Eri puolilla suomea matkustaessani vierailin paikallisseurakunnissa. Muutamia kertoja on ollut kaste kokouksia huomioni kiinnitti kasttettavien haasttatelu oletko uskossa, vastaus tuli usein pälkkä pään nyökkäys?? Näitä tillaisuuksia eräässä srk:ssa järjestettiin nuorten leirin jälkeen kasttettavia oli paljon. Mutta yksikään kasteelle menijä ei antanut todistusta vaan työn tekijä löi mikrofonin nuoren eteen ja miltei pani sanat suuhun olethan?? Kuvittelevatko nämä kastajat etteivät nuoret osaa kertoa henk kohtaisesti uudestisyntymistään? Sillä jos joku todella uudestisyntyy ylhäältä kyllä hän todistaa siitä vapaaehtoisesti! Tämä meininki on huolesstuttava ilmiö KASVUA KEINOLLA MILLÄ HYVÄNSÄ? Matt.23:15 Voi teitä kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te kierrätte meret ja mantereet tehdäksenne yhden käännynäisen: ja kun joku on siksi tullut, niin teette hänestä helvetin lapsen, kahta vertaa pahemman, kuin te itse olette!
Jäsenmäärän kasvu??
metsävastaa
13173
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kyllä siinä toinen puoli on se,
että moni nuori on arka
ainakin tuossa murrosiän kieppeillä.
On saattanut lapsesta asti
olla uskon kanssa tekemisissä,
mutta silti se, että pitäisi pitkään
ja laveasti uskosta kertoa, on iso kynnys.
*
Monella painaa ihan se kylmä rinkikin,
mikä koulumaailmassa on ympärillä.
On paikkakuntia,
joissa joudut eristetyksi
vain sillä perusteella,
että vanhempasi ovat uskossa,
ilman että tarvitsisi itse sanaakaan
sanoa.
Ja jos uskosta puhut,
rinki sen kun vahvistuu.
Se on tosi raskas taakka monelle,
vie itseluottamusta,
särkee sisintä.
En silloin menisi ketään kivittämään,
joka sentään Jeesuksen nimen
tunnustaa.
Totta on , että hyvä olisi,
että nuori omin sanoin selkeästi sanoisi
haluavansa seurata Jeesusta!
Toisaalta täällä on näitä vähän vanhempina,
hieman yli kaksikymppisinä juuri uskoon tulleita
ja nämä kyllä pitäisivät vaikka itse oman
kastekokouksensa puheen,
niin intoa täynnä he ovat siitä,
että Jeesus on heidät pelastanut.
Kävivät tässä teetupaillan aikana
jututtamassa satamassa kaljoitelevia nuoria
laulamassa kitaroiden kanssa muutaman
tarttuvan ylistyslaulun.
Tulivat takaisin ja totesivat:
Kyllä ne kuuntelivat,
vaikka tuli sieltä yksi kaljatölkkikin!
Halleluja, ei osunut!
Meitä on niin monenlaisia,
kasvamme niin eri tahtiin.
Omista lapsistammekin osa on näitä arkoja,
osa taas valmiita kiertämään maan ääret
saadakseen toisiakin nuoria Jumalan luo.
Puhuvat, laulavat, näyttelevät,
vetävät varkkien rukouspiirejä.
Jumala meidät kaikki on luonut,
hyvinkin erilaisiksi.
Ja Hän meitä vahvistaa sitä mukaa,
kun Hänelle valtuuksia annamme.
Yhdyn ajatuksiisi.
Ihmisten erilaisuus pitäisi tunnustaa ja tunnistaa.
Ketään ei saa saattaa noloon asemaan ja turhaan jännitystilaan.
Nuoruus on herkkää aikaa, jolloin haavoitutaan herkästi.
Jeesus ei tarvitse todistukseksi muuta kuin päännyökkäyksen, että ihminen tahtoo olla Hänen omansa ja kuulua juuri siihen laumaan, johon on tämän johdattanut.
Omien havaintojeni mukaan monet nuoret kokevat helpommaksi lyhyen haastattelumuotoisen todistamisen kasteen edellä. Minusta nuorta pitäisi kunnioittaa toimimalla hänen toivomallaan tavalla. Muu todistaminen on jokaisen oma asia.
Sama pätee vanhempiinkin ihmisiin.
Ei ole kysymys nolatuksi joutumisesta. Emme vaan arvosta nuoria ja heidän kokemuksiaan.
