Lähetetty Hesarille 17.11.2008
Kulttuuriministeri Stefan Wallin kommentoi Yleisradion uutista korkeakouluopiskelijoiden
vaikeuksista suorittaa virkamiesruotsi toteamalla, että ylioppilaskirjoitusten pakollisen ruotsin
poistaminen on osoittautunut ansaksi, johon opiskelijat ovat nyt langenneet. Olen
periaatteessa samaa mieltä ministerin rehellisen puheenvuoron kanssa, mutta nähdäkseni
ansan muodostavat RKP:n ajaman kielipolitiikan mukana yhteiskuntaamme hiljalleen ujutetut
puhtaasti periaatteelliset kielitaitovaatimukset, eikä niinkään ylioppilaskirjoitusten pakkoruotsin poisto.
Yliopistojen virkamiesruotsi on vasta 30 vuotta sitten yliopistoihin tuotu kielipoliittinen
kummajainen, johon verrattavia oppiaineita on muista länsimaisista yliopistoista vaikea löytää.
Väite, että jokaisen akateemisen opiskelijan on jo kandidaatin tasolta osattava ruotsia valtion
virkamieheltä vaadittava määrä alasta riippumatta, on kestämätön. Varsinkin
matemaattis-luonnontieteellisellä alalla virkamiesruotsin vaatiminen osana opintoja on
luonteeltaan räikeän poliittista. Jos et osaa ruotsia, et tämän periaatteen mukaan saa
valmistua vaikkapa matemaatikoksi.
Ihmisoikeusnäkökulmasta katsoen suomenkielisen todellinen oikeus äidinkieleensä ja siihen
liittyvään identiteettiin ei toteudu, jos käytännössä yhteiskuntaan on viritetty joka
elämänvaiheeseen kielipoliittisia ansoja, jotka kohdistavat erilaisia syrjintätoimia niitä ihmisiä
kohtaan, jotka eivät mukaudu poliittisella päätöksellä tarkoituksenmukaiseksi päätettyyn
kieli-identiteettiin. Tämä antaakin sitten hyvät perustelut "auttaa" ihmisiä välttämään nämä
ansat kasvattamalla kaikki suomenruotsalaisiksi jo kielikylpypäiväkodeista lähtien,
jotta "tasa-arvo" toteutuisi.
Jos tällainen toisiaan tukevista osasista kootulle kehäpäätelmälle ja käsitteitä kaikin keinoin
positiivissävytteisiksi väänteleville kielipeleille perustuva kielipolitiikka siirrettäisiin mihin
tahansa muuhun valtioon, sitä voitaisiinkin ehkä helpommin tarkastella objektiivisesti sellaisena assimilaatiojärjestelmänä, kuin mikä se tosiasiallisesti on. Suomessa historiallisista syistä
tällaista pohdintaa pidetään kuitenkin jostain syystä suorana hyökkäyksenä ruotsinkielistä
vähemmistöä vastaan.
Jopa Wallin itse toteaa, että suuri osa lukiolaisten ruotsin opiskelumotivaatiosta riippuu
nimenomaan pakosta ja jatkossa tapahtuvan syrjinnän pelosta, ja että "toisen kotimaisen
puutteellinen osaaminen uhkaa lopulta maan kaksikielisyyttä" -- loppujen lopuksi on siis kyse
poliittisesta pyrkimyksestä ruotsin levittämiseen, ei kansalaisten aidosta edusta. Ruotsin
yo-kirjoittajien määrän väheneminen sadasta prosentista on kuitenkin nähtävä täysin
loogisena ja oikeudenmukaisena seurauksena maassa, jossa yli 90% puhuu äidinkielenään
suomea, ja jossa toisaalta muiden vieraiden kielten tarve kasvaa jatkuvasti. Lukiotason
oppilaat tietävät kyllä jo itse, mikä on heille parhaaksi -- siihen ei tarvita Wallinin varoitteluja
siitä, millainen toisen luokan kansalaisuus onkaan varattu niille, jotka eivät halua osalliseksi
virallisen kaksikielisyyden ihanuudesta.
Eiköhän olisi jo aika siirtyä eteenpäin niistä ajoista, jolloin jokaisen suomenkielisen
korkeimpana tavoitteena oli oltava, jos ei nyt ryhtyminen itse suomenruotsalaiseksi, niin ainakin pääsy "palvelemaan ruotsinkielisiä heidän omalla kielellään". Kuten Wallin on älykkäänä
miehenä havainnut, johtopäätöksiä on vedettävä yhteiskunnan joka tasoilla.
Kulttuuriministeri Stefan Wallin kommentoi Yleisradion uutista korkeakouluopiskelijoiden
vaikeuksista suorittaa virkamiesruotsi toteamalla, että ylioppilaskirjoitusten pakollisen ruotsin
poistaminen on osoittautunut ansaksi, johon opiskelijat ovat nyt langenneet. Olen
periaatteessa samaa mieltä ministerin rehellisen puheenvuoron kanssa, mutta nähdäkseni
ansan muodostavat RKP:n ajaman kielipolitiikan mukana yhteiskuntaamme hiljalleen ujutetut
puhtaasti periaatteelliset kielitaitovaatimukset, eikä niinkään ylioppilaskirjoitusten pakkoruotsin poisto.
