Peter Cornfeldin ohjaama kummitusraina "Haunting in Conneticut" on jälleen uusivanha kertomus ihmisistä, joita suuressa, vanhassa talossa häiritsevät menneiden aikojen räyhähenget.
Cornfeld on tunnettu animaatioelokuvista ja sen huomaa "Haunting in Conneticut":in osalta. Kummitusefektit ovat osaksi tehty hyvin taidokkaasti ja elävännäköisiksi. Harmi vain, että elokuvan sisimmässä tuikkii musta sydän, johon eivät valkosipuli eivätkä puiset pistimet tehoa.
Tämä kyseinen "tositapahtumiin" pohjautuva elokuva kertoo vuodesta 1987, jolloin syöpäsairaan pojan perhe muuttaa pahaa aavistamatta paholaismaiseen taloon, joka on tietenkin vanha ja nariseva röttelö, ja josta löytyy kellari täynnä vanhoja salattuja elämiä toiselta ajalta.
Tarinaa vie eteenpäin koko perhe, mutta pääsialla on syöpäsairas poika, joka elämän ja kuoleman välissä alkaa nähdä näkyjä talossa vallitsevista kummituksista. Tuntuu, että tyypillisen "teinikauhun" sijaan tekijät halusivat jonkun "aidosti puhtaan ja viattoman"-tuntuisen hahmon vetämään tarinan pölyistä ja historian hampaiden vetämää köyttä eteenpäin.
Elokuvan suurinpia heikkouksia on sen uskottavuus. Missä välissä sitä pelotellaan katsojaa oikeasti, jos elokuva sortuu kokoajan tähän iänikuiseen yhtäkkiä-jotain-ruudulle-äänet-täysille- tekniikkaan. Missä on psykologinen kestävyys ja jännitys? Mutta missä piilee kummitusten pelottavuus. Tokihan ne näyttävät palavine ihoineen pelottavilta, mutta taustalla oleva tarina talon historiasta on ennalta-arvattava, vaikkakin se sisältää muutaman nokkeluuden, tarina on kompastuskivi, jota hahmojen tökeryydestä koostuva köysi vetää alemmas kohti kivistä pohjaa.
Elokuva ei osaa päättää ollako kauhua vai ei, siinä vasta kysymys. Perheessä on pieniä lapsia, syöpäsairas poika, ylioptimistinen äiti ja juoppo isä. Draamaa tungetaan absurdisti väliin ja koetetaan muuttaa kauhuelokuvasta nyyhkykertomus. Kauhua ei tämä elokuva ole, draamaa pikemminkin.
Kummituksiakin aletaan ennenpitkään säälimään ja loppuratkaisu on jälleen kerran ennalta-arvattava ja kuiva, mitäänsanomaton ja kerrassaan hölmö.
Merkille on myös pistettävä kuinka harvinaisen oudolla tavalla on elokuva leikattu. Koko raina tuntuu koostuvan pienistä pätkistä: Jonkun huoneessa narisee, portaissa kävelee äiti luudan kanssa, takaisin huoneeseen jossa narisee, sitten isosiskon huoneeseen, jossa sisko lukee kirjaa, takaisin huoneeseen, jossa narisee... Tämä pisti silmään etenkin elokuvan alussa ja sai kieltämättä hieman tuohtuneen olon.
"Haunting in Conneticut" on kerrassaan tylsä, liian paljon aikaan yrittävä tekele, joka on lahjapaperi suuressa lahjassa. Tokihan paketti näyttää hienolta, mutta sisältä paljastuukin jotain aivan muuta. Yrittäessään mahdotonta, elokuvan elinikä vanhenee, kuten ruoat eräässä kohtauksessa kesken elokuvaa, samalla romahtaa uskottavuus.
Elokuvan traileri oli se vakuuttavin osa koko elokuvasta. Oikeastaan koko elokuvan näkee hyvällä tavalla katkottuna jos vaivautuu katsomaan vain trailerin. Jälleen kerran on todettava, että kukkaroon ilmestyvää kraateria voi hieman välttää jättämällä katsomatta "Haunting in Coneticut":tin.
"Haunting in Coneticut":tin sijasta suosittelen 1980-vuoden "Changeling"-elokuvaa, jossa on tunnelma kummitustalo-elokuvien malliin parhaimmillaan.
