Olen Helluntaiperheen kasvatti. Kehdosta saakka olen ollut mukana kaikenlaisissa helluntaimittelöissä. Se mitä en vieläkään ymmärrä on kurittaminen. Itse sain lapsena selkään jos ei ollut kuuliainen. Peloteltiin helvetin tulella. Meidän isä ei säästänyt nahkavyötä, vaan selkään tuli. Jos kyseenalaisti asiaa ja isä ei osannut vastata, ruoska soi.
Tämä ankara perheenisä tiedettiin seurakunnassa. Kukaan ei kuitenkaan puuttunut asiaan. Miksi?
Miten seurakunnan jäsenet katsoivat asiaa läpi sormien ? Sitä en vieläkään ymmärrä. Eihän pientä lasta voi rangaista asioilla joista hänellä ei ole mitään käsitystä.
Puuttukaa näihin asioihin seurakunnassa. Pieni lapsi on täysin voimaton aikuisten uskonmaailmassa.
Osaatteko nyt selvittää kaikessa viisaudessa miten näin voi käydä ? On aika vaikeaa ajatella että se olisi ollut Jumalan tahto.
Kun julistatte miten ihanaa on olla uskossa... se ihan satuttaa edelleen.
Tämä ankara perheenisä tiedettiin seurakunnassa. Kukaan ei kuitenkaan puuttunut asiaan. Miksi?
Miten seurakunnan jäsenet katsoivat asiaa läpi sormien ? Sitä en vieläkään ymmärrä. Eihän pientä lasta voi rangaista asioilla joista hänellä ei ole mitään käsitystä.
Puuttukaa näihin asioihin seurakunnassa. Pieni lapsi on täysin voimaton aikuisten uskonmaailmassa.
Osaatteko nyt selvittää kaikessa viisaudessa miten näin voi käydä ? On aika vaikeaa ajatella että se olisi ollut Jumalan tahto.
Kun julistatte miten ihanaa on olla uskossa... se ihan satuttaa edelleen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Eipä tuohon voi paljon sanoa, muutakuin tuntea myötätuntoa sinua kohtaan.
Kun en tunne isääsi ja taustoja on vaikea sanoa mistä se johtui.
Oliko isäsi saanut samanlaista kohtelua, ja nyt tavallaan kosti sen sinulle. Luulisin että siinä voisi jostain tällaisesta olla kyse. Ihminen saattaa purkaa omaa tuskastumista ja pahaa oloa lähimmäisiin ja tässä sille haettiin oikeutus raamatun mukaisesta kurittamisesta, mikä oman käsitykseni mukaan ei tue tuollaista.
Saanko muuten kysyä miten sinulla nykyään menee, et vaikuta tekstistäsi päätellen katkeralta.
Oletko itse uskossa.
Kyllä se elämä jätti jäljet. Isälläni oli ollut aika rankka kasvatus...
Miten minulla menee ? Elän päivän kerrallaan. Uskonasiat ovat "jäissä". Olen rukoillut Jumalaa jotta saisin ryövärin armon.... yritän elää niin että kunnioittaisin muita ihmisiä...
Tämä on ollut aika ristiriitaista elämää....
sun puolesta että Jeesus koskettais ja kohatais sua oikein voimakkaasti, ja hoitais sun sisäisiä haavoja ja saisit kokeakkin sen armon (vaikka sulla se on tuntu miltä tuntu).
Mulla itselläni oli kans tosi ankara isä ja oon kans kauan joutunut kärsiin niitten takia mut Jeesus on ollu hyvä ja olen aika hyvin parantunut.
Jos haluat keskustella niin ilmottele, käyn täällä palstalla varmaan päivittäin.
siunausta ja ryövärin saamaa armoa sulle
"siunausta ja ryövärin saamaa armoa sulle"
MISTÄ hakattu lapsi tarvitsee armoa tässä asiassa?
_Mihin asiaan_ hän tarvitsee tässä asiassa armoa?
Onko se _hakattu lapsi_ se, jonka sitä armoa pitää Jumalalta rukoilla?
Eikö ole takaperoista ja kertakaikkisen sairasta verrata hakattua lasta RYÖVÄRIIN??
