Taistolaisuus Suomen historiassa

menee hyvin...?

VENÄLÄISEN MIEHEN TULKINTAA OMASTA MAASTAAN:

"Maailma ei ole paljoakaan kiinnostunut Venäjästä, ja se on ihan oikein. Venäjällä ei ole mitään esitettävää maailmalle kuten kerran oli asian laita. Yhteiskuntaamme johtaa kasvottomat byrokraatit jotka ovat asettaneet itselleen kaikkein merkityksettömät päämäärät."

"Venäjällä ei ole tarkoitustakaan ratkaista omia ongelmiaan, saatikka muun maailman ongelmia".

"Kun neuvostohallitus tajusi, ettei se koskaan voisi ohittaa USA:ta tai rakentaa kommunismia (lupaamassaan) ajassa, se järjesti olympiakisat Moskovassa lääkitäkseen haavoittunutta ylpeyttään. Nykyinen hallitus ei pysty järjestämään yhtäkään merkittävää kansainvälistä urheilutapahtumaa."

"Myöhemmin me pelkäsimme muuttuvamme banaanitasavallaksi ilman banaaneja. Nyt nämä painajaiset tuntuvat toteutumattomilta haavekuvilta. Venäjän romahtanut tieteellinen teollisuus ja teollisuustuotannon alamäki viimeisen 15 vuoden aikana on johtanut raaka- ainetalouteen, jota kontrolloi harvat ääririkkaat ja entisestään tiukentuvat auktoritäärinen poliittinen järjestelmä."

"Brezhnevin aikana vakaus johti maan pysähtyneisyyteen. Paljon on muuttunut sen jälkeen. Tänään vakaus ei enää ole pysähtyneisyyden vertauskuva, vaan romahtamisen."

NKP tosiaan tuki selkeästi näitä kotimaan vähemmistökommunisteja. Aarne Saarinen olikin puolueessaan helisemässä tämän asian kanssa, koska hänen lojaliteettinsä NKP:tä kohtaan se kyseenalaisti. Toisaalta politiikan puolella pahimmat ylilyönnit liudentuivat sillä, että Suomessa kommunistit olivat vaaleissa kattojärjestö SKDL:n alla. Olisi siis kolmenlaisia "kommunisteja": Aleniuslaisia lähellä SDP:tä olevia ei-kommunisteja (esim. Ele Alenius ja Kalevi Kivistö), toiseksi saarislaisia enemmistökommunisteja (esim. Aarne Saarinen, Arvo Aalto) ja kolmanneksi sitten Sinisalon johtamia stalinisteja. Äänekkäin ryhmä eli stalinistit eivät saaneet koskaan niin suurta suosiota, että olisivat päässeet enemmistöksi. Ehkä tähän vaikutti se, että puoluetta edustivat hyvin pitkälle ulospäin julkisuuteen Aarne Saarisen ja Ele Aleniuksen tapaiset hyvin maltilliset vasemmistolaiset. Demarien vasen radikaali vasen siipi lienee ollut noihin aikoihin vasemmistolaisempi kuin Aleniuksen johtamat ei-kommunistit. NKP tuki vähemmistöä, mutta suomalainen äänestäjä ja puolueen jäsenet tukivat enemmän maltillisia.

Itse näkisin kuitenkin NKP:n tukea tärkeämmäksi vaikutustekijäksi presidentti Urho Kekkosen tuen. Hän näki intellektuellissa vasemmistonuorisossa tulevaisuuden voimavaran, jota piti kannustaa. Saattaa olla, että Kekkonen ajatteli iän ja kokemuksen kyllä sitten tasoittavan tätä porukkaa, mutta toisaalta se olisi hyvin uskottava joukko NL:n silmissä, mikä mahdollistaisi käyttökelpoisten ihmisten määrää tärkeissä tehtävissä. Kekkonenhan järjesteli ns. lastenkutsuja, joissa hän keskusteli näiden tulevaisuuden toivojen kanssa. Yleisradion vasemmistolaistuminen tuki myös tätä joukkoliikehdintää. Lisää uskottavuuttaa se sai siitä, että etujoukko koostui akateemisesti sisvistyneistä ja koulutukseen myönteisesti suhtautuvista nuorista. Kekkonen tanssi tässä ehkä vähän vaarallisella nuoralla. Hän lienee luottanut siihen, että radikaali vasemmisto ei koskaan kuitenkaan pääisisi sellaiseen valta-asemaan, jossa se voisi alkaa realisoida ideoligiaansa. Kekkosen ajatus saattoi olla vain se, että radikaalivasemmisto oli työkalu idänsuhteiden parantamiseen. Sisäpoliittisesti hän ehkä piti myös tällä tavoin vuorineuvokset varpaillaan. Kekkonenhan oli etevä hajoita- ja hallitse mies.

Mielipidepankki kirjoitti:

NKP tosiaan tuki selkeästi näitä kotimaan vähemmistökommunisteja. Aarne Saarinen olikin puolueessaan helisemässä tämän asian kanssa, koska hänen lojaliteettinsä NKP:tä kohtaan se kyseenalaisti. Toisaalta politiikan puolella pahimmat ylilyönnit liudentuivat sillä, että Suomessa kommunistit olivat vaaleissa kattojärjestö SKDL:n alla. Olisi siis kolmenlaisia "kommunisteja": Aleniuslaisia lähellä SDP:tä olevia ei-kommunisteja (esim. Ele Alenius ja Kalevi Kivistö), toiseksi saarislaisia enemmistökommunisteja (esim. Aarne Saarinen, Arvo Aalto) ja kolmanneksi sitten Sinisalon johtamia stalinisteja. Äänekkäin ryhmä eli stalinistit eivät saaneet koskaan niin suurta suosiota, että olisivat päässeet enemmistöksi. Ehkä tähän vaikutti se, että puoluetta edustivat hyvin pitkälle ulospäin julkisuuteen Aarne Saarisen ja Ele Aleniuksen tapaiset hyvin maltilliset vasemmistolaiset. Demarien vasen radikaali vasen siipi lienee ollut noihin aikoihin vasemmistolaisempi kuin Aleniuksen johtamat ei-kommunistit. NKP tuki vähemmistöä, mutta suomalainen äänestäjä ja puolueen jäsenet tukivat enemmän maltillisia.

Itse näkisin kuitenkin NKP:n tukea tärkeämmäksi vaikutustekijäksi presidentti Urho Kekkosen tuen. Hän näki intellektuellissa vasemmistonuorisossa tulevaisuuden voimavaran, jota piti kannustaa. Saattaa olla, että Kekkonen ajatteli iän ja kokemuksen kyllä sitten tasoittavan tätä porukkaa, mutta toisaalta se olisi hyvin uskottava joukko NL:n silmissä, mikä mahdollistaisi käyttökelpoisten ihmisten määrää tärkeissä tehtävissä. Kekkonenhan järjesteli ns. lastenkutsuja, joissa hän keskusteli näiden tulevaisuuden toivojen kanssa. Yleisradion vasemmistolaistuminen tuki myös tätä joukkoliikehdintää. Lisää uskottavuuttaa se sai siitä, että etujoukko koostui akateemisesti sisvistyneistä ja koulutukseen myönteisesti suhtautuvista nuorista. Kekkonen tanssi tässä ehkä vähän vaarallisella nuoralla. Hän lienee luottanut siihen, että radikaali vasemmisto ei koskaan kuitenkaan pääisisi sellaiseen valta-asemaan, jossa se voisi alkaa realisoida ideoligiaansa. Kekkosen ajatus saattoi olla vain se, että radikaalivasemmisto oli työkalu idänsuhteiden parantamiseen. Sisäpoliittisesti hän ehkä piti myös tällä tavoin vuorineuvokset varpaillaan. Kekkonenhan oli etevä hajoita- ja hallitse mies.

Urho Kekkosen asema oli tärkeä Vanhan valtauksen jälkeisissä mainingeissa pitäessään puheen, jossa antoi tukensa nuorison uudistuspyrkimyksille vieden terää siltä vahvimmalta kärjeltä. Ilman Neuvostoliiton poliittista painostusta, YYA:n luomaa itsesensuuria ja NKP:n suoraa tukea vähemmistökommunisteille taistolaisuudesta olisi tuskin muodostunut mitään merkittävää ryhmittymää Tiedonantajineen... tekeminen sinänsä oli pelkkien harrastelijoiden puuhastelua.

Todellakin: nyt tapahtuva jälkikäteinen käsitteiden päälleliimailu 60-70-luvun tapahtumiin ja henkilöihin on jossain suhteessa harhaista. Se tapahtuu nykyisten poliittisten uskontunnustusten ja liturgioiden varassa ja siihen tuntuu olevan niin suuria tarpeita, että vähemmästäkin historia hämärtyy.

Esim. nimimerkki Mielipidepankki kirjoittaa: "Taistolaisuus oli pitkälti nuorisoliike, nuorten intellektuellien esiinmarssi. Poliittisella puolella pyylevähkö ja suht iäkäs Taisto Sinisalo olikin kovin epäuskottava johtohahmo. Sen sijaan selaiset kuin Ilkka-Christian Björklund ja Erkki Tuomioja vetosivat nuorisoon."

Tässä tekstissä ei oikeastaan ole mitään tolkkua, se on näennäistietoa pahimmillaan. Taistolaisuudessa nimenomaan syvä kahtiajako toisaalta vanhan koulun kommunismin (vainoajat vielä muistavan työläisväestön) ja toisaalta nuoren opiskelijasukupolven välillä oli se mielenkiintoinen ja jälkikäteen selitystä vaativa seikka.

Tässä rakentui silta yli koko yhteiskunnan, yhteys niin materiaalisten kuin henkisten ääripäiden välillä. Köyhälistöä edustava Sinisalo ei ollut epäuskottava, vaan nimenomaan uskottava johtohahmo. Ja kysymys kuuluu: miksi? (Mitä Björklundiin ja Tuomiojaan tulee, edellinen toimi SKDL:ssa välittäjän roolissa olematta koskaan tunnustuksellinen taistolainen, jälkimmäinen oli alusta alkaen demari.)

Jälkikäteistarkastelujamme saattaisi tervehdyttää, jos ottaisimme käsille jonkin aikalaistodistuksen, jossa tuota keskeistä kysymyksenasettelua, otuoa dualismia, puitaisiin. Tällaisena aikalaisdokumenttina pidän esim. Godardin elokuvaa Kiinatar, jossa ilmiö, siis ranskalaisen opiskelijasukupolven radikalisoituminen, on otettu varsin tietoisen analyysin kohteeksi. Jotenkin suomalaisessa keskustelussa on onnistuttu hukkaamaan mm. se tosiseikka, että ennen taistolaisasetelmien syntymistä täkäläinenkin nuori intellektuellipolvi läpikävi lyhyen vaiheen, jossa se imi voimaa maolaisuudesta. Maolaisuuden ihannointi käsittääkseni kuvaa hyvin sitä miten esteettis-efektiivisellä pohjalla poliittinenkin orientoituminen oli.

