Olen keski-ikäinen nainen ja sairastanut vakavaa masennusta useamman vuoden ajan. Nyt oloni on parempaan suuntaan menossa.
Ongelmani on, että ystäväni kaikkosivat sairastuttuani ja tuntuvat syyllistävän minua kovasti, etten jaksanut olla heidän kanssaan kuten ennen sairastumistani. Ei vain yksinkertaisesti ollut voimia osallistua seuraelämän rientoihin entiseen tapaan.
Olen kokemuksestani johtuen alkanut erakoitua, pelätä ihmiskontakteja: entä jos masennun uudelleen, enkä enää jaksa täyttää muiden odotuksia - hylätäänkö minut jälleen?
Perheestäni minulla ei ollut tukea lapsuudessa ja nuoruudessanikaan, äitini ilmoitti masennuttuani ettei enää välitä olla tekemisissä kanssani, koska minusta ei ole enää hyötyä hänelle.
Haluaisin kysyä teiltä masennuksen tai uupumuksen sairastaneilta:
- Oletteko pystyneet pitämään tärkeät ihmiset lähellänne masennuttuanne?
- Kenelle olette uskaltaneet kertoa masennuksestanne?
- Kuinka läheisenne ovat suhtautuneet masennukseenne ja siihen mitä se käytännössä vaikuttaa olemukseenne ja käytökseenne (ei enää ole hauska seurustelija kuin ennen tms)?
- Ovatko muut jääneet yksin masennuksen myötä?
Ongelmani on, että ystäväni kaikkosivat sairastuttuani ja tuntuvat syyllistävän minua kovasti, etten jaksanut olla heidän kanssaan kuten ennen sairastumistani. Ei vain yksinkertaisesti ollut voimia osallistua seuraelämän rientoihin entiseen tapaan.
Olen kokemuksestani johtuen alkanut erakoitua, pelätä ihmiskontakteja: entä jos masennun uudelleen, enkä enää jaksa täyttää muiden odotuksia - hylätäänkö minut jälleen?
Perheestäni minulla ei ollut tukea lapsuudessa ja nuoruudessanikaan, äitini ilmoitti masennuttuani ettei enää välitä olla tekemisissä kanssani, koska minusta ei ole enää hyötyä hänelle.
Haluaisin kysyä teiltä masennuksen tai uupumuksen sairastaneilta:
- Oletteko pystyneet pitämään tärkeät ihmiset lähellänne masennuttuanne?
- Kenelle olette uskaltaneet kertoa masennuksestanne?
- Kuinka läheisenne ovat suhtautuneet masennukseenne ja siihen mitä se käytännössä vaikuttaa olemukseenne ja käytökseenne (ei enää ole hauska seurustelija kuin ennen tms)?
- Ovatko muut jääneet yksin masennuksen myötä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oletteko pystyneet pitämään tärkeät ihmiset lähellänne masennuttuanne?
-Perhe on läheinen
Kenelle olette uskaltaneet kertoa masennuksestanne?
-Eipä sitä miehenä uskalla tuollasista muille avautua
Kuinka läheisenne ovat suhtautuneet masennukseenne ja siihen mitä se käytännössä vaikuttaa olemukseenne ja käytökseenne (ei enää ole hauska seurustelija kuin ennen tms)?
- Kaippa ne on vähän huolissaan, mutta ei se mitään muuta
Ovatko muut jääneet yksin masennuksen myötä?
- Yksinpä yksin, vuodesta toiseen
- Oletteko pystyneet pitämään tärkeät ihmiset lähellänne masennuttuanne?
Kaikista läheisin ystäväni hylkäsi minut täysin saatuaan tietää masennuksestani. Aluksi hän vältteli minua, naureskeli selkäni takana, rupesi haukkumaan sekä kohtelemaan huonosti ja perui yhteisiä menoja. Ei ottanut masennusta ikinä puheeksi, mutta kyllä sen huomasi että monen vuoden ystävyys loppui siihen hetkeen kun kerroin masennuksestani, en vieläkään tiedä miksi. Kai hän luuli, etten ole oikeasti masentunut mutta sen hän olisi voinut ihan hyvin selvittää itse.
