Aika tuore diagnoosi ja hankalalta tuntuu: Jos psyykkisten oireidensa (toiset havainneet ehkä korkeintaan uusiutuvia alavireitä) syytä ei kerro lähipiirilekään (tai oireita peittelee), joutuu jatkuvasti "esittämään". Tällainen teeskentely tuntuu minusta raskaalta ja vaatii jonkin sortin skarppaamista mitä tullut kenellekin puhututtua. Jos taas menee kertomaan reaktiot pelottavat; syrjintää? pelkoa? välttelevätkö ihmiset diagnoosin saanutta? juorutaanko tästä sitten eteenpäin?
Miten olette ratkaisseet? Onko parasta peitellä asiaa mahdollisimman pitkään kuten olen tehnyt. Nyt parille kertonut ja kokemukset eivät yhtään rohkaisevia; kaksi ihmistä ei edes tervehdi tämän jälkeen (vuosien takaisia tuttuja/ystäviä sentään!) ja yksi ei uskonut puhettani lainkaan.
Näiden nettisivujen perusteella jos joku mielipidettään bipoista muodostaa niin pelottaa minuakin. Tänne kirjoittajat ovat ehkä monet ihan niitä äärivaikeita tautitapauksia?????Ei minulla ainakaan mitään tuon luokan draamaa elämä ole ollut tästä diagnoosista huolimatta.
Miten olette ratkaisseet? Onko parasta peitellä asiaa mahdollisimman pitkään kuten olen tehnyt. Nyt parille kertonut ja kokemukset eivät yhtään rohkaisevia; kaksi ihmistä ei edes tervehdi tämän jälkeen (vuosien takaisia tuttuja/ystäviä sentään!) ja yksi ei uskonut puhettani lainkaan.
Näiden nettisivujen perusteella jos joku mielipidettään bipoista muodostaa niin pelottaa minuakin. Tänne kirjoittajat ovat ehkä monet ihan niitä äärivaikeita tautitapauksia?????Ei minulla ainakaan mitään tuon luokan draamaa elämä ole ollut tästä diagnoosista huolimatta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Riippuu kai ihmisestä että kenelle voi kertoa ja kenelle ei. Nykyisin mielenterveysongelmiin suhtaudutaan paljon enakkoluulottomammin ja niitä pidetään samanalaisina sairauksina kuin muitakin. Erään läheiseni vaimo on ollut jo vuosia masennuksen takia pois työelämästä ja pidän häntä ihan tavallisena ihmisenä. Mutta en tiedä kannattaako sairauksista ylipäätään alkaa ihan heti keskustelemaan, itse ainakin tykkään puhua niistä vain tutumpien ihmisten kanssa. Mutta mielestäni yleisesti ottaen ihan hyvin bisopraalihäiriöstä kertoa se taitaa olla aika yleinenkin nykyisin jos joku ihminen ei tervehdi mokoman asian takia ei sellaisten ihmisten perään kannata surra.
En ole keneltäkään mitenkään salannut psyykkisiä ongelmiani. Tosin en niitä tuputtamallakaan ole kenellekkään maininnut, mutta sopivassa asia yhteydessä kyllä mainitsen omat ongelmani. En koskaan sen tarkemmin diagnoosista ole kuitenkaan maininnut, ellei joku erikseen ole kysynyt.
Tähän mennessä kaikki kaverini ovat suhtautuneet minuun aivan samalla tavalla kuin ennen sairauteni ilmenemistä, vaikka olen monelle sekä bibosta että epävakaasta persoonallisuushäiriöstänikin maininnut. Kaikki tuttuni myös tietää minun olleen suljetulla psykoosin takia.
Ainoa missä asiaa olen salaillut, on ollut opiskelemaan hakiessani, mutta siinäkin vain siihen saakka että sain opiskelu paikan. Tämän jälkeen myös siellä avoimesti ilmoitin ongelmista.
Entä miten suvun kanssa? Tämähän on perinnöllistäkin. Tavallaan vähän "säälittää2 kertoa tällaista esim. ajatellen vaikkapa sisarusten jo olemassaolevaa(ja tulevaakin) jälkikasvua. Siis että tällainen geneettinen vika on. Eli kertomalla paljastaa enemmänkin kuin vain itseään koskevan asian - tää on musta vaikea asia.
Suuret ongelmat itselläni äidin kanssa. Hänelle EI olisi pitänyt kertoa, mutta enpä osannut ennakoida: ottanut tästä hirveät syyllisyydentunteet ja on todella häpeissään, peittelee kaikilta ja keksii valheita peitelläkseen syitä opiskelujen ja töitteni jumittumisiin.
