Mun tilanne on tämä:
Oon sairastanut anoreksiaa 10 vuotta.
Se alkoi varhaisteiniydessä ja oon sitä kantanut mukanani aikuisuuteen asti.
tarve olla pienempi ja pienempi tuntuu vaan pahenevan, ja vaikka toivoisin voivani parantua, en sitä todellisuudessa edes halua. ajatus siitä, että olisin "normaalipainoinen" on tos vastenmielinen.
no, tän lisäks, mun äitini, joka täysin jätti huomiotta tyttärensä syömättömyyden, sairaaloisen laihuuden ja masennuksen silloin 10 vuotta sitten, ei vieläkään usko, että sairastan anoreksiaa. KAIKKI merkit ovat esillä, myönnän sairauteni suoraan jos joku sitä kysyy.
Hän on syvästi sitä mieltä, että haen huomiota ja olen vieläkin keskenkasvuinen lapsi. Muutenkaan en vastaa hänen odotuksiaan täydellisestä tyttärestä.
Ehkä tytärtä olisi pitänyt kasvattaa, jotta siitä olisi kasvanut toivotunlainen? Äitini jätti mut 12-vuotiaana "omilleni", vaikka asuinkin samassa asunnossa, olin vastuussa kaikesta itse.
Isä katosi joksikin aikaa eikä sen koommin ole kovinkaan kiinnostunut ollut tyttärestään. Sisarukseni halveksivat minua, he olivat jo muuttamassa pois kotoa ja ovat aina olleet 10 oppilaita ja tulevaisuus on heille kirkas.
puuttuva rakkaus niin tärkeiltä ihmiseltä syö mua sisältä.
kaveritkin on tottuneet siihen,että olen todella pienikokoinen.
jos lihon pari kiloa, saan kymmeneltä kaverilta (täysin viattoman) huomautuksen painoni noususta.
Se tuntuu todella pahalta ja niinpä painoni tippuu taas...
Kärsin myös kaksisuuntaisesta mielihäiriöstä (ent. maanis-depressio) johon en ole saanut vielä lääkitystä, sekä AD/HD:sta, joka tekee elämän yksinkertaisimmistakin asioista hieman keskimääräistä vaikeampaa hankkiudun tahattomasti jatkuvasti ongelmiin, joista stressaannun todella helposti. Koen olevani epäonnistunut tyttärenä ja naisena. Tiedän kuitenkin, etten oo näitä itselleni pyytänyt tai aiheuttanut, ja oon siitä syystä katkera.
Joten...
Miten tässä nyt sitten muka pitäisi pystyä parantumaan?
Oon sairastanut anoreksiaa 10 vuotta.
Se alkoi varhaisteiniydessä ja oon sitä kantanut mukanani aikuisuuteen asti.
tarve olla pienempi ja pienempi tuntuu vaan pahenevan, ja vaikka toivoisin voivani parantua, en sitä todellisuudessa edes halua. ajatus siitä, että olisin "normaalipainoinen" on tos vastenmielinen.
no, tän lisäks, mun äitini, joka täysin jätti huomiotta tyttärensä syömättömyyden, sairaaloisen laihuuden ja masennuksen silloin 10 vuotta sitten, ei vieläkään usko, että sairastan anoreksiaa. KAIKKI merkit ovat esillä, myönnän sairauteni suoraan jos joku sitä kysyy.
Hän on syvästi sitä mieltä, että haen huomiota ja olen vieläkin keskenkasvuinen lapsi. Muutenkaan en vastaa hänen odotuksiaan täydellisestä tyttärestä.
Ehkä tytärtä olisi pitänyt kasvattaa, jotta siitä olisi kasvanut toivotunlainen? Äitini jätti mut 12-vuotiaana "omilleni", vaikka asuinkin samassa asunnossa, olin vastuussa kaikesta itse.
Isä katosi joksikin aikaa eikä sen koommin ole kovinkaan kiinnostunut ollut tyttärestään. Sisarukseni halveksivat minua, he olivat jo muuttamassa pois kotoa ja ovat aina olleet 10 oppilaita ja tulevaisuus on heille kirkas.
puuttuva rakkaus niin tärkeiltä ihmiseltä syö mua sisältä.
kaveritkin on tottuneet siihen,että olen todella pienikokoinen.
jos lihon pari kiloa, saan kymmeneltä kaverilta (täysin viattoman) huomautuksen painoni noususta.
Se tuntuu todella pahalta ja niinpä painoni tippuu taas...
Kärsin myös kaksisuuntaisesta mielihäiriöstä (ent. maanis-depressio) johon en ole saanut vielä lääkitystä, sekä AD/HD:sta, joka tekee elämän yksinkertaisimmistakin asioista hieman keskimääräistä vaikeampaa hankkiudun tahattomasti jatkuvasti ongelmiin, joista stressaannun todella helposti. Koen olevani epäonnistunut tyttärenä ja naisena. Tiedän kuitenkin, etten oo näitä itselleni pyytänyt tai aiheuttanut, ja oon siitä syystä katkera.
Joten...
Miten tässä nyt sitten muka pitäisi pystyä parantumaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen pahoillani elämäntilanteestasi.
Sanoisin kyllä sinun tilassasi olevalle ihmiselle, että koetapa vaikka netin kautta vaikka hankkia itsellesi sellainen ystävä, joka todella tietää millaista on sairastaa anoreksiaa. Tällainen kaveri osaisi samaistua sinuun ja näin antaa mahdollisesti parempaa tukea kuin joku asiasta melko tietämätön henkilö.
Lisäksi, todennäköisesti olet sitä jo yrittänyt, koeta päästä työstään pitävän ja ammattimaisen psykologin puheille.
Toivon sinulle vain parasta.