Meni kauan, ennen kuin uskalsin toiselle ystävälleni kertoa masennuksesta, ja nyt olen huomannut taas erkaantumista. Tässä tosin on varmasti omaa vikaa myös, kun en ole jaksanut ottaa yhteyttä ja sopia menoja. Harmittaa kovasti, koska ystäväni on mulle tärkeä, mutten yksinkertaisesti jaksa lähteä kotoa mihinkään. Makaan vain sängyssä.
Kolmannelle ystävälle kerroin myös, hän suhtautui asiaan ihan hyvin ja aina huumorilla otti asian esille ("vieläkö olet niitä 'Buranoita' nappaillut?" ynnä muuta, ihan kiva kun ei aina tarvitse olla niin totinen silloin kun puhutaan masennuksesta). Tämä on yksi onnistuneimmista lähestymistavoista, jos haluaa kanssani keskustella masennuksesta. Ei tule ahdistunutta oloa kun voi välillä heittää läppää omasta paskasta olosta - silloin ei tule sitä tunnetta, että angstaisi vasten toisen tahtoa. Toisaalta tämä voi saada jotkut luulemaan, että pidän masennustani vain vitsinä. Vitsi se ei ole, ei sinne päinkään.
Yhdelle ystävälle kerroin jo tutustumisvaiheessa, että mulla on masennus ja että olen sairastanut sitä jo pitkään. Se oli vähän uutta, sillä aina olen masennustani peitellyt ja kertonut vasta pitkän tuntemisen jälkeen - enkä aina silloinkaan. Ajattelin, etten enää kestä tutustua johonkin ihmisieen ja tykästyä tähän, jos hän kuitenkin karkaa kuullessaan sairaudestani vaan parempi olisi, jos hän lähtisi elämästäni jo ennen parempaa tutustumista. Hänestä tulikin yksi parhaimmista ystävistäni, ja hän on jaksanut tukea mua ihan mielettömästi. Hän kyllä ymmärtää, jos en aina jaksa nähdä eikä ota itseensä, jos joudun peruuttamaan tapaamisiamme. Yritän ne aina korvata jotenkin, ehdotan jotakin toista päivää tilalle ja se sopii hänelle.
Tämän lisäksi tietää perhe sekä muutamat netissä tapaamani ystävät.
- Kuinka läheisenne ovat suhtautuneet masennukseenne ja siihen mitä se käytännössä vaikuttaa olemukseenne ja käytökseenne (ei enää ole hauska seurustelija kuin ennen tms)?
Tähän voisin vastata ihan erikseen, joihinkin muihin kysymyksiin on tullut vastattua jo paljon selkeämmin mutta tämä ehkä jäi vähän taka-alalle kun aloin kirjoittamaan vapaamuotoista vastaustani. En ole varma ymmärsinkö tämän kysymyksen oikein, mutta vastaan siihen sen perusteella mitä ymmärsin.
Minä olen aina pyrkinyt pysymään samanlaisena kuin ennen masennuksesta kertomista. Tietenkin olen pystynyt avoimemmin Kertomaan huonosta olostani, mutta vitsejä ja läpänheittoa en ole lopettanut ja yritän olla samanlaista seuraa kuin ennenkin. Olen vain oma itseni.