Eikö se henkilö, jonka niin pitäisi tehdä, ja armoa rukoilla, ole se isä joka hakkasi?
Taasko tässä tehdään "parannusta" terveistyä vihantunteista?
Ne oli edellisen kirjoittajan sanat ne ryövärin armoa.
Selviytyäkseen kohtaamastaan kohtelusta. Jumalan armo, ja rakkaus eheyttää.
Kyllähän se armo olisi molemmille tarpeellinen.
Ei tässä verrattu ryöväriin ketään.
Kyllä pitäisi hänenkin.
Vihantunteet voi olla terveitä mutta jos niihin takertuu ne tukahduttaa ihmisen eikä enää jaksa muuta ajatellakkan. Kokemus puhuu.
"Ne oli edellisen kirjoittajan sanat ne ryövärin armoa."
....
Juu huomasin kyllä, että hän itse vertasi itseään ryöväriin, mutta miksi menet mukaan siihen, ja ruokkimaan sitä käsitystä, että hän tarvitsee tässä asiassa sitä "_ryövärin_ armoa".
Se ryöväri oli ryöväri siksi, koska oli tehnyt jotakin _väärää_, rikollista, ja siksi tarvitsi Jeesuksen armoa.
Lapsena pahoinpidelty ei ole tehnyt mitään väärää. Hän ei ole ryövärin kanssa sama asia.
Käsitin myös että Noora sanoi tarvitsevansa "ryövärin armoa" siksi koska hän pitää ne uskon asiat "jäässä". Eli siis käsitin että hän ei ole uskovainen ja tuntee siitä syyllisyyttä, johon tarvitsee mielestään armoa.
Minä en käsitä tuollaista syyllisyyttä. Siis syyllisyyttä siitä, että on rehellinen itselleen.
Joten tätä armoasiaa en tässä yhteydessä ymmärrä.
"Armoa selviytyäkseen kohtaamastaan kohtelusta"?
Eikö olisi loogisempaa pyytää vaikkapa _voimaa_ selviytyä tapahtuneista, kuin armoa? Mielestäni tuollaisesta armon pyytelemisestä kuultaa läpi syyllisyys siitä, että on joutunut pahoinpidellyksi. Ei sellaista syyllisyyttä pidä mennä ruokkimaan.
Että sitä niinkus tarkoitin.
En tarkoittanut että hän olisi tehnyt mitään pahaa.
Olet kyllä oikeassa en tosiaan huomannut, en taas kerran ajatellut.
Itseasiassa tarkoitin sillä armolla ja Jumalan kosketuksella juuri sitä mitä peräänkuulutit, mutta taisi olla epäselvästi esitetty.
Kiitos kun huomautit, yritän olla tarkempi seuraavalla kerralla.
Tarkoitus ei ollut paha.
"Tarkoitus ei ollut paha."
....
No eihän tässä nyt kukaan mitään pahaa olekaan tarkoittanut. =)
Taisin itsekin olla vielä vähän tuon pari sivua sitten käydyn anteeksiantokeskustelun fiilareissa, joten eka kommentti oli ehkä vähän liian hyökkäävän oloinen, mikä ei sinänäsä ollut tarkoitus.
Pointtihan oli vain se, että uskovaisilla on tapana ehkä jopa tietyllä tavalla huomaamattaankin, ruokkia turhaa syyllisyyttä, ja aiheuttaa sitä. Tiettyjä käsitteitä, kuten tätä "armoa" käytetään väärissä yhteyksissä, jotka kertovat siitä, että syyllisyyttä laitetaan niiden henkilöiden harteille, jotka eivät todellisuudessa ole syyllisiä.
Tämä "kaikki ihmiset tarvitsevat armoa" - fraasikin on hyvin syyllistävä väärässä yhteydessä, vaikka se kuulostaakin tosi "hyveelliseltä" asialta sanoa. Jos tuo sanotaan esim. juuri väkivallan uhrille, siinä uhrista tehdään osavastuullinen tapahtuneeseen, mitä hän ei ole. Siinä annetaan siis ymmärtää, että uhri TARVITSISI armoa siinä asiassa.
