Sain kohtauksen kauan sitten toukokuussa, ambulanssilla terveyskeskukseen ja sitten kotiin viikon sairaslomalle. Sairasloman jälkeen koulu jatkui ja kuljin edelleen fillarilla.
Olin jo sopinut isän kanssa, että hän hankkii opetusluvat ajokorttia varten ja aloitimme harjoitukset. :) En vaan muista oliko mulla mitään lääkärintarkastusta ajokorttiin liittyen.
Kesällä sitten pääsin lekuriin ja aloitettiin Trileptal. Samalla kerroin lääkärille, että tässä jo ajellaan autolla harjoituksia. Hän oli hieman näreissään tästä, mutta "antoi asian olla".
Syyskuussa sitten täytin 18 ja eikun kirjalliset ja sitten inssiajo. Inssiajo oli vaikea, koska syksyinen aurinko häikäisi ja Trileptal oli alkanut "nousemaan päähän". Oli siksi vaikea hahmottaa missä mennään ja mikä on vasen ja oikea! :O Vielä kun inssi ajatti vahingossa (omien sanojensa mukaan) umpikujaan, niin kyllä pyöri päässä. Ei mennyt läpi, mutta toisella kerralla sitten. Sain ajokortin!
Koulussakin oli pirun vaikeaa, kun piti olla "sumussa" ja pää ihan jumissa. Oli tyhjä olo ilman ajatuksia. Teki mieli vain tuijottaa tyhjyyteen katsetta tarkentamatta.
Lääkityksellä pysyin kohtauksettomana, mutta armeija siirtyi. Opiskelin siinä välissä korkeakoulututkinnon ja menin sitten armeijaan B-miehenä. Salasin B-luokitukseni ja osallistuin kaikkeen samaan mihin A-miehetkin, vaikka joskus toisin käskettiin. Kukaan ei vain tiennyt tai muistanut, että olen B-mies ja pidin turvan tukossa. Trileptalit popsin filmipurkista, niin ei kenenkään tarvinnut kysellä. Armeijassa pääsin erikoisjohtajakoulutukseen (olisin muuten joutunut tavisjohtajakoulutukseen) ja sain myös puolustusvoimien ajoluvan. Johtajakoulutuksen alussa syötin henkilötiedot koulun koneelle ja laitoin sinne palvelusluokaksi B. Kukaan ei koskaan kommentoinut sitä. Sotilaspassissa on reservin johtaja ja "B". Kertaamassakin on käyty.
Lääkitys purettiin --> kohtaus ---> ajokieltoa 3 kk. Ajokorttia ei otettu pois ja kyllähän sitä autoa tuli vähän "siirreltyäkin".
Eli näin hyvin toimii epileptikkojen valvonta tässä maassa. Ja nyt sitten puheenvuoro moraalisaarnaajille.
Olin jo sopinut isän kanssa, että hän hankkii opetusluvat ajokorttia varten ja aloitimme harjoitukset. :) En vaan muista oliko mulla mitään lääkärintarkastusta ajokorttiin liittyen.
Kesällä sitten pääsin lekuriin ja aloitettiin Trileptal. Samalla kerroin lääkärille, että tässä jo ajellaan autolla harjoituksia. Hän oli hieman näreissään tästä, mutta "antoi asian olla".
Syyskuussa sitten täytin 18 ja eikun kirjalliset ja sitten inssiajo. Inssiajo oli vaikea, koska syksyinen aurinko häikäisi ja Trileptal oli alkanut "nousemaan päähän". Oli siksi vaikea hahmottaa missä mennään ja mikä on vasen ja oikea! :O Vielä kun inssi ajatti vahingossa (omien sanojensa mukaan) umpikujaan, niin kyllä pyöri päässä. Ei mennyt läpi, mutta toisella kerralla sitten. Sain ajokortin!
Koulussakin oli pirun vaikeaa, kun piti olla "sumussa" ja pää ihan jumissa. Oli tyhjä olo ilman ajatuksia. Teki mieli vain tuijottaa tyhjyyteen katsetta tarkentamatta.