Meillä lapset nykyään jo koulujärjestelmässä tarhaiästä aina loppututkintoihin saakka saavat valmennusta esiintymiseen ja itseilmaisuun ja ryhmissä työskentelyyn. Uskovaisissa perheissä kasvaneet nuoret ovat jo hyvinkin sisällä seurakunnassa ja sen toiminnassa. Jos nyt lapsi/nuori on saanut uudestisyntyä ja haluaa seurata Jeesusta kasteelle, niin sehän on ilouutinen koko seurakunnalle, kaikki siitä iloitsevat. Ei siinä todistustilanteessa ole mitään noloa, vaikka se todistus olisi muutamalla sanallakin sanottu, se antaa voimaa ja iloa itse todistajalle.
Eikös ole paras antaa nuoren uskovan todistaa uskosta ensin tutussa ja rakastavassa ympäristössä, sen jälkeen hän rohkenee sitten todistaa muissakin elämänympyröissä.
Monesti nämä aidot, yksinkertaiset todistukset ovat rohkaisseet muitakin, jotka ovat uskonratkaisun edessä olleet tai kasteasiaa pohtineet. He ovat rohjenneet myös ottaa sen askeleen elämässään. - Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan.
Jos Jeesus on ihmisen tähän hetkeen johdattanut ja auttanut, niin eikö Hän antaisi voiman itse todistustilaisuuteenkin. Näin nuori oppii luottamaan Jeesukseen.- Amen.
Tulipa mieleen tässä vanhan kommunistin,
erään ystäväni isän, uskontunnustus
kuolinvuoteellaan.
Mies oli tosiaan periaatteen mies
Kun muut sunnuntaiaamuna kuuntelivat
Jumalanpalveluusta,
tämän miehen kotiin kokoontuivat samaan aikaan
seutukunnan kommunistit omaa palvelustaan pitämään.
Samanlainen hän oli koko ikänsä,
halveksi hentomielistä ja
Jumalaa ajattelevaa tytärtään.
*
Vuosikymmenet tytär rukoili isänsä puolesta.
Tuli lähdön päivät, kunto heikkeni heikkenemistään.
Tytär huusi Jumalan puoleen:
- Auta, että isä ei mene helvettiin!
Jumala vastasi:
- Minulle riittää, että hän käy yhteiseen rukoukseen kanssasi!
Ja niin kävi, ennen kuolemaansa isä risti kätensä
tyttären kysyttyä, voisivatko he rukoilla yhdessä.
Ja se riitti Jumalalle sillä kertaa.
Mahdollisimman paljon rohkeutta ja Jumalan nimen tunnustamista
on tosiaan hyvä, mitä enemmän, sitä parempi, jos se aitoa on,
mutta kyllä monet uskovat nuoretkin yllättävän arkoja ovat.
Herra heitä hiljalleen eteenpäin vie.
Miksi ei uskostaan voi kertoa ujompikin. Ei sen tarvitse olla mikään pitkä kertomus, mutta silloin vahvistaa sen,että on todella tullut omakohtaisesti uskoon. Näinhän itsekin murrosikäisenä kasteelle mennessäni tein, eikä jännittänyt yhtään. Ellei uskalla todistaa uskostaan tuossakaan vaiheeessa, niin voi kyllä kyseenalaistaa sen onko uudestisyntymistä vielä edes koettu! Näin niitä mukaan lähteneitä käännynnäisiä tulee!
Eihän todistustilanteessa tietenkään ole mitään noloa. Kysymys on nuoren ihmisen sisäisestä kokemuksesta.
Olen seurannut uskovien kotienkin lapsia kasteelle menossa ja keskustellutkin heidän kanssaan ennen kastetta.
Yllättävä ujous saattaa vallata nuoren, kun pitäisi ihmisjoukon edessä rueta omin sanoin kertomaan suhteestaan Jumalaan, jota tuntee vielä vain vähän, koska on yleensä vasta äskettäin tullut Hänen omakseen.
Taannoin oli nuorten keskuudessa hyvin suositti laulu:
"Tunnen suurta Jumalaa vain vähän.
Hän on juuri minut löytänyt".
Minusta tuo uskontunnustus on erinomaisen hyvä ja nöyrä tunnustus oman uskon heikkoudesta sen alkutapaleella. Ei siis pitäisi odottaa liikoja ja alkaa välittömästi kuormittaa vasta uskoontullutta todistuspakolla ja muilla rituaaleilla, jotka palvelevat vain meidän jo pidemmän aikaa uskossa olleiden mielihaluja ja tarpeita.
