Kristikunna suurin apostoli Paavali kuvaa kuinnka ihmisten maallinen elämä on kylvämistä ja rakentamista Pyhälle Hengelle. Se on juuri temppelin rakentamista Pyhälle Hengelle, eli ruumiin rakentamista Jumalan Pojalle ihmisen oman minuuden astettaista organisoimista. Tämä Paavalin teoria edellyttää ihmissielua kokonaisuudessaan: sekä aivotajuisen persoonallisuuden että korkeamman minän.
Alitajuinen persoonallisuus on katoavainen ja siksi kuolevainen, mutta (Sielu korkeammassa minässään) on kuolematon. Tämä ei merkitse, että se on organisoitu itsetajuinen olemus, sen kuolemattomuus on Jumalassa ja perustuu siihen, että se on yhtä Isän Jumalaqn kanssa, mutta Isän Jumalan tajunnassa asuvan täydellisyys kuvan mukaan rakennetaan sielussa taivaallinen ruumis Jumalan Pojalle.
kuka rakentaa? - Ihmisen päivätajuinen persoonallisuus, missä rakennetaan? Ihmissielun näkymättömyydessä. Mistä rakennusaineet saadaan? Ruumiista. Jumala on Isäntä ja arkkitehti . Päivätajunta on palkollinen ja sieluruumis on temppeli, jossa jumalan Poika - Ihmisen korkeampi minä asuu. Nämä asiat tulee itsestään selväksi heränneelle Kristuksen totuuden etsijälle. "Et kylvä sitä ruumista joka on nouseva" sanoo Paavali. Sadon ihmisen kylvöstä "niittää" välittömästi taivaallinen "ruumis",vasta toisessa kädessä siis korkeampi minä, josta tulee sellainen kuin Jumala tahtoo.
Paavali pitääkin tuota salaista kylvämistä paljon tärkeämpänä. E se mitä lihassa niitämme merkitse mitään sen rinnalla mitä Hengellinen ruumiimme voittaa, sillä valossa ihmisen minä, siis ihmisen sielu, varsinainen Ihminen ja sen ruumis ei ole valmiiksi loutu "kappale", vaan luodaan vähitellen. Ihmisen minätajunta on ja pysyy: Se on kuin inhimmillisen sielun-perusominaisuus.
Mutta se on kuin heikosti lepattava liekki Isän Jumalan tajunnassa, koska se on ilman ruumista. Mutta kun me synnymme uudestaan rakennetaan meille se "uusi". Koska henki ei ole ainetta luonut, siten ei ainekkaan henkeä. Olisi väärin käsittää, tai kutsua ainetta kuolleeksi. Aine on yhtä olevainen kuin henki, - ja kuinka olevainen voisi olla kuollut?
Aine on siis itsessään elävää, koska se kykenee Jumalan tajuntaa vastustamaan ja olemaan sille esteeksi. Sillä ajatelkaamme nyt: Jos aine olisi kuollut; silloin tajunnalle pitäisi pitäisi olla täydellinen valta sen yli, ja Jumala olisi kaikki valtias. Mutta eihän nyt Jumala ole kaikkivaltias: Siis ei ainekkaan ole kuollut, vaan elävä. Atomi ei ole kuollut massayksikkö, siis aine on elävää voimaa: Mutta tajunta on vallan toista. Voimateoria selittää aineen olemusta, mutta ei koske tajuntaan.
Luominen on siis Jumalan tajunnan työskentelyä elävän voiman avulla, ja kun totuuden etsijä katselee luontoa, niin hän on selvästi huomaavinaan näiden kahden "prinsiipin toimintaa" siinä. Professori Ostvawald. Hänen mukaansa aineellinen atomi ei ole jokapäiuväisessä merkityksessä ainetta vaan tiivistettyä voimaa, siis aine on voimaa. Ja askel voimasta tajuntaan ei ole kovinkaan pitkä.
Alitajuinen persoonallisuus on katoavainen ja siksi kuolevainen, mutta (Sielu korkeammassa minässään) on kuolematon. Tämä ei merkitse, että se on organisoitu itsetajuinen olemus, sen kuolemattomuus on Jumalassa ja perustuu siihen, että se on yhtä Isän Jumalaqn kanssa, mutta Isän Jumalan tajunnassa asuvan täydellisyys kuvan mukaan rakennetaan sielussa taivaallinen ruumis Jumalan Pojalle.
kuka rakentaa? - Ihmisen päivätajuinen persoonallisuus, missä rakennetaan? Ihmissielun näkymättömyydessä. Mistä rakennusaineet saadaan? Ruumiista. Jumala on Isäntä ja arkkitehti . Päivätajunta on palkollinen ja sieluruumis on temppeli, jossa jumalan Poika - Ihmisen korkeampi minä asuu. Nämä asiat tulee itsestään selväksi heränneelle Kristuksen totuuden etsijälle. "Et kylvä sitä ruumista joka on nouseva" sanoo Paavali. Sadon ihmisen kylvöstä "niittää" välittömästi taivaallinen "ruumis",vasta toisessa kädessä siis korkeampi minä, josta tulee sellainen kuin Jumala tahtoo.
