Meppi: Ruotsi on Suomen vihollinen

Laatokan Karjalan ja Karjalankannaksen "palauttamista" ja tiivistä yhteistyötä Venäjän Karjalan kanssa, mutta kaikki karjalaiset vastustavat myös Pohjanmaan ja Pro Karelian vaipparevansisteja...

Ruotsin hallituksen ja sen Suomessa myyrän työtä tekevän viidennen pataljoonan, hurrrrien tulee jo vähitellen alkaa tukia ja miettiä, mitä rohkea itäsuomalainen naismeppimme haluaa todella sanoa?

Meillä Suomessa olisi jo aika irtaantua Ruotsin ’vuosituhantisesta holhouksesta’, kun Ranskalla ja Saksalla alkaa olla selvä johtoasema Euroopassa, ja kun Britannia ja Ruotsi ovat kurjistuneen taloutensakin takia jäämässä kulkemaan syrjäpolkujaan Bushin hallinnon katastrofien jäljiltä.

Hienoa, että joku sentään USKALTAA stubbilaisen äärioikeiston lyhyehkön valtakauden jälkeen tulla ulos kaapistaan. Entinen esimiehensä Paavo Väyrynen on myös jo jonkin aikaa esiintynyt avoimesti ja rohkeasti ulko- ja turvallisuuspolitiikan sarallakin – kiistattomalla kokemuksellaan.

karjalaisfilosofi kirjoitti:

Ruotsin hallituksen ja sen Suomessa myyrän työtä tekevän viidennen pataljoonan, hurrrrien tulee jo vähitellen alkaa tukia ja miettiä, mitä rohkea itäsuomalainen naismeppimme haluaa todella sanoa?

Meillä Suomessa olisi jo aika irtaantua Ruotsin ’vuosituhantisesta holhouksesta’, kun Ranskalla ja Saksalla alkaa olla selvä johtoasema Euroopassa, ja kun Britannia ja Ruotsi ovat kurjistuneen taloutensakin takia jäämässä kulkemaan syrjäpolkujaan Bushin hallinnon katastrofien jäljiltä.

Hienoa, että joku sentään USKALTAA stubbilaisen äärioikeiston lyhyehkön valtakauden jälkeen tulla ulos kaapistaan. Entinen esimiehensä Paavo Väyrynen on myös jo jonkin aikaa esiintynyt avoimesti ja rohkeasti ulko- ja turvallisuuspolitiikan sarallakin – kiistattomalla kokemuksellaan.

ottaa mallia ja tulla ulos sieltä kaapista kaikkine hiehoinesi.

”Hienoa, että joku sentään USKALTAA stubbilaisen äärioikeiston lyhyehkön valtakauden jälkeen tulla ulos kaapistaan.”

kannattaisi kirjoitti:

ottaa mallia ja tulla ulos sieltä kaapista kaikkine hiehoinesi.

”Hienoa, että joku sentään USKALTAA stubbilaisen äärioikeiston lyhyehkön valtakauden jälkeen tulla ulos kaapistaan.”

... kaapistasi vai meinaatko istua siellä lopun ikäsi?