Lääkityksellä pysyin kohtauksettomana, mutta armeija siirtyi. Opiskelin siinä välissä korkeakoulututkinnon ja menin sitten armeijaan B-miehenä. Salasin B-luokitukseni ja osallistuin kaikkeen samaan mihin A-miehetkin, vaikka joskus toisin käskettiin. Kukaan ei vain tiennyt tai muistanut, että olen B-mies ja pidin turvan tukossa. Trileptalit popsin filmipurkista, niin ei kenenkään tarvinnut kysellä. Armeijassa pääsin erikoisjohtajakoulutukseen (olisin muuten joutunut tavisjohtajakoulutukseen) ja sain myös puolustusvoimien ajoluvan. Johtajakoulutuksen alussa syötin henkilötiedot koulun koneelle ja laitoin sinne palvelusluokaksi B. Kukaan ei koskaan kommentoinut sitä. Sotilaspassissa on reservin johtaja ja "B". Kertaamassakin on käyty.
Lääkitys purettiin --> kohtaus ---> ajokieltoa 3 kk. Ajokorttia ei otettu pois ja kyllähän sitä autoa tuli vähän "siirreltyäkin".
Eli näin hyvin toimii epileptikkojen valvonta tässä maassa. Ja nyt sitten puheenvuoro moraalisaarnaajille.
Vastaukset 25
Vanhimmat
minulla on ajolupa saatuna takaisin niin hyvin vähän ajelen vapaaehtoisesti. Todellakin rajoitan ajelut pakollisiin (meilta esim 13 km kauppaan). Kyyditän mahdollisimman vähän ja onneksi tytöllä on mopokortti ja mies sitten ajelee häntä suurimmaksi osaksi. En moralisoi oikeastaan lainkaan. Jokainenhan tuntee itse itsensä - toivottavasti. Sitä vaan joskus kauhulla ajattelen josko olisi mahdollista saada iso kouristuskohtaus ilman mitään ennakkotuntemuksia. Todennäköisesti ihan mahdollista. Itselläni lääkitys pelittää hyvin eikä mitään kohtauksia yli kahteen ja puoleen vuoteen. Se yksi ja ainoa status epilepticus vaan vei neljän päivän nukutukseen silloin 2,5 vuotta sitten.
Kovasti jotkut epileptikot vähän niin kuin sinäkin tuntuvat olevan sitä mieltä että ajokiellot ovat sieltä ja syvältä. Mitäs jos aiheuttaa jonkun täysin viattoman ihmisen kuoleman? Eikö ole parempi olla ajelematta niin kauan että tietää lääkityksen pitävän kohtaukset poissa? Eikä sitä kohtauksettomuuttakaan voi varmasti kukaan taata. Terveisin MLL
Sain kouristuskohtauksia 3 kappaletta 13-vuotiaana (1 ilman lääkitystä ja kaksi väärän lääkityksen aikaan), muuten olen aina saanut pelkkiä poissaolokohtauksia. Syön nykyisin 3 epilepsialääkettä ja yhtä masennuslääkettä.
Aina kun saan kohtauksen, minulla tulee n. 20-30 sekuntia kestävä ennakkotunne että nyt tulee kohtaus.
Minulla on epilepsia ollut 10 vuotta, sain ajokortin 18-vuotiaana, 19-vuotiaana tuli niin paljon kohtauksia(poissaolokohtauksia ja ennakkotunteita) että sain ajokiellon.
Ajokiellon jälkeen olen ajanut yhteensä 8000km autolla yleisellä tiellä(10 kertaa), olen saanut neljät sakot, olen ollut psykiatrisessa pakkohoidossa ja minua on edellisten ajojen jälkeen uhattu vankilalla, ei nyt ole lähiaikoina suunnitelmissa mennä ajelemaan.
Jos kysytte että miksi olen käynyt ajelemassa vastaan että huvikseni(kannatan) ja miten uskallan vaikka saan kohtauksia n. kerran kuukaudessa, vastaan että olen aina tuon kymmenen vuoden ajan saanut ennakkotunteen ennen kohtausta(lukuunottamatta 3 kouristuskohtausta josta jo kerroin), siinä ajassa n. 20-30s. kerkeää pysäyttämään auton sitäpaitsi en ole ajaessa koskaan saanut kohtausta.
Sain kohtauksen n. 21-vuotiaana ja pidin neurologin (puoli vuotta, koska eeg:ssä ei näkynyt mitään) määräämän ajokiellon hyvin tarkkaan muistissa. En ajanut autoa. Seuraava kohtaus muutaman vuoden päästä toi lääkityksen kuvioihin (Trileptal) ja ajokiellon vuodeksi.
Pariin vuoteen en auton rattiin päässyt, koska kohtauksia tuli. Lääkitys saatiin kohdalleen ja autollakin sain taas ajaa - tosin harvoin ajoin, kun omaa en omista. Korttia en tosin missään vaiheessa luovuttanut poliisille ja kumma kyllä, kukaan ei sitä kyllä kysynytkään. Pidin jotenkin itsestään selvänä, että minulla itselläni on vastuu ja ajokieltoa noudatan (noudatin sitä päivälleen!).
