Sosialidemokratia Suomessa – lyhyt oppimäärä
Jokin aika sitten nimimerkki ”mielipidepankki” esitti ansiokkaan katsauksen keskustan poliittiseen kehitykseen otsikolla ”historian lyhyt oppimäärä”. Oliko se esillä vain keskustan saitilla vai kenties muillakin, sitä en muista. Minä olen joskus koettanut esittää kannattamani puolueen – käytän mieluummin sanaa aate tai liike – eräistä historiallisista vaiheista ja korostanut erityisesti ns. asevelisosialistien merkitystä liikkeen ja vielä enemmän koko maan kannalta. Useimmin olen tehnyt sen keskustan saitilla. Myös ”mielipidepankki” ja eräät muutkin ovat tukeneet näkemyksiäni niitä tärkeillä historiantiedoilla täydentäen. Mutta toiselta taholta olen saanut vastaani suorastaan ryöppynä mielipiteitä, jotka ovat joko osoittaneet täydellistä historian tuntemattomuutta tai tarkoitushakuista halua herjata ajatussuuntaa ja miehiä, joita meillä kaikilla maatamme ja itsenäisyyttämme arvostavilla olisi syytä kiittää niin paljosta.
Erityisen hävyttömiä ovat olleet eräät selkeästi keskustalaisiksi ilmoittautuvat, mitä en ole voinut olla ihmettelemättä. Tunnetusti rauhantahtoinen ja –uskoinen Väinö Tanner on esiintynyt heidän puheenvuoroissaan pääpahana, Suomelle vaarallisempana kuin Josif Stalin, ja ”asevelisosialismia” on toistuvasti sanottu inhottavaksi, vaikka historiallisten tosiseikkoihin tukeutuen on voitu osoittaa se Suomen pelastajaksi. Minua on haukuttu sotakiihkoiseksi ”aseverifasistiksi” ja natsiksi, jos vastapainoksi jotkut ovat nimitelleet myös kommunistiksi. Kuinka isänmaalliseksi, jopa porvarilliseksi ilmoittautuvan puolueen kannattajat voivat ajatella noin? Ovatko he oikeassa puolueessa vai onko tuo puolue oikeasti sitä, mitä se sanoo olevansa? Kehitysoptimistina koetan uskoa, että noiden käsitysten takana on vain tiedon puute. Siksi vielä ainakin tämän kerran esitän lyhyen katsauksen siihen, mitä on se sosialidemokratia, mitä nuo asevelisosialistitkin edustivat. Olkoon tämä sosialidemokratian lyhyt oppimäärä – todella lyhyeksi se on pakko tässä jättää. Esitykseni liikkuu vain periaatetasolla – ilman mainintoja käytännön toimista edes esimerkein – ja siinäkin pintapuolisena ja vain muutamia historiallisia vaiheita painottavana. Jätän tämän kolmen suurimman puolueemme saiteille.
Sosialidemokraatit eivät ole koskaan olleet vallankumouksellisia, sillä jo vapaussodan syttyessä he olivat niitä, jotka tuomitsivat aseellisen kapinan ja jättäytyivät siitä sivuun. Kaikki sosialidemokraatit, myös maltilliset, pitivät kyllä sisällissotaa porvarien syynä mm. siksi, että kun Venäjän väliaikainen hallitus oli valtalailla hajottanut vuonna 1916 valitun autonomisen Suomen sosialistienemmistöisen eduskunnan, käyttivät porvarit tilannetta hyväkseen työväenluokan myös vilpillisiksi ja provosoiviksi näkemin tavoin niin, että lokakuussa 1917 valittu uusi eduskunta sai porvarienemmistön. Tästä työväenliike provosoitui myös mellakoihin, suurlakkoon ja lopulta osa siitä kapinaan itsenäisen Suomen laillista hallitusta vastaan, eli syntyi kansalaissota, mitä työväenluokka pitkään kieltäytyi kutsumasta vapaussodaksi.
