Ahdistus on pahinta yksinäisyydessä.

Niin kauan kun vielä nyhjöttää kotona leffoja katsellen, tietokonepelejä pelaten ja nettiä selaten ajatellen että kyllä myöhemminkin ehtii ryhdistäytyä, se on vain merkki siitä että vielä ei ahdista tarpeeksi.
Sitten kun alkaa oikeasti ahdistaa riittävästi, tällöin pakottaa itsensä tekemään jotain ja lopettaa tuollaiset epäsosiaaliset ajanvietteet. Tv ja netti kaatopaikalle jne.

Yhteenlasku tällä tai muilla foorumeilla ei ole salaliitto eikä älykkyystesti, vaan keino estää netissä liikkuvia automaattisia viestejä lähettäviä ohjelmia, jotka saattaisivat esim. laittaa tänne viagramainoksia yms. roskapostia joka keskusteluun. Epäluuloisuus uusia asioita kohtaan ei yksistään ole merkki vakavasta paranoiasta, useimmat ihmiset itse asiassa toimivat siltä pohjalta. Sitten kun tämä epäluuloisuus lähtee käsistä ja jos henkilö ei välitä tutustua asioihin sen enempää, aletaan tosissaan vieroksumaan/pelkäämään/vihaamaan asioita, kuten esim. maahanmuuttajia, eri tavoin asioita tekeviä, nuoria, miehiä, naisia, naapureita jne.

Ihan varmasti ahdistaa olla yksinäinen. Ihminen ei ole riippumaton toisista, vaan sosiaalinen eläin. Sellainen ihminen, joka väittää toisin on joku itämainen taistelijamunkki tai valehtelija. Eli huomiosi ihmisten riippuvaisuudesta toisistaan on ihan oikea ja perusteltu.

Olen itse sikäli erilaisessa tilanteessa, että erosin hiljattain pitkästä liitosta. Siitä ajasta iso osan olin käytännössä yksinäisempi, kuin koskaan aiemmin. Kärsin masennuksesta ja jäin töistä. Olisin luultavasti eristäytynyt melkoisen täysin ellei puolisoa olisi ollut kuvioissa. Pari vuotta kärvisteltyäni aloin tekemään töitä masennuksesta eroon pääsemiseksi. Vaikka joka solu pyrki lamauttamaan liikkeeni ja korvissa humisi hain töitä jälleen. Alkuun oli vaikeaa, mutta siitä se lähti. Vaikka olen sittemin kokenut paljon vastoinkäymisiäkin olen niistä selvinnyt. Itseluottamus on tänään aika korkealla.

Estynyt persoonallisuus taitaa olla sikäli hankala juttu, että se ruokkii itseään. Kirjoituksestasi päätellen käyt varmaan terapiassa, mikä on hyvä juttu. Sulla ei varmasti älyssä mitään vikaa ole, mut terapia auttaa eteenpäin itseluottamuksen yms suhteen. Olisin todennäköisesti itsekin selvinnyt omista ongelmistani nopeammin, mikäli olisin saanut terapiaa.

Jos jo jaksat, hanki joku harrastus, syksyllähän alkavat kurssit. Siellä voi hyvin tavata ihmisiä ja jos ei heti uskalla tuppautua, voi ainakin tarkkailla vaivihkaa miten ihmiset toimivat solmiessaan tuttavuuksia uusiin ihmisiin. Jos epäilet omaavasi ongelmia sosiaalisten taitojen suhteen, niin muutama hyvä vinkki:

1. Betasalpaajia mukaan niin ei ääni tärise ja jännitys vähenee.
2. Ei kannata purkaa koko elämäänsä heti alkuun kun on saanut jonkun kontaktin
3. Juttele niitä näitä mahdollisimman monen kanssa
4. Mene sinne minne muutkin, älä mene yksinäisiin kahvipöytiin tms
5. Ole hiukan kiinnostuneempi toisista ja kommentoi heidän puheitaan, kysele aiheeseen liittyviä- mutta ei kannata kuitenkaan "kuulustella"
6. Kun ihmiset kyselevät sinulta, älä vieläkään tuo esiin koko elämääsi
7. Hymyllä, toverillisuudella ja ystävällisyydellä pärjää hyvin

Muuttaessani kotoa opiskelupaikkakunnalle tiesin, että takuulla syrjäytyisin ja sekoaisin jossain yksiössä. Siksi muutinkin soluun. Solukämppis tarjoaa mukavaa sosiaalisuutta - sellaiselle ei ole pakko puhua jos ei halua, mutta mikäli juttu luistaa, mikäs siinä. Jostain syystä en edes osaa jännittää kämppiksille puhumista (vaikka muuten olenkin sosiaalisissa tilanteissa kuin seipään niellyt). Kai sitä tottuu, kun toisen/toisten kanssa asuu, ja kaiken maailman siivoamisista sun muusta keksii puhuttavaa helposti.

Eihän kämppis nyt aivan seurustelukumppania vastaa, mutta on kuitenkin tyhjää parempi. :) Luojan kiitos tästä opiskelijoille mahdolllisesta vaihtoehdosta. Asumistoverin löytyminen valmistumisen koittaessa on sen ajan murhe.