Myös kauemmin uskontiellä ollut voisi joskus tunnustaa tuntevansa suurta Jumalaa vain vähän, koska se kuitenkin on totta. Emme tunne suurta Jumalaa kovin paljon ja joka muuta väittää, tuntee Häntä kaikkein vähiten.
Olisi hyvä jo edeltä tuntea kastettavan luonnetta ja ottaa huomioon hänen oma tahtonsa uskonsa tunustamisen suhteen. Kukaan ei ole pätevä määräämään toisen todistuksen sisältöä. Rohkeat ja halukkaat voivat pitää pitemmän todistuspuheen, mutta aroillekin on suotava mahdollisuus luontevaan ja heille ominaiseen tapaan tunnustaa uskonsa. Se on aika paljon luonnekysymys kuten jo edellä kirjoitin.
"Sydän kun auki on,
sinne Jeesus tekee asunnon.
Tänään Häneen uskon,
näen aamuruskon,
päivä sarastaa, sarastaa ...
raamatun oppi näissä asiossa ovat tosi selkeät. Opetuksemme kaste asiassa on laiminlyöty. siittä johtuu nykyään tämä selittely. Jos me luomme epäuskoisen ilmapiirin en ihmettele että nuoret arastelevat todistaa. kun niiden jotka opettajina toimivat eivätäkä itse usko. TOTUUS EI TARVI SELITTELYJÄ. vielläpä TOTUUS ON TEKEVÄ VAPAAKSI.
On nuori tyttö, teini-ikäinen. Arka, hiljainen, ei tee itsestään numeroa.
Käytökseltään hyvin kauniisti käyttävytyvä, harvinaisen auttavainen ja ystävällinen. Ei erikseen saarnaa
isoilla kirjaimilla Jumalasta, mutta siunaa ruokansa ja elää joka päivän elämässä
uskoaan todeksi.
Perhe on helluntailainen, aktiivisesti mukana aktiotyössä, alkoholistityössä,
nuorten työssä. Suku on periluterilainen ja ärhäkkä uskon asioista. Jos
joku sukulainen esim. on kutsunut helluntailaisperheen serkun rippikirkkoon, toiset sukulaiset sanovat kärkkäästi: Mitäs te täällä teette?
Tytölle on niin oma perhe kuin sukukin rakas, ristiriita vain tuntuu niin isolta.
Tulee rippikouluaika ikätovereille. Jumala sanoo, että hyvä olisi, että
edes rippikoulun kävisi.
Ei saa helluntailaisperhe kuitenkaan junioriaan rippikouluun, vaikka juttelee,
keskustelee, rukoilee asian puolesta.
Niin lapsi sitten kasvaa "pakanana", siunaa ruokansa, elää kaunista
kristillistä elämää läheisiään auttaen, mutta voimattomana, koska seurakuntayhteys puuttuu. Räväkämmät sisaret ovt menneet kasteelle, saaneet Pyhän Hengen kasteen, opettavat nuorempiaan, käyvät ulkomaan aktioissa. Kun naapurin pojat aidan yli näille aikanaan huusivat:
helluntailaiset, helluntailaiset, kolmivuotias räväkkä pikkusisko vain lisäsi volyymia
ja kiljaisi vastaan: Halleluja, halleluja! Aidan takaa tuli hiljaista.
Mutta tämä arempi ei lisännyt volyymia, häntä särki tämä suvun, ystävien ja naapurien
painostus. Sinä olisit valmis kivittämään hänet. Minä en kivittäisi, vaan siunaisin ja toivoisin, että tulee se päivä, jolloin Herra korjaa haavat.
oli paljon nuoria, mutta meidän kaikkien onneksi oli yksi vähän iäkkäämpi joka tuli myös ottamaan kasteen vastaan.
Silloin pastori järjesti tuon haastattelutilanteen niin, että jokainen sai kertoa omin sanoin uskoontulostaan, ja jotta meitä nuoria ei niin kovin jännittäisi, lupautui tämä iäkkäämpi menemään ensin seurakunnan eteen kertomaan uskoontulostaan. Siinä sitten jokainen meni vuorollaan kertomaan uskoontulostaan ikäjärjestyksessä vanhimmat ensin ja nuorimmat viimeiseksi.
Täytyy myöntää, etten itsekään pidä siitä, että pään nyökäytyksellä tai kyllä/ei vastauksella tuosta uskosta kerrotaan. Sen voisi hoitaa vaikka siten, että pastori itse kertoisi ensin omasta uskoontulostaan (vaikka olisi sen jo aiemminkin kertonut), jotta nämä arat nuoret tietäisivät mitä asioita omasta uskoontulostaan kertominen tarkoittaa.
