Miksi? Rakastatko syömistä liikaa? puratko pahaa oloasi ahmimalla? vai yritätkö vain laihtua ja siksi oksennat?
MIKSI OLET BULIMIKKO?
liisae,
201551
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Ensisijaisesti puran pahaa oloani. Inhoan syömistä ja haluan laihtua. Kun olen mielestäni syönyt liikaa rankaisen itseäni oksentamalla.
Ruoka on aina ollut intohimo, pahaan oloon ja itsensä suojelemiseksi ihminen syö, siis liikaa! Pahan ahdistuksen aikoihin ahmin usein ja suunnittelen ahmimiset, enpä ainakaan lihoa ja se tuottaa hyvää mieltä kun huomaa että farkut ovat löystyneet. rakastan sitä! osaan oksentaa ja rakastan tunnetta, kun tiedän etten lihoa vaikka söisin kuinka paljon ja oksennan. en edes liiku ja silti laihdun. Taikaa mutta sairasta, vaikkei se siltä tunnu
ooks kauankin jo sairastanu?,mulla oli sama ajatusmaailma joskus teininä,
mut se meni aik.nopeesti ohi,nykysin vihaan näitä vitun riippuvuuksia,ja vittu kun syömistäkään ei voi kokonaan lopettaa,toisin kun viinan ja huumeet,se on niin vitun kinkkistä, ja varsinkin kun asuu yksin eikä oo perhettä,muuten asiat oliskin aivan toisin.
en halua ruokaa sisälleni, haluan olla laiha. Tunnen inhoa itseäni kohtaan, urheilen ja elän suht terveellisesti.
Tietyt ruoat laukaisevat ahmimisen, jos vetäsen yhen leivän on vahinko jo tapahtunu joten vedän koko pussin... Se tieto että herkut yms. voi nauttia ilman kaloreita (lue siis oksentamalla ne ylös mässäilyn jälkeen)
Eli siis olen enemmän anorektikko, bulimia kaudet aiheuttavat masennusta, epäonnistumisen tunnetta, häpeää jne..
Ahdistaa ja erityisesti stressaa ahmiminen purkaa paineita ja tuo rauhoittavan olon. Ruoka lohduttaa ja oksentaminen laihduttaa.
raiskaan itseäni ruualla, itsetuhoioinen luonteeni lienee vaikuttavan..
jeb..
Rakastan ruokaa ja syömistä. Pelkään kuitenkin lihomista sillä haluaisin olla pieni...
Mutta ruokahaluni ovat kuin 2 metrisellä isokokoisella miehellä. Sen verran ainakin napa näyttää vetävän ruokaa.
Pystyin tossa vielä elää kituutus ruokavaliolla mut jostain syystä sallin herkut itelleni. Noh, menin sit överiks niiden kanssa... en vaan pääse enää irti. On niin ihanaa herkutella. Mutta en halua lihoa - > oksentamaan.
Silti aina kun olen syönyt herkkuja niin tänä aikana oloni vain on pullea ja paskamainen. Ei yhtä hyvä, kuin kituutuskautena...
en vaan halua luopua herkuista. koska toisaalta olen onneton silloin. luonteeseeni on aina kuulunut herkuttelu ja ruuasta nauttiminen
Tiäkkö mä en oikeestaan ees pidä enään herkuista/ruuasta,jos et oo ite kokenut asiaa niin et voi vaan tajuta.
Se on aika jännää et sitä ei fiksukaan ihminen osaa käsitellä tunteitaan ja muita menneitä paskoja, kun joillain riippuvuuksilla, mulla ainakin ne vaihtelee viina,huumeet,ruoka,seksi...ja kaikki välillä jopa samana päivänä,mä vedän kaiken aina överiks ja koitan kai paikata itteäni,tai antaa jotain taukoa.
Ja mikä parasta mä pilaan samalla koko elämääni monilta eriosilta,aivan loistavaa!!kannattavaa,ja edullista.
en kyl tajua ja haluaisin tajuta. koska mä en oo koskaan lakannu rakastamasta ruokaa/herkkuja. mä oon joskus epäilly et onko mul bed häiriö kun en kyllästy koskaan. mutta en kyl oo koskaan ollu ylipainoinen, en edes lievästi. mut mä tosiaan oon kiukkunen ruokavalion kans jossa kiellän iteltäni melkeen kaiken hyvän. ja ajattelen herkkuja vaan kokoajan..no sit kun osaiskin syödä niitä kohtuudella!!! plaah. mä en kai vaan enää tiedä mitä on se olo kun on oikeesti kylläinen ja tarpeeks tyytyväinen syötyään. kai mä oon ihan ite pilannu sen homman... kaiken.
miten voi olla että sä et pidä ruuasta?? mikä sulla on siihen niinku tullu, osaakko yhtään sanoo? mä haluaisin ton "kyvyn" kans :DD kiitooos!!!
