Hei te jotka olette uskossa, etsin itse vielä totuutta ja haluaisin kuulla kääntyneiltä:
1. Tekeekö uskoon tulo olon " kurjaksi "? Joku naistenlehden toimittaja taisi rohkaista lukijoita vähän aikaa sitten, ettei uskoontulo satu eikä Jumala vahingoita. Tarvitseeko elon uskossa olla iloton? Toisinsanoen, minkälaisia ja kuinka suuria henkisiä ja materialistisia uhrauksia olette tehneet elämänkatsomuksenne tähden.
2. Onko alaikäisellä tai holhouksenalaisella vastuu noudattaa vanhempiensa tai hoitajiensa mielipidettä jos se poikkeaa jossain määrin uskovan normista? Ottaako vastaan lahjat ja herkut vai torjuako ja ajatella kurjempia?
3. Uskotko että iloton elämä voi saada jotain hyvää aikaiseksi tämänpuoleisessa? Jotkut sanovat, etteivät pahat asiat parane sillä, että minäkin niitä murehdin, vaan toiminnalla. Uskotko että uskovaisen täytyy tehdä uhrauksia? Minkälaisia?
1. Tekeekö uskoon tulo olon " kurjaksi "? Joku naistenlehden toimittaja taisi rohkaista lukijoita vähän aikaa sitten, ettei uskoontulo satu eikä Jumala vahingoita. Tarvitseeko elon uskossa olla iloton? Toisinsanoen, minkälaisia ja kuinka suuria henkisiä ja materialistisia uhrauksia olette tehneet elämänkatsomuksenne tähden.
2. Onko alaikäisellä tai holhouksenalaisella vastuu noudattaa vanhempiensa tai hoitajiensa mielipidettä jos se poikkeaa jossain määrin uskovan normista? Ottaako vastaan lahjat ja herkut vai torjuako ja ajatella kurjempia?
3. Uskotko että iloton elämä voi saada jotain hyvää aikaiseksi tämänpuoleisessa? Jotkut sanovat, etteivät pahat asiat parane sillä, että minäkin niitä murehdin, vaan toiminnalla. Uskotko että uskovaisen täytyy tehdä uhrauksia? Minkälaisia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Uskoontulo tekee sikäli kipeää, jos synnin teko on antanut kovinkin paljon nautintoa, synnin pois paneminen on silloin vaikeaa. Uskonnosta ei ole mitään hyötyä, jos se ei saa aikaan paranemista.
Oikea usko nauttii Jumalan yhteydestä, se on hyvyyttä.
ei tarvinut luopua mistään ellaisesta jota nyt kaipaisi. Aito ilo alkoi vasta uskoontullessa. Lapsia kasvatetaan parhaansa mukaan Jumalan Sanan kehoittamalla tavalla, elämään Jumalan Sanaa kuinnioittaen. Se on ainoa elintapa joka ei tärvele ihmistä vaan suojelee paljolta pahalta. Minkäänlaisia henkisiä tai materialistisia uhrauksia Jumala ei vaadi. Vielä lopuksi neuvo: Lue Jumalan Sanaa rukoillen naistenlehtien sijasta niin paljon asioita selviää. Naistoimittajalla on vapaus olla mitä mieltä haluaa.
Tuntuu vähän silti, että et ole ehkä käsittänyt uskoon tulon luonnetta. Pelastus ei ole mikään maailmankatsomus, jonka omaksut, vaan se on Jumalan työ sinussa, kun uskot (hyväksyt) evankeliumin perussanoman, että Jeesus Kristus on sovittanut kaikki syntisi.
Lue lähemmin perusasiat linkissä :
http://www.nic.fi/~jlindell/pelastus.htm
selittää vähän seikkaperäisemmin? Mitä sinulle tapahtuisi, jos Jeesus Kristus ei olisi sovittanut syntejäsi?
Mene hoitoon.
Kuule, uskoon tulo on hiukan kuin rakastuminen / rakastaminen. Jokainen kokee sen omalla tavallaan.
Minulle ei koskaan ole avautunut hetkiä jolloin tullaan uskooon, en ole joka päivä tuntenut jumalan olemassa oloa, en tosin ole tuntenut monestikaan yksiselitteistä hyljätyksitulemista.
Minulle on nyt jotenkin muodostunut käsitys että uskovaisena eläminen on erilaisten valintojen tekemistä, ei siis mistään luopumista.
Iki-hymyä ei usko ole minulle antanut, mutta jonkin kaukaisen tunteen että on olemassa joku juttu tähän kaikeen.
Juttu joka saa jatkamaan todella absurdia elämää absurdisa maailmassa.
Ehkä usko on minulle epätoivoinen yritys tulla "hyväksi ihmiseksi" ei muuten tarkoita muita paremmaksi, eikä sitä että ylenpalttisesti noudattaisin erilasia lakeja tai toimintamalleja.
