Tämä aloitusviesti menee ehkä kristittyjen kannalta väärään keskusteluosioon, ateistien kannalta taas ehkä suosiollisempaan. Toisaalta vaan en jaksa alkaa vääntää kristinusko-keskustelun alla kyseisestä aiheesta, kuin en jaksa oikeastaan suuremmin vääntää muutenkaan.
Olen alkoholistiperheestä, jossa on uskovia. Katselin yli kaksikymmentä vuotta humalaista ja ihan tolkutonta touhua, josta ottanut tällainen ateistiksi itsensä mieltänyt vekara yhtään mitään. Meno oli päätön ja sitäkin railakkaampi, kun ihmisillä oli ihan omia elämyksiään, mielenpinttymiään ja kaikki menivät tunteella nollasta sataan nanosekunnissa.
Uskovat suvussani eivät ole olleet hurmoksellisia. He eivät pahemmin fiilistelleet Jeesuksella ja suhteellaan Jeesukseen. Aikuisiällä sitten tutustuin ja törmäsin ihmisiin, jotka fiilistelivät senkin edestä. Aloin viitisen vuotta seurata Sana ja Ylistys-seurakunnan toimintaa, katselin ja kuuntelin rukouspalveluohjelmia sekä aloin perehtyä hieman tarkemmin karismaattisuuteen tai hurmoksellisuuteen.
Jo hyvin lyhyen tarkastelujakson sisällä löysin hurmoksellisuuden ja humalaisuuden välillä selkeitä yhteyksiä. Enkä ollut ainoa. Pastorit ja seurakuntien jäsenet itse puhuivat (Raamattuunkin nojaten) "Jumalasta juopuneista" ja "Jumalan hulluista". Siinä missä humalatilaa yleisesti pidettiin synnillisyytenä, niin Jumalasta juopuminen sen sijaan oli kuin nannaa lapsille, sitä oli saatava lisää, siinä oli suorastaan kierittävä ja huudettava lisää.
Tämän huudon olen kuullut aiemminkin. Purin alkoholismin ja karismaattisen kristillisyyden (uskonnollisuuden) välistä suhdetta eräälle palstalle, jolla oli pääasiassa kristittyjä. Sain huutotuomion. Alkoholismia ja kristillisyyttähän ei saa missään nimessä sotkea toisiinsa. Alkoholismi on mielenhäiriö ja ilmeisesti Jumalan hulluus lievemmässäkin muodossa on tervettä. Riippuvuus kemiallisesta substanssista on sairaus, sen sijaan riippuvuus itsetuotetuista mielihyvän kokemukset eivät ole (vrt. extreme-urheilulajit, hysterinen käyttäytyminen konserteissa, hurmoksellisuus jne.).
Tuolloin pyrin vielä purkamaan tarkemmin näkemyksiäni eli käsittelemään asiaa perinpohjaisesti. Jouduin jättämään homman kesken siitä syystä, että luultavasti en olisi saanut sitä tuolla palstalla tehdä.
Pyrin olemaan lähtökohdissani mahdollisimman asiallinen, koska nämä asiat eivät käänny yksioikoisesti ateistien hyväksi (myös ateistit osaavat kyseisen itsetuotettujen mielihyväkokemusten kokemisen ja jopa päihteidenkäytön).
Niin ateistit kuin teistit ovat alttiita mielenhäiriöille, mutta sillä erotukselle, että uskonnollisuutta sinällään ei ole koskaan mielenhäiriönä pidetty. Eikä tätä kytköstä juurikaan uskonnollisissa piireissä olla haluttu edes ajatella. Päinvastoin, kaikki muut uskonnot tai uskonnottomuudet voidaan leimata mielenhäiriöksi. Ottamatta huomioon mahdollisuutta, että puu takapihallamme todella on vain puu ilman tuonpuoleisiin johtavia ketjuja jumaliin tai eläimet eivät välttämättä tule luoksemme, koska he ovat esi-isiämme ja kaipaavat seuraamme.
Tämä olkoon alustuspuheenvuoro. Tarkempaa jäsentelyä tuonnempana. Tähän toki saa reagoida niin vapaasti kuin kukin kykenee ja haluaa
Olen alkoholistiperheestä, jossa on uskovia. Katselin yli kaksikymmentä vuotta humalaista ja ihan tolkutonta touhua, josta ottanut tällainen ateistiksi itsensä mieltänyt vekara yhtään mitään. Meno oli päätön ja sitäkin railakkaampi, kun ihmisillä oli ihan omia elämyksiään, mielenpinttymiään ja kaikki menivät tunteella nollasta sataan nanosekunnissa.