Paavali pitääkin tuota salaista kylvämistä paljon tärkeämpänä. E se mitä lihassa niitämme merkitse mitään sen rinnalla mitä Hengellinen ruumiimme voittaa, sillä valossa ihmisen minä, siis ihmisen sielu, varsinainen Ihminen ja sen ruumis ei ole valmiiksi loutu "kappale", vaan luodaan vähitellen. Ihmisen minätajunta on ja pysyy: Se on kuin inhimmillisen sielun-perusominaisuus.
Mutta se on kuin heikosti lepattava liekki Isän Jumalan tajunnassa, koska se on ilman ruumista. Mutta kun me synnymme uudestaan rakennetaan meille se "uusi". Koska henki ei ole ainetta luonut, siten ei ainekkaan henkeä. Olisi väärin käsittää, tai kutsua ainetta kuolleeksi. Aine on yhtä olevainen kuin henki, - ja kuinka olevainen voisi olla kuollut?
Aine on siis itsessään elävää, koska se kykenee Jumalan tajuntaa vastustamaan ja olemaan sille esteeksi. Sillä ajatelkaamme nyt: Jos aine olisi kuollut; silloin tajunnalle pitäisi pitäisi olla täydellinen valta sen yli, ja Jumala olisi kaikki valtias. Mutta eihän nyt Jumala ole kaikkivaltias: Siis ei ainekkaan ole kuollut, vaan elävä. Atomi ei ole kuollut massayksikkö, siis aine on elävää voimaa: Mutta tajunta on vallan toista. Voimateoria selittää aineen olemusta, mutta ei koske tajuntaan.
Luominen on siis Jumalan tajunnan työskentelyä elävän voiman avulla, ja kun totuuden etsijä katselee luontoa, niin hän on selvästi huomaavinaan näiden kahden "prinsiipin toimintaa" siinä. Professori Ostvawald. Hänen mukaansa aineellinen atomi ei ole jokapäiuväisessä merkityksessä ainetta vaan tiivistettyä voimaa, siis aine on voimaa. Ja askel voimasta tajuntaan ei ole kovinkaan pitkä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hepr. 11:3
Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla,
niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä.
Kol. 1:16
Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen,
Näkymätön pysyvä todellisuus on paljon todempi kuin kaikki se mitä me varsin
vääristyneesti aistimme. Aine ja energia katoaa, mutta Jumalan valtakunta pysyy.
Ihmisessä on Jumalan siemen, sielu. Siksi ihminen pysyy.
¤¤ askel voimasta tajuntaan ei ole kovinkaan pitkä. ¤¤
Maailman alkeisvoimat ja spiritismit sun muut valhevoimat voipi tulla tajunnan kautta.
Mutta Jumalan voiman lähde ei ole tajunnan virrassa vaan sydämen äänessä.
Jumalan voima syntyy uskosta siihen, mikä on mahdotonta ja kuitenkin ...
Tieto ei lisää uskoa mutta luottamus Jumalaan synnyttää uskoa.
Hepr. 11.
9 Koska hän uskoi, hän asettui muukalaisena luvattuun maahan ja asui siellä teltoissa, ja niin asuivat myös Iisak ja Jaakob, jotka perivät saman lupauksen.
10 Abraham odotti sitä kaupunkia, joka on rakennettu vankalle perustalle ja jonka Jumala itse on suunnitellut ja tehnyt.
[Hepr. 12:22, 13:14; Ilm. 21:2]
11 Koska Abraham ja Saara uskoivat, he kykenivät saamaan jälkeläisen, vaikka Saara oli hedelmätön ja heidän aikansa jo oli ohi. Abraham piti lupauksen antajaa luotettavana,
[1. Moos. 17:19, 18:9-15, 21:2; Room. 4:19]
12 ja siksi hän, yksi ainoa, mieskuntonsa jo menettänyt, sai jälkeläisiä yhtä suuren määrän kuin on taivaalla tähtiä, yhtä luvuttoman joukon kuin on meren rannalla hiekkajyväsiä.
[1. Moos. 15:5, 22:17]
Iisak ja Jaakob uskoivat lupaukseen omasta maasta, mutta Aabraham uskoi
enemmän. Aineen rajan tuolle puolen hän ankkuroi. Siksi Raamattu kutsuu häntä
kaikkien uskovaisten isäksi. Ajatuksen voimalla ei hengellisiin ulottuvuuksiin
päästä vaan sisäisen uskon avulla vain.
