millainen lapsuus

uskonnon suhteen. Tapakristitty perhe, vaikkakin se oli jotenkin selviö ainakin äidilleni, että jumala on olemassa. Ihan pienenä muistan pelänneeni jumalaa, joka näkee ja kuulee kaiken. Ja pelkäsin hirveästi kuolemaa. Näin painajaisia näistä jutuista.

Vaikea sanoa miten lapsuus on minun maailmankuvaani vaikuttanut. Miten sen voi tietää. Olen aina ollut tiedonhaluinen ja lukenut paljon. Vaikka olen paljon lukenutkin romaaneja, niin myös tietokirjoja on tullut kahlattua ihan nuoresta asti. Halusin tietää asioista, enkä tyytynyt siihen yksinkertaiseen maailmankuvaan, jota kotini tarjosi. Ehkä se sitten oli liian ankea koti.

Minun vanhempani, eritoten äiti, isä taas tuskin lainkaan, ovat uskonnollisia. Ei mitään fundamentalisteja, vaan suht' maallistuneita, kirkossakin käytiin vain pääsiäisenä ja jouluna, mutta kristityksi kyllä onnistuivat minut kasvattamaan.

Itselläni muuten kävi muuten tismalleen samoin iltarukouksen kanssa. Hommasta alkoi mennä maku kun sama rutiini toistui joka ilta hieman yli 10 vuoden ajan.

Pikkulapsena olin jostakin syystä melko fundamentalistinen, esimerkiksi homoja en sietänyt lainkaan. Tästä en kuitenkaan vanhempiani syytä, sillä he ovat varsin liberaaleja. Onneksi kuitenkin ajan myötä muutuin itsekin yhä vapaamielisemmäksi, ja kun teini-ikäisenä vihdoin aloin ajatella omilla aivoillani ja kyseenalaistin asioita, hoksasin, että ei hemmetti, tässä scheissessä ei ole mitään logiikan hiventäkään.

Kirkosta en kuitenkaan vielä pysty eroamaan, pari vuotta pitäisi vielä kestää :)

Minun lapsuuteni oli monella tapaa hyväkin, mutta se oli myös lapsuus täynnä pelkoja. Vanhempani ovat uskovaisia, pitkälti koko sukunikin. Alle kouluikäisenä luin jo raamattua ja ahkerasti luinkin. Samoin muuta uskonnollista kirjallisuutta.

Minulle oli siis aina todellisuutta, että vaikka mörköjä ei ole, jotakin paljon pahempaa on. Jotakin joka kiduttaa minua ikuisuuden järjettömässä tuskassa, jos vain saa minut houkuteltua matkaansa - ja yrittää houkutella uskomattoman ovelasti.

Syntikäsitys ajatuksiakin leimaavana oli minulle myös todellisuutta. Opin, että olen huono ja läpeensä paha ihminen. Ettei minussa ole mitään hyvää vaan minun puolestani piti kuolla ja sekin riittää vain jos pystyn uskomaan, mutta jospa en...

Joo, ymmärtänette kuvion. Vaikuttaa nykyiseen elämääni traumojeni kautta edelleen, vaikka niiden kanssa pystynkin elämään. Tarpeeksi syvät kokemukset eivät kuitenkaan välttämättä parannu koskaan. Eikä niiden ehkä tarvitsekaan - ne muistuttavat minua siitä, että jonkun on pidettävä muiden lasten puolta. Niiden, jotka tänä päivänä itkevät omaa pelkoaan ja huonouttaan lukemattomissa uskovaisperheissä... Ne muistuttavat minua siitä, millainen on uskovaisen ajatusmaailma. Muistan sen edelleen, minullahan oli itselläni sellainen.

Viisihenkinen perheemme asui maalla kaukana naapureista lasten kouluunmenoon saakka. Uskonnolla ei ollut mitään sijaa elämässämme, mitä nyt joissain sukulaisten kastajaisissa käytiin kakkua syömässä. Oppiminen, käden taidot ja kirjat olivat koko perheelle hyvin tärkeitä asioita.

Tuo mainitsemasi ukkonen selitettiin meille jännänä sähköilmiönä esimerkkien kanssa, ja vaikkemme varmasti aivan oikeaa käsitystä asiasta saaneetkaan, meidän ei ainakaan tarvinnut muuttaa käsityksiämme kokonaan sitten isompina, kunhan vain opimme ilmakehästä uusia juttuja jo tietämiemme juttujen täydennykseksi. Oli mielenterveyden kannalta varmaan ihan suotuisaa, että pystyimme laskemaan sekunteja jyrähdyksestä valoilmiöön ja paikallistamaan ukkosen taruolentojen touhujen sijasta. Satuja kerrottiin ja luettiin sitten ihan satuina ja tarinoina, ei koskaan totena. Mielikuvitusta meillä kyllä riitti muidenkin tarpeisiin.

Meitä lapsia ei koskaan peloteltu kansansatujen möröillä eikä uskontojen hahmoilla. Toinen vanhemmista oli saanut lapsena ja nuorena maistaa lahkolaisuutta, ja parissa sukulaisperheessä sai seurata sitä "yksinkertaisen maalaisuskovaisuuden" rumaa puolta. Pyhäkoulussa ja rippikoulussa ei käyty, eikä kirkkoon ole kuuluttu koskaan. Uskonnoista meillä ei puhuttu hyvässä eikä pahassa mielessä; mitäpä sitä muiden ikiomista uskomuksista piittaamaan.

Hieno lapsuus oli kaikin puolin. Meistä lapsista kasvoi vahvoja, tiedonhaluisia yksilöitä. Ja näkyy kasvavan meidänkin lapsistamme.

kuin siltä osin, että halusin pois siitä kammottavasta ahdistavasta maailmasta jossa jouduin elämään. Lähdin nuorena pois heti kun se oli mahdollista.

Muutin pikkukaupungista pääkaupunkiseudulle ja silloin vasta tunsin että pystyn hengittämään. Pikkuhiljaa tutustuin muihin homoseksuaaleihin ja sitä kautta myös uskonnottomaan maailmaan. Katkaisin välini vanhempiini täysin. He pilasivat lapsuuteni ja niitä arpia kannan vieläkin.

Mutta siis. En ole ateisti siksi, että vanhempani ovat fundamentalistisuskovaisia ja kapinoisin heitä vastaan. He ovat vaan niin typeriä, etteivät lue, eivät ajattele, eivätkä uhmaa auktoriteetteja.

En ole koskaan uskonut jumalaan, vaikka sitä minulle remmillä yritettiin iskostaa. Olen aina ollut homo ja siitä saanut myös kärsiä. Mutta en enää. Kouluttauduin, löysin kumppanin ja nyt on kaikki niin hyvin kuin olla voi.

Minun vanhempani eivät olleet mitenkään uskovaisia, eivät edes uskonnollisia. Niin kauan kuin muistan olen halunut uskoa ja löytää Jumalan. Olen ainan tietänyt, että Jumala ja henkimaailma on olemassa. Kun on jano tietää jostakin, etsii sitten tietonsa tavalla taikka toisella.