Muiden suhtautuminen minuun ei kuitenkaan ole aina pysynyt samana. Entinen hyvä ystäväni taisi tuntea olonsa hyvin epämukavaksi seurassani, mikä näkyi vaitinaisuutena ja tietynlaisena omissa oloissaan olemisena. Jos heitin jotakin vitsiä masennuksesta (mikä nyt vain kuuluu luonteeseeni, huumorintajuni voi olla välillä hyvinkin rankkaa mutta kuitenkin aina hyvätahtoista), hän katsoi minua pahasti - ja ehkä juuri näiden asioiden takia hän piti minua "feikkimasentuneena", joka kerjää vain huomiota ja sääliä. Teiniangst, joka vähän viiltelee käteen haavoja ja seuraavana päivänä näyttää niitä kauhuissaan kaverille.
Tällainen en kuitenkaan ollut; en ikinä näyttänyt itsetuhoisuuttani ulkopuolisille, en edes tälle kaverille. En kertonut siitä mitään, en näyttänyt sen olemassaoloa ja viiltelyjäljet peitin huolellisesti ja viiltelin paikkoihin, jotka eivät vahingossakaan vilahda ihmisten ilmoille. Lääkkeitä otin omassa rauhassani, enkä kertonut kenellekään yliannostuksista, en hälle ikinä kertonut edes pahasta olostani. Olisin ehkä kertonut, jos hän ei olisi ollut niin torjuva koko asian suhteen. Puhumattomuuteen se kaverisuhde taisikin sitten kaatua, hänellä ei ollut mitään asiaa minulle ja minä puolestani en enää uskaltanut puhua hänelle kuten ennen, jokin oli muuttunut.
Joidenkin kanssa asiat ovat samalla mallilla kuin ennenkin, samanlaista huoletonta läppää heitetään ja olen heidän silmissään yhä iloinen. Välillä saatan avautua olostani, jolloin vakavoidutaan ja puhutaan masennuksestani.
-Ovatko muut jääneet yksin masennuksen myötä?
Täysin yksin en jäänyt, mutta lähes kaikki ystäväni kaikkosivat. Vain muutama jäi, ja niillä mennään eteenpäin. Ne, jotka ovat pysyneet rinnallani tämän kaiken ajan ovat oikeasti todellisia ystäviä, joihin voin aina luottaa. Ovat jaksaneet mua tällaisenakin, ja se merkitsee mulle tosi paljon.
Viestistä tuli pitkä, olisi tullut pidempikin mutta merkkiraja tuli vastaan.
Yksin jääminen on ilmeisesti aika yleistä ja lohdullista, vaikka surullista että muillekin käynyt niin. Kiitos, kun vastasitte!
Me masentuneetkin olemme erilaisia persoonia ja jokaisen masennuskin on omanlaisensa, vaikka yhteisiäkin piirteitä varmasti löytyy. Meillä on erilaiset elämänhistoriamme ja kokemuksemme. Uskon, että se vaikuttaa paljon, millaisia läheiset ihmiset ovat luonteeltaan ja löytyykö lähisuvusta rehtejä, hyviä ihmissuhteita.
Mulla masennus oman pohdintani mukaan on kehittynyt pitkän ajan kuluessa, henkisen väkivallan seurauksena ja siihen liittyi niin totaali uupumusvaihe, että en jaksanut enää lainkaan keskustella tai olla yhteydessä muihin.
Tämän masennukseni myötä on joutunut sen tosiasian eteen vastakkain, että minulla ei ole tainnut koskaan ollakaan TODELLISIA ystäviä. Tuntemani ihmiset perheestäni lähtien ovat jopa vaatimalla vaatineet kaikenlaista apua jopa itsemurhalla uhkaillen, tukea, henkisenä olkapäänä olemista, konkreettista auttamista, rahaa yms yms yms loputtomiin. Olen joutunut ennen masentumistani vastaanottamaan muiden murheita ja olen kantanut valtavia tunnekuormia jo lapsena perheessäni. Jossain vaiheessa takkini alkoi tyhjentyä: ihminen ei voi loputtomiin antaa itsestään muille sairastumatta, ellei koskaan vastavuoroisesti saa olla vastaanottamassa. Ihmissuhteissa pitäisi olla vastavuoroisuutta, muuten ne tuhoavat.
