Olen nuori nainen. Luulin että elämäni on "kunnossa", kunnes viime syksynä koin jonkinlaisen hermoromahduksen. Minusta tuntuu että en ole osannut käsitellä tarpeeksi asioita joita perheessämme on tapahtunut, mistä johtuen sekosin. Mummani, joka asuu samassa talossa kanssamme on haukkunut äitiäni huoraksi ilman syytä ja muutenkin sortanut häntä aina ja on haukkunut myös äitiäni meille lapsille. Ja on ollut muutenkin outo ja kontrolloiva ja huutaa öisin apua koska näkee painajaisia ja ilmeisesti näkee harhoja unen ja valveen rajamailla. joka tapauksessa se on ollut todella stressaavaa ja traumaattistakin.
Minusta tuntuu että olen pitänyt häntä erilaisena kuin meitä muita perheenjäseniä.. Syksyllä minusta tuntui varmasti että mummani on mielisairas. Se iski yhtäkkiä ollessani huoneessani. Hoin itsekseni "kukaan ei ymmärrä kuinka huonosti asiat ovat." Tuntui siltä kuin maailmani olisi hajonnut. Pelkäsin että muut perheessäni eivät ymmärrä kuinka huonosti asiat ovat perheessämme. Otin veitsen ja lähdin kotoa ja mietin itseni tappamista. Sitten lähdimme sairaalaan äitini ja isäni kanssa ja olin varma että olin seonnut.
Pelkään olla oma itseni.
Pelkään että sekoan taas ja joudun mielisairalaan. Syksyllä en kertonut kenellekään tarkalleen mitä mielessäni todella liikkui, koska en uskaltanut, halunnut enkä pystynyt.. Olin lukossa. ja sairaalassa(jossa tutkittiin onko minulla sydänlihastulehdus) mietin myös iteni tappamista.. Koska en kertonut kenellekään mitä mielessäni liikkui, en saanut mitään diagnoosia mielenliikkeistäni. Nyt kun on kulunut vuosi elämäni traumaattisimmasta tapahtumasta, olen pelännyt että minulla on skitsofrenia tai jokin muu mielisairaus. koska mistä sitä voi tietää kun en puhunut lääkärien kanssa siitä miltä minusta tuntui ja mitä ajattelin.. Olen miettinyt myös voisiko minulla olla paniikkihäiriö.. Tiedän että minun täytyy mennä lääkäriin jos aion jatkaa elämää. Olen miettinyt itsemurhaa monesti. Syksyllä ajattelin että saatan jollain lailla auttaa perheenjäseniäni jos tapan itseni, mikä tuntuu nyt hullulta. en ajatellut silloin selkeästi. toisaalta kuolema saattaa lähentää ihmisiä ja toivoisin että perheelläni olisi parempi olo. Tiedän, olen sekaisin.. Ja välillä mietin että perheeni sekoaisi jos tappaisin itseni.. Minun ongelmani on se että en tiedä miltä minusta tuntuu.. enkä tiedä mitä ajatella mistäkin asiasta. Olen eläytynyt tähän mennessä tosi paljon muiden tunteisiin. Ja minun on todella vaikea kuulla palautetta itsestäni.. Saatan mennä ihan lukkoon.
Minusta tuntuu että olen pitänyt häntä erilaisena kuin meitä muita perheenjäseniä.. Syksyllä minusta tuntui varmasti että mummani on mielisairas. Se iski yhtäkkiä ollessani huoneessani. Hoin itsekseni "kukaan ei ymmärrä kuinka huonosti asiat ovat." Tuntui siltä kuin maailmani olisi hajonnut. Pelkäsin että muut perheessäni eivät ymmärrä kuinka huonosti asiat ovat perheessämme. Otin veitsen ja lähdin kotoa ja mietin itseni tappamista. Sitten lähdimme sairaalaan äitini ja isäni kanssa ja olin varma että olin seonnut.
Pelkään olla oma itseni.