Oon aina nuorempana ollu sellanen vähän pullukka enkä koskaan oo tykänny ittestäni. En nyt justiin muista, että koska ekan kerran päätin, että tiputan painoa, mutta huomattavimmat tulokset alko ilmestyä joskus viime keväänä, kun piti päästä hyvään kuntoon ennen ysin loppua.
Kesällä syömiset väheni entisestään ja kiellettyjen ruokien lista kasvoi. Söin kolme kertaa päivässä, mutta en ollut tyytyväinen, koska paino laski liian hitaasti. Kesän lopussa sisko muutti pois ja se tarkotti sitä, että koska äiti on suurimman osan ajasta miesystävänsä luona, sain vihdoin olla päivittäin yksin kotona. Päivittäiset ateriat väheni yhteen, ja aluksi en millään pystynyt nälkäisenä olla ahmimatta, joten yritin monta kertaa oksentaa syömisen jälkeen. Joku kerta sitten onnistuin oikein kunnolla ja siitä asti on toi päivän ainoakin ateria vedetty sillä asenteella, että "kyllähän mä voin aina oksentaa".
Pelkään nykyään vaan niin hysteerisesti, että paino nousee, enkä kestä sitä ahdistusta mikä seuraa siitä, kun mun sisällä on ruokaa. En oksentele niinkään niitä kaloreita pois, vaan ne "tähteet". Ei tosiaan oo hyväksi aineenvaihdunnalle, mutta en voi lopettaa, koska jos nyt jätän yhden leivänkin sisälle, tuntuu että se on mun kropassa seuraavan kuukauden.
Mä en osaa lopettaa syömistä ajoissa. Mä syön niin kauan, että mulle tulee tosi täysi olo. Mä en voi oikeesti sietää täyden olon tunnetta. Sillon musta tuntuu, että mä oon tosi läski, vaikka kaverit aina ihmettelevät kuinka laiha olen, vaikka en sitä TODELLAKAAN ole (mittani ovat suunnilleen 167/52). Mä tykkään syödä tosi paljon herkkuja, ja yleensä en syö ollenkaan lämmintä ruokaa päivässä vaan korvaan sen kaikenmaailman pullamössöllä. Syön suunnilleen korkeintaan yhden lämpimän aterian viikossa. Mä myös pelkään sitä, että musta tulisi vielä lihavempi. Haluan oikeasti laihtua, ja paljon. Sairastahan tämä on, mutta tällänen idiootti mä olen.
Itse en pura nykyään pahaa oloani, ennen se kai oli niin. Syyni "bulimikkona olemiseen" on se, etten vain osaa lopettaa syömistä ajoissa. Siitä johtuen painoni nousisi ilman oksentelua, ja sitä en kestäisi. Kun sairastuin bulimiaan, mittani olivat noin 168cm/63kg, ja tuohon painoon palaaminen on PAHIN PAINAJAISENI. Tällä hetkellä olen 170cm/50.8kg. Tavoite on 50 kiloa, ja jokainen lihottu 100 grammaa on poispäin unelmastani, siksi siis oksentelen. En kai ole tarpeeksi vahva kestämään sitä miten vaa'an luvut nousevat.
haluan laihtua ja pelkään... mitat ovat nyt 168/54...olen lihonut 2kiloa parissa viikossa. en tiedä miten se on mahdollista, turvotusta?? oon muutenki syönyt melko vähän..
mutta voitte uskoa että olen OKSENTANUT JA OKSENTANUT... jokaikiset syömiseni..tän lihomisen takia siis.
mut btw, oksentaminen tuo kontrollin tunteen, 'mä hallitsen tän jutun - oksennan, en liho' . yleensä syön alle 1000kcal päivässä, jonka takia kai joskus sorrun ahmimaan helpostikin 3500kcal. Ja sen jälkeen pönttö kutsuu. todellakin.
olen luultavasti bulmikko, koska syöminen ahdistaa liikaa ja pelkään kuollakseni lihomista.. haluan vain olla laiha.
vuosi ja 16 päivää. 170cm/63kg, ehkä enemmän.
no syttykö mulla elämänliekki. eeeeei.
bulimia oli kaikki, koko hemmetin maailma.
ei kannata parantua, ei tosiaan.
ei.
niin joo, en mä tosiaankaa kestäny sitä miten ne vaa'an luvut nousi :)
Silloin takavuosina se oli oikoreitti laihuuteen. Mutta nyt yli 10 v jälkeen keho (ilmeisesti insuliiniaineenvaihdunta) on vinksahtanut tässä verensokerin jatkuvasta hyppyyttämisestä ja lihon. lihon ja lihon, söin tai en. Ruuansulatus ei toimi, vatsa on turvoksissa ja rasva vatsassa.