Yritin vastata (narsististenko?) läheisteni vaatimuksiin, venytin omaa jaksamistani, kunnes lopullinen raja tuli yllättäen vastaan. Sitten en jaksanutkaan enää mitään. Se oli sitten lopulta kerrasta poikki, kun vieteri oli vedetty tarpeeksi tiukalle. Seurauksena totaalinen uupumus ja masennus. Läheiset kaikkosivat, kun en ollut enää hyödyksi. Eli ystäviä ei koskaan OIKEASTI ollutKAAN, olikin vain hyväksikäyttäjiä. Ilman masentumistani ihmissuhteitteni todellinen laatu ei olisi selvinnyt minulle.
Perusluonteeltani olen hyvin iloinen ja positiivinen, huumorintajuinen. En ole mielestäni luonteeltani altis masentumaan. Yritin kestää ja olla reipas tosi, tosi pitkään. Minua kehuttiin hyväksi keskustelijaksi; olin niin sanottu suosittu nuori nainen. Kestitsin mielelläni vieraita, järjestin kutsuja. En vain saanut siihen todelliseen itseeni enää kosketusta masennuttuani.
Nyt olen paremmassa kunnossa kuin kymmeneen vuoteen. Kaikki ex-läheiset ovat "jättäneet laivani", joten minun ei kai auta muuta kuin ryhtyä rakentamaan uusia ihmissuhteita. Yksin nyt, mutta ei ehkä lopullisesti yksinäinen. Ihmissuhteita terveemmältä, tasavertaisemmalta pohjalta. En halua joutua enää hyväksikäytetyksi ystävänä. Kuuntelen mielelläni toisten huolia ja murheita, mutta yksipuoliseksi kuuntelijaksi, auttajaksi ja tukijaksi en voi enää suostua. Se on umpikuja. Se vie lopulta voimat, uupumukseen asti.
Tsemppiä ja voimahalaus kaikille meille masennuksesta toipuville!
Ajatuksesi ovat ihan oikeita. Sinä tässä hieno ihminen olet ja et tarvitse tuollaisia "ystäviä" lähellesi.Tarinasi oli melko samansuuntainen kuin omani.Ja minä olen sitä mieltä, että sairastuttuani olen myös viisastunut ja huomannut omat virheeni, jotka ovat ajaneet masennukseen.
Syön lääkkeitä lopun ikääni,niin on sanottu.
Ja pomo ja työkaverit tietävät myös ja suurin osa sukulaisistani.
Aluksi häpesin ja salailin,enää en viitsi.
Olen jopa löytänyt aivan hauskoja ystävyys suhteita elämääni juuri sairauden vuoksi.
Ja loppujen lopuksi, kun asiasta joskus puhuu, löytyy ympäriltä muitakin!!!
Tsemppiä sulle;)
Kohtuutonta, mutta oma ja monien vertaisryhmässä tapaamieni kokemuksen mukaan MASENTUNEEN pitää olla usein se, joka on AKTIIVINEN ylläpitämään suhteita sukulaisiin.
Tämä on täysin älytöntä, että psyykkisesti oireileva ihminen, jolle omien asioiden hoitaminenkin on monesti työn ja tuskan takana tai jää tekemättä, on "rakkaan" suvun kuvioissa se, jonka pitäisi tehdä itseään tykö. Muillahan on se kaikki elämänsä. Eivät he monestikaan välitä. Masentunut päinvastoin saattaa häiritä heidän itsetyytyväistä ja monesti tekopyhää elämäänsä.
Silti, kokemuksesta, kehotan masennuspotilaita pitämään sukulaisiinsa kontaktia. Eivät he sitä kuitenkaan monesti tee. (Ei saa juuttua ajatukseen, etteivät he välitä tai että suljetaan ulkopuolelle, inhotaan tms.!)