Pyydän esirukousta puolestani. Olen liki syntymästäni saakka ollut syrjitty perheessäni. Olen äitini avioton esikoinen. Äitini meni myöhemmin kunniallisiin naimisiin ja synnytti minulle kaksi veli- ja kaksi sisarpuolta. Isäni puolelta olin äitini äpärä, koko perheen musta lammas - syypää kaikkeen pahaan mitä kotona tapahtui. Mitään todellista äidin tai isänrakkautta en saanut kokea. Tilanne oli niin paha että muutin 14-vuotiaana pois kotoa erään vanhemman - tosin kunniallisen - miehen myötävaikutuksella. 17-vuotiaana avioiduin, sittemmin jouduin petetyksi ja erosin. Pian solmin uuden avioliiton ja aloin odottaa lasta joka syntyi vammaisena. Isän väkivaltaisuus minua ja vammaista lastaan kohtaan johti tuskaisaan avioeroprosessiin.
Jäin yksin puille paljaille lapseni kanssa. Silloin äitini tuli kasvattamaan ja huolehtimaan kanssani monivammaisesta pojastani. Äitini korvasi ilmeisesti minulta kokematta jäänyttä rakkautta poikaani huolehtimalla hänestä. Lapseni hoidossa äidistä olikin suuri apu. Aika kului, poikani varttui ja voimakkaana monivammaisena nuorena hän oli haastava hoidettava. Äitini alkoi väsyä ja hän lopettikin lapseni hoitamisen kuusi vuotta sitten. Sen jälkeen kaikki muuttui entiselleen - minulla ei ollut enää mitään asiaa äitini luo. Siitä pitivät huolen kaikki rakkaat sisar- ja velipuoleni. Isäpuoleni kuolema paransi välejämme mutta vain tilapäisesti. Elämänmeno jatkui entisellään, olin jälleen ulkona perheestäni. Sisarpuoleni olivat koko ajan kateellisia kun hän oli uhrannut aikansa poikani hoitamiseen ja nyt päättivät porukalla kostaa minulle. He olivat manipuloineet äitini joka oli puolisonsa kuolemaan jälkeen henkisesti heikoilla, pysymään aktiivisesti erossa minusta. Itse olisin halunnut ylläpitää normaaleja suhteita äitiini - olinhan hänen lihaa ja vertaan siinä missä hänen muukin jälkikasvunsa. Poikani oli vaikean vammaisuutensa takia vakiopaikalla keskuslaitoksessa ja sisar- ja velipuoleni olivat onnistuneet uskottelemaan heille että olin epäkelpo äiti joten en tahtonut saada poikaani kotilomille laitoksesta. Tämä katkeroitti syvästi mieltäni, terveydentilani alkoi horjua. Juoduin ottamaan avukseni asianajajan ennenkuin juttu alkoi selvitä. Lopulta toissakeväisen kauniin äitienpäivän iltana minulle niin rakas vammainen poikani sai iäisyyskutsun. Hänen aivorunkonsa petti ja hän menehtyi hengityksen lamaanuttua. Etsin itsekin aktiivisesti kuolemaa mutta Jumala teki tyhjäksi jokaisen yritykseni. Taakkani oli minun kannettava, onneksi ympärilläni oli joukko uskollisia ystäviä jotka kannattelivat minua pystyssä. Äitini sen sijaan kävi vain laskemassa kukat haudalle eikä tullut edes muistotilaisuuteen.
Äitini kanssa minulla on ollut vain "valvottuja tapaamisia" kerran/kaksi vuodessa. Olen toistuvasti pyytänyt äidiltäni edes puhelinnumeroa jotta voisin pitää häneen yhteyttä. Kertaakaan hän ei ole lämmennyt ajatukselle, spontaaneille yhteydenotoille ei suhteessamme ole sijaa. Oli vain ne muodolliset tapaamiset joilla ilmeisesti vain yritettiin pitää minua rauhallisena. Pari päivää sitten oli äidin syntymäpäiväjuhlat. Sain sinne kutsun mutta harkitsin vakavasti oliko syytä mennä. Mielessäni kytevä vähäinen toivonkipinä väliemme korjaantumisesta sai minut lähtemään. Vein äidilleni muutaman lahjan jotka hän vastahakoisesti suostui ottamaan vastaan. Istuessamme kahden kahvipöydässä hän puolihuolimattamasti mainitsi miten hänen lapsensa usein soitelevat hänelle ja kyselevät kuulumisia. Sanoin äidille etteikö hän antaisi minullekin puhelinnumeroansa jotta minäkin voisin ottaa yhteyttä siinä missä muutkin lapsensa. Tähän hän ei suostunut jolloin mieleni kuohahti. Totesin että hänessä ei ole tippaakaan rakkautta minua kohtaan - ei nyt eikä menneisyydessäkään. Asia oli vuosikausia jopa lapsuudesta asti painanut mieltäni ja nyt ilmaisin sen ääneen. En voinut enää vaieta, muuten kivetkin huutaisivat. Äiti poistui pöydästä rakkaampien lastensa turviin ja minä mieheni kanssa poistuimme vähin äänin paikalta. Vanhempi velipuoleni vielä viskasi antamani lahjakorun automme päälle ajelessamme pois paikalta. Nyt ei sitten enää tarvitse tavata äitiä, ei varmaan hautajaisissakaan. Välini muun sukuni kanssa ovat nollapisteessä eikä paluuta ole ellei Jumala sitten tee ihmettä. Ihmisvoimin se ei enää onnistu.