Karjala 3.9.2009
Venäjä minun silmin

Luultavasti jokainen menetetyn Karjalan evakko tulee pohtineeksi henkilökohtaista suhdettaan Venäjään ja venäläisiin jossakin elämänsä vaiheessa. Nyt on minun vuoroni arvioida naapuria subjektiivisesti ja omalta mikrotasoltani, kokemani ja näkemäni perusteella.
Imin ryssävihan jo äidinmaidossa ja sain kommunismista henkisen ihottuman aikuisiällä, kun Suomi oli rähmällään itänaapurin suuntaan ystävyys- yhteistyö- ja avunantosopimuksen hengessä. Neuvostoliiton kukistuttua (1989) asenteeni naapuriin lientyi. Kremlin uusi sanavarasto glasnost, perestroika ja demokratia herätti toiveita. Kuvittelin sinisilmäisesti venäläisten vapautuvan ikeestä, joka oli pidätellyt heitä muuntumasta länsimaisiksi – jopa pohjoismaisiksi naapureiksi. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin tunnustan naiiviuteni. Venäjä on monikerroksinen labyrintti, josta suomalaisen logiikalla ei tunnu saavan tolkkua.
Hypistelen Pietarista tuotua matkamuistoa: kolmen puunuken sarjaa, jossa isomman nuken sisällä on aina pienempi nukke. Toisiinsa yhteensopiva nukkekolmikko on minulle naapurivaltion vertauskuva – äärimmilleen pelkistettynä. Vallan ytimessä, kaiken sisällä ja keskellä on Kreml. Keskimmäinen nukke symboloi virkamiesjoukkoa, joka suojelee Kremlin valtaa ja toteuttaa sen käskyjä. Suurin nukke on venäläiset, Venäjän kansat, joiden elämää näin kuvattu järjestelmä ohjaa.
Nukkeriviä silmäillessäni tajuan, että jokainen niistä pitäisi vielä viipaloida millin lastuiksi ennen kuin ne symboloisivat Venäjän monikerroksisia valtarakenteita: Kremlin klaaneja ja yritysmaailman oligarkeja, turvallisuusviranomaisia ja aluejohtajia sekä kansoja ja ihmisiä.
Kremlissä asuu maskuliininen valta, venäläistä naispresidenttiä tai –pääministeriä ei ihan heti nähdä. Mutta Venäjä käyttäytyy kuin oikullinen nainen: vaatii tasa-arvoa, mutta saattaa hetken päästä vaatia kohdeltavan itseään erikoistapauksena – Venäjänä. Kremlin nykyinen hallitsemistapa ”kremlinismi” alkaa muistuttaa yhä enemmän uskontoa, jota ohjataan arvojen ja normien sekä ukaasien ja viholliskuvien avulla. Kreml kertoo kansalaisille mikä on totta ja mikä on moraali. Muiden uskontojen tavoin kremlinismi tarvitsee saatanansa – ulkoa uhkaavan vihollisen – varustautuakseen ja palauttaakseen Venäjälle supervalta-aseman, joka sillä oli kylmän sodan aikana. Uhattuna olemisen tunne ja pelko vahvistavat kansalaisten uskoa Kremliin.
Nykyinen Venäjä on perinyt imperiumin tavat, sen hallitsemistapaan kuuluvat korostunut voimankäyttö ja itsetietoisuus. Ylpeä suurvalta-asenne on yhä tallella. Olen nähnyt livenä talvisodasta lähtien, miten naapurissa vääristellään historiaa. Presidentti Dmitri Medvedev näkee menneisyyttä koskevaa vääristelyä nyt myös Venäjän ulkopuolella, erityisesti entisissä Neuvostoliiton vasallivaltioissa. Hän perusti äskettäin (15.5.2009) historiakomission valmistelemaan lakiesitystä ”Venäjän etujen vastaista historian vääristelyä vastaan”. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan lain rikkojalle rapsahtaisi muutama vuosi vankeutta ja laki koskisi myös muiden maiden kansalaisia. Kremlinismi päivittää näin moraalinsa lakikirjaa ja Kremlin kelloa käännetään neuvostoaikaan.
Venäjällä on tiettävästi 25 miljoonaa valtion tai kunnan virkamiestä. Huima määrä byrokraatteja, joista meillä turisteillakin on hermoja raastavia kokemuksia. Venäläinen virkamieskunta ei ole kokemani mukaan palveluammatissa: ei niin pientä viskaalia, ettei hän osaisi kyykyttää. Mutta vippaa hänelle viitonen, niin asenne muuttuu. Naapurissa lahjusta ei kuulemma koeta korruptioksi: se on vallan ja aseman mukanaan tuoma rahastusoikeus, kun palkka ei muuten riitä. Lahjomisen pitkää perinnettä kuvataan venäläisessä kirjallisuudessa hykerryttävin esimerkein. Nikolai Gogolin (1809-1852) romaanihenkilö komisario ”oli kaikenlaisen taiteen ja kangastavaran suuri suosija, mutta valtion setelin hän asetti kaiken muun edelle. Siinä on tavara – ei pyydä syötävää, vie vähän tilaa, mahtuu aina taskuun eikä mene rikki, jos sattuu putoamaan”.
Kremlin suojeluksessa ja virkamiesten valvonnassa elää Venäjän kansa, jota historian saatossa kuvataan kliseisesti paljon kärsineeksi ja kärsivälliseksi sekä nöyräksi ja alistuvaksi. Venäläiset ovat parin viime vuosikymmenen aikana luopuneet sekä kommunismista että Jeltsinin tarjoamasta demokratiasta ja näyttäisivät juuri nyt ajelehtivan jonkinlaisessa vapauden ja kontrollin ristiaallokossa. Ymmärrän venäläisiä tuttaviani, jotka sanovat ettei poliitikkoihin voi luottaa. He luottavat vain läheisiin: perheeseen ja ystäviin. Kremlinismissä todelliset päättäjät ovat etäällä kansasta, byrokraatit kansan ja Kremlin välissä – ja kansa uskoo elävänsä markkinataloudessa.
Taloustieteilijä, Venäjän ex-pääministeri Jegor Gaidar sanoo haastattelussa (HeSa 24.10.2008): ”Markkinatalous on tullut Venäjälle jäädäkseen, mutta demokratiasta ei sen sijaan voida puhua. Onhan tällaista muuallakin, mutta pitemmän päälle yhdistelmä ei ole vakaa.”

