kuolin

olet miettiny kaikenlaista. en oikein ymmärtänyt kaikkee, mut ehkä ei oo tarkotuskaan. ehkä sä kirjotit just niin, et ihmiset jää kelaamaan. ja silloinhan on koskettanut toista vielä enemmän. mua vaan jäi vaivaamaan, et kenestä puhut, kun kirjotat ensimmäisen lauseen? kenties jostakin, jonka olet menettänyt??
siinä sä oot oikeessa, et kuolema on vaan osa tätä elämää ja jokaisen kohdalle se osuu ennemmin tai myöhemmin. ja se on vaan yksi vastoinkäyminen elämän monien muiden vastoinkäymisten meressä. se vaan on niin, että välillä pitää tuntua pahalta, jotta tietäisi milloin tuntuu hyvältä...

Kuolemalla on kauniit kasvot. Nuoret ja silti vanhat. Hän tulee kun on oikea aika, tietää työnsä ja tekee sen täsmällisesti.

Hän haki lammelle kun olin väsynyt, uupunut heräämään aamuisin uuteen päivään, aina raskaampaan.
Illat olivat kaunista aikaa. Sain painua vuoteeni läpi, nukahtaa ja hukkua uneen kurkien hiljentyessä, toivoen, ettei aurinko nousisi minulle.

Lammella oli pimeys, samettinen ja lempeä. Olin kevyt, en tuntenut kaikkea, vain lämpimän kosketuksen varjolta. Vesi oli syvää, siinä oli kaikki värit. Syvää katselijan kasvoilla, nuorilla ja vanhoilla.


Ei ollut iskua, sitä jota odottaa. Hän hipaisi sisintä ja silloin kaaduin taaksepäin, veteen, ja syvälle upposin.
Lammesta ei nouse nukkuva hukkunut. Hän on onnellinen tai ei ole.
Minä olen, koska saan levätä.

elähän hyvin =)ps. älä juokse onnesi ohi.