Silti maltillisten sosialidemokraattien johtajat, mm. Väinö Tanner, jo pian sodan päätyttyä näkivät ja tunnustivat, että työväenluokan kokemasta tappiosta ja sen liikkeelle haitallisista pitkäaikaisista vaikutuksista huolimatta valkoisten voitto sodassa oli hyvä asia. Tanner ja muut sosialidemokraattien johtajat tajusivat ja myönsivät, että punaisten voitto olisi merkinnyt Suomen itsenäisyyden pikaista loppua ja maan liittämistä Neuvostoliittoon. Tämän saman on todennut myös presidentti Mauno Koivisto omana mielipiteenään useampaankin kertaan eri yhteyksissä. Valkoisten voitto oli elinehto sosialidemokratialle Suomessa. Se teki mahdolliseksi sen, että työväenliike sai toimia demokraattisessa maassa ja rakentaa maata paremmaksi, 1930-luvun alussa poliittisesta pannasta päästyään jopa johtavana poliittisena voimana niin, että Suomen kohtalonhetkien koittaessa Neuvostoliiton hyökättyä maahamme 1939 syksyllä otimme vastaan hyökkääjän yksimielisenä, työläinen, talonpoika, keskiluokkainen porvari ja kapitalisti sitä rintarinnan yhdessä ja hyvällä menestyksellä torjuen.
Olen jo liiankin monta kertaa joutunut näillä saiteilla palauttelemaan mieliin sosialidemokraattien ratkaisevaa panosta torjuttaessa Suomen luisumista kommunismiin ja Neuvostoliiton satelliitiksi Tsekkoslovakian, Unkarin ja monen muun maan tavoin, mutta teen sen vielä kerran. Hertta Kuusisen julistaessa eduskunnan puhujapöntöstä, että ”Tsekkoslovakian tie on oleva meidänkin tiemme” kommunisteilla oli suunnitelmat valmiina maamme johdattamiseksi tuolle tielle. Suomi oli tuolloin todella kuolemanvaarassa, ja porvarit olivat aseettomia vaaran torjumiseen, kun siltä taholta tulleita tarvittavia toimenpiteitä Neuvostoliitto olisi voinut heti käyttää hyväkseen puuttumalla asiaan meille kohtalokkain seurauksin.
Torjunnan oli tultava työväenliikkeen piiristä. Sen tajusivat kirkkaasti nuo juuri rintamilta palanneet, sankarikuoleman kynsistä säästyneet, monilla kunniamerkeillä palkitut nuoret reservinupseerit Unto Varjonen, Väinö Leskinen ja muut, joista olen aikaisemmin puhunut enemmän. He päättivät, että kun he eivät olleet antautuneet Neuvostoliitolle sodassakaan, eivät he tekisi sitä nytkään, ja demarien puoluesihteerinä toiminut Varjonen masinoi tuon tunnetun ”jo riittää”-kampanjan, jolla SKDL suistettiin pois suurimman puolueen asemasta ja hallituksesta ja heidän toimestaan organisoitiin määrätietoinen ja menestyksekäs vastarinta kommunistien vallankumouksen alkusoitoksi tarkoittamia lakkomellakoita ja muita levottomuuksia vastaan.
Noita miehiä ruvettiin sitten kutsumaan asevelisosialisteiksi. Myöhemmin nuo miehet nostivat johtajakseen ja myös sosialidemokraattisen puolueen johtoon itsenäisyytemme alkuajan suurimman sosialidemokraatin, tohtori ja ministeri Väinö Tannerin, joka oli nimenomaan Neuvostoliiton erityisvaatimuksesta joutunut istumaan vankilassa ”sotasyyllisenä” ja siten ansainnut noiden miesten mielestä marttyyrin sädekehän ja hyvityksen. Kunnianpalautusta Tanner ei heidän enempää kuin muidenkaan kunniantuntoisten suomalaisten mielestä tarvinnut, sillä kunniaansa hän ei ollut koskaan myynyt, kuten esimerkiksi aikaisemmin sotakiihkoinen AKS:läinen ja viimeiseen saakka talvisodan rauhantekoakin vastustanut Urho Kekkonen, joka heti Neuvostoliiton vaatimusten tultua kiiruhti niitä tukemaan omien tarkoitusperiensä vuoksi.