Yliopistojen virkamiesruotsi on vasta 30 vuotta sitten yliopistoihin tuotu kielipoliittinen
kummajainen, johon verrattavia oppiaineita on muista länsimaisista yliopistoista vaikea löytää.
Väite, että jokaisen akateemisen opiskelijan on jo kandidaatin tasolta osattava ruotsia valtion
virkamieheltä vaadittava määrä alasta riippumatta, on kestämätön. Varsinkin
matemaattis-luonnontieteellisellä alalla virkamiesruotsin vaatiminen osana opintoja on
luonteeltaan räikeän poliittista. Jos et osaa ruotsia, et tämän periaatteen mukaan saa
valmistua vaikkapa matemaatikoksi.
Ihmisoikeusnäkökulmasta katsoen suomenkielisen todellinen oikeus äidinkieleensä ja siihen
liittyvään identiteettiin ei toteudu, jos käytännössä yhteiskuntaan on viritetty joka
elämänvaiheeseen kielipoliittisia ansoja, jotka kohdistavat erilaisia syrjintätoimia niitä ihmisiä
kohtaan, jotka eivät mukaudu poliittisella päätöksellä tarkoituksenmukaiseksi päätettyyn
kieli-identiteettiin. Tämä antaakin sitten hyvät perustelut "auttaa" ihmisiä välttämään nämä
ansat kasvattamalla kaikki suomenruotsalaisiksi jo kielikylpypäiväkodeista lähtien,
jotta "tasa-arvo" toteutuisi.
Jos tällainen toisiaan tukevista osasista kootulle kehäpäätelmälle ja käsitteitä kaikin keinoin
positiivissävytteisiksi väänteleville kielipeleille perustuva kielipolitiikka siirrettäisiin mihin
tahansa muuhun valtioon, sitä voitaisiinkin ehkä helpommin tarkastella objektiivisesti sellaisena assimilaatiojärjestelmänä, kuin mikä se tosiasiallisesti on. Suomessa historiallisista syistä
tällaista pohdintaa pidetään kuitenkin jostain syystä suorana hyökkäyksenä ruotsinkielistä
vähemmistöä vastaan.
Jopa Wallin itse toteaa, että suuri osa lukiolaisten ruotsin opiskelumotivaatiosta riippuu
nimenomaan pakosta ja jatkossa tapahtuvan syrjinnän pelosta, ja että "toisen kotimaisen
puutteellinen osaaminen uhkaa lopulta maan kaksikielisyyttä" -- loppujen lopuksi on siis kyse
poliittisesta pyrkimyksestä ruotsin levittämiseen, ei kansalaisten aidosta edusta. Ruotsin
yo-kirjoittajien määrän väheneminen sadasta prosentista on kuitenkin nähtävä täysin
loogisena ja oikeudenmukaisena seurauksena maassa, jossa yli 90% puhuu äidinkielenään
suomea, ja jossa toisaalta muiden vieraiden kielten tarve kasvaa jatkuvasti. Lukiotason
oppilaat tietävät kyllä jo itse, mikä on heille parhaaksi -- siihen ei tarvita Wallinin varoitteluja
siitä, millainen toisen luokan kansalaisuus onkaan varattu niille, jotka eivät halua osalliseksi
virallisen kaksikielisyyden ihanuudesta.
Eiköhän olisi jo aika siirtyä eteenpäin niistä ajoista, jolloin jokaisen suomenkielisen
korkeimpana tavoitteena oli oltava, jos ei nyt ryhtyminen itse suomenruotsalaiseksi, niin ainakin pääsy "palvelemaan ruotsinkielisiä heidän omalla kielellään". Kuten Wallin on älykkäänä
miehenä havainnut, johtopäätöksiä on vedettävä yhteiskunnan joka tasoilla.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Erinomaisesti kirjoitettu ja perusteltu.
Kiitokset!
100% samaa mieltä.
Voisiko EU:n tuomioistuimeen tehdä valituksen tästä enemmistöä syrjivästä kielivaatimuksesta?
Tämä ei voi olla EU:n lainsäädännön mukaista.
Valitus on kyllä tehty, mutta ei vaikutusta.
Syynä on pakkoruotsinmyönteiset virkamiehet ja poliitikot, jotka antavat väärää tietoa eurooppalaisille viranomaisille.
Kysymys on TODELLA salaliitosta....
uusiksi ja sitä myöten poliittiset virkamiehet niin luulenpa, että kyllä lyyti alkaa kirjoittamaan.
Yliopistojen tehtävä on harjoittaa järjestelmällistä ja kriittistä tutkimusta. Suomen yliopistoihin ujutettu virkamiesruotsin opiskelu merkitsee sitä, että yliopistot ovat osittain alentuneet virkamiesopistoiksi. Häpeä niille, jotka ovat sen saaneet aikaan.
Tiedelaitosten tehtäviin ei kuulu virkamiesopistoina oleminen.
Ei kuulu ei.
Tiedelaitosten tehtävänä on tieteen teko.
Jos joku arvelee suomenruotsin taitoa tarvitsevansa, hankkikoon sen jostain, mutta yliopiston tehtävä se ei ole.
Eihän yliopisto vaadi englannin kielenkään osaamista vaikka kaikki on englanniksi.
Ihme muinaisjäänne tämä Suomen kielipolitiikka.
Jatkuvasti käytävä tulinen keskustelu osoittaa, ettei asia ole kunnossa.