Muutenkin kaipaisin sitä, että uskovaiset todistaisivat omasta uskoontulostaan useamman kerran, se toisi konkreettisesti muiden tietoisuuteen mitä on uskoon tulemiseen ja uskossa olemiseen liittyy. Samalla kuulisi erilaisia tarinoita, ettei ne olisi aina niitä rikollisten ja päihderiippuvaisten tarinoita omasta elämästään. Sillä niitähän kuulee jatkuvasti, mutta harvemmin tavallisen ihmisen tarinaa omasta uskostaan.
Jos ihminen ei ole valmis suullaan tunnustamaan uskoaan Jeesukseen niin ei pidä mennä kasteelle.
Riittää vanha apostolisena aikana käytetty todistus ennen kastamista: "Minä uskon, että Jeesus Kristus on Herra" tai vain "Jeesus on Herra".
Kaikille uskoville (nuorille ja aikuisille, jotka ovat uskoneet) tulee kertoa, että jokainen, joka uskoo Jeesukseen ja tunnustaa Hänet ihmisten edessä, joutuu vastustusten ja vainojen kohteeksi.
Paljolta säästyy kun ei kerro eikä tunnusta Jeesuksen nimeä julkisesti, mutta muistatte kyllä, miten Jeesus sanoi suhtautuvansa heihin kerran Isän ja pyhien enkeliensä edessä.
Hyvät päivänjatkot. Poistun päätteeltä ainakin tämän päivän osalta.
Maassa maan tavalla.
Kiinalainen kasteellemenijä joutuu sitoutumaan
siihen, että kestää vainon ja kidutuksen
uskonveljiään paljastamatta.
Meillä on onneksi helpompaa,
jos nyt sitten uskokin on monella alussa hennompaa.
Kasvaa se siitä kuitenkin.
Totta on tämä, Niin Kiinassa kuin Suomessakin kastetaan Kristuksen kuolemaan ( Room. 6:1-5). Kiinassahan on sama raamattu kuin meilläkin, eli tällainen kevyt ahdistus kuuluu uudestisyntyneelle ihmiselle syntymälahjana, meillä se on vaan kevyempää heihin verrattuna.
Meillä helluntaissakin on tullut eri linjoja, kukin tekee niin kuin tahtoo, Sivistystä (hengellistäkin koulutusta) olemme saaneet lisää, mutta tuntuu, että se on vienyt opetuksesta suolan maun. Ei oppi ojaan kaada, mutta edelleenkin saarnauttamansa huulutuksen kautta Jumala näkee hyväksi pelastaa ne jotka uskovat. - Tavoitellaanko me salonkikelpoisuutta, että olisimme kuten muutkin kirkot, jossakin statuksessa.
Huolimatta siitä, että erilaista hengellistä tarjontaa on joka puolella, niin silti tuntuu välistä, että opetus puuttuu.
Missä opetus puuttuu, siellä sortuu kansa. Kun Nehemia näki kansansa kurjan tilan, niin hän alkoi rukoilla ja tunnusti ensin omat synnit ja sitten kansansa synnit ja niin hän sai kutsun rakentamaan hajoitettuja muureja.
Tänä päivänä on vähän samaa, muureja hajoitetaan ja ihmiset menevät hengellisistä tilaisuuksista toiseen kuin lauma, jolla ei ole paimenta.
Myös konferenssistamme on tullut kuin hengellinen supermarketti. Lauma saa hajota kuka minnekin ja jokaiselle on jotain, puuttuu yksimielisyys ja yhdessä kokoontuminen.
Toisistaan piittaamatta desibelit kilpailevat keskenään ja kellä on eniten desibelejä, niin sinne sännätään. Lauma hakee kuin hampurilaisbaarista pikaruokaa, joka ei ketään pitkälle vie.
Että tähän vaan lopuksi Jeesuken sanat:"Antakaa te heille syödä".
Muistui vain kirjoituksestasi mieleeni se vaihe, kun oma pieni kotiseurakuntani
yritti tulla salonkikelpoiseksi.
Jumala tuumasi hyvin pian:
"Täällä ei tarvita kahta luterilaista kirkkoa!"
No, nyt Herra on pelastanut pari tosi uskossan palavaa nuorta
ja heidän kitaransa, ei enää vaikuta kakkosluterilaiselta!