Nuorille todellisuus on aina haaste, ja joskus todellisuusefektit ovat se määräävä tekijä, jonka ympärille koko ajatusmaailma kietoutuu. Siksi europpalainen etsii todellisuutta kaukaa Kiinasta, siksi akateeminen buori kokee todellisena työläisköyhälistön kurjuuden. Näin oma epävarma ajattelu saa uskottavuutta - ja sanokaapa: onko historiassa montakaan sukupolvea jotka olisivat syntyneet sellaiseen epävarmaan maailmaan kuin sodanjälkeiset suuret ikäluokat? Ikäpolvikapinassa pantiin koko maailma arvoista alkaen uuteen uskoon nimenomaan sen vuoksi, että koko länsimaailmassa sota oli luonut heikon lenkin historialliseen jatkumoon, eivätkä tuon sukupolven nuoret aiirtyneet perinteen suuriin puitteisiin yhtä pienin ilmavaivoin kuin mitä historiassa normaalisti tapahtuu.

Godard tarkastelee elokuvassaan pientä opiskelijasolua, joka tankkaa Maon ajatuksia ja elää täysin omissa opillisissa sfääreissään. Nuorten suhde todellisuusteen tulee ilmi erään pojan repliikissä: "Toivoisin olevani sokea, jotta voisin täydellä teolla keskittyä ajatuksiin." Ryhmä yrittää todistaa itselleen oman uskottavuutensa ja päättää tehdä jotain konkreettista - jonkin oikean teon - joka edustaisi vallankumouksellista tietoisuutta. (Eikö tästä ole kysymys myös taistolaisten suhteen - tarpeesta hakea abstrakteille ajatuksille uskottavuutta kytkemällä ne mahdollisimman konkreettiseen reaalimaailmaan? Ja niin syntyy tuo merkillinen silta yli koko yhteiskunnan?) Valitaan kohde, joka päätetään murhata. Murhattavan tulee edustaa kaikkea sitä pahaa, joka opillisesti on pahaksi määritelty.

Tässä vaiheessa muuan poika eroaa solusta. Godard rakentaa elokuvaansa dokumentaarisen jakson, jossa hän itse haastattelee poikaa kameran takaa. Poika istuu pyöreän ruokapöydän ääressä, syö murustaen sämpylää ja juo jättikokoisesta kupista kaakaota. (Ajatelkaa symboliikkaa: leipä ja korkealentoiset ajatukset.) Poika perustelee ryhmästä eroamisensa. Älkää luulko, että se olisi tapahtunut siksi että hän näki ryhmän ajautuvan epäterveille vesille ja itsetarkoitukselliseen luonnottomaan aktioon. Ei, hyvin seikkaperäisesti poika selittää mikä suunnitellusssa operaatioissa tarkalleen ottaen ei kestänyt opillista analyysia.
Hän erosi, koska ryhmä oli syyllistynyt teoreettiseen virheeseen, ei siis siksi että olisi jotenkin vaistonnut kuilun teorian ja käytännön välillä.

Tämä elokuva kannattaa katsoa jokaisen joka on noista ajoista ja ajan ilmiöistä kiinnostunut. Samalla kun selittävä psykologia on elokuvassa tarjolla, samalla sopii hieman miettiä, miksi me täällä oman taistolaisuutemme suhteen vieläkin olemme jokseenkin kyvyttömiä näkemään selvästi ilmiöitä, jotka ranskalainen elokuvaohjaaja käsitteli osoittelevasti jo niiden tapahtuma-aikaan. Miksi me yhä väsäilemme tuollaisia nimimerkki Mielipidepankin tyypillisesti edustamia, käsitteellisiä nimilappuja liimailevia ja tapahtumahistorialliselle tasolle jääviä "analyyseja". Niillä ei mielestäni pitkälle pötkitä, ne ovat poliittista määrittelyä ja kannanottoa, ilmiöiden ymmärtämistä ne enemmänkin vaikeuttavat kuin mahdollistavat.

Toivoisin ehtiväni joskus kirjoittaa taistolaisuudesta enemmänkin, jos vaikka yön hiljaiset tunnit joskus antaisivat aikaa.

Käsitteitä joutuu pakostakin käyttämään, koska ne ovat melko vakiintuneita ja tuovat lukijalle nopeasti ymmärettäväksi sen, mistä puhutaan. Mutta kritiikkisi siitä, että nämä käsitteet voivat antaa väärän kuvan kohteestaan, hyväksyn ainakin joiltakin osin. Alunperin ehkä haukkumaniminä käytetyt käsitteet eivät enää sisällä nähdäkseni tätä elementtiä. Revisionismilläkin ymmärretään enemmän sosiaalidemokraattista vähittäisten uudistusten tietä. Ei kai revisionismilla tuolloinkaan oikeistolaista vastavallankumousta tarkoitettu, vaan pikemminkin oli kyse vehkeilystä luokkavihollisen kanssa näennäisuudistuksista, jotka kuitenkin nakersivat pohjaa sosialistiselta vallankumoukselta pitäessään työmiehen jotenkuten leivässä. Eri asia sitten on, että nimitykset voivat johtaa joiltain osin harhaan niitä, jotka eivät ole eläneet ajassa tai muuten mieltäneet sitä, mistä oli kysymys.

Stalinisti ei todellakaan tarkoittanut Stalinin ihailijaa, vaan kuvasi paremminkin aatteen "oikeaoppista", eräässä mielessä fundamentalistista suuntausta. Itse korostin taistolaisuuden (tai miksi sitä nyt halutaan nimittää) nuorisoliike-elementtiä. Sehän oli jotain vallan uutta ja siinä on juuri mainitsemasi asiat (opiskelijaliike, Vietnamin sodan vastaisuus jne.). Kyse oli minunkin mielestäni yleisemmästä radikalisoitumisesta, ei tiukasta kommunistien vähemmistösiipeen kulumisesta. Siksi sanoinkin, että nuorison osalta Taisto Sinisalo oli epäuskottava kurjistumisen kautta vallankumoukseen mies, kun taas Erkki Tuomioja (Shaahin vastaisten mielenoositusten näkyvä hahmo) oli puolekannastaan riippumatta yleisvasemmistolainen radikaali. Taistolaisuus ei siten kuvaa tätä yleisvasemmistolaisuutta, vaan leimaa liikkeen vähemmistökommunistien tiukkaan formaattiin.

En halua epäillä sitä, etteikö kyse ollut joiltakin osin siitä, että Moskovan linjaa haluttiin vain pitää oikeaoppisena eikä siltä linjalta poikkeamista pidetty suotavana. Tähän pyrkivät vasemmistoradikaalit eivät varmaankaan ihailleet Stalinia tai yleisesti ottaen hyväksyneet hänen tekojaan. Varmaankaan he eivät aktiivisesti toimineet tähän suuntaan. Mutta ei totuus tähän tyhjenny. Moskovan opille uskolliset pyrkivät myös väistämään kysymykset Stalinin hirmutöistä tai NL:n kurjista olosuhteista. Tällainen kritiikki leimattiin yksioikoisesti länsimaiseksi hapatukseksi. Eikö Moskovan opille uskollisen olisi tullut asettaa itselleen kysymyksiä näiden tosiseikkojen valossa ja antaa niille sitten hyviä vastauksia. Kun näitä vastauksia ei tahdottu antaa, minusta se kuvastaa aatteen fundamentalistiuskontoon verrattavaa piirrettä. Kyllä heillä olisi pitänyt olla vähintään selonottovelvollisuus epäilyksen varjon saaneista asioista ja myös selkeän kannan ottaminen siihen. Selkeänä kantana ei voi pitää hapatusmainintoja tai propagandanimityksiä. Nämä kysymykset väistettiin tai sitten vastauksia kopioitiin suoraan Pravdan ja Isvestian sivuilta Tiedonantajaan. Tshekkoslovakian miehitys oli yksi tällainen koetinkivi, jossa tunnuttiin vain kopioitavan venäläisten virallisia lausuntoja. Kommunistien enemmistöllä tämä tapahtuma oli todella kova uskonlujuutta koetteleva asia. Mm. Aarne Saarinen on tainnut jossain kertoa, että hän joutui silloin vakavasti miettimään koko suhdettaan kommunistiseen liikkeeseen, kun se käytännössä alkoi näyttäytyä telaketjukommunismina.

En minäkään pidä ihmeenä sitä, että radikalismi sai vastakaikua myös Suomessa. Siitä ei ole mitään pahaa sanottavaa, sillä käsittääkseni kyse oli tässä suhteessa vilpittömästä maailmanparantamisesta. Se, mikä sen sijaan hämmentää, että radikalismin keinovalikoima. Voi kysyä, miksi Moskovan opit sitten otettiin niin kirjaimelliseksi ohjenuoraksi, vaikka julkisuudessa esitettiin kyllä aivan riittävästi epäilyjä NL:n todellisuudesta. Se on mielestäni myös syy siihen, ettei tämä radikalismi villinnyt suurempaa kansanosaa. Osattiin nähdä, että sosialismin käytäntö ei vastannut sen teoriaa. Niinpä talonpoikaisjärjesllä varustettu suomalainen valitsi mielluummin revisionistisen tien ja äänesti sosiaalidemokraatteja tai SKDL:n maltillisia ja myös revisionistisia (reformistisia) voimia.

Kiinatar kirjoitti:

Todellakin: nyt tapahtuva jälkikäteinen käsitteiden päälleliimailu 60-70-luvun tapahtumiin ja henkilöihin on jossain suhteessa harhaista. Se tapahtuu nykyisten poliittisten uskontunnustusten ja liturgioiden varassa ja siihen tuntuu olevan niin suuria tarpeita, että vähemmästäkin historia hämärtyy.

Esim. nimimerkki Mielipidepankki kirjoittaa: "Taistolaisuus oli pitkälti nuorisoliike, nuorten intellektuellien esiinmarssi. Poliittisella puolella pyylevähkö ja suht iäkäs Taisto Sinisalo olikin kovin epäuskottava johtohahmo. Sen sijaan selaiset kuin Ilkka-Christian Björklund ja Erkki Tuomioja vetosivat nuorisoon."

Tässä tekstissä ei oikeastaan ole mitään tolkkua, se on näennäistietoa pahimmillaan. Taistolaisuudessa nimenomaan syvä kahtiajako toisaalta vanhan koulun kommunismin (vainoajat vielä muistavan työläisväestön) ja toisaalta nuoren opiskelijasukupolven välillä oli se mielenkiintoinen ja jälkikäteen selitystä vaativa seikka.

Tässä rakentui silta yli koko yhteiskunnan, yhteys niin materiaalisten kuin henkisten ääripäiden välillä. Köyhälistöä edustava Sinisalo ei ollut epäuskottava, vaan nimenomaan uskottava johtohahmo. Ja kysymys kuuluu: miksi? (Mitä Björklundiin ja Tuomiojaan tulee, edellinen toimi SKDL:ssa välittäjän roolissa olematta koskaan tunnustuksellinen taistolainen, jälkimmäinen oli alusta alkaen demari.)

Jälkikäteistarkastelujamme saattaisi tervehdyttää, jos ottaisimme käsille jonkin aikalaistodistuksen, jossa tuota keskeistä kysymyksenasettelua, otuoa dualismia, puitaisiin. Tällaisena aikalaisdokumenttina pidän esim. Godardin elokuvaa Kiinatar, jossa ilmiö, siis ranskalaisen opiskelijasukupolven radikalisoituminen, on otettu varsin tietoisen analyysin kohteeksi. Jotenkin suomalaisessa keskustelussa on onnistuttu hukkaamaan mm. se tosiseikka, että ennen taistolaisasetelmien syntymistä täkäläinenkin nuori intellektuellipolvi läpikävi lyhyen vaiheen, jossa se imi voimaa maolaisuudesta. Maolaisuuden ihannointi käsittääkseni kuvaa hyvin sitä miten esteettis-efektiivisellä pohjalla poliittinenkin orientoituminen oli.