Pertti Araviita

tämäkin karjalainen kirjoitti:

Karjala 3.9.2009
Venäjä minun silmin

Luultavasti jokainen menetetyn Karjalan evakko tulee pohtineeksi henkilökohtaista suhdettaan Venäjään ja venäläisiin jossakin elämänsä vaiheessa. Nyt on minun vuoroni arvioida naapuria subjektiivisesti ja omalta mikrotasoltani, kokemani ja näkemäni perusteella.
Imin ryssävihan jo äidinmaidossa ja sain kommunismista henkisen ihottuman aikuisiällä, kun Suomi oli rähmällään itänaapurin suuntaan ystävyys- yhteistyö- ja avunantosopimuksen hengessä. Neuvostoliiton kukistuttua (1989) asenteeni naapuriin lientyi. Kremlin uusi sanavarasto glasnost, perestroika ja demokratia herätti toiveita. Kuvittelin sinisilmäisesti venäläisten vapautuvan ikeestä, joka oli pidätellyt heitä muuntumasta länsimaisiksi – jopa pohjoismaisiksi naapureiksi. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin tunnustan naiiviuteni. Venäjä on monikerroksinen labyrintti, josta suomalaisen logiikalla ei tunnu saavan tolkkua.
Hypistelen Pietarista tuotua matkamuistoa: kolmen puunuken sarjaa, jossa isomman nuken sisällä on aina pienempi nukke. Toisiinsa yhteensopiva nukkekolmikko on minulle naapurivaltion vertauskuva – äärimmilleen pelkistettynä. Vallan ytimessä, kaiken sisällä ja keskellä on Kreml. Keskimmäinen nukke symboloi virkamiesjoukkoa, joka suojelee Kremlin valtaa ja toteuttaa sen käskyjä. Suurin nukke on venäläiset, Venäjän kansat, joiden elämää näin kuvattu järjestelmä ohjaa.
Nukkeriviä silmäillessäni tajuan, että jokainen niistä pitäisi vielä viipaloida millin lastuiksi ennen kuin ne symboloisivat Venäjän monikerroksisia valtarakenteita: Kremlin klaaneja ja yritysmaailman oligarkeja, turvallisuusviranomaisia ja aluejohtajia sekä kansoja ja ihmisiä.
Kremlissä asuu maskuliininen valta, venäläistä naispresidenttiä tai –pääministeriä ei ihan heti nähdä. Mutta Venäjä käyttäytyy kuin oikullinen nainen: vaatii tasa-arvoa, mutta saattaa hetken päästä vaatia kohdeltavan itseään erikoistapauksena – Venäjänä. Kremlin nykyinen hallitsemistapa ”kremlinismi” alkaa muistuttaa yhä enemmän uskontoa, jota ohjataan arvojen ja normien sekä ukaasien ja viholliskuvien avulla. Kreml kertoo kansalaisille mikä on totta ja mikä on moraali. Muiden uskontojen tavoin kremlinismi tarvitsee saatanansa – ulkoa uhkaavan vihollisen – varustautuakseen ja palauttaakseen Venäjälle supervalta-aseman, joka sillä oli kylmän sodan aikana. Uhattuna olemisen tunne ja pelko vahvistavat kansalaisten uskoa Kremliin.