Pelkään että sekoan taas ja joudun mielisairalaan. Syksyllä en kertonut kenellekään tarkalleen mitä mielessäni todella liikkui, koska en uskaltanut, halunnut enkä pystynyt.. Olin lukossa. ja sairaalassa(jossa tutkittiin onko minulla sydänlihastulehdus) mietin myös iteni tappamista.. Koska en kertonut kenellekään mitä mielessäni liikkui, en saanut mitään diagnoosia mielenliikkeistäni. Nyt kun on kulunut vuosi elämäni traumaattisimmasta tapahtumasta, olen pelännyt että minulla on skitsofrenia tai jokin muu mielisairaus. koska mistä sitä voi tietää kun en puhunut lääkärien kanssa siitä miltä minusta tuntui ja mitä ajattelin.. Olen miettinyt myös voisiko minulla olla paniikkihäiriö.. Tiedän että minun täytyy mennä lääkäriin jos aion jatkaa elämää. Olen miettinyt itsemurhaa monesti. Syksyllä ajattelin että saatan jollain lailla auttaa perheenjäseniäni jos tapan itseni, mikä tuntuu nyt hullulta. en ajatellut silloin selkeästi. toisaalta kuolema saattaa lähentää ihmisiä ja toivoisin että perheelläni olisi parempi olo. Tiedän, olen sekaisin.. Ja välillä mietin että perheeni sekoaisi jos tappaisin itseni.. Minun ongelmani on se että en tiedä miltä minusta tuntuu.. enkä tiedä mitä ajatella mistäkin asiasta. Olen eläytynyt tähän mennessä tosi paljon muiden tunteisiin. Ja minun on todella vaikea kuulla palautetta itsestäni.. Saatan mennä ihan lukkoon.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kun ei ole vielä oppinut. Vaikeudet kasvattavat sinua vahvemmaksi. Siksi tällainen vaikea paikka on myös tilaisuus oppia uutta. Älä mieti kaikenlaisia sairauksia pelokkaasti, vaan työnnä ne pois mielestäsi ja ajattele positiivisesti.
Hakeudu miellyttävien asioiden pariin, mutta älä ala ryyppäämään. Voisi olla hyväksi sanoa mummolle suoraan, ettet pidä hänen huonosta käytöksestään. Tuollaiset kiukkuiset mummot voidaan usein hiljentää kovilla sanoilla. Usko vaan, että sinä selviydyt kaikista vaikeuksistasi.
Hei!
Koin samanlaisen hermoromahduksen viime syksynä, kuten sinä. Muutin poikaystäväni kanssa pääkaupunkiin kesällä 2008. Istuin kotona 3 kk yksin asunnossa, kun poikaystävä kävi töissä. Illat kuitenkin vietiin yhdessä.
Sitten löysimme kivan asunnon keskustasta, heti löysin työn. Kaikki näytti ihanalta sivulta katsoen, mutta sisälläni oli aina joku ahdistava tunne, että jokin on pielessä, jokin on väärin. En halunnut kuunella itseäni. Olen yrittänyt uskottua itselleni, että kaikki on super ihanaa! Vaikka ei ollut, sisälläni.
Sain työpaikan ruokakaupasta. Tein ahkerasti töitä iltaisin, viikonloppuisin. Kun yhtäkkiä vain sekosin! Kerran heräsin sunnuntai aamuna, menin töihin. Minun teki mieli itkeä ja juosta karkuun, iski paniikki. Aloin tärisee.
pomo ei päästänyt minut kotiin. Sitten olin vaan itkenyt n. kuukauden verran joka aamu, joka päivä. En ymmärtänyt mitä minua vaivaa! olen miettinyt ihan samaa, että minulla on skitsofrenia tai muuten olen ihan hullu. Olen niin paljon pelännyt että minua viedään johonkiin laitokselle. Pelkäsin puhua siitä perheelleni ja poikaystävälleni ;( olo oli niin uupunut.
Olen alkanut nähdä mielessäni kauheita kuvia, että otan veitsen ja lyön vatsalleni, tai että kuristan poikaystäväni kaulalta..en hallunnut nähdä tollaisia, muuta nämä kuvat hyppäsivät vaan mieleseeni..pelkäsin niin paljon..en voinut nukkua.