Olen sitä mieltä, että jokainen epileptikko on lopulta itse vastuussa teoistaan. Ei juolahtanut mieleenkään lähteä autolla ajelemaan, kun kielto oli päällä! Nyt minulla on meneillään lääkevaihto ja kesällä olisi mahdollisuus taas autoilla. Tässäkin käytän omaa järkeä; jos olo on vähänkin huono tms., en aja. Voisinko antaa itselleni anteeksi, jos lapselleni sattuisi kyydissäni jotain (epilepsian takia)? En voisi. En myöskään halua ottaa omalletunnolleni toisille aiheutettua surua/vammaa/kuolemaa.
Huomioi kuitenkin, että minulla on meneillään lääkevaihto. Koskaan ei voi olla liian varovainen, mutta ylivarovainenkaan ei saa olla - jää elämä elämättä. Eli jos lääkevaihtoa ei olisi, ajaisin varmasti suht normaalisti (paitsi huonosti nukutun yön jälkeen).
Eiköhän tässä ollut sitä moraalisaarnaa ihan tarpeeksi... Mitä olet mieltä?
Pakko takertua sanomaasi. Sanasta miestä ja naista. Koskaan ei voi olla liian varovainen... niinpä. Jatkat siitä, että muuten jää elämättä.
Keskustelun aloittaja ei mielestäni oikein nyt kertonut, että mikä hänen mielestään on ajokortin saamisessa pielessä. Saako sen liian helposti vai vaikeasti. Salaamalla asioita... niinpä. Kai se on tietynlaista valehtelua.
viitaten vain tuohon intti aikaan.
B-miehenä sinua ei olisi valittu mihinkään
erikoisjohtajakoulutukseen, koska valinnan
tekijöillä on kaikista kansiot ja niistä löytyy
myös tuo b-luokitus.
Tavisjohtajakoulutukseenkaan ei b-mies pääse.
T:reservin kersantti
Riippuen vähän B-luokituksen syystä B-mieskin voidaan kouluttaa johtajaksi. Itse sanoin AUK:n haastattelussa, että mulla on epilepsia. "Ei haittaa mitään, sulla on asiat kunnossa" oli vastaus.
Tuli myös muita B-johtajia vastaan, en siis ole ainoa avausviestin kirjoittajan kanssa.
Jos pällitesteissä paljastuu jotain "johtajakoulutuksesta sulkemista puoltavia seikkoja", ei varusmiestä laiteta johtajakoulutukseen, vaikka hän olisi halukkuutensa tuonut ilmi. Tervemielisiä on loppujen lopuksi niin vähän, että osa heistä pitää pakottaa johtajakolutukseen, että saadaan kiintiöt täyteen.
Ei pidä paikkaansa.
T:Reservin Kersantti, Krkk-rj ja Tukijoukkeen varajohtaja. B-luokitus. Joskus kaikilla ei riitä fysiikka, ja joillain riittää.
Käytä aivojasi, siis jos sinulla sellaiset ovat. "Eli näin hyvin epileptikkojen valvonta tässä maassa". Entäpäs sitten syöpäsairaiden? Oman järjenkäyttö on sallittua.
Minulla on vaikeahoitoinen epi; koskaan ei korttia otettu pois. Ilmeisesti luotettiin yleiseen järjenjuoksuuni. Kertaakaan en ole autoa ajanut epiin sairastuttuani. Nyt saisin jo ajaakin, mutta en jaksa. Ehkä hädän tullen. Te pikkupojat leikitte B- tai A- miehiä, todellisuudessa ollaan vain miehiä tai naisia. Minä olen nainen, ehkäpä siksi järkevämpi, en leiki sotaleikkejä.
Naisen paikka eikä ajokortti auton ajon este vaikka sitä ei olisikaan ajokortin pois otosta ei ole koskaan tullut puhetta lääkärin kanssa ,vaikka epi onkin minulla siitä että ajanko autoa on välillä keskusteltu.
Naisten paikka on mitä suurimmassa määrin armeijassa; siellä mm. tarvitaan kirjoitustaitoista väkeä, ei siis sellaista, joka kirjoittaa "olekkaan" olekaan sijaan. Sen lisäksi armeijassa tarvitaan aivoja.