Ei uhri tarvitse armoa, vaan tekijä, mikäli hän sitä edes tajuaa pyytää. Kaikki riippuu siitä missä yhteyksissä mitäkin asioita sanotaan.
Voisin kertoa esimerkin eräästä tapauksesta, jossa eräs nainen oli saanut keskenmenon ja hän kertoi sen sitten eräälle uskovaiselle täti-ihmiselle.
No täti sitten sanoi hyvin osaaottavalla, ystävällisellä ja lohduttavalla äänensävyllä että:
"Kyllä se Jumala sinullekin anteeksi antaa!"
Tätösellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä kuinka hän syyllisti sitä naista asiasta johon nainen ei ollut millään tavalla syyllinen, vaan olisi tarvinnut ainaostaan tukea ja lohdutusta. Päinvastoin tämä täti-ihminen luuli tehneensä suurenkin palveluksen. _Tarkoitus_ oli kaiketi vain lohduttaa. Tämä on hyvin yleistä uskovaisten piireissä, että hyvää tarkoittamalla loukataan ja syyllistetään ihmisiä.
Ihan vertauksen vuoksi; Entäs jos tuolle keskenmenon saaneelle naiselle joku olisi mennyt sanomaan että "toivon sinulle sitä ryövärin armoa" ;D Niin,,, että armoa MISTÄ?? ;)
Me ymmärrämme sanalla armo hiukan eriasiaa. Sinulle se taitaa olla enimmäkseen oikeudenmukaisuuteen ja lainkäyttöön sidottu.
Kun minä puhun armosta siinä on mukana Jumalan rakkaus ja eheyttävä vaikutus. Sitä armoa nämä kaltoinkohdellut tarvitsevat, eikä armoa syyllisyydestä koska eivät mitään pahaa ole tehnyt. (eri asia on sitten tämä ihmisen yleinen syyllisyys, kaikki ovat syntiä tehneet... siihen tarvitaan tätä Jumalan syyllisyydestä vapauttavaa armoa joka on Jeesuksessa.)
Että taisi olla käsitteellinen ero.
olen ollut osaksi samanlainen isä kuin sinun isäsi.
Minulla on neljä lasta, ja ensimmäinen oli yhtä itsepäinen kuin olen itsekin. Nuorena isänä sovelsin oman mallin ( isältäni peritty) mukaisia metodeja, ja joskus kun meni hermot, ( niinkuin omallakin isälläni) rangaistukset olivat kohtuuttomia.
Nyt olen vähän viisaampi. Viimeisimmät lapseni ovat tasapainoisemman "kasvatuksen" saaneita ja heidän kohdallaan ei tarvitse edes korottaa ääntä, vaan asiallinen keskustelu riittää.
Suurimpia katumuksen aiheita elämässäni on vanhimman lapseni kasvatus. Silloin luulin, että velvollisuuteni on kasvattaa lapseni kuuliaiseksi, ja nyt tiedän, että lapseni kasvattaa minua, en minä heitä.
Nautin jopa välillä kun jo aikuinen vanhin lapseni uskaltaa väittää edelleen vastaan asioista, joista on eri mieltä, vaikka olisi väärässäkin.
Ihmisluonto pystyy ihmeellisesti korjaamaan meidän aiheuttamia vaurioita.
Silti en ole sitä mieltä, että niitä saisi aiheuttaa...
olen joutunut kokemaan jotain samaa kuin sinä ja olen myös tehnyt sen virheen ensimmäisen lapseni kohdalla että olin turhan ankara ja rangaistukset eivät vastanneet tekoa. Mutta ikää myöden sitä oppii ja olenkin paljon viisaampi nyt toisen lapseni kohdalla.
Tosi hyvä juttu että olet tiedostanut tehneesi väärin ja että kadut, mutta oletko kertonut myös tälle lapsellesi nämä ajatukset jotka tänne kirjoitit? Tietääkö lapsesi myös, että kadut sitä mitä teit?
Oletko pyytänyt anteeksi?
....
"Ihmisluonto pystyy ihmeellisesti korjaamaan meidän aiheuttamia vaurioita."
....
