Minulla on ongelma. Ongelmani on se, että jatkuvasti suhtaudun väärin kumppanini hulluihin puheisiin. Hän on sen laatuinen hullu, että keksii aina ihan ihme pelkotiloja joista tässä pari esimerkkiä:
-Pelkää, että voin olla raskaana, koska hänen on koskenut penikseensä vessassa ja myöhemmin koskettanut minua vaikkapa olkapäähän, josta seuraavana minä olen voinut sitten koskea myös itseäni olkapäähän ja esimerkiksi vessassa pyyhkiessäni näin ollen saada spermaa sisääni (WTF???)
-Lainasi pinsettejäni nyppiäkseen joitain karvoja, eikä palauttanut niitä toistuvista pyynnöistä huolimatta. Lopulta palautti, mutta kertoi, ettei halunnut palauttaa, koska epäilee niissä olevan bakteereja. Millaisia, ei osannut sanoa. Pesi pinsetit, mutta paniikinomaisesti pyysi minua vakuuttamaan, että ne ovat nyt puhtaat, enkä saa mitään sairautta häneltä. (MITÄ VITUN SAIRAUTTA!!?)
-Pelkää, että hänet jäljitetään ja hän saa rikosrekisterin, ehkä jopa joutuu vankilaan, koska useita vuosia sitten löysi lompakon, jossa oli paljon rahaa, ja osti itselleen kaljan niillä rahoilla löytöpalkkioksi ennen lompakon palauttamista. Pelkää, että rikosrekisterin takia hänelle ei tulla koskaan myöntämään esim lainaa pankista, ja näin ollen ei tule saamaan omaa asuntoa, eikä ehkä työtäkään. (VOI HELVETTI TÄLLÄSTÄKIN)
Tuossa nyt pari "kuuminta uutta" olevaa esimerkkiä. Kumppanini pelkää siis ihan sanalla sanoen HULLUJA asioita, ja se, mikä saa hänet sitten omien sanojensa mukaan vielä hullummaksi, on se, että minä hermostun häneen, kun hän kaipaisi vakuuttelua, että "ei, en ole raskaana ja et saa rikosrekisteriä" jne.
Minulle on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa suhtautua lempeästi. Reaktioni ovat (pääni sisällä) tuota luokkaa, miten kommentoin esimerkkejäni. Nuo hänen juttunsahan ovat aivan sairaita, enkä voi mitenkään kerta toisensa jälkeen ottaa niitä tosissaan ja myötätuntoisesti, ikään kuin ne olisivat oikeita ongelmia. Uuden ongelman ilmetessä jaksan kyllä aluksi kärsivällisesti vakuuttaa, että pelko ei ole aiheellinen, eikä ongelmaa ole. Hän ei kuitenkaan usko, ja vakuutteluja saisi jatkaa viikkokausia. Asioihin palataan aina uudestaan, niitä käydään läpi analyyttisesti ("mitkä ovat mahdollsiuudet siihen, että ihan oikeasti joku päättäisi jäljittää minut sen lompakon lainaamisen takia. Silloinhan jonkun olisi täytynyt nähdä tilanne jo silloin, ja..." jne)
ja voin kertoa, että en jaksa. En vain pysty suhtautumaan niin, että ottaisin asiat todesta, kun mitään oikeaa ongelmaa ei ole. Sitten käy niin, että tiuskaisen "voi etkö tajua että tuo on täysin turhaa ja sairasta!!" jonka jälkeen kumppanini hampaat alkavat kalista, ja hän alkaa puhua nopeasti ja paria sanaa hokien, että en saa huutaa hänelle, ei saa huutaa, on otettava tosissaan koska muuten nämä asiat alkavat todella vaivata..
Ja minähän kyllä tiedän, ettei ole minusta kiinni, miten hullu hän on. Ei se voi olla minun tiuskimisestani kiinni, onko hän tervejärkinen vai ei.
Loppuun vielä infoa, eli hänellä ei ole lääkitystä eikä mitään kunnollista diagnoosiakaan tietääkseni, mutta ahdistuneisuushäiriöstä terapiassa oli kai puhuttu. Tällä hetkellä hän ei käy missään terapiassa, se jatkuu syksyllä. Olemme 20 ja olleet 4 vuotta yhdessä. Jo ensimmäisenä syksynä hän oireili tähän suuntaan, mutta sitä ei silloin tajunnut isomman ongelman alkunäytökseksi.
En minä tässä juuri muuta osaa kysyä, kuin että onko kohtalontovereita ja mitäs sanotte? Neuvoja minulle?
-Pelkää, että voin olla raskaana, koska hänen on koskenut penikseensä vessassa ja myöhemmin koskettanut minua vaikkapa olkapäähän, josta seuraavana minä olen voinut sitten koskea myös itseäni olkapäähän ja esimerkiksi vessassa pyyhkiessäni näin ollen saada spermaa sisääni (WTF???)
-Lainasi pinsettejäni nyppiäkseen joitain karvoja, eikä palauttanut niitä toistuvista pyynnöistä huolimatta. Lopulta palautti, mutta kertoi, ettei halunnut palauttaa, koska epäilee niissä olevan bakteereja. Millaisia, ei osannut sanoa. Pesi pinsetit, mutta paniikinomaisesti pyysi minua vakuuttamaan, että ne ovat nyt puhtaat, enkä saa mitään sairautta häneltä. (MITÄ VITUN SAIRAUTTA!!?)