Töihin mennessä kai esitettävä normaalia jos mielii paikan saada, mut entä kun ongemat tulevat? miten sitten suhtaudutaan jos on jättänyt tän kertomatta.
oletteko törmänneet vähätteleviin asenteisiin? Esim. "kaikillahan ne mielialat heittelee".
Tätä juuri tarkoitin, kun sanoin ettei kaikki usko. Ihmiset eivät tajua että on täysin eri asia olla arkisesti (päivän-viikon) allapäin kuin että olla viikoista kuukausiin syvällä itseinhossa, kuolemantoiveissa, toivottomuudessa, apatiassa, keskittymiskyvyttömänä...
En tätä ehkä edes ole uskaltanut heille oikein selittää - miten pelottavana he sitten minut näkisivät? Luokittelisivatko minut kokonaan luokkaan Pysyvästi Umpihullu, vaikka nämä kaudet ovatkin tässä taudissa vain ajoittain. Tajuaisivatko ihmiset, että minulla on yhä vanha normaali-minä, joka on edelleen olemassa, vain sairausjaksoina olen ns.pihalla.
Sukuni myös tietää minun kärsivän ongelmista. Ei niitä kukaan pahalla ole ottanut. Vanhempani tosin ei usko minulla olevan mitään ongelmia. Äiti hokee että se on ihan normaalia eikä suostu tarkemmin kuuntelemaan ja isä taas toteaa että " sinä vain kuvittelet kaiken ". Hän tosin on näitä, jotka eivät suostu uskomaan että on olemassa mielenterveydellisiä ongelmia. Joka tapauksessa heitä ei kuitenkaan mitenkään häiritse että syön psyykelääkkeitä ja käyn terapiassa.
Muun suvun kanssa ei ole ollut mitään ongelmia. Asiaan varmaan paljon vaikuttaa se, että mummoni työskenteli kotihoitajana ennen eläkkeelleen jäämistä. Edes mennyt tätini oli psykiatriaan erikoistunut sairaanhoitaja ja serkkuni vaimo on ammatiltaan lähihoitaja ja myös maanis-depressiivinen.
Muukaan suku ei ole mitenkään oudoksuen minuun koskaan suhtautunut. Suurin osa ei sen tarkemmin tiedä diagnoosejani. He tietävät vain, että olen ollut osasto hoidossa psykoosin takia, kärsin vakavasta masennus jaksosta ja olen ollut monipäihde ongelmainen.
Mielestäni on hyvä vain, että ihmiset tietävät valmiiksi esim. lapsensa riskistä sairastua kaksisuuntaiseen. Tämä saattaa helpottaa huomattavasti asian toteamista ja hyväksymistä sitten, jos se jonkun lapsen kohdalle sattuu.
Ikävää että äitisi suhtautuu noin. Sinäällään ymmärrän äitisi suhtautumisen eli pelon asian ilmi tulemisesta, kun nykyäänkin niin moni pelkää mielenterveysongelmaisia. Tosin hyssyttelemällä asiat eivät miksikään muutu.
Työ elämässä kannattaa salata sairaus ainakin siihen saakka, että on saanut alle kirjoitettua työ sopimuksen. Ennen allekirjoittamista jos kertoo, jää todennäköisesti työpaikka saamatta. Mutta sopimuksen alle kirjoituksen jälkeen asialle ei ole enää mitään merkitystä, koska sairauden takia ihmistä ei saa irti sanoa. Työ kavereille kertoessa kannattaa pitää mielessä, että löytyy ihmisiä, jotka hysteerisesti pelkäävät ihmisiä, joilla tietää olevan jokin mielenterveydellinen ongelma. Tämä taas johtaa herkästi syrjintään. Toisaalta itse olen tehnyt sen päätöksen, että en asiaa salaile, koska salailu on erittäin rasittavaa. Ennemmin avoimesti kerron pikku hiljaa ja ohimennen ongelmistani. Tarkoitan siis etten ensimmäisenä tai sopimattomaan väliin mene töksäyttämään mitään asiasta, mutta sopivissa hetkissä kyllä kerron ongelmistani. En ole ainakaan suoraan syrjintään vielä törmännyt. Asiaan on saattanut vaikuttaa se että en ole alistuvaa tyyppiä ja joskus olen ihan vain omia näkemyksiäni vihaisestikkin tuonut ilmi, eli siis tietyn asteinen pelko on saattanut estää syrjityksi tulemista. Mene ja tiedä sitten? Mutta ainakaan omalla kohdallani en ota stressiä siitä, että tulenko syrjityksi vai en. Jos tulen, tiedän siitä, että joka tapauksessa en olisi tullut näiden ihmisten kanssa toimeen, vaikka asia ei olisi tullutkaan ilmi. Se vain kertoisi sen, että he ovat liian erilaisia. Ja jos työ paikalla on ihmisiä, joiden kanssa en tule toimeen, en myöskään jää sinne tuhlaamaan aikaani.