Ihmisluonto osaa erinomaisesti suojella lasta selviytymistä varten. Ihmisluonnolla on monia keinoja suojella ja auttaa selviytymään. Esim. pieni väkivaltaa kokenut lapsi saattaa unohtaa koko lapsuutensa tai ne pahimmat traumat, ja lapsen mieli myös oppii idealisoimaan vanhempiaan, ja lapsuuttaan, vaikka se ei olisikaan ollut mitään ruusuilla tanssimista. Keinot on monet, kun yritetään selvitä elämään.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita että luonto _korjaisi_ asiat ja parantaisi haavat, vaan luonto ainoastaan auttaa "selviytymään hengissä", painamalla asiat pinnan alle. Korjaaminen ja paraneminen tapahtuu vasta ihmisen itsensä toimesta. Todellinen selviytyminen lähtee siitä, että asiat käsitellään sellaisina mitä ne olivat.
Sinun lapsillasi on hyvät mahdollisuudet todella selviytyä, koska sinä isänä olet tajunnut ja myöntänyt sen mitä olet tehnyt. Ja tärkeintä on, että olet katunut.
Tärkeintä olisi siis lastesi todellisen selviytymisen kannalta, jos et niin ole vielä tehnyt, että nostaisit kissan pöydälle ja ottaisit asian puheeksi, osoittaisit katumuksesi ja pyytäisit anteeksi.
....
"Silti en ole sitä mieltä, että niitä saisi aiheuttaa..."
....
Kaikki ihmiset tekevät virheitä, eikä ole olemassa ihmisiä jotka ei tekisi niitä. Ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa monet asiat eikä vähiten oma historia. Väkivalta on yleensä aina vain seurausta väkivallasta. Väkivaltaa harjoittava on yleensä aina kokenut itse väkivaltaa.
Mutta kuten sanoit, tämäkään ei tarkoita sitä että ongelmia _saisi_ aiheuttaa. Eikä sillä voi kuitata koko hommaa että "kaikkihan me tehdään virheitä", kuten usein ajatellaan, ja sitten uhria vielä vaaditaan tähän vedoten antamaan anteeksi. Oma historia auttaa ainoastaan ymmärtämään omaa käyttäytymistä ja omia ongelmia, mutta se ei vie vastuuta pois, eikä sen perusteella voida edellyttää uhrilta anteekisantoa.
Tekstistäsi päätellen olet kuitenkin harvinaisen terve ex -väkivaltainen isä. =) Olet selvästikin oikealla tiellä, ja voit näin ollen omalta osaltasi auttaa ratkaisevan paljon lastesi selviytymistä, ottamalla asian puheeksi, ja pyytämällä anteeksi. Näin osoitat myös teoillasi ottavasi vastuun tekemisistäsi. Mikäli et siis ole vielä niin tehnyt. Loppu onkin sitten kiinni lapsistasi.
Zemiä teille!
=)
Eikö nämä samat asiat toistu kaikissa piireissä. vanhakantaiset ja äkkipikaiset vanhemmat hakkaavat lapsiaan edelleenkin olivat uskovaisia tai eivät. Mutta olen sitä mieltä, että kristillinen yhteisö joka ei tällaiseen puutu ei toimi kristillisessa hengessä. Mutta ihmisiähän me vain olemme.
Että tämä meni kinasteluksi. Ehkä en selvittänyt asiaa selkeästi...
Itse koen että en kykene toimimaan seurakunnassa ja olemaan ns. uskossa ja jne.... ja syntien anteeksipyytäminen ja rukoilu on aika harvassa ja täten ajattelin että jos tuomionpäivä tulee saisin edes ryövärinarmon...
Tiedän että olen uhri ja siitä toipuminen vie pitkänaikaa. Toivossa on hyvä elää.
Älä sinä turhia murehdi, ei tää "väittely" ny niin kauheeta ole.
Tiedän tuntees, jokainen kristitty joutuu tuolle paikalle joskus, ku tuntuu että on liian huono ja oonko enää ees uskossa, teen jatkuvasti samoja syntejä eikä meinaa keahdata enää Jumalalta anteeksi pyytää.