Nuorille todellisuus on aina haaste, ja joskus todellisuusefektit ovat se määräävä tekijä, jonka ympärille koko ajatusmaailma kietoutuu. Siksi europpalainen etsii todellisuutta kaukaa Kiinasta, siksi akateeminen buori kokee todellisena työläisköyhälistön kurjuuden. Näin oma epävarma ajattelu saa uskottavuutta - ja sanokaapa: onko historiassa montakaan sukupolvea jotka olisivat syntyneet sellaiseen epävarmaan maailmaan kuin sodanjälkeiset suuret ikäluokat? Ikäpolvikapinassa pantiin koko maailma arvoista alkaen uuteen uskoon nimenomaan sen vuoksi, että koko länsimaailmassa sota oli luonut heikon lenkin historialliseen jatkumoon, eivätkä tuon sukupolven nuoret aiirtyneet perinteen suuriin puitteisiin yhtä pienin ilmavaivoin kuin mitä historiassa normaalisti tapahtuu.

Godard tarkastelee elokuvassaan pientä opiskelijasolua, joka tankkaa Maon ajatuksia ja elää täysin omissa opillisissa sfääreissään. Nuorten suhde todellisuusteen tulee ilmi erään pojan repliikissä: "Toivoisin olevani sokea, jotta voisin täydellä teolla keskittyä ajatuksiin." Ryhmä yrittää todistaa itselleen oman uskottavuutensa ja päättää tehdä jotain konkreettista - jonkin oikean teon - joka edustaisi vallankumouksellista tietoisuutta. (Eikö tästä ole kysymys myös taistolaisten suhteen - tarpeesta hakea abstrakteille ajatuksille uskottavuutta kytkemällä ne mahdollisimman konkreettiseen reaalimaailmaan? Ja niin syntyy tuo merkillinen silta yli koko yhteiskunnan?) Valitaan kohde, joka päätetään murhata. Murhattavan tulee edustaa kaikkea sitä pahaa, joka opillisesti on pahaksi määritelty.

Tässä vaiheessa muuan poika eroaa solusta. Godard rakentaa elokuvaansa dokumentaarisen jakson, jossa hän itse haastattelee poikaa kameran takaa. Poika istuu pyöreän ruokapöydän ääressä, syö murustaen sämpylää ja juo jättikokoisesta kupista kaakaota. (Ajatelkaa symboliikkaa: leipä ja korkealentoiset ajatukset.) Poika perustelee ryhmästä eroamisensa. Älkää luulko, että se olisi tapahtunut siksi että hän näki ryhmän ajautuvan epäterveille vesille ja itsetarkoitukselliseen luonnottomaan aktioon. Ei, hyvin seikkaperäisesti poika selittää mikä suunnitellusssa operaatioissa tarkalleen ottaen ei kestänyt opillista analyysia.
Hän erosi, koska ryhmä oli syyllistynyt teoreettiseen virheeseen, ei siis siksi että olisi jotenkin vaistonnut kuilun teorian ja käytännön välillä.

Tämä elokuva kannattaa katsoa jokaisen joka on noista ajoista ja ajan ilmiöistä kiinnostunut. Samalla kun selittävä psykologia on elokuvassa tarjolla, samalla sopii hieman miettiä, miksi me täällä oman taistolaisuutemme suhteen vieläkin olemme jokseenkin kyvyttömiä näkemään selvästi ilmiöitä, jotka ranskalainen elokuvaohjaaja käsitteli osoittelevasti jo niiden tapahtuma-aikaan. Miksi me yhä väsäilemme tuollaisia nimimerkki Mielipidepankin tyypillisesti edustamia, käsitteellisiä nimilappuja liimailevia ja tapahtumahistorialliselle tasolle jääviä "analyyseja". Niillä ei mielestäni pitkälle pötkitä, ne ovat poliittista määrittelyä ja kannanottoa, ilmiöiden ymmärtämistä ne enemmänkin vaikeuttavat kuin mahdollistavat.

Toivoisin ehtiväni joskus kirjoittaa taistolaisuudesta enemmänkin, jos vaikka yön hiljaiset tunnit joskus antaisivat aikaa.

Itse sanot, että taistolaisuudessa nimenomaan kahtiajako nuorisoliikehdintään ja vanhan oppisuunnan köyhälistökommunismiin on mielenkiintoinen ja selitystä kaipaava asia. Tein itse mielestäni juuri tuon saman jaon ja sanoin, ettei Taisto Sinisalo ollut kovin uskottava henkilö radikaalin vasemmistonuorison silmissä. En asettanut hänen uskottavuuttaan muussa suhteessa kyseenlaiseksi. Sinisalo oli tiukasti Moskovan oppien mukainen johtohahmo, joka vierasyi kaikkea uutta, ellei saanut etukäteen sen hyväksyntää Moskovasta. Nuoret taas olivat improvisoijia, jotka saattoivat innostua tilannekohtaisesti maailman vääryyksiä vastustamaan. Tässä mielessä spontaanimmat yleisvasemmistolaiset radikaalit olivat uskottavampia poliitikkoja riippumatta siitä, luettiinko heidät vähemmistökommunisteihin tai ei.

Itse uskaltaisin jopa väittää, että vasemmistoradikaaleilla nuorilla ei ollut mitään syvälle käyvää kosketuspohjaa sellaisiin kysymyksiin, jotka koskivat työväestön kurjistumista tai köyhälistön asemaa. Radikaali nuoriso oli enemmän kiinnostunut ajassa liikkuvistä vääryyskokemuksista kuten Vietnamin sodasta tai pikkuporvarillisten tabujen rikkomisesta. Samoja lauluja kyllä laulettiin, mutta itseymmärrys laulujen sisällön suhteen vaihteli. 1918 tapahtunut eläneelle laulu 20 suvusta, joilla on valta, merkitsi eri asiaa kuin niille, joille tämä oli vallankumoukselinen taistelulaulu lähinnä symbolisessa mielessä. Radikaalilla akateemisella nuorisolla tai älymystöllä ei ollut mitään omakohtaisia kokemuksia mistään kapitalismin riistosta tai köyhälistön kurjistumisesta. Ne olivat pelkkiä uskonkappaleita heille. Ja tässä tämä sokeaksi halu juuri tulee ilmi. Uskovainen haluaa olla sokaistunut, jotta hän voisi keskittyä aatteen olennaiseen oppisisältöön näkemättä sitä vastaan näkyvää todellisuutta.

En oikein ymmärrä, mitä käsitteellisiä nimilappuja olen maalaillut. Toki käytin nimityksiä taistolaisuus ja stalinistit, koska ymmärsin ne vain lyhenteiksi siitä, mistä on puhe. Olen tietysti valmis myöntämään käsitteiden harhaisuuden ja siltä osin tarkentava kritiikki on oikeaan osunutta. Näin pitää keskustelun minusta edetäkin. Mutta mikä ihmeen nimilappu se on, että ihmettelen näitä väistöliikkeitä ja puhumattomuutta sekä uskoa mahdollisesti horjuttavien tosiseikkojen kiistämistä ilman näyttöä tai niiden vaikenemista olemattomiin. Tämä on minusta kovin outoa sikäli, että samat ihmiset voivat suhtautua hyvinkin analyyttisen kriittisesti yhteiskuntatodellisuuteen länsimaissa, mutta voivat samalla täysin toimia vailla kritiikin häivää sosialistimaiden todellisuuden suhteen. Tähän varmsti voi löytää psykologisia selityksiä. Mutta tähän vastaaminen mennee jo vähän historian kiinnostavuusalueen ulkopuolelle. Historia on pitkälti kiinnittynyt tapahtumahistoriallisiin kuvauksiin. Niiden totuusarvo voi olla rajallinen, mutta esille tuominen silti välttämätön, jos halutaan syvällisemmin ymmärtää tapahtumiin vaikuttaneita syitä ja sen ajan todellisuutta ylipäätään. Historian kannalta pidän aikalaiskäsitystä tottakai olennaisena ja siksi toinkin esiille ajatuksen siitä, että pyrkimys maailmanparannukseen lienee ollut lähtökohtaisesti vilpitön. Mitä jokin riisti sitten tältä vilpittömältä poikuuden/neitsyyden niin, että se alkoi tätä kahlita pakkosyöttäen yhden totuuden malliaan.

Mielipidepankki kirjoitti:

Itse sanot, että taistolaisuudessa nimenomaan kahtiajako nuorisoliikehdintään ja vanhan oppisuunnan köyhälistökommunismiin on mielenkiintoinen ja selitystä kaipaava asia. Tein itse mielestäni juuri tuon saman jaon ja sanoin, ettei Taisto Sinisalo ollut kovin uskottava henkilö radikaalin vasemmistonuorison silmissä. En asettanut hänen uskottavuuttaan muussa suhteessa kyseenlaiseksi. Sinisalo oli tiukasti Moskovan oppien mukainen johtohahmo, joka vierasyi kaikkea uutta, ellei saanut etukäteen sen hyväksyntää Moskovasta. Nuoret taas olivat improvisoijia, jotka saattoivat innostua tilannekohtaisesti maailman vääryyksiä vastustamaan. Tässä mielessä spontaanimmat yleisvasemmistolaiset radikaalit olivat uskottavampia poliitikkoja riippumatta siitä, luettiinko heidät vähemmistökommunisteihin tai ei.

Itse uskaltaisin jopa väittää, että vasemmistoradikaaleilla nuorilla ei ollut mitään syvälle käyvää kosketuspohjaa sellaisiin kysymyksiin, jotka koskivat työväestön kurjistumista tai köyhälistön asemaa. Radikaali nuoriso oli enemmän kiinnostunut ajassa liikkuvistä vääryyskokemuksista kuten Vietnamin sodasta tai pikkuporvarillisten tabujen rikkomisesta. Samoja lauluja kyllä laulettiin, mutta itseymmärrys laulujen sisällön suhteen vaihteli. 1918 tapahtunut eläneelle laulu 20 suvusta, joilla on valta, merkitsi eri asiaa kuin niille, joille tämä oli vallankumoukselinen taistelulaulu lähinnä symbolisessa mielessä. Radikaalilla akateemisella nuorisolla tai älymystöllä ei ollut mitään omakohtaisia kokemuksia mistään kapitalismin riistosta tai köyhälistön kurjistumisesta. Ne olivat pelkkiä uskonkappaleita heille. Ja tässä tämä sokeaksi halu juuri tulee ilmi. Uskovainen haluaa olla sokaistunut, jotta hän voisi keskittyä aatteen olennaiseen oppisisältöön näkemättä sitä vastaan näkyvää todellisuutta.

