Tämä pieni tarina sai alkunsa tänä aamuna. Mietin omaa kuolemaani ja minkälaista se on. Mihin me päädymme vai olemmeko vain nukahtaneita itsestään tiedostamattomia sieluja tai jotain. Tarina on aika raakile ja täynnä virheitä. Kirjoitin tämän vähän heittämällä mutta olisi kiva kuulla mielipiteitä varsinkin jos sain jonkun pelkäämään :)
Jaahas, oli tarkoitus lähteä mökille vuokramotarilla mutta tuli esteitä. Toivottavasti ensiviikolla onnistuu, jaiks pitää olla varovainen. Tämän jutun jälkeen :)
- Kuuletko mullan ropinan?
Tämä hiljainen kuiskaus toistuu mielessäni, mielessäni miten
se voisi olla mahdollista minähän kuolin. Minä todellakin kuulen kuinka arkun kanteen räjähtelee painavia lapiollisia multaa.
Miksi en pelkää, miksi en tule hulluksi tässä järjettömässä tilassa?
- Kuuletko kuinka multa ropisee arkkusi kanteen? "hiljaista käheää naurua".
- Lopeta tuo eihän vielä tajua tilaansa, Nuoren tytön ääni sanoo.
- Poika raukka, noin nuorikin Mihin kuolit?
Yhtäkkiä kuulen satoja kuiskauksia. - Veikkaan aivoverenvuotoa, yliannostus, itsemurha, autokolari, ei vaan moottoripyörällä, voi olla sydänkohtauskin, noin nuorellako, syöpä se on ollut.
- Hiljaa. Tajusin että olin itse sanonut tai viestittänyt tuon näille äänille. Tämä on hullua ja kuulen äitini itkun ylhäältä. Kuiskaukset hiljenivät ja arkkuni kanteen ei enää
kuulu räjähtelevää pauketta vaan vaimeata rahinaa ja en enää kuule äitini itkua.
- Äiti, yritän huutaa mutta ääneni tai viestini on vain kuiskaus ja kuulen vain supinaa ympäriltäni.
- Vienkö hänet ylös vähäksi aikaa, nuori tyttö kuiskaa. - Hän ei pysty siihen itse ainakaan vielä ja näkisi äitinsä.
- Vain vähän aikaa, vastaa vanhan naisen ääni.
Tunnen jotain pehmeää ympärilläni ja ylöskohoamisen tunnetta ja näen valoa.
Miten voin nähdä? Olin tehnyt elinluovutustestamentin jo aikaa sitten ja silmäni on varmasti jonkun toisen käytössä, tai ainakin osa niistä.
Kuulen humahduksen ja näen hieman usvaisesti mutta silti näen. Äitini kävelee muiden sukulaisteni ja tuttavieni kanssa poispäin haudalta, minun haudaltani.
- Äiti älä mene, yritän huutaa. Yllättäen hän katsoo minuun tai jotenkin ohi minusta.
- Älä jätä minua tänne... - Ei hän kuule sinua eikä näe, nuori tyttö sanoo rauhallisesti.
Katson taakseni ja näen nuoren kauniin tytön valkeassa pitkässä paidassa ja kukkaseppele päässään.
- Miten, ja näen hautani ja nuori tyttö perääntyy. Valtavasti kukkia mutta en tunne niiden tuoksua. Näen valkean ristin, tietysti hautakivihän tulee vasta myöhemmin kuten isälläkin.
- Meidän täytyy mennä alas, tyttö sanoo ja ennenkuin ehdin vastata tunnen humahduksen ja
vajoamisen tunnetta. - Minä ohjaan sinua, ja tunnen kuinka käteeni tartutaan vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista.
Pimeää jälleen ja tunnen selvästi olevani makuulla pehmeässä pedissäni ja ihmettelen milloin tämä hulluus päättyy.
- Ehtikö hän nähdä äitinsä, vanha nainen kuiskaa.
Kuulen nuoren tytön huokauksen, - Tähän ei koskaan totu kun tulee uusi ylittämätön.
- Mikä on ylittämätön, kysyn ja samalla mietin muotoani olenko aave vai muuten helvetissä ja miksi olen näin rauhallinen omassa haudassani.
- Kerro ensin miten kuolit? Tyttö kuiskaa lempeästi.
- Ajoin kolarin kun nukahdin rattiin, tyttöystäväni... Samalla muistan tapahtuneen mutten järkyty siitä ja jatkan, Tyttöystäväni lensi lasin läpi, olimme tulossa kaverin bileistä
ja oltiin vähän humalassa...