Mulle uskossa olo tarkoittaa joskus vain sitä että mennään Jeesuksen jalkojen juureen synteinemme ja vuodatetaan pahaolomme hänelle.
voit olla varma että armoa riittää sullekkin, muista aina Jeesuksen sanat: autuaita ovat hengessä köyhät. Jeesus ei heitä sua ulos se on varma.
Onko sulla siellä seurakunnassa jotakuta jonka kanssa voisit keskustella, meinaan näitä asioita kannattaa purkaa jollekkin niin ei kierrä ajatukset samaa rataa pitkin
Jeesuksen armoa ja Jumalan rakkautta
Kinasteluksi? No ei täällä nyt kait kukaan sen enempää ole ollut kinastelemassa, kunhan annoin vain toisen näkökulman asiaan. Olen pahoillani jos koit sen riidanhaastamiseksi.
Se mikä itseäni lähinnä ihmetyttää on tämä itsesi vertaaminen ryöväriin asiassa jossa et ole ryövärin asemassa.
Eihän se, että et taustasi vuoksi, ja ollessasi rehellinen itsellesi, voi olla seurakunnan toiminnassa mukana tai kokea itseäsi "uskovaiseksi", tarkoita sitä, että olet "ryöväri", siis tehnyt jotakin pahaa! Tai että sinun pitäisi pyytää asiaan "armoa" ikäänkuin olisit tehnyt jotakin suurempaakin vääryyttä.
Kysymys kuuluukin; Mitataanko uskovaisuus sen mukaan kuinka aktiivisesti on seurakunnan toiminnassa mukana?
Toisaalta; Miten isäsi toiminta voi vaikuttaa sinun ja Jumalan väliseen suhteeseen? Eihän sinun ja Jumalan välisellä suhteella ole mitään tekemistä sinun ja isäsi välisen suhteen kanssa. Sehän on vain ja ainoastaan sinun ja Jumalan välinen asia, eikö vain? Eihän sen uskon Jumalaan kait pitäisi olla suoraan verrannollinen joihinkin uskovaisiin IHMISIIN, kuten esim. tähän isääsi, vaan sen pitäisi olla henkilökohtainen juttu, johon muilla ihmsillä ei ole vaikutusta.
Jos sen sijaan tarkoitat, ettet voi "olla uskossa" siksi, koska esim. ihmettelet _Jumalaa itseään_, koska Hän antoi kaiken tapahtua tekemättä mitään, puuttumatta asiaan, ymmärrän tilanteen paljon paremmin. Mutta mitä ihmeen syyllisyyttä siitäkään pitäisi potea, pelkoa kadotukseen joutumisesta? Millainen Jumalan tuomitsisi viimeisellä tuomiolla sellaisen ihmisen kadotukseen, joka on vain esittänyt kysymyksiä, aiheellisia sellaisia, ja joka on vain ihmetellyt Jumalan toimimattomuutta asiassa jossa Hänen olisi pitänyt toimia? Oikeudenmukainenko?
Onhan päivänselvää, että toisten ihmisten on paljon helpompi uskoa Jumalaan kun joidenkin toisten. Kyllä sellainen Jumala olisi aika epäoikeudenmukainen, joka silloin sitten kuitenkin tuomitsisi ihmiset kadotukseen vain sen perusteella onko uskonut vai ei.
Minä en myöskään oikein ymmärrä ihmisten jaottelua uskovaisiin ja ei-uskovaisiin. Millä se mitataan? Periaatteessa siis; mistä tiedät että et ole uskovainen? Etkö sinä elä sen mukaan mikä on mielikuvasi siitä, miten uskovaisen tulisi elää? Mutta sanotaanhan sitä, ettei pelastus ole kiinni teoista eikä suorituksista.
Mihin sinä siis tarvitsisit armoa viimeisellä tuomiolla? Siihenkö, että olet vain olut rehellinen itsellesi?
Tällaisia kysymyksiä kirjoituksesi siis herätti. Tarkoitus ei ollut pahoittaa mieltäsi, eikä muttaa ketjua miksikään kinasteluksi.
Esitit ihan hyviä pointteja.