En oikein ymmärrä, mitä käsitteellisiä nimilappuja olen maalaillut. Toki käytin nimityksiä taistolaisuus ja stalinistit, koska ymmärsin ne vain lyhenteiksi siitä, mistä on puhe. Olen tietysti valmis myöntämään käsitteiden harhaisuuden ja siltä osin tarkentava kritiikki on oikeaan osunutta. Näin pitää keskustelun minusta edetäkin. Mutta mikä ihmeen nimilappu se on, että ihmettelen näitä väistöliikkeitä ja puhumattomuutta sekä uskoa mahdollisesti horjuttavien tosiseikkojen kiistämistä ilman näyttöä tai niiden vaikenemista olemattomiin. Tämä on minusta kovin outoa sikäli, että samat ihmiset voivat suhtautua hyvinkin analyyttisen kriittisesti yhteiskuntatodellisuuteen länsimaissa, mutta voivat samalla täysin toimia vailla kritiikin häivää sosialistimaiden todellisuuden suhteen. Tähän varmsti voi löytää psykologisia selityksiä. Mutta tähän vastaaminen mennee jo vähän historian kiinnostavuusalueen ulkopuolelle. Historia on pitkälti kiinnittynyt tapahtumahistoriallisiin kuvauksiin. Niiden totuusarvo voi olla rajallinen, mutta esille tuominen silti välttämätön, jos halutaan syvällisemmin ymmärtää tapahtumiin vaikuttaneita syitä ja sen ajan todellisuutta ylipäätään. Historian kannalta pidän aikalaiskäsitystä tottakai olennaisena ja siksi toinkin esiille ajatuksen siitä, että pyrkimys maailmanparannukseen lienee ollut lähtökohtaisesti vilpitön. Mitä jokin riisti sitten tältä vilpittömältä poikuuden/neitsyyden niin, että se alkoi tätä kahlita pakkosyöttäen yhden totuuden malliaan.

samaa mieltä Mielipidepankin kanssa. Itse olin nuorena mukana kiihkeäna Stalinistina, ymmärtämättä oikein koko sanan merkitystä. Käytimme itsekin nimityksiä taistolaiset ja stalinistit itsestämme puhuessa. Olin saanut kommunistisen kasvatuksen ja aivopesun tuloksena näin kaikkialla riistoa ja vääryyttä ja amerikkalaisten touhut vietnamissa vahvistivat käsityksiäni. Puhuimme kiihkeästi tulevasta luokkasodasta jossa armoa ei anneta eikä pyydetä, vaan kansa ottaa sen mikä kansalle kuuluu. Omat silmäni aukesivat jo 70 luvun alussa ja olemme nyt vuosikymmeniä myöhemmin kun olen nähnyt vanhoja "aatetovereitani" vaivautuneina ja jopa naureskellen puhuneet menneistä. Olen varmaan sisimmässäni aina ollut demokratian kannattaja,mutta silloin lähtökohdista johtuen joukkojen usko parempaan maailmaan vei suurimman osan meistä mukanaan. Uskon, että nuori ihminen voi otollisten olosuhteiden vallitessa mennä mukaan lähes mihin liikkeeseen tahansa, olenkin sitä mieltä, että olisin 1918 voinut lähtökohdista riippuen voinut olla kummalla puolella tahansa. Eniten silmiäni avasi 70 luvulla vanha punakaartilainen joka oli joutunut Tampereella valkoisten vangiksi ja näiden pahoinpitelemäksi, hän oli nähnyt kuinka nämä ampuivat pienemmästäkin syystä täysin viattomiakin. Jostain syystä hän säästyi ja joutui vangiksi Tammisaareen mistä sitten aikanaan oli elävänä luurankona päässyt pois. Kun juttelimme monet kerrat, ihmettelin kun hän ei tuntenut mitään vihaa valkoisia kohtaan kärsimyksistään huolimatta. Hän selitti minulle, että jokainen ihminen katselee asioita omasta näkökulmastaan ja jos hän olisi ollut esim: maalaistalon isäntä hän olisi saattanut kokea punaiset ryöstäjinä ja huligaaneina. Häneltä opin ymmärrystä enemmän vuosien varrella kuin mistään kirjoista tai kenenkään muiden puheista. Ainoastaan sanamies loputtomine kuolemakin on liian lievä punikille puheineen saa joskus vihani nousemaan, mutta olen ajatellut ettei ihminen joka noin syvästi vihaa toista ihmistä voi olla mieleltään terve.

Entinen stalinisti kirjoitti:

samaa mieltä Mielipidepankin kanssa. Itse olin nuorena mukana kiihkeäna Stalinistina, ymmärtämättä oikein koko sanan merkitystä. Käytimme itsekin nimityksiä taistolaiset ja stalinistit itsestämme puhuessa. Olin saanut kommunistisen kasvatuksen ja aivopesun tuloksena näin kaikkialla riistoa ja vääryyttä ja amerikkalaisten touhut vietnamissa vahvistivat käsityksiäni. Puhuimme kiihkeästi tulevasta luokkasodasta jossa armoa ei anneta eikä pyydetä, vaan kansa ottaa sen mikä kansalle kuuluu. Omat silmäni aukesivat jo 70 luvun alussa ja olemme nyt vuosikymmeniä myöhemmin kun olen nähnyt vanhoja "aatetovereitani" vaivautuneina ja jopa naureskellen puhuneet menneistä. Olen varmaan sisimmässäni aina ollut demokratian kannattaja,mutta silloin lähtökohdista johtuen joukkojen usko parempaan maailmaan vei suurimman osan meistä mukanaan. Uskon, että nuori ihminen voi otollisten olosuhteiden vallitessa mennä mukaan lähes mihin liikkeeseen tahansa, olenkin sitä mieltä, että olisin 1918 voinut lähtökohdista riippuen voinut olla kummalla puolella tahansa. Eniten silmiäni avasi 70 luvulla vanha punakaartilainen joka oli joutunut Tampereella valkoisten vangiksi ja näiden pahoinpitelemäksi, hän oli nähnyt kuinka nämä ampuivat pienemmästäkin syystä täysin viattomiakin. Jostain syystä hän säästyi ja joutui vangiksi Tammisaareen mistä sitten aikanaan oli elävänä luurankona päässyt pois. Kun juttelimme monet kerrat, ihmettelin kun hän ei tuntenut mitään vihaa valkoisia kohtaan kärsimyksistään huolimatta. Hän selitti minulle, että jokainen ihminen katselee asioita omasta näkökulmastaan ja jos hän olisi ollut esim: maalaistalon isäntä hän olisi saattanut kokea punaiset ryöstäjinä ja huligaaneina. Häneltä opin ymmärrystä enemmän vuosien varrella kuin mistään kirjoista tai kenenkään muiden puheista. Ainoastaan sanamies loputtomine kuolemakin on liian lievä punikille puheineen saa joskus vihani nousemaan, mutta olen ajatellut ettei ihminen joka noin syvästi vihaa toista ihmistä voi olla mieleltään terve.

Kuka puolustaisi niitä, jotka takasivat Suomelle länsimaisen demokratian ja itsenäisyyden? Stalinistit nähdään tässäkin ketjussa pelkkinä harmittomina, herkkäuskoisina. Joukossa oli/on niitä, ketkä tekivät/tekevät kaikkensa, että Suomi luisuisi N:liiton vaikutuspiiriin.

Mielipidepankki kirjoitti:

Itse sanot, että taistolaisuudessa nimenomaan kahtiajako nuorisoliikehdintään ja vanhan oppisuunnan köyhälistökommunismiin on mielenkiintoinen ja selitystä kaipaava asia. Tein itse mielestäni juuri tuon saman jaon ja sanoin, ettei Taisto Sinisalo ollut kovin uskottava henkilö radikaalin vasemmistonuorison silmissä. En asettanut hänen uskottavuuttaan muussa suhteessa kyseenlaiseksi. Sinisalo oli tiukasti Moskovan oppien mukainen johtohahmo, joka vierasyi kaikkea uutta, ellei saanut etukäteen sen hyväksyntää Moskovasta. Nuoret taas olivat improvisoijia, jotka saattoivat innostua tilannekohtaisesti maailman vääryyksiä vastustamaan. Tässä mielessä spontaanimmat yleisvasemmistolaiset radikaalit olivat uskottavampia poliitikkoja riippumatta siitä, luettiinko heidät vähemmistökommunisteihin tai ei.

Itse uskaltaisin jopa väittää, että vasemmistoradikaaleilla nuorilla ei ollut mitään syvälle käyvää kosketuspohjaa sellaisiin kysymyksiin, jotka koskivat työväestön kurjistumista tai köyhälistön asemaa. Radikaali nuoriso oli enemmän kiinnostunut ajassa liikkuvistä vääryyskokemuksista kuten Vietnamin sodasta tai pikkuporvarillisten tabujen rikkomisesta. Samoja lauluja kyllä laulettiin, mutta itseymmärrys laulujen sisällön suhteen vaihteli. 1918 tapahtunut eläneelle laulu 20 suvusta, joilla on valta, merkitsi eri asiaa kuin niille, joille tämä oli vallankumoukselinen taistelulaulu lähinnä symbolisessa mielessä. Radikaalilla akateemisella nuorisolla tai älymystöllä ei ollut mitään omakohtaisia kokemuksia mistään kapitalismin riistosta tai köyhälistön kurjistumisesta. Ne olivat pelkkiä uskonkappaleita heille. Ja tässä tämä sokeaksi halu juuri tulee ilmi. Uskovainen haluaa olla sokaistunut, jotta hän voisi keskittyä aatteen olennaiseen oppisisältöön näkemättä sitä vastaan näkyvää todellisuutta.

En oikein ymmärrä, mitä käsitteellisiä nimilappuja olen maalaillut. Toki käytin nimityksiä taistolaisuus ja stalinistit, koska ymmärsin ne vain lyhenteiksi siitä, mistä on puhe. Olen tietysti valmis myöntämään käsitteiden harhaisuuden ja siltä osin tarkentava kritiikki on oikeaan osunutta. Näin pitää keskustelun minusta edetäkin. Mutta mikä ihmeen nimilappu se on, että ihmettelen näitä väistöliikkeitä ja puhumattomuutta sekä uskoa mahdollisesti horjuttavien tosiseikkojen kiistämistä ilman näyttöä tai niiden vaikenemista olemattomiin. Tämä on minusta kovin outoa sikäli, että samat ihmiset voivat suhtautua hyvinkin analyyttisen kriittisesti yhteiskuntatodellisuuteen länsimaissa, mutta voivat samalla täysin toimia vailla kritiikin häivää sosialistimaiden todellisuuden suhteen. Tähän varmsti voi löytää psykologisia selityksiä. Mutta tähän vastaaminen mennee jo vähän historian kiinnostavuusalueen ulkopuolelle. Historia on pitkälti kiinnittynyt tapahtumahistoriallisiin kuvauksiin. Niiden totuusarvo voi olla rajallinen, mutta esille tuominen silti välttämätön, jos halutaan syvällisemmin ymmärtää tapahtumiin vaikuttaneita syitä ja sen ajan todellisuutta ylipäätään. Historian kannalta pidän aikalaiskäsitystä tottakai olennaisena ja siksi toinkin esiille ajatuksen siitä, että pyrkimys maailmanparannukseen lienee ollut lähtökohtaisesti vilpitön. Mitä jokin riisti sitten tältä vilpittömältä poikuuden/neitsyyden niin, että se alkoi tätä kahlita pakkosyöttäen yhden totuuden malliaan.

Mielipidepankki:

>>taistolaisuudessa nimenomaan kahtiajako nuorisoliikehdintään ja vanhan oppisuunnan köyhälistökommunismiin on mielenkiintoinen ja selitystä kaipaava asia. Tein itse mielestäni juuri tuon saman jaon ja sanoin, ettei Taisto Sinisalo ollut kovin uskottava henkilö radikaalin vasemmistonuorison silmissä.

Jos nyt puhutaan taistolaisuudesta, se on erityinen liike, erityinen ilmiö, jolla on yksi sille ominainen erityinen piirre: jostain syystä politrukki Taisto Sinisalo, tämä ideologista kliseetä suustaan konemaisesti suoltava epäintellekti järjestöjyrä, nimenomaan oli akateemisen äärivasemmistolaisen nuorison silmissä nimenomaan mitä uskottavin ja kunnioitettavin henkilö.