Epiläisenä ajaminen on sama kuin drunkdriving.
edelliseen kommentoisin sen verran että jos epi on tasapainossa eikä kohtauksia todellakaan ole ollut siihen vuoteen niin epiläisenä ajaminen EI todellakaan ole sama asia kuin kännissä ajelu.
Minunkin ajaminen tuolla liikenteessä on teoreettinen riski. Kännissä ajelija on varma 100-prosenttinen riski. MLL
Kyllä mä väitän, että terveen ihmisen pää on selvempi kuin lääkityn epileptikon pää. Mulle riittää puoli tuntia liian lyhyt yöuni sekoittamaan pollan niin, ettei tiedä onko olemassakaan ja mihin ajamassa. Joo, autolla ajan 45 minuttia töihin aikaisin aamulla. Olkaa valmiina väistämään. ;)
Sun lääkitykses on päin per***tä. Ei mun ajamista haittaa ollenkaan epilepsia/epilepsialääkitys.
Sen jälkeen kun epin seuraaminen siirrettiin Hyvinkään sairaalasta avopuolelle (oman kunnan terveyskeskukseen), olen ollut tuuliajolla. Tk-lääkärit eivät tiedä mitä pitäisi verinäytteessä mitata jne. "pientä" puutetta. Lisäksi tk-lääkärit ovat kolmansista maista ja joka vuosi on eri lääkäri.
Luoja tietää, mitkä veriarvoni ovat! Eli pitäkää jalka valmiiksi jarrulla.
Nimim. "vähintään 100 km päivässä ja 600 mg Trileptalia"
Ajoin ajokortin normaalisti 18-vuotiaana saatuani lupaperin lääkäriltä. Epilepsia oli ollut oireeton 8 vuotta. Pian alkoikin tapahtua. 19-vuotiaana aloin saada poissaolokohtauksia jotka tihenivät vuoden aikana jokapäiväisiksi ja lopulta sain ison kohtauksen. Ajokortti pois,jätin noudattamatta kieltoa ja jatkoin ajelua. Seurauksena kerran pellolle ajo,en ottanut vakavasti tai kertonut lääkärille. "Olisi vain pitänyt pysähtyä ajoissa kun tunsin kohtauksen alkavan" manasin itselleni. Pari kuukautta tästä löysin itseni harhailemassa tiellä auton kanssa,olin kääntynyt yhdessä kohtaa väärin kohtaus päällä,ihme kyllä tiellä enkä pellolla. Jatkoin ajamista kunnes ajoin auton lunastuskuntoon,puuhun suoralla tiellä. Kenenkään ei luojan kiitos käynyt kuinkaan. Se tarvittiin että opin läksyni,vaikka koville se otti. Poliisille ja ensihoitajille valehtelin tien olleen liukas.
Nyt vanhempi ja viisaampi minä on ajanut taas puoli vuotta kunnes natriumin alhaisuus aiheutti kohtauksen,ensimmäisen sellaisen leikkauksen 1/2008 jälkeen. Tästä jatketaan...
Ajokiellossa ei ole mitään vikaa, mutta siinä on, että tätä nykyä lääkäri joutuu ilmoittamaan tästä poliisille, jos lain mukaan haluaa toimia. Näin lääkäri joutuu rikkomaan lääkärin ja potilaan välistä tärkeätä luottamussuhdetta, joka on aina yhdistetty lääkäriin. Lisäksi taatusti löytyy niitäkin, jotka valehtelevat nyt sitten terveydentilastaan lääkärille saadakseen edelleen ajoluvan. Tai kiertävät lääkäriltä toiselle.
Ja ketä tästä tiukemmasta linjasta on kiittäminen? Näitä kanssasiskoja ja -veljiä, jotka ovat tilanneet idiotismillaan sen, että meitä tuleekin syynätä tarkemmin! Että kiitokset vaan, ihan olisi ollut kiva, jos emme olisi joutuneet suurennuslasin alle, vaan olisimme ihan itse osoittaneet sen, että meihin voi luottaa ja otamme sairautemme vakavasti ja osaamme olla ajamatta muutenkin kuin että poliisilla on tieto papereissaan ajokiellosta.
velvollisuus ilmoittaa, mikäli ajamisen estävä haitta on jatkuva (ts. epilepsian kohdalla ei lääkkeillä hallittavissa).
Lääkäri ei ilmoita epilepsiasta poliisille (tämä ihan siitä käytännön syystä, että lääkärin tulee kertoa potilaalle ilmoittamisaikeistaan, minkä jälkeen potilaalla on halutesaan oikeus kieltää terveystietojen luovuttaminen) mikäli kyseessä yksittäinen kohtaus.