Minun ja isäni välinen suhde ei siis vaikuta minun ja Jumalan väliseen suhteeseen. Osaan ajatella asioita tänäpäivänä juuri näin. Mutta lapsena jos tein jotain ns. väärää sain köniin isältäni, Jumalalta saamalla luvalla. Isäni jopa saattoi rukoilla Jumalaa että minulle sattuisi jotain pahaa. Tällaisen kasvatuksen saaneena täytyy työstää pitkään, että ymmärtää ettei asia ole niin ( huom. 17 vuoden aivopesu ). Fyysinen kipu on aika voimakas keino ajaa nurkkaan. Kuten sanoin, siihen ei puuttunut ei kirkko, eikä koulu.
Isäni sanoi, että toivoo minun saavani puolison joka rankaisee minua fyysisesti. Tällainen oli teinikasvatus. Se toivomus totetui, kun asuin silloisen mieheni kanssa. Jokseenkin se mursi oman itsetuntoni kokonaan. ( Nyt ymmärrän että oli vain huono onni matkassa )
Meillä oli kotona mottona syylistäminen ja rangaistus. Äidilläni oli ajatus mies on perheen pää... raamatullisesti ja se siitä turvallisesta äidistä.
Se miten sisäinen eheytyminen alkoi sisimmässäni oli työpaikalla sattuneet fyysiset väkivaltatilanteet. Tilanteet jotka johtuivat sairaista ihmisparoista.
Väsyneenä luulin että minussa on jokin sairaus ja hakeuduin lääkäriin vain saadakseni reseptin ja hemglobiinin tarkistuksen. Siitä se sitten alkoi itku, jolle ei tullut loppua. Minulta kysyttiin miksi en ollut koskaan hakenut apua.... enhän minä tiennyt, että elämäni ei ollut normaalia. Luulin että se kotona opetettu elämä oli sitä oikeaa uskonelämää.
Tätä salaisuutta kannan mukanani edelleen. vaikka olen päässyt pahimman yli, en kykene puhumaan asioista vieläkään, tosin nyt anonyymisti netissä.
Ulkoisesti minusta ei voi nähdä miten heikko olen vielä tänäpäivänä. Nyt elämäni on jokseenkin kohdallaan. Olen saanut aikuisena enemmän kuin olisin koskaan odottanut. Uskoni on ollut jäissä jo pitkään. Rukous jonka jätin Jumalalle on, jos kutsut minua takasin älä ainakaan tee sitä vaikeuksien kautta, niitä on ollut ihan tarpeeksi.
...voisiko olla, että tuo itsesi vertaaminen ryöväriin juontaisi siitä hyvin sisäistetystä perussyyllisyydestä, mieleesi lapsena iskostetusta ajatuksesta, että olet itse syyllinen, jotenkin paha, koska sinua on pahoinpidelty? Edelleen siis kuitenkin ajattelet olevasi se "ryöväri" etkä sen ryövärin uhri, siis silleen pohjimmiltasi, vaikka noin järjellä ymmärtäisitkin olevasi uhri?
Se on hyvin yleistä, että väkivaltaa kokeneet kuvittelevat olevansa itse jotenkin pahoja, varsinkin lapset. Kun jo lapsena on sisäistänyt tämän ajatuksen, siitä on vaikea päästä eroon aikuisenakaan. Tämä vaikuttaa esim. siihen millaisen henkilön valitsee parikseen. Vaikka järjellä tajuaisi olevansa arvokas, niin sen arvottomuutensa on jotenkin sisäistänyt siten että se vaikuttaa huomaamatta. Kuvittelee siis, ettei ansaitse parempaa.
Lisäksi kirjoituksestasi tulee mieleen että pohjimmiltasi pelkäät sitä viimeistä tuomiota. Onko sinua peloteltu "lopu ajoilla" ja "viimeisellä tuomiolla"?
Minua on =)
Olen itsekin hellarikasvatti ja saanut myös vitsaa, vaikka en ole kokenutkaan mitään kauheaa fyysistä väkivaltaa. Kasvatustyyli oli kuitenkin hyvin vanhanaikainen ja olen siis itsekin saanut osani "kristillisestä kasvatuksesta" sen negatiivisessa merkityksessä. Olen pelännyt maailmanloppua ja Jeesuksen toista tulemusta koko ikäni. Olen pelännyt joutuvani helvettiin silloinkin, kun "olin uskovainen" (mitä se sitten loppoujenlopuksi tarkoittaakin), koska en ollut koskaan varma pelastumisestani.