Kysymyksesi muuten oli aivan hirveän katekorisoiva, ehkä sinun ei vielä kannata hurahtaa uskooon, olosi tulee aika raskaaksi jos vaikka koita toteutaa kaikkia Raamatun ohjeita sanasta sanaan.
Totuus on kyllä USKOSSA mutta usko ei ole useinkaan totuus.
Jatkappa etsimistä ehkä löyät oman tiesi ja todellisen USKOSI
Kiitos asiallisista vastauksista. Yliopistossa opiskelevana ehkä yritän ymmärtää uskoa helpommin sääntöjen kautta, mikä ei siis onnistu. Toinen kysymys: jos tahdon parantua synneistäni ja elää ympäröivässä maailmassa, kumpi teidän mielestänne on " kristillisempää ": yrittää ymmärtää lähimmäisten synnit, tavallaan lukea ne omien syntien seuraukseksi vaiko olla dogmaattinen ja tuomita ( ainakin mielessään ) kuka hyvänsä syntiä tekeekin?
>> jos tahdon parantua synneistäni ja elää
>> ympäröivässä maailmassa...
Sellaiselle ihmiselle, joka tahtoo parantua synneistään, Jumala on valmistanut paikan, johon mennä. Tai ei niinkään paikan, vaan henkilön, joka voi auttaa. Hän sanoi tulleensa kutsumaan nimenomaan syntisiä, parantaakseen heidät. Se on hän, joka sanoi: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä." (Mark. 2:17)
Hän kutsuu sellaisia luokseen, ja se on
kristillistä, kun vastaa siihen kutsuun :)
Hänen luonaan nimittäin on parannuksen ja syntien anteeksiantamuksen lähde. Usko häneen, joka sovitti syntisi ristillä, niin hän pesee sinut puhtaaksi.
"Hänet on Jumala oikealla kädellänsä korottanut Päämieheksi ja Vapahtajaksi, antamaan... parannusta ja syntien anteeksiantamusta." (Ap. t. 5:31)
Hän tuli, jotta sinulla olisi joku, jonka luokse mennä, kun ymmärrät aavistuksenkin omasta mahdottomuudestasi. Hän, Jumalan Poika, tuli maailmaan, ja otti syntisi omille harteilleen, ja vei niiden rangaistuksen ristille. Siksi sinä saat olla nyt Jumalan edessä vapaa synneistäsi. Olet Hänen edessään puhdas ja pyhä, koska Kristus kuoli puolestasi. Nyt Jumala ei lue sinulle viaksi syntejäsi, koska sinulla on Vapahtaja.
>> kumpi teidän mielestänne on "kristillisempää":
>> yrittää ymmärtää lähimmäisten synnit,
>> tavallaan lukea ne omien syntien seuraukseksi
>> vaiko olla dogmaattinen ja tuomita (ainakin
>> mielessään) kuka hyvänsä syntiä tekeekin?
Lähimmäisten synneistä täytyy ensinnäkin ymmärtää, että ne ovat niitä samoja syntejä, joita itse teemme...eivät ehkä ihan muodoltaan samoja, mutta ne teot pulppuavat siitä samasta synnin täyteisestä sydämestä kuin omatkin pahat tekomme. Olet aivan samalla viivalla jokaisen synnintekijän kanssa Jumalan edessä.
Tästä ymmärryksestä käsin on vaikea tuomita ketään, varsinkin kun Jeesuksen sanat kaikuvat korvissa: "Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä". Samoin kertoo Jumalan sana toisen tuomitsijalle näin: "Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin. Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja." Room. 2:1
Kaikki ne asiat, jotka Jumala sanoo sanassaan, Raamatussa, synniksi, ovat syntejä, eikä niiden tekojen pahuutta tarvitse yrittää selittää pois - ei omassa elämässä eikä toisten. Mutta ymmärrys siitä, että "samassa veneessä ollaan", auttaa asettumaan toisten rinnalle, ei yläpuolelle.
Kristityn tehtävä on ensisijaisesti kertoa toisille syntisille, mistä löytyy syntien anteeksiantamus. Sitä Jeesus käski meidän mennä kertomaan kaikille.
"Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:22-24)
"Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto." (Ef. 1:7)
Jeesus sanoi: "Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva." (Mark.16:15-16)
> 1. Tekeekö uskoon tulo olon " kurjaksi "? Joku
> naistenlehden toimittaja taisi rohkaista
> lukijoita vähän aikaa sitten, ettei uskoontulo
> satu eikä Jumala vahingoita. Tarvitseeko elon
> uskossa olla iloton? Toisinsanoen, minkälaisia
> ja kuinka suuria henkisiä ja materialistisia
> uhrauksia olette tehneet elämänkatsomuksenne tähden.