Mikäli lääkityksestä lääkäri katsoo, ettei ole apua/ei pidä kohtauksia täysin poissa, tällöin lääkärillä on velvollisuus ilmoittaa, eikä potilas voi estää tietojen antamista.
Itse en edes halua ajokorttia jos epilepsiani jatkuu vuosikausia. En kestäisi riskiä, että kohtauksen sattuessa ajaisin jonkun yli :( Onhan se epätodennäköistä jos on lääkityksellä ja nukkuu tarpeeksi jne. mutta silti. Saatika jos joskus olisi omia lapsia kyydissä mukana, ei ei ei.
Käytän maalaisjärkiä ja ajan jos olo on hyvä! Ajan lyhyitä ja pitkiä matkoja, mutta pitkiä en koskaan yksin! Ja jos väsyttää, niin toinen ajaa.. Lääkityksen vaihdon aikana olin erityisen varoivainen. Koskaan en ole saanut kohtausta ilman monen tunnin ennakko oireita. Mutta teoriassahan se ois kuitenkin joskus mahdollista. Ajelen sisarusten lasten kanssa ja kenen vain.. Kukaan ei ole kieltäytynyt tulemasta kyytiin.. :) Ajokielto on virallisesti ollut kerran, kahdesti se on unohdettu antaa. Tunnustan että olen vähän ajellut kiellon aikana.. Olis varmaan nytkin ollut keväällä kielto, mutta sitä ei koskaan mainittu, enkä mä ehotellut lääkärille (oli taas eri). Vajaa kaks kuukautta olin varppeillaan ja sitten olen ajallut aivan niin, kuin on ollut tarvetta. Ja auto on ollut käytössä. Ei ole omaa autoa -ainakaan vielä.. Olen sitä miettinyt, mutta hiukan arveluttaa, jos joskus taas kielto napsahtaa! :)
Mielestäni liikenteessä on paljon "päättömämpiä" kuljettijia kuin minä! Vanhat papat, huumetyypit ja juopot..ja vähän autoilevat. Enkä tunne yhtään huonoa omaa tuntoa, että teen näin! Tunnen itseni! Ja minulla on järki kädessä!
Koville ottaa, jos joutus luopumaan opitusta "taidosta"/liikkumismenetelmästä..
Varokaa..ajelen etelässä ja pohjoisessa.. :)
Ann-85 noin vastuuttomasti. "Tunnustan että olen vähän ajellut kiellon aikana.. "
Kädessä se järki tuntuu olevankin, sen kun pitäisi normisti olla pääkopassa...
Kai jokainen tietää kuntonsa ja terveytensä! Ja ottaa vastuun siitä!
Tämäkin sairaus on niin "monialainen"...Toisilla menee hyvin ja toisilla huonosti.. Ei saa syytellä ketään!
...raskaalla katumaasturilla voi ajella kaupungissa ja taajamissa, kun vauhti ei nouse yli 50 km/h. Raskas katumaasturi on sen verran turvallinen, ettei paljoa satu vaikka saa kohtauksen viidenkympin vauhdissa. Ja lääkärin voi olla aika pirun vaikea todistaa, että on maininnut ajokiellosta juuri sinulle!!!
Siis toivottavasti kirjoittaja oli provo. Yleensä en ota näihin juuurikaan kantaa mutta kirjoittaja osoitti niin suurta omaan napaan tuijottamista että huh. Kyllä sitä raskaalla katumaasturillakin voi muille vahinkoa aiheuttaa jos pyyhkäisee kohtauksen sattuessa vaikka lastenvaunujen ylitse taajamassa. Kuin myös henkilöautollakin. Ja minulla sentään on vain kevyt citymaasturi (Hyuandai Tucson) jota oikeasti tarvitsen kun loppupää tietämme on keskellä peltoja kulkeva tie jolle ei ole asiaa lumikeleillä henkilöautolla. Eiköhän kaikki odotella ne ajokiellot ja kun kohtauksset ovat tasapainossa niin ajelemme. Ja varovaisesti. Itse en mielelläni kyyditse ketään ja jos on vaihtoehto kuskiksi niin silloin mieheni ajaa aina. Ja minulla ei ole ollut kohtauksen kohtausta toukokuu 2007 jälkeen.
Joo, siis ei varmaan itselleen mitään satukaan, jos saa kohtauksen katumaasturin ratissa. Mitäs niistä muista jalankulkijoista ja autoilijoista tarvitseekaan välittää?!?