Tuo aate, mitä edustivat mm. Väinö Tanner, nuo asevelisosialistit, K.A.Fagerholm ja monet muut noina aikoina, on myös minun ja monen muun perinteisen ja isänmaallisen nykysuomalaisen sosialidemokraatin aate. Se aate on vanhakantainen, mutta alati kehityshakuinen, uutta ja parempaa ennakkoluulottomasti etsivä, niin yksityisen ihmisen, ennen muuta työläisen, mutta myös jokaisen suomalaisen ja koko maan parasta tavoitteleva. Se on myös kansainvälinen aate ja kansojen yhteistoimintaan pyrkivä ja sitä kautta menestystä paitsi omalle maalle myös kansainväliselle yhteisölle haluava. Se on ehdottoman demokraattinen, ja haluaa korostaa demokraattisia arvoja ja noudattaa demokraattisia menettelytapoja niin liikkeen sisällä kuin yhteistoiminnassa maamme muiden aatesuuntien kanssa kuten myös kansainvälisissä yhteyksissään.
Tuo aate kantoi itse asiassa myös Rafael Paasiota, Kalevi Sorsaa ja Mauno Koivistoa, vaikka he joutuivat Neuvostoliiton uhan varjostamassa Kekkos-Suomessa toimimaan aatteensa puolesta ikään kuin salaa ja pienin askelin. Niin muuten joutuivat tekemään myös kokoomuksen, kansanpuolueen, ruotsalaisten ja kaikkien muiden puolueiden johtavat poliitikot, myös aidosti alkiolaiset ja isänmaalliset keskustalaiset, kuten esim. Johannes Virolainen, jopa SKDL:n isänmaallisimmat kommunistit, kuten Aarne Saarinen; vain kommunistien änkyrävähemmistö ja kepun K-linja voi toimia täysin rinnoin ja avoimesti, koska ne olivat kritiikittömästi sitoutuneet Neuvostoliiton talutusnuoraan ja ottivat myös monet ohjeensa sieltä.
Noina aikoina myös sosialidemokraattinen puolue hajosi, Neuvostoliiton tukeman Kekkosen tehdessä parhaansa hajottamisessa, ja invalidisoitui pitkäksi aikaa poliittisena tekijänä. Kun se taas vuoden 1966 demareille suurvoiton tuoneiden vaalien jälkeen pääsi ”vallan kahvaan”, on se taas siitä alkaen, oikeastaan vain 1987-91 vaalikautta lukuun ottamatta ollut merkittävin poliittinen voimamme, jolla myös pääministerin salkku on ollut eniten hallussaan. Puolue on Kekkos-kauden varjon poistuttua palannut taas aidolle perustalleen, sille, jolta nuo asevelisosialistitkin ponnistivat, ja suunnannäyttäjänä on viimeisen vuosikymmenen ajan toiminut Paavo Lipponen. Kekkos-kauden haamujakin vielä puolueen lipun suojassa lymyilee – nimiä minun ei tarvitse nyt mainita, olen sen tehnyt aikaisemmin – mutta heidän tämänhetkisistä näennäisesti merkittävistä asemista huolimatta heillä ei ole puolueessa suurta valtaa eikä tulevaisuutta.
Sosialidemokratia tulee taas viime vaaleissa koetun pienen notkahduksen jälkeen nousemaan johtavaksi poliittiseksi voimaksemme – gallupien mukaan on sitä jo taas nyt kannatukseltaan – ja tulee jatkamaan maamme kehittämistä ja rakentamista pohjoismaisen hyvinvointivaltion pohjalta länsimaisiin arvoihin ja institutioihin entistä tiukemmin sitoutuvaksi ja kokoonsa nähden vaikutusvaltaiseksi EU-maaksi, kenties joskus kauemmassa tulevaisuudessa EU:n liittovaltion esimerkillisimmäksi ja kehittyneimmäksi osaksi. Kaikki tämä tulee tapahtumaan siinä hengessä, mikä on aina elähdyttänyt oikeita sosialidemokraatteja, kuten myös noita asevelisosialisteja ja ennen muita juuri heitä.