Uskovat suvussani eivät ole olleet hurmoksellisia. He eivät pahemmin fiilistelleet Jeesuksella ja suhteellaan Jeesukseen. Aikuisiällä sitten tutustuin ja törmäsin ihmisiin, jotka fiilistelivät senkin edestä. Aloin viitisen vuotta seurata Sana ja Ylistys-seurakunnan toimintaa, katselin ja kuuntelin rukouspalveluohjelmia sekä aloin perehtyä hieman tarkemmin karismaattisuuteen tai hurmoksellisuuteen.
Jo hyvin lyhyen tarkastelujakson sisällä löysin hurmoksellisuuden ja humalaisuuden välillä selkeitä yhteyksiä. Enkä ollut ainoa. Pastorit ja seurakuntien jäsenet itse puhuivat (Raamattuunkin nojaten) "Jumalasta juopuneista" ja "Jumalan hulluista". Siinä missä humalatilaa yleisesti pidettiin synnillisyytenä, niin Jumalasta juopuminen sen sijaan oli kuin nannaa lapsille, sitä oli saatava lisää, siinä oli suorastaan kierittävä ja huudettava lisää.
Tämän huudon olen kuullut aiemminkin. Purin alkoholismin ja karismaattisen kristillisyyden (uskonnollisuuden) välistä suhdetta eräälle palstalle, jolla oli pääasiassa kristittyjä. Sain huutotuomion. Alkoholismia ja kristillisyyttähän ei saa missään nimessä sotkea toisiinsa. Alkoholismi on mielenhäiriö ja ilmeisesti Jumalan hulluus lievemmässäkin muodossa on tervettä. Riippuvuus kemiallisesta substanssista on sairaus, sen sijaan riippuvuus itsetuotetuista mielihyvän kokemukset eivät ole (vrt. extreme-urheilulajit, hysterinen käyttäytyminen konserteissa, hurmoksellisuus jne.).
Tuolloin pyrin vielä purkamaan tarkemmin näkemyksiäni eli käsittelemään asiaa perinpohjaisesti. Jouduin jättämään homman kesken siitä syystä, että luultavasti en olisi saanut sitä tuolla palstalla tehdä.
Pyrin olemaan lähtökohdissani mahdollisimman asiallinen, koska nämä asiat eivät käänny yksioikoisesti ateistien hyväksi (myös ateistit osaavat kyseisen itsetuotettujen mielihyväkokemusten kokemisen ja jopa päihteidenkäytön).
Niin ateistit kuin teistit ovat alttiita mielenhäiriöille, mutta sillä erotukselle, että uskonnollisuutta sinällään ei ole koskaan mielenhäiriönä pidetty. Eikä tätä kytköstä juurikaan uskonnollisissa piireissä olla haluttu edes ajatella. Päinvastoin, kaikki muut uskonnot tai uskonnottomuudet voidaan leimata mielenhäiriöksi. Ottamatta huomioon mahdollisuutta, että puu takapihallamme todella on vain puu ilman tuonpuoleisiin johtavia ketjuja jumaliin tai eläimet eivät välttämättä tule luoksemme, koska he ovat esi-isiämme ja kaipaavat seuraamme.
Tämä olkoon alustuspuheenvuoro. Tarkempaa jäsentelyä tuonnempana. Tähän toki saa reagoida niin vapaasti kuin kukin kykenee ja haluaa
Vastaukset 1
Vanhimmat
Yksi inhimillistä elämää vahvasti jäsentävä psykologinen asia on ahdistus. Puhutaan eksistentiaalisesta ahdistuksesta, joka liittyy filosofisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin elämän ja ihmisen tarkoituksesta. Tämä ahdistus puretaan pohtimalla näitä kysymyksiä, etsimällä vastauksia ja lopulta tähän ahdistukseen löytyy pysyvänä koettu vastaus: varmuus. Varmuuden löytäneet ihmiset ovat jättäneet taakseen epäilyn, mahdollisuuden sille, että kysymykseen olisi useampia mahdollisia vastauksia. Kiistelevät ja keskenään ristiriidat kun saattaisivat palauttaa ihmisen takaisin lähtöpisteeseen, jossa ahdistus - vaikka usein nimeämätön - hallitsisi ihmistä.
Toinen ahdistustyyppi puolestaan liittyy käsittelemättömiin tunteisiin, stressiin, jotka aiheuttavat mm. pelko (esim. työpaikan menetyksestä, isän pelko), erilaiset traumatisoivat kokemukset (esim. läheisen menetys, väkivaltaiset parisuhteet) ja yleiset epävarmuuden kokemukset. Huomattavaa on se, että tämä ahdistustyyppi ei johdu niinkään olemassaoloon liittyvistä epävarmuuden kokemuksista, vaan hyvinkin maallisesta epävarmuudesta.