Masennuin tästä valtavasti ja päässäni alkoi kierrellä itsetuhoisia ajatuksia, aivan kuin reilu vuosi sitten poikani kuoltua. Minulla on asian suhteen voimat loppu ja tarvitsisin kipeästi uskossa olevien esirukousta. Varmasti monilla ihmisillä on samankaltaisia kokemuksia, olisi kiva lukea niistäkin. Mutta tärkeintä on yhteys Kaikkivaltiaaseen, vain hänessä on apu, anteeksianto ja pelastus.
Jäin yksin puille paljaille lapseni kanssa. Silloin äitini tuli kasvattamaan ja huolehtimaan kanssani monivammaisesta pojastani. Äitini korvasi ilmeisesti minulta kokematta jäänyttä rakkautta poikaani huolehtimalla hänestä. Lapseni hoidossa äidistä olikin suuri apu. Aika kului, poikani varttui ja voimakkaana monivammaisena nuorena hän oli haastava hoidettava. Äitini alkoi väsyä ja hän lopettikin lapseni hoitamisen kuusi vuotta sitten. Sen jälkeen kaikki muuttui entiselleen - minulla ei ollut enää mitään asiaa äitini luo. Siitä pitivät huolen kaikki rakkaat sisar- ja velipuoleni. Isäpuoleni kuolema paransi välejämme mutta vain tilapäisesti. Elämänmeno jatkui entisellään, olin jälleen ulkona perheestäni. Sisarpuoleni olivat koko ajan kateellisia kun hän oli uhrannut aikansa poikani hoitamiseen ja nyt päättivät porukalla kostaa minulle. He olivat manipuloineet äitini joka oli puolisonsa kuolemaan jälkeen henkisesti heikoilla, pysymään aktiivisesti erossa minusta. Itse olisin halunnut ylläpitää normaaleja suhteita äitiini - olinhan hänen lihaa ja vertaan siinä missä hänen muukin jälkikasvunsa. Poikani oli vaikean vammaisuutensa takia vakiopaikalla keskuslaitoksessa ja sisar- ja velipuoleni olivat onnistuneet uskottelemaan heille että olin epäkelpo äiti joten en tahtonut saada poikaani kotilomille laitoksesta. Tämä katkeroitti syvästi mieltäni, terveydentilani alkoi horjua. Juoduin ottamaan avukseni asianajajan ennenkuin juttu alkoi selvitä. Lopulta toissakeväisen kauniin äitienpäivän iltana minulle niin rakas vammainen poikani sai iäisyyskutsun. Hänen aivorunkonsa petti ja hän menehtyi hengityksen lamaanuttua. Etsin itsekin aktiivisesti kuolemaa mutta Jumala teki tyhjäksi jokaisen yritykseni. Taakkani oli minun kannettava, onneksi ympärilläni oli joukko uskollisia ystäviä jotka kannattelivat minua pystyssä. Äitini sen sijaan kävi vain laskemassa kukat haudalle eikä tullut edes muistotilaisuuteen.