Tässä lyhyesti asiani, minkä ainakin kerran halusin vielä sanoa. Ehkä olisi asialle eduksi, jos esiintyisin nimelläni, mitä kuitenkaan en halua tehdä tietyistä syistä. Eräistä aikaisemmista esityksistäni ovat kai monet voineet päätellä, että minulla on myös sotilastaustaa – jos muutakin – ja olen toiminut useita vuosia YK:n rauhanturvatehtävissä Lähi-idässä. Olen ollut myös eräissä muissa kansainvälisissä humanitaarisissa tehtävissä, mutta valtaosan yli 40-vuotisesta työurastani olen tehnyt Suomessa, viimeiset 15 vuotta erään suuren suomalaisen yrityksen palveluksessa. Eläkkeellä olen ollut jo muutamia vuosia. Sotaa Suomessa en ole kokenut muuten, kuin syntymäseutuni lähikaupungin pommitukseen kerran pikkupoikana joutuessani ja menettämällä sodassa isäni. Noihin YK:n rauhanturvatehtäviin olen joutunut muutaman kerran menemään lähes sodan keskelle, joten kyllä minä sodan ja sen seuraamukset myös omakohtaisesti tunnen.
En ole sosialidemokraattisen puolueen jäsen, enkä mitenkään kytköksissä siihen. Aina en ole ollut edes sosialidemokraatti, vaikka jo melko kauan sitten olen kyllä päätynyt aatteen kannattajaksi maassamme ja maailmalla näkemäni ja kokemani ja myös oman ajatteluni perusteella. Missään nimessä en ole ammattilainen kirjoittajana – tarpeetonta sanoakin, sillä kyllä se näkyy tekstistä! Asiallisiin kommentteihin ja kysymyksiin vastaan mielelläni, typerät herjat ja hävyttömyydet jätän omaan arvoonsa.
Jokin aika sitten nimimerkki ”mielipidepankki” esitti ansiokkaan katsauksen keskustan poliittiseen kehitykseen otsikolla ”historian lyhyt oppimäärä”. Oliko se esillä vain keskustan saitilla vai kenties muillakin, sitä en muista. Minä olen joskus koettanut esittää kannattamani puolueen – käytän mieluummin sanaa aate tai liike – eräistä historiallisista vaiheista ja korostanut erityisesti ns. asevelisosialistien merkitystä liikkeen ja vielä enemmän koko maan kannalta. Useimmin olen tehnyt sen keskustan saitilla. Myös ”mielipidepankki” ja eräät muutkin ovat tukeneet näkemyksiäni niitä tärkeillä historiantiedoilla täydentäen. Mutta toiselta taholta olen saanut vastaani suorastaan ryöppynä mielipiteitä, jotka ovat joko osoittaneet täydellistä historian tuntemattomuutta tai tarkoitushakuista halua herjata ajatussuuntaa ja miehiä, joita meillä kaikilla maatamme ja itsenäisyyttämme arvostavilla olisi syytä kiittää niin paljosta.
Erityisen hävyttömiä ovat olleet eräät selkeästi keskustalaisiksi ilmoittautuvat, mitä en ole voinut olla ihmettelemättä. Tunnetusti rauhantahtoinen ja –uskoinen Väinö Tanner on esiintynyt heidän puheenvuoroissaan pääpahana, Suomelle vaarallisempana kuin Josif Stalin, ja ”asevelisosialismia” on toistuvasti sanottu inhottavaksi, vaikka historiallisten tosiseikkoihin tukeutuen on voitu osoittaa se Suomen pelastajaksi. Minua on haukuttu sotakiihkoiseksi ”aseverifasistiksi” ja natsiksi, jos vastapainoksi jotkut ovat nimitelleet myös kommunistiksi. Kuinka isänmaalliseksi, jopa porvarilliseksi ilmoittautuvan puolueen kannattajat voivat ajatella noin? Ovatko he oikeassa puolueessa vai onko tuo puolue oikeasti sitä, mitä se sanoo olevansa? Kehitysoptimistina koetan uskoa, että noiden käsitysten takana on vain tiedon puute. Siksi vielä ainakin tämän kerran esitän lyhyen katsauksen siihen, mitä on se sosialidemokratia, mitä nuo asevelisosialistitkin edustivat. Olkoon tämä sosialidemokratian lyhyt oppimäärä – todella lyhyeksi se on pakko tässä jättää. Esitykseni liikkuu vain periaatetasolla – ilman mainintoja käytännön toimista edes esimerkein – ja siinäkin pintapuolisena ja vain muutamia historiallisia vaiheita painottavana. Jätän tämän kolmen suurimman puolueemme saiteille.