Siihen on itselläni auttanut tarkka selvennys siitä, että mikä ero on terveen ja sairaan mielialan laskun välillä. Vakavan masennus jaksoni ja turhautuminen kyseisiin asenteisiin/ajatusmalleihin ystävä piirissäni sai lopulta minut kuohahtamaan ja erittäin tarkasti ja yksityiskohtaisesti miten minun kohdallani masennus eroaa tavallisesta mielialan laskusta. Pari tuntia siihen meni ja sen jälkeen jokainen ystävä piirissänikin ymmärsi selvästi alakuloisuuden ja masennuksen eron.
Äitini kohdalla tämä ei toimi, kun ei hän suostu kuuntelemaan. Isälle on edes turha yrittää selittää, koska hän on sitä mieltä että minä vain kuvittelen tai haen tekosyitä, jotta voisin laiskotella (sairasloma).
että kertoisin sukulaisille ja ystäville ihan pikku hiljaa ja jos asia tulee puheeksi. Työpaikallahan ei todellakaan ole mikään pakko kertoa mutta työterveydenhuoltoon asian kertoisin. Jos vaikka sattuisit joutumaan psykoosiin niin pääsisit työpaikalta nopeammin sairaalahoitoon.
Ikävää tuo äitisi suhtautuminen mutta voi olla että diagnoosisi on tullut hänelle jonkinlaisena shokkina. En minäkään nuorena läheskään kaikille ystävilleni kertonut että äidilläni on tämä sairaus ja vakava muoto. Lähisukulaiset kyllä tiesivät kaikki. En oikein osaa sanoa tänne kirjoittelevista mutta tuntuu että harvat täällä ovat joutuneet viettämään lähes vuotta suljetulla osastolla kuten äitini jokunen vuosi sitten joten katsoisin että täällä kirjoittelevat eivät edusta niitä vaikeimpia tapauksia.
Vaikka taipumus sairauteen on voimakkaasti perinnöllinen niin toistaiseksi minä olen säästynyt joten ei se suoraan ja 100-prosenttisen varmasti periydy ja olen kohta jo 50-kymppinen nainen ja äitini 73. Toivottavasti sinulle löydetään sopiva lääkitys. Se on asia joka pitää sinut kunnossa. Äitinikin on yleensä ollut noin viisi vuotta "kunnossa" ja sitten psykoosin kautta sairaalassa ja pitkään kunnes taas kuntoutunut kotiin.
Mielestäni kannattaa kertoa valikoiden niille ihmisille, joiden kanssa on kanssakäymisissä säännöllisesti. On parempi, että läheiset tietävät, mistä toisinaan esiintyvä poikkeava käytös johtuu. Jos joku lopettaa yhteydenpidon bipolaarin johdosta, ei hän ole ystävä oikeasti ollutkaan. Itse olen kertonut ystävilleni avoimesti, eikä kenenkään suhtautuminen minuun ole muuttunut.
niitä negatiivisia puolia mitä siitä ilmenee: selän takana puhuminen, välttely, pelko ja SE ÄRSYTTÄVIN ETTÄ JOS VÄHÄNKIN ALKAA TULLA RIITAA NIIN OLET HULLU DING DONG.
Itse olen vain lievä tapaus, mutta erehdyin innoissani kertomaan, joo olin innoissani että vihdoin selvisi mikä minua vaivaa. Kuvittelin ihmisten ymmärtävän vaan kanan koivet...
En kerro enää kenellekään.
Ikävä sanoa, mutta tuollaiset ihmiset eivät ole sinun ystäviäsi, vaikka olisivatkin jopa sukulaisia. Ihminen ei aidosti pidä toisesta, jos pitää selän takana puhua ja puukottaa "ystäväänsä" selkään. Selän takana puhuminen on siis mielestäni sama kuin selkään puukottaminen.
Lisäksi myös kuvauksestasi ilmenee että kyseiset ihmiset ovat erittäin ahdasmielisiä (välttely), tietämättömiä (pelko) ja lapsellisia (riidan yhteydessä vedetään sairaus mukaan). Itse haistattaisin tuollaisille kusipäille pitkät vitut, jättäisin heidät oman arvoonsa ja etsisin arvoistani seuraa.