Äitini kanssa minulla on ollut vain "valvottuja tapaamisia" kerran/kaksi vuodessa. Olen toistuvasti pyytänyt äidiltäni edes puhelinnumeroa jotta voisin pitää häneen yhteyttä. Kertaakaan hän ei ole lämmennyt ajatukselle, spontaaneille yhteydenotoille ei suhteessamme ole sijaa. Oli vain ne muodolliset tapaamiset joilla ilmeisesti vain yritettiin pitää minua rauhallisena. Pari päivää sitten oli äidin syntymäpäiväjuhlat. Sain sinne kutsun mutta harkitsin vakavasti oliko syytä mennä. Mielessäni kytevä vähäinen toivonkipinä väliemme korjaantumisesta sai minut lähtemään. Vein äidilleni muutaman lahjan jotka hän vastahakoisesti suostui ottamaan vastaan. Istuessamme kahden kahvipöydässä hän puolihuolimattamasti mainitsi miten hänen lapsensa usein soitelevat hänelle ja kyselevät kuulumisia. Sanoin äidille etteikö hän antaisi minullekin puhelinnumeroansa jotta minäkin voisin ottaa yhteyttä siinä missä muutkin lapsensa. Tähän hän ei suostunut jolloin mieleni kuohahti. Totesin että hänessä ei ole tippaakaan rakkautta minua kohtaan - ei nyt eikä menneisyydessäkään. Asia oli vuosikausia jopa lapsuudesta asti painanut mieltäni ja nyt ilmaisin sen ääneen. En voinut enää vaieta, muuten kivetkin huutaisivat. Äiti poistui pöydästä rakkaampien lastensa turviin ja minä mieheni kanssa poistuimme vähin äänin paikalta. Vanhempi velipuoleni vielä viskasi antamani lahjakorun automme päälle ajelessamme pois paikalta. Nyt ei sitten enää tarvitse tavata äitiä, ei varmaan hautajaisissakaan. Välini muun sukuni kanssa ovat nollapisteessä eikä paluuta ole ellei Jumala sitten tee ihmettä. Ihmisvoimin se ei enää onnistu.
Masennuin tästä valtavasti ja päässäni alkoi kierrellä itsetuhoisia ajatuksia, aivan kuin reilu vuosi sitten poikani kuoltua. Minulla on asian suhteen voimat loppu ja tarvitsisin kipeästi uskossa olevien esirukousta. Varmasti monilla ihmisillä on samankaltaisia kokemuksia, olisi kiva lukea niistäkin. Mutta tärkeintä on yhteys Kaikkivaltiaaseen, vain hänessä on apu, anteeksianto ja pelastus.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Rukoilen sun puolesta tänään, vaikka uskon että jumala ei edes kuuntelekkaa mua, kun en oikein usko jumalaan enkä rukoile oikeastaan koskaan. Teen nyt kumminkin poikkeuksen ja koitan saada yhteyden edes johonkin enkeliin.
Rukoilen puolestasi Herralta Jeesukselta että hän antaa sinulle voimia jaksaa
ja eheyttää sinun ja sukusi välit.
Rukous sivulla on tällä kirjoituksella ;Menkäämme Joka Ilta Kello 20,00,,,,
Jos tahdot rukoilla kanssani niin käy silloin rukoukseen ja koe mitä Herra Jeesus antaa sinulle.
Herra Jeesus sinua siunatkoon, AAMEN.
Hienoa, että kerroit kokemuksistasi. Minulla ei ole vastaavia, mutta että elämässä on ollut monenlaista outoa juttua. Minulla meni jonkin aikaa sen tajuamiseen, että joskus meistä, niin sinustakin, käydään kovaa taistelua. Perkele haluaa meidän masentuvan ja ajattelevan vain ikäviä asioita. Vaikka niitä hyviä asioita on paljon, kun pääsee "valheesta".
Mieli on eräänlainen taistelukenttä. Ja on hyvä suojella omaa mieltä hyvillä, todellisilla asioilla.
Minä olen pienestä pitäen suojellut itseäni mielikuvitusmaailmalla, mikä ei ole hyvä asia ollenkaan.
Ainut hyvä asia, miten saada itsensä "kuiville" suosta, on rukoileminen, Raamatun lukeminen.
Päätä puhua nuo kaikkia ylläolevat asiasi Jeesukselle, niin monta kertaa kuin ne tulee mieleen.
Ne tulevat monta monta kertaa mieleen, mutta joka kerta voit ne itkeä ! Sinulta ei vaadita supersankaruutta ! Ajan oloon mielesi vapautuu. Pyhä henki antaa sinulle ymmärrystä kohdata ja ymmärtää asiat.
Ja semmoinen juttu että Taivaan Isä arvostaa sinua. Jeesus rakastaa sinua. Pyhien seurakunta rukoilee sinun puolestasi. Et ole yksin.
Lue 2 Kor 10:3-6, Ef. 6:12, 1 Kor 10:13, Jaak. 1:5-
"..... Äitini sen sijaan kävi vain laskemassa kukat haudalle eikä tullut edes muistotilaisuuteen. "
Oikeastaan koko hautajaiskulttuurista voitaisiin luopua. Seurakunnan työntekijät voisivat parhaaksi katsomallaan ajalla käydä hautaamassa vainajan. Kulttuurin puitteessa on kuitenkin arvostettavaa, että äitisi kävi laskemassa kukat haudalle. Rivien välistä tunnistan vaativan luonteesi. Mikään ei riitä. Tarvitaan mielenmuutoksesi, että herättäisit myötätuntoni. Sitä et tietenkään ole muutenkaan vailla.