Keltainen täysikuu heijasteli puiston hämärään. Lehmusten tummissa varjoissa käyskenteli kaksi hahmoa, toisiaan liki, kuin ympärilleen vilkuillen. Veikko ja Tuula, Tuula ja Veikko, nuo kaksi onnellista, mutta riutuvaa, pakahtumaisillaan olevaa sydäntä....
He olivat jo tapailleet vuoden päivät, salassa kaikilta, milloin missäkin. Hätäisiä hipaisuja, pikaisia silmäyksiä, hentoja huokauksia, ujoa jalkapeliä.:)
Molemmat ymmärsivät järjellään, kuinka vaikeaa olisi heidän yhteiselonsa, jos siihen asti pääsisivät. Puolivallaton Veikko ja vakavamielinen Tuula, liitto olisi sanalla sanoen epäsäätyinen. Se herättäisi pahaa verta, ämmät saisivat vauhtia juorumyllyynsä.
Sitäpaitsi Veikko ei ollut vieläkään tunnustanut tunteitaan Tuulalle. Oli se mielessä käynyt, mutta aina jäänyt. Vaiti he nytkin taivalsivat kohti työpaikkaa, olivat ikään kuin sattumalta osuneet samaan matkaan.
Kuitenkin kumpainenkin tunsi syömmensä sopukoissa, että joskus vielä, jonain päivänä, joissakin oloissa, tästä voisi jotakin kehittyä, lämmin ihmissuhde muuttua toimivaksi. Miksi välittäisivät ämmien puheista, miksi murehtisivat juoruista. Kaksi vapaata ja aikuista ihmistä. He voisivat uhmata koko maailmaa, vain he kaksi....
Juuri tänä iltana oli Veikko päättänyt sen tehdä.
Pitkien portaiden alapäässä mies tunsi hetkensä koittaneen ja rohkaisi mielensä.
-Vai niin! Hän kuiskasi kiihkeästi, silmät leimuten, äänellä, joka varmaan yllätti hänet itsensäkin.
Tuula värähti kuin vain Tuula voi värähtää. Jotain tällaista hän oli jo pitkään odottanut, mutta että juuri nyt, tällä paikalla, tuolla äänensävyllä...se tuli sittenkin yllätyksenä. Mutta hetkeäkään empimättä nainen vastasi tunteenpurkaukseen.
-Niin, vai? Hän henkäisi polttavin huulin, kiivaan hengityksen kohotellessa tiuhasti hänen poveaan.
Muuta ei puhuttu. Kumpikin tunsi patojen murtuneen heidän väliltään. Kuin tyrskyt heittäytyivät rantakalliota vastaan, lokit kirkuivat korkealla, koski kuohui valtoimenaan.
Hetken kuluttua nuo kaksi onnellista istuivat jo kahvipöydän ääressä, yhteistä lauantaipullaa haukkaillen, toisiansa hellästi tuijottaen, ympärillä kuin talvinen tähtitaivas.....
P.S.Kiitos *Suttura* antamastasi aihevinkistä.:)
>>>>
He olivat jo tapailleet vuoden päivät, salassa kaikilta, milloin missäkin. Hätäisiä hipaisuja, pikaisia silmäyksiä, hentoja huokauksia, ujoa jalkapeliä.:)
Molemmat ymmärsivät järjellään, kuinka vaikeaa olisi heidän yhteiselonsa, jos siihen asti pääsisivät. Puolivallaton Veikko ja vakavamielinen Tuula, liitto olisi sanalla sanoen epäsäätyinen. Se herättäisi pahaa verta, ämmät saisivat vauhtia juorumyllyynsä.
Sitäpaitsi Veikko ei ollut vieläkään tunnustanut tunteitaan Tuulalle. Oli se mielessä käynyt, mutta aina jäänyt. Vaiti he nytkin taivalsivat kohti työpaikkaa, olivat ikään kuin sattumalta osuneet samaan matkaan.
Kuitenkin kumpainenkin tunsi syömmensä sopukoissa, että joskus vielä, jonain päivänä, joissakin oloissa, tästä voisi jotakin kehittyä, lämmin ihmissuhde muuttua toimivaksi. Miksi välittäisivät ämmien puheista, miksi murehtisivat juoruista. Kaksi vapaata ja aikuista ihmistä. He voisivat uhmata koko maailmaa, vain he kaksi....
Juuri tänä iltana oli Veikko päättänyt sen tehdä.
Pitkien portaiden alapäässä mies tunsi hetkensä koittaneen ja rohkaisi mielensä.
-Vai niin! Hän kuiskasi kiihkeästi, silmät leimuten, äänellä, joka varmaan yllätti hänet itsensäkin.
Tuula värähti kuin vain Tuula voi värähtää. Jotain tällaista hän oli jo pitkään odottanut, mutta että juuri nyt, tällä paikalla, tuolla äänensävyllä...se tuli sittenkin yllätyksenä. Mutta hetkeäkään empimättä nainen vastasi tunteenpurkaukseen.
-Niin, vai? Hän henkäisi polttavin huulin, kiivaan hengityksen kohotellessa tiuhasti hänen poveaan.
Muuta ei puhuttu. Kumpikin tunsi patojen murtuneen heidän väliltään. Kuin tyrskyt heittäytyivät rantakalliota vastaan, lokit kirkuivat korkealla, koski kuohui valtoimenaan.
Hetken kuluttua nuo kaksi onnellista istuivat jo kahvipöydän ääressä, yhteistä lauantaipullaa haukkaillen, toisiansa hellästi tuijottaen, ympärillä kuin talvinen tähtitaivas.....
P.S.Kiitos *Suttura* antamastasi aihevinkistä.:)
>>>>
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiitos jutustasi, tämä oli minun mieleeni.
Kertomuksesi tuntui niin todenperäiseltä.:)
Ihanaa että kaksi ihmistä löytää toisensa.
Niin, miksi me ihmiset niin usein ajattelemme sitä,
mitä toiset ihmiset meidän tekemisestämme ajattelevat.
Jokainen meistä elää omaa elämäänsä ja saa tehdä omat ratkaisunsa sen eteen.
Itse kullakin meillä on myös oma menneisyytemme.
Jos kaksi vaapaata ihmistä löytää toisensa,
heidän yhteinen taival alkaa siitä.
Tulipa ristiriitainen olo.. Loppua kohti padot murtuu ja sielut kohtaavat. Taitaa tuntua saivartelulta, mutta kuinka "kuiskataan kiihkeästi äänellä, joka yllättää itse kuiskaajankin.." ja kuiskauksen perässä huutomerkki..? =)
Kävelyä urheilulajina on verrattu kilpailuun, jossa kisataan siitä, kuka kuiskaa kovimmin...
Jeps..kun sielut oli avattu, hipaisut, kosketukset ja silmäykset muuntuivat joksikin suuremmaksi, niin he päätyivät maistelemaan lauantaipullaa (yhteistä tosin) kahvipöydän ääreen.. ja minä hölmö kun luulin, että intohimo veisi mukanaan...!
En huomannutkaan sitä huutomerkkiä, en niin tarkkaan lukenut. Hih, olikohan odotukset jo niin kovat että jännittynyt tunnelma vaikutti äänenpainoon. Olisi kiva kuulla jatkoa, mistäs tietää vaikka kahvinjuonti jäi kesken...!:)