Sosialidemokraatit eivät ole koskaan olleet vallankumouksellisia, sillä jo vapaussodan syttyessä he olivat niitä, jotka tuomitsivat aseellisen kapinan ja jättäytyivät siitä sivuun. Kaikki sosialidemokraatit, myös maltilliset, pitivät kyllä sisällissotaa porvarien syynä mm. siksi, että kun Venäjän väliaikainen hallitus oli valtalailla hajottanut vuonna 1916 valitun autonomisen Suomen sosialistienemmistöisen eduskunnan, käyttivät porvarit tilannetta hyväkseen työväenluokan myös vilpillisiksi ja provosoiviksi näkemin tavoin niin, että lokakuussa 1917 valittu uusi eduskunta sai porvarienemmistön. Tästä työväenliike provosoitui myös mellakoihin, suurlakkoon ja lopulta osa siitä kapinaan itsenäisen Suomen laillista hallitusta vastaan, eli syntyi kansalaissota, mitä työväenluokka pitkään kieltäytyi kutsumasta vapaussodaksi.
Silti maltillisten sosialidemokraattien johtajat, mm. Väinö Tanner, jo pian sodan päätyttyä näkivät ja tunnustivat, että työväenluokan kokemasta tappiosta ja sen liikkeelle haitallisista pitkäaikaisista vaikutuksista huolimatta valkoisten voitto sodassa oli hyvä asia. Tanner ja muut sosialidemokraattien johtajat tajusivat ja myönsivät, että punaisten voitto olisi merkinnyt Suomen itsenäisyyden pikaista loppua ja maan liittämistä Neuvostoliittoon. Tämän saman on todennut myös presidentti Mauno Koivisto omana mielipiteenään useampaankin kertaan eri yhteyksissä. Valkoisten voitto oli elinehto sosialidemokratialle Suomessa. Se teki mahdolliseksi sen, että työväenliike sai toimia demokraattisessa maassa ja rakentaa maata paremmaksi, 1930-luvun alussa poliittisesta pannasta päästyään jopa johtavana poliittisena voimana niin, että Suomen kohtalonhetkien koittaessa Neuvostoliiton hyökättyä maahamme 1939 syksyllä otimme vastaan hyökkääjän yksimielisenä, työläinen, talonpoika, keskiluokkainen porvari ja kapitalisti sitä rintarinnan yhdessä ja hyvällä menestyksellä torjuen.
Olen jo liiankin monta kertaa joutunut näillä saiteilla palauttelemaan mieliin sosialidemokraattien ratkaisevaa panosta torjuttaessa Suomen luisumista kommunismiin ja Neuvostoliiton satelliitiksi Tsekkoslovakian, Unkarin ja monen muun maan tavoin, mutta teen sen vielä kerran. Hertta Kuusisen julistaessa eduskunnan puhujapöntöstä, että ”Tsekkoslovakian tie on oleva meidänkin tiemme” kommunisteilla oli suunnitelmat valmiina maamme johdattamiseksi tuolle tielle. Suomi oli tuolloin todella kuolemanvaarassa, ja porvarit olivat aseettomia vaaran torjumiseen, kun siltä taholta tulleita tarvittavia toimenpiteitä Neuvostoliitto olisi voinut heti käyttää hyväkseen puuttumalla asiaan meille kohtalokkain seurauksin.
Torjunnan oli tultava työväenliikkeen piiristä. Sen tajusivat kirkkaasti nuo juuri rintamilta palanneet, sankarikuoleman kynsistä säästyneet, monilla kunniamerkeillä palkitut nuoret reservinupseerit Unto Varjonen, Väinö Leskinen ja muut, joista olen aikaisemmin puhunut enemmän. He päättivät, että kun he eivät olleet antautuneet Neuvostoliitolle sodassakaan, eivät he tekisi sitä nytkään, ja demarien puoluesihteerinä toiminut Varjonen masinoi tuon tunnetun ”jo riittää”-kampanjan, jolla SKDL suistettiin pois suurimman puolueen asemasta ja hallituksesta ja heidän toimestaan organisoitiin määrätietoinen ja menestyksekäs vastarinta kommunistien vallankumouksen alkusoitoksi tarkoittamia lakkomellakoita ja muita levottomuuksia vastaan.