Nyt siitä on kulunut melkein vuosi. Pelkään kuitenkin, että minussa on jokin vika..Yritän heitä pois mielestä tälläiset ajatukset.
Olen oppinut monet asiat, että on pystyttävä puhua läheiselle. vaikka mitä mielessä olisi. On uskottava hakeutua apuun. Olen tehnyt töitä terapeutin kanssa n. puolivuotta. Se selvitti minulle monet asiat.
Ja on hyväksyttävä omaa itsensä, ja omia tunteita ja ajatuksia.
Voit pitää päiväkirjaa, se auttaa joskus järjestämään asiat päässä.
Täytyy vain mennä lääkäriin ja ottaa kaikki paska vastaan mitä tulee. Minulla on päässäni todella jotain vialla. Olen haravoinut ulkona. Katsoessani lehtikasoja kuulen äidin äänen päässäni: "...Monta päivää tuossa ollu..." En kovin selkeästi mutta kuitenkin. Äitini on TODELLA kontrolloiva ja koko ajan huonolla tuulella ja yliaktiivinen eikä enää osaa kommunikoida muuten kuin huutamalla.. Lause jonka kuulin on sellainen jonka äitini voisi sanoa itsekseen ja tuohtuneena.. (Taustalla äänen kuulemiselle on varmaankin syyllisyydentunteeni siitä että en ole poistanut lehtikasoja heti haravoimisen jälkeen vaan kasat ovat olleet yli päivän maassa.) Ei muuta kuin skitsofrenian diagnoosia odottelemaan.. Onko kenelläkään samankaltaisia kokemuksia?
sinua vaihtaa ajatuksia joskus vaikka sähköpostilla? Olisi kiva jutella jonkun kanssa joka on kokenut vastaavaa:)
Kiinnostaisiko sinua Tuntematon3 vaihtaa ajatuksia sähköpostilla:D?
Hei jos haluat kirjoitella toisen todella ahdistuneen tytön kanssa niin kirjoita ihmeessa [email protected]
Tosiasiat ovat juuri niitä tosiasioita ihmisen ympäristössä. Ne ovat meidän itsemme kannalta joko miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Joku ihminen voi olla sietämätön, mutta sen hetkisen elämämme kannalta välttämätön. Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä! Täytyy opetella neutraalista suhtautumista, ei suuttua eikä mielistellä. Vaikka muille ei ehkä voi olla rehellinen, yleisen rauhan nimissä, itselleen on olatava rehellinen. Jos jostain ei pidä niin ei pidä ja se siitä! Tai pitää ihmisestä, mutta ei jostain hänessä. Joku ihminen vie aina tilaa mieltä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin elemme asu erakkona metsän keskellä. Ihmisiin ei pidä ylireakoida, he elävät kaikki omassa erilaisessa maailmassa vaikka eläisivätkin saman katon alla. Jokainen henkilökohtainen tapahtuma tai ajatus muuttaa ihmistä. Yhteisöelämisessä ei ole muuta mahdollisuutta kuin oppia hyväksymään muut ja oppia ennen kakkea hyväksymään itsensä ja muistaa aina että kaikki ja kaikenlainen elämä on itsessään mestariteos, on se sitten ihminen elän tai kasvi. Vain ihminen ajattelee täydellinen tai vajavinen, hyvä tai huono jne. Itse elämälle kaikki on yhtä arvokasta. Hengittää ja tuntea elävänsä se on elämän ainoa tarkoitus ja elää niin että elimistö saa riittävästi oikeanlaista ravintoa, vettä ja happea sekä aivot sekä lepoa että haastavia ratkaisuja. Ei missään tapauksessa itsensä loputonta erittelyä. Lunto hoitaa kasvamisen ja kehittymisen ihmisellä niin kuin muillakin olennoilla jos ihminen ei itse asetu kehityksen tielle. Vaputta, iloa ja onnea siitä että saa olla tämän maailmakaikkeuden silmänräpäyksen tietoisesti olemassa.