Juuri tämä seikka on se joka vaatii selitystä. Miten oli mahdollista, että noin oli?

Selitys voi mielestäni olla vain psykologinen. Tällaisia asioita ei voi selittää minkään poliittisen ohjelmavalinnan, minkään päämäärärationaalisuuden tai yleensäkään minkään tapahtumasta toiseen etenevän kuvailun avulla. Vain psykologia voi selittää tuollaisen paradoksin.

Ja jos se selitetään psykologisesti, silloin ymmärretään myös miksi nämä nuoret sulkivat silmänsä kaikelta miltä myös Sinisalo ja NKP:n edustajat sulkivat silmänsä. Menneisyyden virheiden käsittely ei kuulu siihen psyykendynamiikkaan, jossa todellisuuden kohtaaminen ja oman uskottavuuden itselleen todistaminen ovat määrääviä haasteita.

Jos tämä nyt syystä tai toisesta ei mene tajuntaan, ei voi mitään.

Olikohan se Göteborgin globalisaatiomielenosoitusten aikaan, kun satuin tv:ssa näkemään yhden tällaisen nuoren mielenosoittajan haastattelun. Mielenosoitus oli käynyt puolin ja toisin väkivaltaiseksi, ja ko. nuori totesi ymmärtävänsä hyvin niitä jotka mellakoivat. "Tuntuu hyvältä kun pääsee tekemään jotain pelkän puhumisen sijaan", oli suunnilleen repliikki. Mikä tällainen todellisuusefekti on?

Eikö se perimmiltään ole samansukuinen, juuri sitä samaa todellisuusefektin hakemista joka taistolaisillekin oli ominaista? Kaiken ideologisen analyysin ja mielipiteilyn uskottavuus voidaan todistaa, kun liitytään mukaan johonkin joka on jotain konkreettista ja tarjoaa omakohtaisen kokemuksen: nyt ollaan vallan kanssa tekemisissä silmästä silmään.

Taistolaiset eivät vallankumouksellisuudessaan tosin edes heittäneet kiviä ikkunoihin - heille riitti organisaatioon kuuluminen, mukanaolo salaperäisissä vallankäytön hankkeissa, toinen toisiensa ilmiantaminen ja kyttääminen, tunne siitä että oli oman sielunsa ja elämänsä sataprosenttisesti aatteelle omistanut, tunne siitä että kuului johonkin joka oli varmasti olemassaolevaa, valtansa vakiinnuttanutta, suurta ja mahtavaa.


>>Ne olivat pelkkiä uskonkappaleita heille. Ja tässä tämä sokeaksi halu juuri tulee ilmi. Uskovainen haluaa olla sokaistunut, jotta hän voisi keskittyä aatteen olennaiseen oppisisältöön näkemättä sitä vastaan näkyvää todellisuutta.

Ei näin. Vaan niin että tuollaisen "uskovaisen" opillisuus vaatii - ollakseen uskottavaa uskovan omissa silmissä - todellisuuskosketuksen. Tai todellisuusefektin. Ja juuri tältä pohjalta nousee kiinnittyminen Sinisaloon, Stasiin tai NKP:een. Esim. Stasin apuriksi pääseminen oli varmasti monelle itsetuntoa hivelevä, itsevarmuutta luova ja omaa oikeassaolemista lujittava asia, tunne siitä, että oli konkreettisesti mukana jossain. Stasille suomalaiset taistolaiset varmasti olivat helppoja nakkeja.

>>mikä ihmeen nimilappu se on, että ihmettelen näitä väistöliikkeitä ja puhumattomuutta sekä uskoa mahdollisesti horjuttavien tosiseikkojen kiistämistä ilman näyttöä tai niiden vaikenemista olemattomiin.

Tässä on nyt itsessään ihan hyvä esimerkki nimilapuista. "Nämä väistöliikkeet" - tämä on sinun ikioma nimilappusi, jonka olet taistolaispsyyken päälle liimannut. Kuten olen edellisessä yhteydessä ja yllä yrittänyt selittää, kysymys oli jostain ihan muusta. Ei taistolaisen psyykendynamiikan perspektiivistä hahmotu mitään väistöliikkeitä. "Uskoa mahdollisesti horjuttavat tosiseikat" on vastaavanlainen päälleliimaus. Taistolaispsyyke ei perustunut uskoon tosiseikoista, vaan sen ongelmana oli oma uskottavuus omissa silmissä. "Vaikeneminen olemattomiin" on sekin sinun tulkintasi. Ei taistolainen tehnyt tietoista valintaa siitä mitkä "tosiasiat" hän sanoi ääneen mitkä vaikeni. "Todellinen" tarkoitti hänelle sitä mikä lisäsi hänen ideologisten pohdiskelujensa uskottavuutta.

Lopuksi: olen tietysti kanssasi perin pohjin eri mieltä siitä millaiset asiat ovat tärkeitä historiallisen tapahtumisen selittäjiä. Olen puhunut taistolaisuudesta tässä pitkään sen vuoksi, että siinä on minusta yksi historiallinen ilmiö, jonka ymmärtämien ei mitenkään onnistu niistä lähtökohdista joihin sinun "tapahtumahistoriallinen" selitystyylisi sinut jättää. Ymmärrys käynnistyy vasta sitten kun tapahtumat nähdään tietyn psykologisen tiedon valossa, ja kun toimijoita tarkastellaan psykologian käsitteiden avulla.

psykohistoria kirjoitti:

Mielipidepankki:

>>taistolaisuudessa nimenomaan kahtiajako nuorisoliikehdintään ja vanhan oppisuunnan köyhälistökommunismiin on mielenkiintoinen ja selitystä kaipaava asia. Tein itse mielestäni juuri tuon saman jaon ja sanoin, ettei Taisto Sinisalo ollut kovin uskottava henkilö radikaalin vasemmistonuorison silmissä.

Jos nyt puhutaan taistolaisuudesta, se on erityinen liike, erityinen ilmiö, jolla on yksi sille ominainen erityinen piirre: jostain syystä politrukki Taisto Sinisalo, tämä ideologista kliseetä suustaan konemaisesti suoltava epäintellekti järjestöjyrä, nimenomaan oli akateemisen äärivasemmistolaisen nuorison silmissä nimenomaan mitä uskottavin ja kunnioitettavin henkilö.

Juuri tämä seikka on se joka vaatii selitystä. Miten oli mahdollista, että noin oli?

Selitys voi mielestäni olla vain psykologinen. Tällaisia asioita ei voi selittää minkään poliittisen ohjelmavalinnan, minkään päämäärärationaalisuuden tai yleensäkään minkään tapahtumasta toiseen etenevän kuvailun avulla. Vain psykologia voi selittää tuollaisen paradoksin.

Ja jos se selitetään psykologisesti, silloin ymmärretään myös miksi nämä nuoret sulkivat silmänsä kaikelta miltä myös Sinisalo ja NKP:n edustajat sulkivat silmänsä. Menneisyyden virheiden käsittely ei kuulu siihen psyykendynamiikkaan, jossa todellisuuden kohtaaminen ja oman uskottavuuden itselleen todistaminen ovat määrääviä haasteita.

Jos tämä nyt syystä tai toisesta ei mene tajuntaan, ei voi mitään.

Olikohan se Göteborgin globalisaatiomielenosoitusten aikaan, kun satuin tv:ssa näkemään yhden tällaisen nuoren mielenosoittajan haastattelun. Mielenosoitus oli käynyt puolin ja toisin väkivaltaiseksi, ja ko. nuori totesi ymmärtävänsä hyvin niitä jotka mellakoivat. "Tuntuu hyvältä kun pääsee tekemään jotain pelkän puhumisen sijaan", oli suunnilleen repliikki. Mikä tällainen todellisuusefekti on?

Eikö se perimmiltään ole samansukuinen, juuri sitä samaa todellisuusefektin hakemista joka taistolaisillekin oli ominaista? Kaiken ideologisen analyysin ja mielipiteilyn uskottavuus voidaan todistaa, kun liitytään mukaan johonkin joka on jotain konkreettista ja tarjoaa omakohtaisen kokemuksen: nyt ollaan vallan kanssa tekemisissä silmästä silmään.

Taistolaiset eivät vallankumouksellisuudessaan tosin edes heittäneet kiviä ikkunoihin - heille riitti organisaatioon kuuluminen, mukanaolo salaperäisissä vallankäytön hankkeissa, toinen toisiensa ilmiantaminen ja kyttääminen, tunne siitä että oli oman sielunsa ja elämänsä sataprosenttisesti aatteelle omistanut, tunne siitä että kuului johonkin joka oli varmasti olemassaolevaa, valtansa vakiinnuttanutta, suurta ja mahtavaa.


>>Ne olivat pelkkiä uskonkappaleita heille. Ja tässä tämä sokeaksi halu juuri tulee ilmi. Uskovainen haluaa olla sokaistunut, jotta hän voisi keskittyä aatteen olennaiseen oppisisältöön näkemättä sitä vastaan näkyvää todellisuutta.

Ei näin. Vaan niin että tuollaisen "uskovaisen" opillisuus vaatii - ollakseen uskottavaa uskovan omissa silmissä - todellisuuskosketuksen. Tai todellisuusefektin. Ja juuri tältä pohjalta nousee kiinnittyminen Sinisaloon, Stasiin tai NKP:een. Esim. Stasin apuriksi pääseminen oli varmasti monelle itsetuntoa hivelevä, itsevarmuutta luova ja omaa oikeassaolemista lujittava asia, tunne siitä, että oli konkreettisesti mukana jossain. Stasille suomalaiset taistolaiset varmasti olivat helppoja nakkeja.

>>mikä ihmeen nimilappu se on, että ihmettelen näitä väistöliikkeitä ja puhumattomuutta sekä uskoa mahdollisesti horjuttavien tosiseikkojen kiistämistä ilman näyttöä tai niiden vaikenemista olemattomiin.

Tässä on nyt itsessään ihan hyvä esimerkki nimilapuista. "Nämä väistöliikkeet" - tämä on sinun ikioma nimilappusi, jonka olet taistolaispsyyken päälle liimannut. Kuten olen edellisessä yhteydessä ja yllä yrittänyt selittää, kysymys oli jostain ihan muusta. Ei taistolaisen psyykendynamiikan perspektiivistä hahmotu mitään väistöliikkeitä. "Uskoa mahdollisesti horjuttavat tosiseikat" on vastaavanlainen päälleliimaus. Taistolaispsyyke ei perustunut uskoon tosiseikoista, vaan sen ongelmana oli oma uskottavuus omissa silmissä. "Vaikeneminen olemattomiin" on sekin sinun tulkintasi. Ei taistolainen tehnyt tietoista valintaa siitä mitkä "tosiasiat" hän sanoi ääneen mitkä vaikeni. "Todellinen" tarkoitti hänelle sitä mikä lisäsi hänen ideologisten pohdiskelujensa uskottavuutta.

Lopuksi: olen tietysti kanssasi perin pohjin eri mieltä siitä millaiset asiat ovat tärkeitä historiallisen tapahtumisen selittäjiä. Olen puhunut taistolaisuudesta tässä pitkään sen vuoksi, että siinä on minusta yksi historiallinen ilmiö, jonka ymmärtämien ei mitenkään onnistu niistä lähtökohdista joihin sinun "tapahtumahistoriallinen" selitystyylisi sinut jättää. Ymmärrys käynnistyy vasta sitten kun tapahtumat nähdään tietyn psykologisen tiedon valossa, ja kun toimijoita tarkastellaan psykologian käsitteiden avulla.