Noita miehiä ruvettiin sitten kutsumaan asevelisosialisteiksi. Myöhemmin nuo miehet nostivat johtajakseen ja myös sosialidemokraattisen puolueen johtoon itsenäisyytemme alkuajan suurimman sosialidemokraatin, tohtori ja ministeri Väinö Tannerin, joka oli nimenomaan Neuvostoliiton erityisvaatimuksesta joutunut istumaan vankilassa ”sotasyyllisenä” ja siten ansainnut noiden miesten mielestä marttyyrin sädekehän ja hyvityksen. Kunnianpalautusta Tanner ei heidän enempää kuin muidenkaan kunniantuntoisten suomalaisten mielestä tarvinnut, sillä kunniaansa hän ei ollut koskaan myynyt, kuten esimerkiksi aikaisemmin sotakiihkoinen AKS:läinen ja viimeiseen saakka talvisodan rauhantekoakin vastustanut Urho Kekkonen, joka heti Neuvostoliiton vaatimusten tultua kiiruhti niitä tukemaan omien tarkoitusperiensä vuoksi.
Tuo aate, mitä edustivat mm. Väinö Tanner, nuo asevelisosialistit, K.A.Fagerholm ja monet muut noina aikoina, on myös minun ja monen muun perinteisen ja isänmaallisen nykysuomalaisen sosialidemokraatin aate. Se aate on vanhakantainen, mutta alati kehityshakuinen, uutta ja parempaa ennakkoluulottomasti etsivä, niin yksityisen ihmisen, ennen muuta työläisen, mutta myös jokaisen suomalaisen ja koko maan parasta tavoitteleva. Se on myös kansainvälinen aate ja kansojen yhteistoimintaan pyrkivä ja sitä kautta menestystä paitsi omalle maalle myös kansainväliselle yhteisölle haluava. Se on ehdottoman demokraattinen, ja haluaa korostaa demokraattisia arvoja ja noudattaa demokraattisia menettelytapoja niin liikkeen sisällä kuin yhteistoiminnassa maamme muiden aatesuuntien kanssa kuten myös kansainvälisissä yhteyksissään.
Tuo aate kantoi itse asiassa myös Rafael Paasiota, Kalevi Sorsaa ja Mauno Koivistoa, vaikka he joutuivat Neuvostoliiton uhan varjostamassa Kekkos-Suomessa toimimaan aatteensa puolesta ikään kuin salaa ja pienin askelin. Niin muuten joutuivat tekemään myös kokoomuksen, kansanpuolueen, ruotsalaisten ja kaikkien muiden puolueiden johtavat poliitikot, myös aidosti alkiolaiset ja isänmaalliset keskustalaiset, kuten esim. Johannes Virolainen, jopa SKDL:n isänmaallisimmat kommunistit, kuten Aarne Saarinen; vain kommunistien änkyrävähemmistö ja kepun K-linja voi toimia täysin rinnoin ja avoimesti, koska ne olivat kritiikittömästi sitoutuneet Neuvostoliiton talutusnuoraan ja ottivat myös monet ohjeensa sieltä.
Noina aikoina myös sosialidemokraattinen puolue hajosi, Neuvostoliiton tukeman Kekkosen tehdessä parhaansa hajottamisessa, ja invalidisoitui pitkäksi aikaa poliittisena tekijänä. Kun se taas vuoden 1966 demareille suurvoiton tuoneiden vaalien jälkeen pääsi ”vallan kahvaan”, on se taas siitä alkaen, oikeastaan vain 1987-91 vaalikautta lukuun ottamatta ollut merkittävin poliittinen voimamme, jolla myös pääministerin salkku on ollut eniten hallussaan. Puolue on Kekkos-kauden varjon poistuttua palannut taas aidolle perustalleen, sille, jolta nuo asevelisosialistitkin ponnistivat, ja suunnannäyttäjänä on viimeisen vuosikymmenen ajan toiminut Paavo Lipponen. Kekkos-kauden haamujakin vielä puolueen lipun suojassa lymyilee – nimiä minun ei tarvitse nyt mainita, olen sen tehnyt aikaisemmin – mutta heidän tämänhetkisistä näennäisesti merkittävistä asemista huolimatta heillä ei ole puolueessa suurta valtaa eikä tulevaisuutta.