Nykyinen Venäjä on perinyt imperiumin tavat, sen hallitsemistapaan kuuluvat korostunut voimankäyttö ja itsetietoisuus. Ylpeä suurvalta-asenne on yhä tallella. Olen nähnyt livenä talvisodasta lähtien, miten naapurissa vääristellään historiaa. Presidentti Dmitri Medvedev näkee menneisyyttä koskevaa vääristelyä nyt myös Venäjän ulkopuolella, erityisesti entisissä Neuvostoliiton vasallivaltioissa. Hän perusti äskettäin (15.5.2009) historiakomission valmistelemaan lakiesitystä ”Venäjän etujen vastaista historian vääristelyä vastaan”. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan lain rikkojalle rapsahtaisi muutama vuosi vankeutta ja laki koskisi myös muiden maiden kansalaisia. Kremlinismi päivittää näin moraalinsa lakikirjaa ja Kremlin kelloa käännetään neuvostoaikaan.
Venäjällä on tiettävästi 25 miljoonaa valtion tai kunnan virkamiestä. Huima määrä byrokraatteja, joista meillä turisteillakin on hermoja raastavia kokemuksia. Venäläinen virkamieskunta ei ole kokemani mukaan palveluammatissa: ei niin pientä viskaalia, ettei hän osaisi kyykyttää. Mutta vippaa hänelle viitonen, niin asenne muuttuu. Naapurissa lahjusta ei kuulemma koeta korruptioksi: se on vallan ja aseman mukanaan tuoma rahastusoikeus, kun palkka ei muuten riitä. Lahjomisen pitkää perinnettä kuvataan venäläisessä kirjallisuudessa hykerryttävin esimerkein. Nikolai Gogolin (1809-1852) romaanihenkilö komisario ”oli kaikenlaisen taiteen ja kangastavaran suuri suosija, mutta valtion setelin hän asetti kaiken muun edelle. Siinä on tavara – ei pyydä syötävää, vie vähän tilaa, mahtuu aina taskuun eikä mene rikki, jos sattuu putoamaan”.
Kremlin suojeluksessa ja virkamiesten valvonnassa elää Venäjän kansa, jota historian saatossa kuvataan kliseisesti paljon kärsineeksi ja kärsivälliseksi sekä nöyräksi ja alistuvaksi. Venäläiset ovat parin viime vuosikymmenen aikana luopuneet sekä kommunismista että Jeltsinin tarjoamasta demokratiasta ja näyttäisivät juuri nyt ajelehtivan jonkinlaisessa vapauden ja kontrollin ristiaallokossa. Ymmärrän venäläisiä tuttaviani, jotka sanovat ettei poliitikkoihin voi luottaa. He luottavat vain läheisiin: perheeseen ja ystäviin. Kremlinismissä todelliset päättäjät ovat etäällä kansasta, byrokraatit kansan ja Kremlin välissä – ja kansa uskoo elävänsä markkinataloudessa.
Taloustieteilijä, Venäjän ex-pääministeri Jegor Gaidar sanoo haastattelussa (HeSa 24.10.2008): ”Markkinatalous on tullut Venäjälle jäädäkseen, mutta demokratiasta ei sen sijaan voida puhua. Onhan tällaista muuallakin, mutta pitemmän päälle yhdistelmä ei ole vakaa.”

Pertti Araviita

Myös sotaveteraanin perillisessä Venäjä herättää sekavia tunteita. Mutta näin on myös, kun puhutaan venäläisten suhteesta Suomeen. Minulla kävi venäläinen vieras ja kun käytiin hautausmaalla, niin hän katsoi tarkasti pitkiä sankarihautarivistöjä.