Perustelusi ja käsityksesi asiasta ovat kiinnostavia ja myös minua vakuuttavia. En ala inttämään vastaan pelkästä inttämisen ilosta. Silti jokunen huomatus.

Minun uskomukseni mukaan vasemmistoradikaali nuorisoliike oli dynaaminen ja silloin osin itseohjautuva eikä ylhäältä johdettu. Se oli eräänlaista myllerrystä, jossa jouduttiin periaatteessa ottamaan kantaa asioihin, joihin ehkä ei ollut heti saatavissa valmista ohjenuoraa Moskovan opista. Taisto Sinisalo oli ehkä Suomessa se paavi, jolle oli annettu kyllä valta kertoa ja tulkita, mitä Moskovan oppi missäkin kohdassa sanoo. Minun oletukseni lähtee siitä, että tämä nuorisoliike pyrki mahdollisesti aika naivillakin tavalla parantaan maailmaa ja puuttumaan sen epäoikeudenmukaisuuksiin. Taisto Sinisalon maailmankuva oli huomattavan paljon kapeampi, se oli vanhakantaista opillista ulkolukua. Ehkä nämä ovat mielestäsi taas nimilappuja, mutta mikä tahansa (sinunkin todellisuusefekti) voi olla vain nimilappu, jos niin halutaan nähdä. Henkilönä Sinisalo oli vakavuudessaan hyvinkin koomisen oloinen persoona. Häntä on vaikea kuvitella vasemmistolaisen nuorisoradikalismin johtohahamoksi ja erehtymättömäksi oppi-isäksi melkeinpä yhtä vähän kuin hänet voisi kuvitella nuorisomusiikin keulahahamoksi. Hänen ja vasemmistolaisen nuorisoradikalismin välillä vallitsee jokin suunnaton ristiriita ja kuilu. En siis ole läheskään yhtä varma kuin sinä siitä, että vasemmistoradikalismi kiinnittyi tosissaan hyvin yksitahtiseen Sinisaloon. Voi olla, että jokin osa näin teki, mutta juuri se, että mukana oli myös juuri Tuomiojan tapaisia tykkänään toiseen puolueeseen kuuluneita kertoo minusta siitä, että vasemmistoradikalismi ei tyhjenny taistolaisuuteen eikä kiinnity pelkästään Taisto Sinisalon paavillisiin oppeihin.

Taisto Sinisalo oli toki kunnioitettu eikä hänen sanomisiaan kyseenalaistettu. Kyse on siitä, oltiinko hänestä riippuvaisia ja hänen ohjeistuksessaan. Jos näin oli, hän oli varmasti uskottava henkilö vasemmistonuorison silmissä. Mutta Sinisalon staattisuus ja nuorisoliikkeen dynaamisuus sopivat huonosti yhteen. Siksi on vaikea kuvitella, että Sinisalolla olisi ollut vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka kiinnistivat radikaalia nuorisoa. Minun arvaukseni lähtee enemmän siitä, että Taisto Sinisalo hyväksyttiin siinä missä Moskovan opitkin, koska oman uskonvahvistuksen kannalta niiden riitauttaminen ei ollut mielekästä. Oma epäilykseni on se, että nuorisoliike eli pitkälti omaa elämäänsä ja eteni oman dynamiikkansa mukaan eikä kiinnittynyt kuin tarpeen mukaan Sinisalon asemaan, arvovaltaan yms.

Mielestäni et ole kyennyt esittämään mitään näyttöä siitä, että nuorisoliike kiinnittyi Sinisaloon. En ole varma, oliko mitään paradoksia. Eikö voi ajatella, että nuorison silmin Sinisalo oli tietyssä asemassa ja sen vuoksi häntä piti sietää, piti toistella muodon vuoksi hänen oppejaan eikä saanut kyseenalaistaa häntä. Viime kädessä selityksiä voi minun puolestani hakea psykologiasta mhin tahansa historialliseen tapahtumaan, mutta psykologia ei kykene kertomaan meille sitä, mitä tapahtui. Tähän voi antaa vastauksia vain historia ja muu yhteiskuntatiede. Pyskologia voi alkaa selitellä olematonta, jos se ei perustu historiallisiin tosiasioihin, mitä ne sitten ovatkin.

Esitän vain epäyksiä ja arvaksia historian kulusta tältä osin, koska varmaa tietoa minulla ei ole. Vain yhden aikalaisen omakohtainen näkemys. Mihin siis perustuu näkemys siitä, että Sinisalo oli nuorison mielestä uskottava henkilö? Minusta vatsukseksi ei silloin riitä, että nuoriso haki todellisuusefektejä ja että pääsee vallan kanssa silmätysten. Ne toimivat kyllä selityksinä, jos näin todella oli, mutta ne eivät kerro, oliko näin.

Mielipidepankki kirjoitti:

Perustelusi ja käsityksesi asiasta ovat kiinnostavia ja myös minua vakuuttavia. En ala inttämään vastaan pelkästä inttämisen ilosta. Silti jokunen huomatus.

Minun uskomukseni mukaan vasemmistoradikaali nuorisoliike oli dynaaminen ja silloin osin itseohjautuva eikä ylhäältä johdettu. Se oli eräänlaista myllerrystä, jossa jouduttiin periaatteessa ottamaan kantaa asioihin, joihin ehkä ei ollut heti saatavissa valmista ohjenuoraa Moskovan opista. Taisto Sinisalo oli ehkä Suomessa se paavi, jolle oli annettu kyllä valta kertoa ja tulkita, mitä Moskovan oppi missäkin kohdassa sanoo. Minun oletukseni lähtee siitä, että tämä nuorisoliike pyrki mahdollisesti aika naivillakin tavalla parantaan maailmaa ja puuttumaan sen epäoikeudenmukaisuuksiin. Taisto Sinisalon maailmankuva oli huomattavan paljon kapeampi, se oli vanhakantaista opillista ulkolukua. Ehkä nämä ovat mielestäsi taas nimilappuja, mutta mikä tahansa (sinunkin todellisuusefekti) voi olla vain nimilappu, jos niin halutaan nähdä. Henkilönä Sinisalo oli vakavuudessaan hyvinkin koomisen oloinen persoona. Häntä on vaikea kuvitella vasemmistolaisen nuorisoradikalismin johtohahamoksi ja erehtymättömäksi oppi-isäksi melkeinpä yhtä vähän kuin hänet voisi kuvitella nuorisomusiikin keulahahamoksi. Hänen ja vasemmistolaisen nuorisoradikalismin välillä vallitsee jokin suunnaton ristiriita ja kuilu. En siis ole läheskään yhtä varma kuin sinä siitä, että vasemmistoradikalismi kiinnittyi tosissaan hyvin yksitahtiseen Sinisaloon. Voi olla, että jokin osa näin teki, mutta juuri se, että mukana oli myös juuri Tuomiojan tapaisia tykkänään toiseen puolueeseen kuuluneita kertoo minusta siitä, että vasemmistoradikalismi ei tyhjenny taistolaisuuteen eikä kiinnity pelkästään Taisto Sinisalon paavillisiin oppeihin.

Taisto Sinisalo oli toki kunnioitettu eikä hänen sanomisiaan kyseenalaistettu. Kyse on siitä, oltiinko hänestä riippuvaisia ja hänen ohjeistuksessaan. Jos näin oli, hän oli varmasti uskottava henkilö vasemmistonuorison silmissä. Mutta Sinisalon staattisuus ja nuorisoliikkeen dynaamisuus sopivat huonosti yhteen. Siksi on vaikea kuvitella, että Sinisalolla olisi ollut vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka kiinnistivat radikaalia nuorisoa. Minun arvaukseni lähtee enemmän siitä, että Taisto Sinisalo hyväksyttiin siinä missä Moskovan opitkin, koska oman uskonvahvistuksen kannalta niiden riitauttaminen ei ollut mielekästä. Oma epäilykseni on se, että nuorisoliike eli pitkälti omaa elämäänsä ja eteni oman dynamiikkansa mukaan eikä kiinnittynyt kuin tarpeen mukaan Sinisalon asemaan, arvovaltaan yms.

Mielestäni et ole kyennyt esittämään mitään näyttöä siitä, että nuorisoliike kiinnittyi Sinisaloon. En ole varma, oliko mitään paradoksia. Eikö voi ajatella, että nuorison silmin Sinisalo oli tietyssä asemassa ja sen vuoksi häntä piti sietää, piti toistella muodon vuoksi hänen oppejaan eikä saanut kyseenalaistaa häntä. Viime kädessä selityksiä voi minun puolestani hakea psykologiasta mhin tahansa historialliseen tapahtumaan, mutta psykologia ei kykene kertomaan meille sitä, mitä tapahtui. Tähän voi antaa vastauksia vain historia ja muu yhteiskuntatiede. Pyskologia voi alkaa selitellä olematonta, jos se ei perustu historiallisiin tosiasioihin, mitä ne sitten ovatkin.

Esitän vain epäyksiä ja arvaksia historian kulusta tältä osin, koska varmaa tietoa minulla ei ole. Vain yhden aikalaisen omakohtainen näkemys. Mihin siis perustuu näkemys siitä, että Sinisalo oli nuorison mielestä uskottava henkilö? Minusta vatsukseksi ei silloin riitä, että nuoriso haki todellisuusefektejä ja että pääsee vallan kanssa silmätysten. Ne toimivat kyllä selityksinä, jos näin todella oli, mutta ne eivät kerro, oliko näin.

taistolaisuudesta eivät niinikään muodosta muuta kuin yhden ihmisen subjektiivisia havaintoja. Seurasin tapahtumia opiskelijaliikkeessä, monissa yhdistyksissä, kulttuuriporukoissa, julkishallinnon työpaikoilla. Taistolaisuus oli muusta nuorisoliikkeestä selvästi erottuva osa. Rajankäynti taistolaisten ja "revisionistien" välillä oli äärimmäisen jyrkkää, ja pesäero vielä muuhunkin vasemmistoradikalismiin jyrkempää kuin konsanaan niihin, joita "realistisesti" ajatellen olisi voinut pitää taistolaisten varsinaisina vihollisina. Eli esim. noihin mainittuihin 20 perheeseen.

Tässä rintamalinjojen korostumisessa "omien keskuudessa" on mielestäni jotain joka vaatii myös psykologisen selityksen. Sillä noin se oli.

Ajatuksen siitä, että yleistä nuorison liikehdintää ja taistolaisuutta voitaisiin jotenkin sulkea samaan piiriin ja puhua niistä yhtenä kokonaisuutena, voi kokonan hyljätä. Sitä ei kannata ottaa lähtökohdaksi. Taistolaisuus oli irtiotto myös (ja ehkä nimenomaan) muusta yleisradikaalista opiskelija- ja nuorisoliikkeestä. Muistaakseni tämä oli myös sen ideologisen argumentaation lähtökohta, joka tuli hyvin julkilausutuksi mm. taistolaisuuden raamatuksi luettavassa Rauno Setälän "Uusstalinistin uskontunnustus" -kirjassa.

Miksi on niin, että esim. kristilliset lahkot käyvät keskenään verisempää kilpailua kuin kristityt ja pakanat keskenään? Tällainen asia ei selity millään historiallisella järjellä, tähän on olemassa vain psykologinen selitys. Ja juuri tällaisesta asiasta koko taistolaisuudessa perimmiltään ja keskeisimmiltään on kyse.