Rukoilin myös tuota armoa sieluni puolesta epätoivoisesti joka ilta tämän vuoksi, ja pelkäsin todella että olen toinen niistä "naisista jotka jauhavat käsikivillä, ja joista se toinen 'temmataan' taivaaseen ja toinen jätetään". Pelkäsin että olen se joka jätetään sitten kun se "pasuuna soi". (hirveitä lauluja ne laulattavat lapsilla!!).
....
"enhän minä tiennyt, että elämäni ei ollut normaalia."
....
Tämä ajatus korostuu varsinkin uskovaisissa perheissä siksi, koska lapsesta saakka uskovaisen perheen lapset kasvatetaan uskomaan siihen, että he ovat ainoita, jotka ovat oikeassa, ja "hyvän palveluksessa". Muuhun maailmaan verrattuna uskovaisethan ovat aina niitä "hyviä ihmisiä". Itsekin kasvoin siinä hyvässä uskossa, että sain kasvaa suurinpiirtein jossakin paratiisissa, vaikka nyt kun ajattelee kaikkea sitä, moni asia oli todella pahasti pielessä.
Sille ei suoda yleensä pienintäkään ajatusta, että uskovaisessa perheessä voisi jokin olla pielessä. Ne ongelmathan ovat aina niissä maallisissa perheissä joissa "juodaan ja rällästetään". Kestää pitkään ennenkuin pystyy myöntämään edes itselleen että siellä todella OLI jokin pielessä.
Minulle Jumalan ajatukset ovat nykyään aika toisarvoisia - kah, kun en itseasiassa oikein usko edes Hän olemassaoloonsa. Mutta jos Jumala nyt sitten sattuisikin olemaan olemassa, niin olen ajatellut siten, että sitten se on. So what. Ei minulla ole mitään arvetta rukoilla itselleni mitään "ryövärin armoja" ;) koska en koe olevani ENÄÄ mikään ryöväriin verrattava ihminen - toisin kuin kuvittelin uskossa ollessani.
Silloin kuvittelin tosiaan olevani jatkuvasti jotenkin syntinen joka tarvitsee armoa. Nykyään en koe tarvitsevani armoa mihinkään. En minä saa armon anelemisella mitään sielunrauhaa. En minä tiedä mille asialle minä sitä edes pyytelisin. Minulle on tärkeintä olla vain rehellinen itselleni, pyrkiä elämään ihmismäisesti toisia kunnioittaen, ja myös itseäni kunnioittaen. Jos se ei riitä Jumalalle niin en minä sille mitään voi, sitten se ei riitä. Eiköhän se Jumala tiedä mitä se tekee, mikäli on olemassa.
Joten minä en nyt toivottele sinulle mitään "ryövärin armoa" vaan ainoastaan voimia ja zemppiä! Voimia päästä eroon perussyyllisyydestä ja helvetinpeloista, jos niistä kärsit.
=)
Olen nyt vasta havahtunut etten olekkaan yksin näiden asioiden kanssa. Seurakunnassa näin vain niitä ihmisiä jotka vain kiittivat Jumalaa ja Jumala oli ollut heille niin hyvä. Jatkuvaa ylistystä. Eihän siinä mitää pahaa ole mutta kun sitä iloa ei ole saanut kokea.
Perheemme oli ns. köyhiä ja sekin teki eroa näihin parempiin perheisiin. Tytöt istuivat saparot letillä kellomekko päällä. Teininä kuilu vain kasvoi nuorten kesken. Ihan naurattaa nyt kun asiaa muistelee.
Nyt on ollut ihan kiva vaihtaa ajatuksia... täällä on ollut muitakin jotain samaa kokeneita, maailmanlopulla peloteltuja. Oli se kamalaa mennä nukkumaan peläten jos Jeesus tulee yöllä ja jättää minut tänne... Siihenhän oli tehty se leffakin "kuin varas yöllä".
No nyt on henkisen eheytymisen aika ja katsotaan miten käy. :-)