Ja silti jatkan.
Saisipa tässä järjen avuksi.
Mulla tuon laihduttamisen laukaisi ekan ekarran oma perhe kun olin 6 lk. veli aina kun tuli riitaa haukkui läskiksi ja ajan myötä se alko kirpasemaan aika lujaa, sitten napsahti päässä kun siskokki rupes vittuileen samalla asialla. olen aina pittäny ruuasta.. 8 ) Mutta syömishäiriö lähti liikkelle "anoreksiana" en syöny mitn ja liikuin liikuin liikuin kunnes laihduin. Äite rupesi huutamaan ja pakotti syömään mikä johti taas bulimiaan. Opin oksentaan ja tajusin että voinki syödä mitä vaan. Sitten ajattelin, että tämmähän on ihan sairasta ja sain itse lopetettua. Mutta yläasteella taas tuli kausi 8 luokalla, aloin taas oksentamaan ja laihduttamaan... Ja taas päätin, että näin ei voi jatkua päätin lopettaa ja elää normaalisti, lihoin kuin valas ja painoin pahimmillani 78kg.. ja pituutta on vain 68cm
Nyt amiksen ekalla, muutin pois kotoa, sain uuden ystäväporukan, uusia tuttuja yms. Ja tutustuin "väärään" poikaan, johon ihastuin täysin, en tajunnu miten niin komea mies kiinnitti huomiota tällaseen sikaan. Siitä tuli pieni kipinä että laihdutan, näytän paremmalta. Sain painoa järkevällä tavalla pikkuisen tippumaan. Mutta siinä viikot kulu ja huomasinkin mitä tuo ihastus oli todella vailla.. oikeasti se ei ees välittäny musta, ajattelin että se on mun läskien vika. ja siitä lähti kunnon kierre, mistä en vieläkää oo päässy pois. koko ajan katton peilistä, sika, lihava, lehemä. en pysty lopettaan ollenkaa. enkä halua hakea apua, koska oon alaikänen ja siitä sitte ilmotetaan vanhemmille, enkä hhalua että ne leimaa mut hulluks.. nyt paino tasan 60 kg. ja silti läskiä löytyy! xD
Pahaa oloa sitä yrittää torjua ahmimalla. Lisäksi haluaisin laihtua kun olen tälläinen läski. Diabeteskin vaikuttaa oksentamiseen, sillä ahmimisen jälkeen tulee hirveä olo sokerin noustessa. Parhaiten siitä olosta pääsee oksentamalla.
Oksennan siksi jos orrun syömään jotain killettyä no sit siitähän se l'htee sit käsistä ja sen jälkeen niin paskat fiilikset et tekis mieli tappaa itsensä ja vetää ranteet auki...
että me kaikki ahmitaan täyttääkseen sen tyhjyyden, jonka on jokin asia aiheuttanut. Vaikka kuinka sanoisitte,en vain usko, että ihminen voi NIIN rakastaa ruokaa, että tekee tällaista itsetuhoamista!!! se ei vaan voi olla ainoa syy eikä se olekaan. Voin yksinkertaisesti kuvailla minun kierteeni: En osannut olla muiden kanssa----> yksinäisyys ----->ei mitään tekemistä----->syöminen harrastukseksi------>lihominen------>paska itsetunto-------->ihmisten välttäminen------>yksinäisyys----->ruoka jne jne. sitten mukaan tuli kaikenlaiset laihdutusjutut ja laihtuminen,mutta kun alunperin ongelma oli päässä eikä painossa ni se säilyy vieläkin.... olen laihtunut (vaikka hieman ylipainoinen vieläkin, mutta ulkonäön suhteen pystyn hyväksymään itseni), mutta en edelleenkään osaa hakeutua ihmisten seuraan..päinvastoin aika usein yritän välttää kavereita ja tapaamisia,josta taas --->yksinäisyys ja ruoka ajanvietteeks..tottakai niillä,jotka ovat pidempään sairastaneet kaikenlaisii syömishäiriöitä ei ole terve suhde ruokaan, mutta uskon hartaasti, että se muuttuu itsestään, kun ihminen pääsee elämän muiden asioiden makuun..jos on yksinäinen,ongelma ei poistu ikinä..mitä mieltä ootte?