Koska taistolaisuus oli olemukseltaan nimenomaan irtiotto yleisestä liikkeestä, on aivan turhaa ja harhaista edes miettiä vaikuttiko Taisto Sinisalon persoona radikaaliin opiskelijaliikkeeseen. Kun tämä lähtökohta tajutaan, kysymys Sinisalon habituksesta ja uskottavuudesta koko nuorisoliikkeen kannalta on merkityksetön. Sen sijaan korostuu erityiseen ilmiöön, taistolaisuuteen, liittyvä erityinen kysymys: miten voi olla mahdollista että nämä erityisen psyykenrakenteen omaavat, usein kulttuurikodeissa kasvaneet ja akateemisuuteen suuntautuneet ihmiset kunnioittivat ja hyväksyivät poliittiseksi johtajakseen miehen, jolta äkkipäätään katsoen puuttuivat kaikki ne ominaisuudet, joita älykkönuoret ominaisuuksina pitivät arvossa.

Ja tällaisen asian selittäminen taas ei onnistu miltään tapahtumahistorialliselta tai opillisia tarkasteluja tekevältä pohjalta. Tähän on olemassa vain psykologinen selitys.

>>Viime kädessä selityksiä voi minun puolestani hakea psykologiasta mihin tahansa historialliseen tapahtumaan, mutta psykologia ei kykene kertomaan meille sitä, mitä tapahtui.

Tästä väitteestä voisi aloittaa historiatieteellisen tiedonfilosofisen debatin. Juttu on niin, että ei ole olemassa sitä "mitä tapahtui". On olemassa vain joillakin käsitteillä tapahtuvia kuvauksia. Nämä käsitteet itsessään sisältävät valintoja ja kategorisointeja, joille käsitteiden käyttäjä voi olla (ja useimmiten on) sokea. Tapahtumahistoriaa kuvitellaan usein jonkinlaiseksi neutraaliksi lähtökohdaksi, ja esim. psykologista selitystä pidetään jonakin, joka auttaa tilkitsemään muuten selityksettä jäävät aukkopaikat. Mutta asia ei tietenkään ole näin. Ei ole olemassa erikseen mitään tapahtumahistoriaa, joka voisi operoida neutraaleilla käsitteillä, ja erikseen joillakin erikoisalojen käsitteillä tapahtuvia kuvauksia. Tapahtumisen kuvailussa käytettyihin käsitteisiin implikoituu aina alusta alkaen selityksiä.

Siksi historiankirjoitus saattaa olla täysin asiallisenoloista mutta samalla laadutonta, kuten tuoreena esimerkkinä Lasse Lehtisen väitös. Toinen vaihtoehto on että ollaan konformisteja ja koetaan ajattelussa jonkinlainen konsensus vakiintuneiden tulkintojen kanssa eikä tajuta, että kyse siinäkin on vain käsitteellisten leimojen päälleliimaamisesta historiallisiin tapahtumiin.

psykohistoria kirjoitti:

Mielipidepankki:

>>taistolaisuudessa nimenomaan kahtiajako nuorisoliikehdintään ja vanhan oppisuunnan köyhälistökommunismiin on mielenkiintoinen ja selitystä kaipaava asia. Tein itse mielestäni juuri tuon saman jaon ja sanoin, ettei Taisto Sinisalo ollut kovin uskottava henkilö radikaalin vasemmistonuorison silmissä.

Jos nyt puhutaan taistolaisuudesta, se on erityinen liike, erityinen ilmiö, jolla on yksi sille ominainen erityinen piirre: jostain syystä politrukki Taisto Sinisalo, tämä ideologista kliseetä suustaan konemaisesti suoltava epäintellekti järjestöjyrä, nimenomaan oli akateemisen äärivasemmistolaisen nuorison silmissä nimenomaan mitä uskottavin ja kunnioitettavin henkilö.

Juuri tämä seikka on se joka vaatii selitystä. Miten oli mahdollista, että noin oli?

Selitys voi mielestäni olla vain psykologinen. Tällaisia asioita ei voi selittää minkään poliittisen ohjelmavalinnan, minkään päämäärärationaalisuuden tai yleensäkään minkään tapahtumasta toiseen etenevän kuvailun avulla. Vain psykologia voi selittää tuollaisen paradoksin.

Ja jos se selitetään psykologisesti, silloin ymmärretään myös miksi nämä nuoret sulkivat silmänsä kaikelta miltä myös Sinisalo ja NKP:n edustajat sulkivat silmänsä. Menneisyyden virheiden käsittely ei kuulu siihen psyykendynamiikkaan, jossa todellisuuden kohtaaminen ja oman uskottavuuden itselleen todistaminen ovat määrääviä haasteita.

Jos tämä nyt syystä tai toisesta ei mene tajuntaan, ei voi mitään.

Olikohan se Göteborgin globalisaatiomielenosoitusten aikaan, kun satuin tv:ssa näkemään yhden tällaisen nuoren mielenosoittajan haastattelun. Mielenosoitus oli käynyt puolin ja toisin väkivaltaiseksi, ja ko. nuori totesi ymmärtävänsä hyvin niitä jotka mellakoivat. "Tuntuu hyvältä kun pääsee tekemään jotain pelkän puhumisen sijaan", oli suunnilleen repliikki. Mikä tällainen todellisuusefekti on?

Eikö se perimmiltään ole samansukuinen, juuri sitä samaa todellisuusefektin hakemista joka taistolaisillekin oli ominaista? Kaiken ideologisen analyysin ja mielipiteilyn uskottavuus voidaan todistaa, kun liitytään mukaan johonkin joka on jotain konkreettista ja tarjoaa omakohtaisen kokemuksen: nyt ollaan vallan kanssa tekemisissä silmästä silmään.

Taistolaiset eivät vallankumouksellisuudessaan tosin edes heittäneet kiviä ikkunoihin - heille riitti organisaatioon kuuluminen, mukanaolo salaperäisissä vallankäytön hankkeissa, toinen toisiensa ilmiantaminen ja kyttääminen, tunne siitä että oli oman sielunsa ja elämänsä sataprosenttisesti aatteelle omistanut, tunne siitä että kuului johonkin joka oli varmasti olemassaolevaa, valtansa vakiinnuttanutta, suurta ja mahtavaa.


>>Ne olivat pelkkiä uskonkappaleita heille. Ja tässä tämä sokeaksi halu juuri tulee ilmi. Uskovainen haluaa olla sokaistunut, jotta hän voisi keskittyä aatteen olennaiseen oppisisältöön näkemättä sitä vastaan näkyvää todellisuutta.

Ei näin. Vaan niin että tuollaisen "uskovaisen" opillisuus vaatii - ollakseen uskottavaa uskovan omissa silmissä - todellisuuskosketuksen. Tai todellisuusefektin. Ja juuri tältä pohjalta nousee kiinnittyminen Sinisaloon, Stasiin tai NKP:een. Esim. Stasin apuriksi pääseminen oli varmasti monelle itsetuntoa hivelevä, itsevarmuutta luova ja omaa oikeassaolemista lujittava asia, tunne siitä, että oli konkreettisesti mukana jossain. Stasille suomalaiset taistolaiset varmasti olivat helppoja nakkeja.

>>mikä ihmeen nimilappu se on, että ihmettelen näitä väistöliikkeitä ja puhumattomuutta sekä uskoa mahdollisesti horjuttavien tosiseikkojen kiistämistä ilman näyttöä tai niiden vaikenemista olemattomiin.

Tässä on nyt itsessään ihan hyvä esimerkki nimilapuista. "Nämä väistöliikkeet" - tämä on sinun ikioma nimilappusi, jonka olet taistolaispsyyken päälle liimannut. Kuten olen edellisessä yhteydessä ja yllä yrittänyt selittää, kysymys oli jostain ihan muusta. Ei taistolaisen psyykendynamiikan perspektiivistä hahmotu mitään väistöliikkeitä. "Uskoa mahdollisesti horjuttavat tosiseikat" on vastaavanlainen päälleliimaus. Taistolaispsyyke ei perustunut uskoon tosiseikoista, vaan sen ongelmana oli oma uskottavuus omissa silmissä. "Vaikeneminen olemattomiin" on sekin sinun tulkintasi. Ei taistolainen tehnyt tietoista valintaa siitä mitkä "tosiasiat" hän sanoi ääneen mitkä vaikeni. "Todellinen" tarkoitti hänelle sitä mikä lisäsi hänen ideologisten pohdiskelujensa uskottavuutta.

Lopuksi: olen tietysti kanssasi perin pohjin eri mieltä siitä millaiset asiat ovat tärkeitä historiallisen tapahtumisen selittäjiä. Olen puhunut taistolaisuudesta tässä pitkään sen vuoksi, että siinä on minusta yksi historiallinen ilmiö, jonka ymmärtämien ei mitenkään onnistu niistä lähtökohdista joihin sinun "tapahtumahistoriallinen" selitystyylisi sinut jättää. Ymmärrys käynnistyy vasta sitten kun tapahtumat nähdään tietyn psykologisen tiedon valossa, ja kun toimijoita tarkastellaan psykologian käsitteiden avulla.

Eihän ns. taistolainen nuoriso- ja opiskelijaliike ollut yhdestä muotista valettua. Pikemmin se koostui monesta suuntauksesta ja alakultuurista, jotka ryhmittyivät saman katon alle muutamaksi vuodeksi. Helsinkiläisellä taiteilijalla ei ollut loppujen lopuksi paljoa tekemistä jyväskyläläisen metallimiehen kanssa, vaikka kumpikin laittoi nimensä vapputervehdyksiin ja osallistui samoihin kulkueisiin.

Näin ollen tuo psykohistoriallinen näkökulmakaan ei selitä läheskään kaikkea.

Tuomas kirjoitti:

Eihän ns. taistolainen nuoriso- ja opiskelijaliike ollut yhdestä muotista valettua. Pikemmin se koostui monesta suuntauksesta ja alakultuurista, jotka ryhmittyivät saman katon alle muutamaksi vuodeksi. Helsinkiläisellä taiteilijalla ei ollut loppujen lopuksi paljoa tekemistä jyväskyläläisen metallimiehen kanssa, vaikka kumpikin laittoi nimensä vapputervehdyksiin ja osallistui samoihin kulkueisiin.

Näin ollen tuo psykohistoriallinen näkökulmakaan ei selitä läheskään kaikkea.

Ainakin muutamat käsitesekaannukset ovat keskustelussa yleisiä ja toistuvia. Yksi on se että koko 60-70-luvun nuorisoliikehdintää sanotaan "taistolaiseksi". Noita aikoja elämättömillä on joskus aika epämääräisiä käsityksiä siitä mitä tapahtui, ja kaikki mikä jotenkin vain liittyy tuolloiseen maailmanlaajaan nuorisovallankumoukseen ja vastakulttuuriaaltoon, nimetään taistolaisuudeksi. Risupartaradikaalit, hipit, aseistakieltäytyminen, seksuaalivapaus, reporadio, lapualaisooppera - kaikki tämä on joidenkin mielestä yhtä taistolaisuutta.

Esim. iltalehdessä taisi juuri viime viikolla olla Erkki Tuomiojan kuva, ja tekstissä maininta, että mies kantaa rintapielessään "Rauhanpuolustajien" merkkiä. Tällaiset käsitesekaannukset ovat yleisiä. Tosiasiassa tuo harakanvarvasmerkki on Suomeen angloamerikkalaisesta maailmasta rantautuneen Sadankomitea-rauhanjärjestön tunnus, ja tällä mm. aseistakieltäytymistä kannattaneella järjestöllä ei ollut mitään tekemistä leniniläisten peitejärjestön Rauhanpuolustajien kanssa. Itse asiassa taistolaiset olivat aseellisen vallankumouksen periaatteellisia kannattajia, ja halveksivat syvästi mm. aseistakieltäytyjiä.