Sosialidemokratia tulee taas viime vaaleissa koetun pienen notkahduksen jälkeen nousemaan johtavaksi poliittiseksi voimaksemme – gallupien mukaan on sitä jo taas nyt kannatukseltaan – ja tulee jatkamaan maamme kehittämistä ja rakentamista pohjoismaisen hyvinvointivaltion pohjalta länsimaisiin arvoihin ja institutioihin entistä tiukemmin sitoutuvaksi ja kokoonsa nähden vaikutusvaltaiseksi EU-maaksi, kenties joskus kauemmassa tulevaisuudessa EU:n liittovaltion esimerkillisimmäksi ja kehittyneimmäksi osaksi. Kaikki tämä tulee tapahtumaan siinä hengessä, mikä on aina elähdyttänyt oikeita sosialidemokraatteja, kuten myös noita asevelisosialisteja ja ennen muita juuri heitä.
Tässä lyhyesti asiani, minkä ainakin kerran halusin vielä sanoa. Ehkä olisi asialle eduksi, jos esiintyisin nimelläni, mitä kuitenkaan en halua tehdä tietyistä syistä. Eräistä aikaisemmista esityksistäni ovat kai monet voineet päätellä, että minulla on myös sotilastaustaa – jos muutakin – ja olen toiminut useita vuosia YK:n rauhanturvatehtävissä Lähi-idässä. Olen ollut myös eräissä muissa kansainvälisissä humanitaarisissa tehtävissä, mutta valtaosan yli 40-vuotisesta työurastani olen tehnyt Suomessa, viimeiset 15 vuotta erään suuren suomalaisen yrityksen palveluksessa. Eläkkeellä olen ollut jo muutamia vuosia. Sotaa Suomessa en ole kokenut muuten, kuin syntymäseutuni lähikaupungin pommitukseen kerran pikkupoikana joutuessani ja menettämällä sodassa isäni. Noihin YK:n rauhanturvatehtäviin olen joutunut muutaman kerran menemään lähes sodan keskelle, joten kyllä minä sodan ja sen seuraamukset myös omakohtaisesti tunnen.
En ole sosialidemokraattisen puolueen jäsen, enkä mitenkään kytköksissä siihen. Aina en ole ollut edes sosialidemokraatti, vaikka jo melko kauan sitten olen kyllä päätynyt aatteen kannattajaksi maassamme ja maailmalla näkemäni ja kokemani ja myös oman ajatteluni perusteella. Missään nimessä en ole ammattilainen kirjoittajana – tarpeetonta sanoakin, sillä kyllä se näkyy tekstistä! Asiallisiin kommentteihin ja kysymyksiin vastaan mielelläni, typerät herjat ja hävyttömyydet jätän omaan arvoonsa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Valkoiset aloittivat vapaussodan ryhtymällä riisumaan venäläisiä joukkoja aseista Pohjanmaalla. Sisällissodan eli kapinan aloitti taas punakaarti.
On totta, että Tannerin johtama sosialidemokraattien puoluekokous vuonna 1917 ilmoitti, että se ei hyväksy vallankumoukseen ryhtymistä. Puolue ei kuitenkaan pitänyt tai saanut pidettyä kenttäänsä kurissa. Puolueen puolueneuvosto jättikin asian punakaartin ja SAJ:n jyrkän linjan edustajien harkintaan.
Harkinnan tulos on kaikkien tiedossa.
Sillä kuka aloitti sisälllissodan ei ole merkitystä. Sillä kuka sisälllissodan voitti on merkitystä, tai oli merkitystä varsinkin siihen asti kunnes NL voitti Suomen jatkosodassa. NL painostuksesta jo kerran löyty kommunistinen liike saatiin valtaan Suomessa. Kommunismin seuraukset ovat alkaneet näkyä: kurjistuminen, työttömyys, virkamiesmielivalta jne.