Joo, uskoontulo ei tee oloa kurjaksi =)
Olen kokenut uskon Jeesukseen olevan yhtä valtavan suurta lahjapakettia, jota olen saanut olla avaamassa ja ihmettelemässä vuosi vuodelta yhä enemmän.
Sehän siinä ihmetyttääkin aina vaan, että kun kaikki on lahjaa: syntien anteeksiantamus Jeesuksen ristin tähden, Jumalan lapsen asema, saa olla sellaisen rakkauden kohteensa, jonka suuruutta osaa vain aavistella ja välähdyksittäin tajuta enemmän. On rukouksen mahdollisuus, ja se, että Jeesus kulkee kanssani jokaisena elämäni päivänä. Kaikki ne lupaukset, uskovien yhteys, ja taivas vielä edessä.
Myös se, että tahtoo luopua jostakin asioista elämässään, on Jumalan vaikuttamaa: sekä tahtominen että tekeminen. Hän tekee epämukavan olon synnistä, ja vaikuttaa halun luopua siitä. Hän taivuttelee minua tekemään asioita toisten ihmisten puolesta, puhuu lempeästi: mene auttamaan, anna omastasi. Hän täyttää maljan niin, että siitä läikkyy yli. Siitä riittää muillekin.
Armahdettu syntinen, Kristukseen uskova, palvelee Jumalaa sen voiman mukaan, jonka Jumala antaa. Muuta voimaa minulla ei ainakaan ole. Jumala antaa tehtäviä, ja elämä on senkin kautta mielekästä.
Toki fiilikset vaihtelee, kun elämäntilanteet vaihtelee ylä- ja alamäkeä, ja välillä oma sokeus pimentää näkymät. Mutta kuitenkin pohjalla on se ymmärrys, että seison kalliolla, joka ei horju. Seison Jumalan lupausten perustalla, ja tiedän, ettei hän valehtele, vaan pitää kaiken minkä on sanonut.
Silloin kun Richard Wurmbrandt (eräs romanialainen pappi, joka vietti 14 vuotta elämästään vankiloissa Kristuksen tähden) ennen uskoontuloaan mietti kristinuskoa, hän ajatteli, ettei hän ainakaan sellaiseen uskoon halua, jossa joutuu kärsimään. Herra puhutteli hänen sydäntään ja sanoi: "Älä pelkää ristiä. Tulet huomaamaan, että se on iloista suurin". Myöhemmin, vankilavuosiensa aikana, hän kertoo ymmärtäneensä sen todeksi. Kristus tuli hänelle rakkaaksi ja läheiseksi vaikeiden aikojen keskellä, niin että hänellä oli kaiken murheenkin keskellä ilo.
>>Jotkut sanovat, etteivät pahat asiat parane
>>sillä, että minäkin niitä murehdin, vaan
>>toiminnalla.
Tuossapa taitavat olla oikeassa, vääränlainen murehtiminen ei auta ketään :) Murehtimisen suhteen Jumala antaa meille luvan tehdä näin: "heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen." (1. Piet. 5:7) Toki on hyvääkin, oikeanlaista murhetta: "Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu" (2. Kor. 7:10).
>>Uskotko että uskovaisen täytyy tehdä uhrauksia?
>>Minkälaisia?
Kun ihminen uskoo, että hänen syntinsä on sovitettu kerran ristinpuussa, se usko saa aina aikaan toimintaa. Uskon kautta syntisten Vapahtaja asettuu ihmisen sydämeen, ja alkaa vaikuttaa.
Voi kyllä olla koviakin taisteluja, kun on tiukkoja valinnan paikkoja. Oma itsekäs luonto laittaa vastaan, kun Herran Henki taivuttelee toiseen suuntaan. Tulee lankeemuksia, kun tulee myönnyttyä pahalle. Joutuu taas, ja yhä uudelleen, sille tutulle paikalle, jossa tarvitsee Jeesusta, hänen armoaan ja hänen sovitustyötään. Siinä pienellä paikalla uskova on usein, päivittäin, ja siinä armo kasvattaa häntä.
Ahdistusta Jumala ei poista uskovan elämästä, sitä hän ei ole luvannut tehdä. Mutta on luvannut olla vierellä ja johdattaa vaikeiden aikojenkin alla.
Uskovaisuus ja Jumalan lapsen asema ei ole sen varassa miten hyvin tuossa taistelussa omaa itsekästä luontoa vastaan onnistuu. Uskovaisuus on Jeesuksen antaman yhden uhrin varassa. Hän sanoi, ettemme me voi mitään ilman häntä. Hän kantaa meitä, ja antaa satakertaisesti takaisin sen, mistä luovumme, jo tässä ajassa, ja viimeistään taivaassa.