Cornfeld on tunnettu animaatioelokuvista ja sen huomaa "Haunting in Conneticut":in osalta. Kummitusefektit ovat osaksi tehty hyvin taidokkaasti ja elävännäköisiksi. Harmi vain, että elokuvan sisimmässä tuikkii musta sydän, johon eivät valkosipuli eivätkä puiset pistimet tehoa.
Tämä kyseinen "tositapahtumiin" pohjautuva elokuva kertoo vuodesta 1987, jolloin syöpäsairaan pojan perhe muuttaa pahaa aavistamatta paholaismaiseen taloon, joka on tietenkin vanha ja nariseva röttelö, ja josta löytyy kellari täynnä vanhoja salattuja elämiä toiselta ajalta.
Tarinaa vie eteenpäin koko perhe, mutta pääsialla on syöpäsairas poika, joka elämän ja kuoleman välissä alkaa nähdä näkyjä talossa vallitsevista kummituksista. Tuntuu, että tyypillisen "teinikauhun" sijaan tekijät halusivat jonkun "aidosti puhtaan ja viattoman"-tuntuisen hahmon vetämään tarinan pölyistä ja historian hampaiden vetämää köyttä eteenpäin.
Elokuvan suurinpia heikkouksia on sen uskottavuus. Missä välissä sitä pelotellaan katsojaa oikeasti, jos elokuva sortuu kokoajan tähän iänikuiseen yhtäkkiä-jotain-ruudulle-äänet-täysille- tekniikkaan. Missä on psykologinen kestävyys ja jännitys? Mutta missä piilee kummitusten pelottavuus. Tokihan ne näyttävät palavine ihoineen pelottavilta, mutta taustalla oleva tarina talon historiasta on ennalta-arvattava, vaikkakin se sisältää muutaman nokkeluuden, tarina on kompastuskivi, jota hahmojen tökeryydestä koostuva köysi vetää alemmas kohti kivistä pohjaa.
Elokuva ei osaa päättää ollako kauhua vai ei, siinä vasta kysymys. Perheessä on pieniä lapsia, syöpäsairas poika, ylioptimistinen äiti ja juoppo isä. Draamaa tungetaan absurdisti väliin ja koetetaan muuttaa kauhuelokuvasta nyyhkykertomus. Kauhua ei tämä elokuva ole, draamaa pikemminkin.
Kummituksiakin aletaan ennenpitkään säälimään ja loppuratkaisu on jälleen kerran ennalta-arvattava ja kuiva, mitäänsanomaton ja kerrassaan hölmö.
Merkille on myös pistettävä kuinka harvinaisen oudolla tavalla on elokuva leikattu. Koko raina tuntuu koostuvan pienistä pätkistä: Jonkun huoneessa narisee, portaissa kävelee äiti luudan kanssa, takaisin huoneeseen jossa narisee, sitten isosiskon huoneeseen, jossa sisko lukee kirjaa, takaisin huoneeseen, jossa narisee... Tämä pisti silmään etenkin elokuvan alussa ja sai kieltämättä hieman tuohtuneen olon.
"Haunting in Conneticut" on kerrassaan tylsä, liian paljon aikaan yrittävä tekele, joka on lahjapaperi suuressa lahjassa. Tokihan paketti näyttää hienolta, mutta sisältä paljastuukin jotain aivan muuta. Yrittäessään mahdotonta, elokuvan elinikä vanhenee, kuten ruoat eräässä kohtauksessa kesken elokuvaa, samalla romahtaa uskottavuus.
Elokuvan traileri oli se vakuuttavin osa koko elokuvasta. Oikeastaan koko elokuvan näkee hyvällä tavalla katkottuna jos vaivautuu katsomaan vain trailerin. Jälleen kerran on todettava, että kukkaroon ilmestyvää kraateria voi hieman välttää jättämällä katsomatta "Haunting in Coneticut":tin.
"Haunting in Coneticut":tin sijasta suosittelen 1980-vuoden "Changeling"-elokuvaa, jossa on tunnelma kummitustalo-elokuvien malliin parhaimmillaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
lukenu monta arvostelua jossa tää leffa lytätään, mutta mä kyllä tykkäsin. mun mielestä oli hyvä idea juurikin tuo syöpäsairas poika hahmo, toi niinkuin aitoutta juurikin tähän leffaan. ja poika on söpö :)