-Pelkää, että hänet jäljitetään ja hän saa rikosrekisterin, ehkä jopa joutuu vankilaan, koska useita vuosia sitten löysi lompakon, jossa oli paljon rahaa, ja osti itselleen kaljan niillä rahoilla löytöpalkkioksi ennen lompakon palauttamista. Pelkää, että rikosrekisterin takia hänelle ei tulla koskaan myöntämään esim lainaa pankista, ja näin ollen ei tule saamaan omaa asuntoa, eikä ehkä työtäkään. (VOI HELVETTI TÄLLÄSTÄKIN)
Tuossa nyt pari "kuuminta uutta" olevaa esimerkkiä. Kumppanini pelkää siis ihan sanalla sanoen HULLUJA asioita, ja se, mikä saa hänet sitten omien sanojensa mukaan vielä hullummaksi, on se, että minä hermostun häneen, kun hän kaipaisi vakuuttelua, että "ei, en ole raskaana ja et saa rikosrekisteriä" jne.
Minulle on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa suhtautua lempeästi. Reaktioni ovat (pääni sisällä) tuota luokkaa, miten kommentoin esimerkkejäni. Nuo hänen juttunsahan ovat aivan sairaita, enkä voi mitenkään kerta toisensa jälkeen ottaa niitä tosissaan ja myötätuntoisesti, ikään kuin ne olisivat oikeita ongelmia. Uuden ongelman ilmetessä jaksan kyllä aluksi kärsivällisesti vakuuttaa, että pelko ei ole aiheellinen, eikä ongelmaa ole. Hän ei kuitenkaan usko, ja vakuutteluja saisi jatkaa viikkokausia. Asioihin palataan aina uudestaan, niitä käydään läpi analyyttisesti ("mitkä ovat mahdollsiuudet siihen, että ihan oikeasti joku päättäisi jäljittää minut sen lompakon lainaamisen takia. Silloinhan jonkun olisi täytynyt nähdä tilanne jo silloin, ja..." jne)
ja voin kertoa, että en jaksa. En vain pysty suhtautumaan niin, että ottaisin asiat todesta, kun mitään oikeaa ongelmaa ei ole. Sitten käy niin, että tiuskaisen "voi etkö tajua että tuo on täysin turhaa ja sairasta!!" jonka jälkeen kumppanini hampaat alkavat kalista, ja hän alkaa puhua nopeasti ja paria sanaa hokien, että en saa huutaa hänelle, ei saa huutaa, on otettava tosissaan koska muuten nämä asiat alkavat todella vaivata..
Ja minähän kyllä tiedän, ettei ole minusta kiinni, miten hullu hän on. Ei se voi olla minun tiuskimisestani kiinni, onko hän tervejärkinen vai ei.
Loppuun vielä infoa, eli hänellä ei ole lääkitystä eikä mitään kunnollista diagnoosiakaan tietääkseni, mutta ahdistuneisuushäiriöstä terapiassa oli kai puhuttu. Tällä hetkellä hän ei käy missään terapiassa, se jatkuu syksyllä. Olemme 20 ja olleet 4 vuotta yhdessä. Jo ensimmäisenä syksynä hän oireili tähän suuntaan, mutta sitä ei silloin tajunnut isomman ongelman alkunäytökseksi.
En minä tässä juuri muuta osaa kysyä, kuin että onko kohtalontovereita ja mitäs sanotte? Neuvoja minulle?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ota ero jos et jaksa, tai ala itse käyttää lääkitystä että jaksat.
Kumppanisi "hulluus" on niin lievää ettei sille voi tehdä mitään.
Pakko-oireilta kuulostaa hyvin pitkälle minusta..tuolta pakko-oireinenhäirö palstalta voisi saada enemmän vinkkejä tähän..
Kumppanisi vaatii asiantuntijan apua.
Yritä saada hänet lääkäriin, ennen kuin oireet ja pakkoajatukset pahenevat. Tiuskiminen pahentaa teidän molempien elämää. Olisiko hänen perheestään apua hoitoon ohjauksessa?
tiuskiminen voi tosiaan pahentaa asiaa, koska sinä olet hänen "turvansa" ja "luottohenkilö"...hän ehkä pelkää muiden pelkojen ohella että hylkäät tai että et usko tai ymmärrä häntä tai että et jaksa häntä. Mikä varmaan osaksi tottakin.
Mielenterveystoimistolta lisää aikoja ja kyselyä olisiko mahdollisesti tuo pakko-oireinen häiriö (ahdistuneisuushäiriö siis sekin), voisitte yhdessä puhua hoidon aloittamisesta sekä siitä miten sinä voisit olla tukena ja HUOM:mistä SINÄ saat tukea jaksamiseen. Monilla paikkakunnilla on paitsi sairastuneille myös näiden läheisille toimintaa, tukiryhmiä jne. niistä varmasti saatte lisätietoja mielenterveystoimistosta. Jos miehes suostuu ja haluaa, voitte myös yhdessä käydä terapiassa miehen "oman terapian" lisäksi -joko varaamalla yhteistapaamisajan sinne missä miehellä on olemassa oleva hoitosuhde tai varaamalla ajan pariterapiaan -tai sekä että.
Sinä tarvitset tukea ja voimia sairauden ymmärtämiseen ja miehen tukemiseen ja te molemmat tarvitsette neuvoja miten sairauden kanssa voisi elää edes joten kuten normaalia elämää.
Älkää antako miehen sairauden varjostaa liiaksi yhteistä elämäänne, toivoa on!
^__^
terkuin,
-pakko-oireinen tyttö-