Varsinainen taistolaisuus syntyi 70-luvun taitteessa, jolloin yleinen nuorisoradikalismi voimakkaasti politisoitui. Taisto Sinisalon mukaan nimensä saaneesta taistolaisuudesta muodostui hyvin nopeasti hyvin kiinteä SKP:n vähemmistöosa. Jos ajatellaan, että se porukka joka SKP:een päätyi akateemisia opintoja harrastavien joukosta, muodosti erityisen selvästi erottuvan ryhmän - sekä taustaltaan että oppineisuudeltaan - juuri tätä sakkia nähdäkseni tarkoitetaan myöhemmässä keskustelussa silloin kun esim. nostetaan haloota siitä kuinka nämä taistolaiset nykyään istuvat monilla yhteiskunnallisesti tärkeillä johtopaikoilla.

Tässä palstakeskustelussa on ollut nähdäkseni kyse myös tuosta erityisestä akateemisten opiskelijoiden muodostamasta ryhmäkunnasta, joka politisoitui SKP:een ja muodosti sen ideologista puhdasoppisuutta kaikella teoreettisella kyvyllään varjelleen merkillisen kuriositeetin. Mikä näiden ihmisten todellinen merkitys ja vaikutus oli, olivatko he vain keskenään nahistelevia ja omia opillisia totuuksiaan mantroina hokevia eksyneitä sieluja, joiden pahimmat aikaansaannokset liittyivät puhdasoppisuudestaan lipsahtaneiden uskonveljien "ilmiantoihin" - tästä varmasti riittää yleisesti keskusteltavaa. Keskustelun lähtökohtana kuitenkin kannattaa selvittää, mitä ihmisryhmää taistolaisilla konkreettisesti tarkoitetaan.

Harmi kun en tullut 70-luvulla käyneeksi näillä keskustelupalstoilla koskaan...

Millaisia mielipiteitä esititkään tuolloin? Virkistä vähän muistiani, kun siitä on niin kauan.

Ansaitsevatko punaiset sitten kunniakirjan kapinasta maan laillista hallitusta vastaan ja siiviilien tappamisista?

Miksi muuten suomettumisen aikaa, rähmälläänoloa ja taistolaisuutta ei saisi tutkia perusteellisesti?

yynö kirjoitti:

Ansaitsevatko punaiset sitten kunniakirjan kapinasta maan laillista hallitusta vastaan ja siiviilien tappamisista?

Miksi muuten suomettumisen aikaa, rähmälläänoloa ja taistolaisuutta ei saisi tutkia perusteellisesti?

Tässä keskustelussa yhtenä teemana on puhuttu käsitteellisten leimojen käyttämisestä. Jos lähtökohtaisesti nimetään asiat joita historian pitäisi tutkia siten, että kuvaus rajoittuu jo käytettävien käsitteiden vaikutuksesta, tuskin voidaan puhua edes historiantutkimuksesta, saati sitten "perusteellisesta" tutkimuksesta.

"Kapina" ja "laillisuus" ovat esimerkiksi sellaisia sanoja, jotka jo itsessään sisältävät kannanoton. Tältä pohjalta perusteellisesta tutkimisesta tulee perusteellista hutkimista.

"Suomettuminen", "rähmälläänolo" kuin myös tuo avainsana "taistolaisuus" tarvitsevat valaisua erilaisista näkökulmista, jotta käsitteiden sisältö saa selvyyttä. Asenne, että tutkimusta huudetaan ikään kuin avuksi jo omaksutun totuuden ja jo käyttöönotettujen leimojen virallistajaksi, ei ole kovin tieteellinen.

Kansalais-sotaan liittyneitä julmuuksia ei ole tutkittu kuin parin varteen otettavan historian tutkijan taholta. Niissä asioissa riittäisi selvitettävää. Esimerkiksi käskytys-suhteista eräissä kansalaissodan taisteluissa joissa taisteluiden jälkeen antautuneet punaiset teloitettiin. Pitkään oli vallalla käsitys (valkoisen osapuolen ylläpitämä), että teloituksiin ajauduttiin taisteluiden jälkeisen kiihkon vallassa ja ne olivat alempiarvoisten sotilashenkilöiden suorittamia. Mutta on myös useita todistettuja tapauksia joissa teloituksia johtivat joukko-osastojen upseerit. Joka tapauksessa asiaa on tutkittu liian vähän. Mielestäni sitten vasta kun vuoden 18 menneisyyden aukot on saatu selvitettyä olisi tutkittava myöhemmin tapahtuneita asioita.

yynö kirjoitti:

Ansaitsevatko punaiset sitten kunniakirjan kapinasta maan laillista hallitusta vastaan ja siiviilien tappamisista?

Miksi muuten suomettumisen aikaa, rähmälläänoloa ja taistolaisuutta ei saisi tutkia perusteellisesti?

Yynö:>>Ansaitsevatko punaiset sitten kunniakirjan kapinasta maan laillista hallitusta vastaan ja siiviilien tappamisista? >>

Älä kärjistä asiaa mustavalkoisiin oletusarvoihin. Valkoisten sodan jälkeisen terrorin julmuutta ei voi sanoin kuvata. Jos jokin Suomen historiassa ansaitsee MUSTAN KIRJAN, niin se. Punaisten sotilaiden harrastamat siviilien tappamiset olivat satunnaisempia, valkoiset teloittivat kaikkia punaisia järjestelmällisesti. Kirkko meni instituutiona valkoisten puolelle, mitä osan uskovaisista punaisista oli vaikeaa antaa anteeksi. Koko sodanjälkeinen kirjallisuus kuvasi valkoiset jaloina sankareina ja punaiset piruina, jotka naulitsivat pappeja kirkon oviin päät alaspäin. Eivät punaiset mitään kunniakirjaa ansaitse. Mutta valkoiset olivat julmempia ja raaempia, kuin punaiset. Sodanjälkeisestä terrorista on ehdottomasti saatava MUSTA kirja.

Yynö:>>Miksi muuten suomettumisen aikaa, rähmälläänoloa ja taistolaisuutta ei saisi tutkia perusteellisesti?>>

Miksi ei saisi? Taistolaisuudesta tulee nyt MUSTA kirja. Viestissäni tarkoitin, että tuo harhaanjoutunut sukupolvi vain on käytännön teoissa verrattomasti viattomampi kuin valkoisten julma, järjestelmällinen terrori.

Kommari kirjoitti:

Yynö:>>Ansaitsevatko punaiset sitten kunniakirjan kapinasta maan laillista hallitusta vastaan ja siiviilien tappamisista? >>

Älä kärjistä asiaa mustavalkoisiin oletusarvoihin. Valkoisten sodan jälkeisen terrorin julmuutta ei voi sanoin kuvata. Jos jokin Suomen historiassa ansaitsee MUSTAN KIRJAN, niin se. Punaisten sotilaiden harrastamat siviilien tappamiset olivat satunnaisempia, valkoiset teloittivat kaikkia punaisia järjestelmällisesti. Kirkko meni instituutiona valkoisten puolelle, mitä osan uskovaisista punaisista oli vaikeaa antaa anteeksi. Koko sodanjälkeinen kirjallisuus kuvasi valkoiset jaloina sankareina ja punaiset piruina, jotka naulitsivat pappeja kirkon oviin päät alaspäin. Eivät punaiset mitään kunniakirjaa ansaitse. Mutta valkoiset olivat julmempia ja raaempia, kuin punaiset. Sodanjälkeisestä terrorista on ehdottomasti saatava MUSTA kirja.

Yynö:>>Miksi muuten suomettumisen aikaa, rähmälläänoloa ja taistolaisuutta ei saisi tutkia perusteellisesti?>>

Miksi ei saisi? Taistolaisuudesta tulee nyt MUSTA kirja. Viestissäni tarkoitin, että tuo harhaanjoutunut sukupolvi vain on käytännön teoissa verrattomasti viattomampi kuin valkoisten julma, järjestelmällinen terrori.

Pidän erittäin arveluttavana, että nousua valtion laillista hallitusta vastaan pidetään jotenkin vähemmän tuomittavana asiana. Se rikoksista raskaisimpa. Muista, että punaisilla oli suuri vastuu tässä asiassa.

Sama pätee taistolaisuuteen. Vieraan vallan kanssa siipeileminen tai jopa salaisten tietojen luovuttaminen, tai pelkän hyvän näkeminen N:liiton totalitaarisessa hirmuvallassa EI TODELLAKAAN ansaitse villaisella painamista tai hymistelyä. Kaikki eivät olleet viattomia "harhaanjohdettuja".

yynö kirjoitti:

Pidän erittäin arveluttavana, että nousua valtion laillista hallitusta vastaan pidetään jotenkin vähemmän tuomittavana asiana. Se rikoksista raskaisimpa. Muista, että punaisilla oli suuri vastuu tässä asiassa.

Sama pätee taistolaisuuteen. Vieraan vallan kanssa siipeileminen tai jopa salaisten tietojen luovuttaminen, tai pelkän hyvän näkeminen N:liiton totalitaarisessa hirmuvallassa EI TODELLAKAAN ansaitse villaisella painamista tai hymistelyä. Kaikki eivät olleet viattomia "harhaanjohdettuja".

En toki unohda enkä kiistä punaisten tekoja. Mutta ei ole myöskään syytä unohtaa sitä historiallista näkökulmaa, niitä syitä, jotka ajoivat punaiset tähän. Torppariongelmat, häädöt, kaupunkien työläisväestön kurjuus, NL:n nousu, jne... Mitä valkoiset olivat tehneet olojen parantamiseksi? Kurjuus patoutui, eivätkä punaiset enää halunneet olla kyykytettävinä. Eikä punaisia voi verrata kansalaissodan jälkeiseen valkoiseen hirmuterroriin. Punaiset surmasivat hallitsemillaan alueilla yli 1600 henkeä, valkoiset runsaat 8000. Ja tuo 8000 on käsittääkseni vanhentunutta tietoa, uudet tutkimukset paljastavat jatkuvasti lisää ja lisää varsinaisten sotatoimien ulkopuolella teloitettuja ihmisiä. Siksi sitä pitäisikin tutkia lisää ja puhkaista tuo yhä jatkuvasti tänäänkin suomalaisia hiertävä mätäpaise. Valkoisia mitenkään halventamatta, kyllä se on Suomen historian häpeällisin luku. Mustan kirjan arvoinen, jos asiaa kylmän rauhallisesti ajatellaan. Vai mitä ajattelet?

Ja eivät kaikki taistolaiset olleet harhaanjohdettuja ja noiden salaisten tietojen luovuttamisen nojalta varmasti tietyt yksilöt sapiskaa ansaitsevatkin. Pelkään vain, että kokonainen sukupolvi leimataan sen myötä perusteellisesti, ja jos ns. "harhaanjohdetun viattomat" mummo- ja vaari-ikään ehtineet taistolaiset yrittävät kertoa omasta nuoruudestaan, heidät heti leimataan valehtelijoiksi ja käsketään lukea nöyränä mustaa kirjaansa, vaikka heillä oli hyviäkin tarkoituksia, mm. Chilen verisen vallankumouksen vastustaminen 70-luvun alussa.