Kun luotamme Jumalaan hyvänä isänämme, meillä on usko joka ottaa askeleita
tuntemattomaan.
Mitä on oetettavana oleminen? Sitä, että opetettavana olemiseen aina sisältyy opettaja, joka tietää ja oppilas joka ei tiedä: siten heidän välillään ylläpidetään ikuisesti erottavaa muuria. Tallainen on olennaisesti auktoriteettiin pohjautuva hierarkinen katsomustapa, jossa siten ei ole rakkautta, vaikkakin opettaja saattaa puhua rakkaudesta ja oppilas vakuttaa kiintymystään, mutta heidän vuorovaikutuksensa on kuitenkin epähenkistä, ja siten syvästikin moraalitonta, johtaen suureen hämmenykseen ja kärsimykseen lopulta.
On selvää, että etsimme turvaa ja opastusta; vain silloin kun haluamme varmuutta, lohtua tai turvallisuutta. Mutta jos todella olemme vapaita, niin silloin opimme jo putoavasta lehdestä joka puusta laskeutuu alas. Miksi useimmat ihmiset eivät halua olla vapaita oppimaan? - Koska he ovat tottuneet olemaan toisten opetettavina, ja nuo opettajat, eli kirkkojen auktoriteetit sanovat miten meidän on ajateltava, miten meidän on luettava ja tulkittava lukemamme pyhät kirjat. Siis ajattelumme on täysin toisilta saatua sidonnaisuutta.
Opetettavaqna oleminen on tehnyt meidät toistaviksi: samojen kaavoihin sidonnaisten oppien toistajiksi, joko enempi tai vähempi eri ilmaisumuotoihin kytkettynä. Siksi uskomme pysyy joko keskinketaisena tai paljonkin sen alapuolella, ja sen tähden siitä puuttuu Kristuksen rakkaus. Siksi se johtaa vain hajanaisuuteen, hämmennykseen ja lisäävässä määrin kuuliaisuuteen, ja pelkoon jonka aiheuttaa turvallisuuden menettämisen syy. Mutta kaikki tämä johtaa vain yhä syvempään pimeyteen.
On aivan eri asia olla vapaa oppimaan. Eikä meillä tuo vapaus ole mahdollinen, niinkauan kuin meillä on jo päätelmä, olettamus/ katsantokanta joka pohjautuu tiettyyn ajatusrakennelmaan. Emme voi oppia totuudesta mitään, niin kauan kuin seuraamme traditiota/perinnäissääntöä. Niin kauan kuin oman varmuuden-mukavuuden ja muuta omaa hyvää tarkoittava pyyde sulkee minut kehäänsä, ei todellinen oppiminen ole mahdollista.
Kuulemme usein sanottavan, että meidän tulee olla vakavia pyrkiessämme toteuttamaan kirkkomme opinsääntöjä jotka ovat Jumalan meille lahjoittama totuus taivaasta. Ja tähän totuuteen pyrkiessämme meidän tulee olla sitoutuneita vakavalla mielellä. Tähänkö meidän tulisi sitoutua vakavasti löytää Jumala? Mutta onko kuitenkaan tallainen etsiminen vakavuutta? Eikö se ole vain todellisuuden pakoa? Eläminen ja siihen liittyvien pulmien ymmärtäminen, on aivan eriasia, kuin Jumalan etsintä?
Sanoessamme, että Jumala on lopullinen päämäärä ja tulee antamaan elämällemme todellisen merkityksen: me luomme kaksi vastakkaista tilaa; elämisen ja Jumalan, erotamme Jumalan elämästämme eri katekoriaan? - Eikö niin? Ponnistelemme löytääksemme jotakin joka täytyy olla erillään elämästä. Siis vakavuutemme kohdistuu edellä mainittuun kaavailuun: Jumalaksi nimittämäämme päämäärään, toisin sanoen: siis tuloksen saavuttamiseen, johon suhtaudumme vakavasti, - vain oman mielen luomuksiimme, siten tavoitellen omaa tyydytystä.
Emme ilmeisesti todellakaan ole lainkaan vakavia. On sellaista vakavuutta jota ei suunata päämäärää kohti! Tuloksen saavuttaminen on aina omahyväisyyttä, se on vain eräässä muodossa ilmenevää, karkeata - tai hienossa muodossa ilmenevää omien pyyteiden tyydyttämistä. Vasta ymmärtämisestä on hyvyys puhkeava kukkaan. Meidän vakavuutemme kohdistuu vain omaan projektioon - uskomukseen jolla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Suhtaudumme vakavasti vain mielen luomuksiin, emmekä itse mieleen joka pääsee karkaamaan milloin mihin turhuuteen jonka ahdamme täyteen kaikenlaisilla kuvitelmilla joista sitten projisoimme kaikenmoisia Jumalia. Minä "uskon".