1930-luvulla syntynyt, ja nähnyt siis yhtä ja toista, vaikka taustani ja kokemuspiirini ei ole aivan tyypillinen sosialidemokraatille, joskaan ei äärimmäisen poikkeuksellinen. Taustani käy jotenkin ilmi tuosta avauksestanikin, ja olen joskus puhunut siitä enemmän, joten nyt ei ole tarvetta siihen juuttua. Tärkeintä kai on, että olen jo kauan ollut sosialidemokraatti, sen aatesisältöä, perinteitä ja nykyisiä tavoitteita ja toimintatapoja kunnioittava isänmaallinen suomalainen.
Tuo ketju on jo jäänyt kauas taakse, mutta toivottavasti saat nämä terveiseni koneellesi!