Miksi ruotsalainen haluaa suomenkieliselle

Henrik Meinanderin suuri toive on
ellei pakkoruotsia niin ainakin pakkovenäjää suomalaisille.
Ilman pakkoa ei suomalainen voi elää Suomessa, ei ainakaan suomenruotsalaisesta
näkökulmasta katsottuna.
Suomalaista, ruotsalaista, venäläistä
Henrik Meinander kirjoittaa Tänään-kolumnissaan Huvudstadbladetissa 11.3. että ruotsi ja
venäjä voitaisiin asettaa toisiaan vastaan suomenkielisillä yläasteilla. Yläasteen nuoret
itäisessä Suomessa haluavat lukea venäjää ruotsin sijaan. Niin kertovat mediat, kunnalliset
virkamiehet ja sekalaiset blogit. Argumentit tähän ovat helppotajuisia ja monessa suhteessa
vakuuttavia. Kuinka usein tarvitsevat ihmiset pohjoiskarjalaisessa Ilomantsissa ruotsia?
Ajatelkaa jos he saisivat oppia venäjää jota kuulee ja puhutaan yhä useammin niin pitkin
itärajaa kuin suuremmissa taajamissammekin. Argumentit sellaisen valinnaisuuden puolesta
ovat hyvin selvät. Jos ruotsista tehdään valinnainen aine niin maan virallisesta
kaksikielisyydestä ei jää paljoa jäljelle mikä jatkossa ei pelkästään koidu ruotsinkielisten
haitaksi vaan myöskin Suomen suhteissa muihin pohjoismaihin.
Minun ehdotukseni, josta minä en uneksi että se huomioitaisiin mutta jota kuitenkin ehdotan
puhtaasta hyväntahtoisuudesta ja naivista isänmaallisuudesta, on siksi seuraavanlainen.
Tehkää ruotsi ja venäjä vaihtoehtoisiksi keskenään yläasteella. Ja ajakaa samanaikaisesti läpi, että se valittu kieli on myöskin pakollinen oppilaalle ylioppilaskokeessa. Tämä ei pelkästään
tulisi lisäämään vaatimustasoa ja motivaatiota lukion kieliopinnoissa. Se voisi myöskin
tervehdyttävällä tavalla vastapainottaa ja ehkä lopullisesti lopettaisi koko keskustelun
pakkoruotsista.
Ei ole mikään sattuma, että kielikysymys herättää paljon tunteita juuri Suomessa. Meidän
kansakuntamme syntyi tasan 200 vuotta sitten Ruotsin ja Venäjän liittymäkohdassa. Ja
myöskin sen jälkeen ovat nämä kaksi maata olleet elintärkeitä meidän kulttuurillemme,
taloudellemme ja poliittiselle kehityksellemme. Sen takia onkin ihan oikein ja kohtuullista, että
ruotsi ja pian ehkä venäjäkin ovat pakollisia kouluaineita koko vuosikurssille. Niin ei ole tilanne meidän naapurimaissamme joilla ei koskaan ole ollut lähimpien naapureittensa kieli
lukujärjestyksessä.
Suomen tapauksessa kielikysymyksessä on kysymys myöskin meidän kansallisesta
identiteetistä ja meidän kansakuntamme jatkuvuudesta. Huomattavat uudistukset
kieliopinnoissa ja kielenkäytössä yleensäkin ovat Suomessa aina tavalla tai toisella olleet
reaktioita muutoksiin ja suuntauksiin meidän poliittisissa ja taloudellisissa suhteissa muuhun
maailmaan.
Niin on myöskin nyt. Ja niin oli vuosina 1821 ja 1822 silloin kun kielikysymyksestä käytiin
keskustelua ensi kertaa julkisesti Suomessa. Sillä kertaa kysymys oli protestista kun venäjän
kielestä piti tulla pakollinen kaikille opiskelijoille Åbo Akademiassa ja sisältyä heidän
maisterintutkintoonsa.
Se joka protestoi kaikkein näkyvimmin tätä vastaan oli Åbo-dosentti Adolf Ivar Arwidsson joka
venäjän kielen opiskelun sijaan puhui suomen kieleen panostamisen puolesta joka siihen
saakka ei ollut pakollinen oppiaine akademiassa. Mutta tapa jolla hän sen teki oli niin
mullistava, että hän pian menetti dosentuurinsa ja katsoi pakotetuksi muuttamaan Ruotsiin.
Arwidssonin suuri visio kuitenkin suurelta osin toteutui, varsinkin ajatus, että suomen kielestä
tulisi Suomen valtiollista elämää kantava kieli. Mutta nyt olemme täysin erilaisessa tilanteessa
kuin silloin kun kansakunnan ja valtion rakentaminen tuskin oli silloin alkanut. Nyt on tilanne,
jolloin pitäisi olla tilaa ja hyväntahtoisuutta sekä ruotsille että venäjälle meidän maassamme.
Henrik Meinander on historian professori