On ahdistus tyypiltään kumpaa tahansa, niihin voidaan löytää samankaltaisia vastauksia. Uskonnosta puhuttaessa merkittävämpää on eksistentaalinen ahdistus, mutta uskonnollisen elämää voi yhtä hyvin hallita jälkimmäinen ahdistustyyppi. Tällöin kuitenkin uskonnollisen ihmisen elämässä saattaa olla tuplasti enemmän ahdistusta, tuplasti enemmän kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia.
Alkoholismin kaksiteräisyys piilee siinä, että se, mitä alkoholin ajatellaan lievittävän, tässä tapauksessa ahdistusta, se ei varsinaisesti koskaan pysty parantamaan sitä. Ihminen saattaa kuitenkin ajansaatossa turvautua yhä useammin alkoholiin, koska humalatilassa hän ei 1) ole täysin tietoinen itsestään, 2) ole täysin oma itsensä muutenkaan, 3) siirtää päällimmäiset mahdollisesti ahdistusta aiheuttavat ajatuksensa syrjään. Kierre voi syntyä puhtaasti sosiaalisena tai fysiologisena riippuvuutena, mutta toisaalta sitä ei auta se, että ihminen kokee alkoholinkäytön turvasatamaksi, jota ilman ei ole mitään (psyykkinen riippuvuus). Alkoholi ei suinkaan ole jumala, mutta saattaa kohota vastaukseksi yli muiden, absoluuttiseksi totuudeksi siitä, mikä pitää "maailman radallaan".
Uskonnollisuudessa on ilman hurmahenkisyyttä ja "Jumalan juovuttavuutta" jo havaittavissa yhtymäkohtia näihin riippuvuuden muotoihin.
Jos kuitenkin otetaan yhtymäkohdaksi pelkästään hurmostila, jossa uskova henkilö käyttäytyy "Jumalasta juopuneena" tai "Jumalan hulluna". Useiden uskonnollisten perinteiden tavoitteena on kadottaa "itse", tulla yhdeksi Jumalan, jumalten tai kosmoksen kanssa. Ihminen kadottaa varsinkin itsensä, vaikka uskonnollisissa perinteissä on nähtävissä myös nimenomaisesti tavoite tulla itsestä tietoiseksi ja tiedostaa "itsen" ja kosmoksen ykseys. Kristillisessä mystiikassa tätä saatetaan jossakin määrin nähdä, mutta yleisesti ottaen kristinuskossa "itseen" ei juurikaan kiinnitetä huolta tai siitä halutaan eroon.
Tässä itsensä kadottamisen tematiikassa on nähtävissä ihmisen pyrkimys kadottaa ajatuksensa, huolensa ja ne suuret kysymykset, jotka ovat vaatineet vastausta. Hurmoksellisella toiminnalla pyritään hakemaan vielä täydellisempää varmuutta omalla vastaukselle sosiaalisessa, mielihyvää aikaansaavassa tilanteessa. Samaan tapaan kuin vastaukset löytyvät kantakuppilasta, hyvien "ystävien" seurasta.
Uskova ihminen voi tulla fysiologisista kokemuksistaan riippuvaiseksi, aivan siinä missä alkoholisti. Mielihyväperiaatteella toimivana ihminen saattaa hakeutua juuri sosiaalisiin tilanteisiin ja läheisyyteen kanssaihmisten kanssa. Sosiaalinen riippuvuus puolestaan syntyy juuri kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Heistä ei enää haluta eroon, he ovat omaa perhettä ja mitä ikinä he tekevät tai ajattelevat, niin myös itsen on toimittava.
Psyykkinen riippuvuus on kuitenkin näistä selvin. Siinä missä alkoholisti löytää kodin tai turvasataman baarista ja tuopin pohjasta, hurmoksellisella kristityllä kotisatama löytyy seurakuntayhteydestä ja Jumalasta. Maailma ilman Jumalaa on tällaiselle kristitylle aivan yhtä käsittämätön kuin maailma ilman alkoholia ihmiselle, joka löytää baarista kotinsa ja olemisen tarkoituksensa.
Keskusteltaessa uskonnosta ja mielenterveydestä tulee olla varovainen, toisaalta hyvin itsetietoinen. Olen itse ollut masennussairas ja nähnyt paljon ahdistusta ja masennusta ympärilläni. Sitä ei ole parantanut sen enempää uskonnollinen usko (kristinusko) kuin alkoholinkäyttö, sitä ei ole välttämättä edes parantanut ammattiauttajat ja lääkitys. Kaikki se on lopulta halpaa lääkettä "sairauteen", johon ei ole parannusta. Mitä enemmän ihmiset kiistelevät ja mesoavat jonkin asian puolesta tai vastaan, sitä enemmän tuo asia selkeästi ihmisen mieltä painaa ja ahdistaa.
Tasapaino ja psyykkinen terveys asuvat hiljaisuudessa, hiljaisessa ymmärryksessä. Valitettavasti joudun omallakin kohdallani sanoa, että toisinaan on vaikea pysyä hiljaa.