- Haa, arvasin että rattijuoppo se on, käheä ääni nauraa ilkeästi. Tervetuloa ala-maailmaan poitsu, vietät täällä ikuisuutesi ja... - Älä viitsi, sinä täällä vietät ikuisuutesi
vaimon tappaja. Käheä ääni vaimenee hiljaisiin kirouksiin.
Vanha nainen huokaa väsyneen kuuloisesti. - Olemme kutsuneet itseämme ylittämättömiksi.
Emme itsekään tajua missä tilassa olemme mutta toisinaan käymme maan päällä henkinä, tai voit kutsua itseäsi vaikka haamuksi mutta kuolleita me olemme.
Kuulen hyväksyvää kuiskailua ja nainen jatkaa, - Toisinaan jonkun ääni lakkaa ja oletamme että hän on joko ylittänyt rajan ja päässyt lepoon taivaaseen luulisin. Tai sitten hän
on viettänyt liikaa henkielämää ja jäänyt jumiin tuonne ylös ja sieltä ei enää palata.
Jumiin jääneet viettävät ikuisuutensa katsellen rakkaitaan ja he näkevät heidän myös kuolevan ja lopulta ovat aivan yksin tuntemattomien kanssa.
- Onko tämä siis helvetti? Kysyn vähän huvittuneesti ja satoja kysymyksiä pyörii aivoissani joiden ei pitäisi edes toimia ruumiinavauksen jälkeen.
Vanha nainen naurahtaa, - Kai tämä jokin välimuoto on mutta todellinen helvetti on tuolla ylhäällä jos jää vaeltamaan henkenä.
- Tämä on siis katumisaikaa tai jotain. - Miten voisin katua kun en sure että en näe äitiäni, tyttöystävääni tai ketään. Enhän minä tunne paljon mitään, kysyn naiselta.
- Kyllä sinä vielä tunnet, mutta sinun pitää sallia se äläkä kysy miten. Kaikki tekee sen omalla tavallaan.
- Kyllä sinä vielä opit ja pääset rauhaan. Näin sen kun kävimme ylhäällä, nuori tyttö sanoo.
Jaaha, tämmöistäkö tämä sitten on?
jatkuu...
Jaahas, oli tarkoitus lähteä mökille vuokramotarilla mutta tuli esteitä. Toivottavasti ensiviikolla onnistuu, jaiks pitää olla varovainen. Tämän jutun jälkeen :)
- Kuuletko mullan ropinan?
Tämä hiljainen kuiskaus toistuu mielessäni, mielessäni miten
se voisi olla mahdollista minähän kuolin. Minä todellakin kuulen kuinka arkun kanteen räjähtelee painavia lapiollisia multaa.
Miksi en pelkää, miksi en tule hulluksi tässä järjettömässä tilassa?
- Kuuletko kuinka multa ropisee arkkusi kanteen? "hiljaista käheää naurua".
- Lopeta tuo eihän vielä tajua tilaansa, Nuoren tytön ääni sanoo.
- Poika raukka, noin nuorikin Mihin kuolit?
Yhtäkkiä kuulen satoja kuiskauksia. - Veikkaan aivoverenvuotoa, yliannostus, itsemurha, autokolari, ei vaan moottoripyörällä, voi olla sydänkohtauskin, noin nuorellako, syöpä se on ollut.
- Hiljaa. Tajusin että olin itse sanonut tai viestittänyt tuon näille äänille. Tämä on hullua ja kuulen äitini itkun ylhäältä. Kuiskaukset hiljenivät ja arkkuni kanteen ei enää
kuulu räjähtelevää pauketta vaan vaimeata rahinaa ja en enää kuule äitini itkua.
- Äiti, yritän huutaa mutta ääneni tai viestini on vain kuiskaus ja kuulen vain supinaa ympäriltäni.
- Vienkö hänet ylös vähäksi aikaa, nuori tyttö kuiskaa. - Hän ei pysty siihen itse ainakaan vielä ja näkisi äitinsä.
- Vain vähän aikaa, vastaa vanhan naisen ääni.
Tunnen jotain pehmeää ympärilläni ja ylöskohoamisen tunnetta ja näen valoa.
Miten voin nähdä? Olin tehnyt elinluovutustestamentin jo aikaa sitten ja silmäni on varmasti jonkun toisen käytössä, tai ainakin osa niistä.
Kuulen humahduksen ja näen hieman usvaisesti mutta silti näen. Äitini kävelee muiden sukulaisteni ja tuttavieni kanssa poispäin haudalta, minun haudaltani.
- Äiti älä mene, yritän huutaa. Yllättäen hän katsoo minuun tai jotenkin ohi minusta.
- Älä jätä minua tänne... - Ei hän kuule sinua eikä näe, nuori tyttö sanoo rauhallisesti.
Katson taakseni ja näen nuoren kauniin tytön valkeassa pitkässä paidassa ja kukkaseppele päässään.
- Miten, ja näen hautani ja nuori tyttö perääntyy. Valtavasti kukkia mutta en tunne niiden tuoksua. Näen valkean ristin, tietysti hautakivihän tulee vasta myöhemmin kuten isälläkin.
- Meidän täytyy mennä alas, tyttö sanoo ja ennenkuin ehdin vastata tunnen humahduksen ja
vajoamisen tunnetta. - Minä ohjaan sinua, ja tunnen kuinka käteeni tartutaan vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista.
Pimeää jälleen ja tunnen selvästi olevani makuulla pehmeässä pedissäni ja ihmettelen milloin tämä hulluus päättyy.
- Ehtikö hän nähdä äitinsä, vanha nainen kuiskaa.
Kuulen nuoren tytön huokauksen, - Tähän ei koskaan totu kun tulee uusi ylittämätön.
- Mikä on ylittämätön, kysyn ja samalla mietin muotoani olenko aave vai muuten helvetissä ja miksi olen näin rauhallinen omassa haudassani.
- Kerro ensin miten kuolit? Tyttö kuiskaa lempeästi.
- Ajoin kolarin kun nukahdin rattiin, tyttöystäväni... Samalla muistan tapahtuneen mutten järkyty siitä ja jatkan, Tyttöystäväni lensi lasin läpi, olimme tulossa kaverin bileistä
ja oltiin vähän humalassa...
- Haa, arvasin että rattijuoppo se on, käheä ääni nauraa ilkeästi. Tervetuloa ala-maailmaan poitsu, vietät täällä ikuisuutesi ja... - Älä viitsi, sinä täällä vietät ikuisuutesi
vaimon tappaja. Käheä ääni vaimenee hiljaisiin kirouksiin.
Vanha nainen huokaa väsyneen kuuloisesti. - Olemme kutsuneet itseämme ylittämättömiksi.
Emme itsekään tajua missä tilassa olemme mutta toisinaan käymme maan päällä henkinä, tai voit kutsua itseäsi vaikka haamuksi mutta kuolleita me olemme.
Kuulen hyväksyvää kuiskailua ja nainen jatkaa, - Toisinaan jonkun ääni lakkaa ja oletamme että hän on joko ylittänyt rajan ja päässyt lepoon taivaaseen luulisin. Tai sitten hän
on viettänyt liikaa henkielämää ja jäänyt jumiin tuonne ylös ja sieltä ei enää palata.
Jumiin jääneet viettävät ikuisuutensa katsellen rakkaitaan ja he näkevät heidän myös kuolevan ja lopulta ovat aivan yksin tuntemattomien kanssa.
- Onko tämä siis helvetti? Kysyn vähän huvittuneesti ja satoja kysymyksiä pyörii aivoissani joiden ei pitäisi edes toimia ruumiinavauksen jälkeen.
Vanha nainen naurahtaa, - Kai tämä jokin välimuoto on mutta todellinen helvetti on tuolla ylhäällä jos jää vaeltamaan henkenä.
- Tämä on siis katumisaikaa tai jotain. - Miten voisin katua kun en sure että en näe äitiäni, tyttöystävääni tai ketään. Enhän minä tunne paljon mitään, kysyn naiselta.
- Kyllä sinä vielä tunnet, mutta sinun pitää sallia se äläkä kysy miten. Kaikki tekee sen omalla tavallaan.
- Kyllä sinä vielä opit ja pääset rauhaan. Näin sen kun kävimme ylhäällä, nuori tyttö sanoo.
Jaaha, tämmöistäkö tämä sitten on?
jatkuu...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vietämme henkinä haudoissa katumassa tekojamme ja ylitämme
rajan kun aika tulee. Onhan tuo henkimaailmakin vaihtoehto mutta en halua nähdä kuinka
rakkaani kuolee ja, entä jos tulee ydinsota? En todellakaan halua vaeltaa ikuisuutta tyhjien
raunoiden keskellä. Se olisi todellinen helvetti.
Vanha nainen sanoo, - minä olisin nyt neljäsataa vuotta jos eläisin.
- Olkaamme nyt hiljaa ja odottakaamme rajan ylitystä.
Neljäsataa? Voi paska. Tästä tulee pitkä reissu ajattelen ja hiljenen.
Ja heitetään mereen tuhkat. Toivottavasti en jää kalojen kanssa elämään.