Taloudessa nähdään erilaisia trendejä, nousuja ja laskuja, joskus suoranaisia lamoja. Taloudella on vaikutuksensa kansojen hieman toisenlaiseen aaltolliikkeeseen. Talous osaltaan sysää kansat ja valtiot etsimään rajojaan ja mahdollisuuksiaan. Eräässä mielessä tätä historian aaltoliikettä voisi kutsua pienestä suureen ja päinvastoin.
Rooman valtakunta, imperialismin aika, Napoleonin Ranska ovat esimerkkejä suuruuden ihanteesta. Mutta ei paneuduta tämän enempää näin kaukaisiin aikoihin. Viimeisen reilunkin vuosisadan aikana kansallisuusaate on määrittänyt suurta ja pientä. Ainakin johonkin rajaan saakka. Saman kielen puhuminen asettui kriteeriksi vetää valtioiden rajoja. Kun Saksa ja Itävalta yhdistyivät Hitlerin aikana, tätä voi vielä pitää vain kansallisuusaatteen ilmentymänä. Slaavilaisuus on ollut myös vahva kansallisuudesta seuraava porras. Se toi Venäjän mukaan ensimmäiseen maailmansotaan puolustamaan veljeskansa Serbiaa. Meillä Suomessakin haaveiltiin Snellmannin oppien mukaisesti suomea puhuvien kansojen yhdistämisestä 20- ja 30-luvuilla ja toki jo ennen sitäkin. Kansallisuusaate oli kuitenkin myös pienten kansojen aate. Se sirpaloi maailmaa osiin. Pieni oli kaunista ja tavoiteltavaa.
Ruokahalu kuitenkin kasvaa syödessä. Hitler ei tyytynyt Itävaltaan, vaan halusi myös Lebensraumia kansalleen. Myös saksalaisten nöyryyttäminen ja häpeä piti saada loppumaan. Tästä alkoi Euroopassa vähitellen suuren tavoittelu ja ihannointi. Tästä alkoi pienten valtioiden kauhun ajat. Suuret sopivat keskenään, miten ne toteuttavat suuruuttaan (Molotov-Ribbentropp-sopimus). Asiaa ei kyselty pieniltä valtioilta, jotka suuret halusivat nielaista. Pienet valtiot panivat toivonsa oikeuteen ja sen vaalimiseksi perustettuun Kansainliittoon. Vastakkain olivat siitä lähtien monissa kohtaa oikeus ja voima sekä sen käyttöä edeltävä rationaliteetti. Tämä oikeuden ja voiman kädenvääntö kohtasi myös Suomea ikävällä tavalla marraskuun lopussa 1939.
Suuruuden tavoittelu ei loppunut sotaan. Sen jälkeen suuruutta tavoiteltiin vielä enemmän. Oli muodostunut kaksi blokkia, USAn johtama läntinen ja NL:n johtama itäinen. Kolmas blokki alkoi myöhemmin erkaantua NL:sta Kiinan johtamaksi. Pienten turva oli varsin surkea. Blokit muodostivat johtajavaltion etupiirin, jossa ne saattoivat temmeltää lähes mielensä mukaisesti. Pienet kansat olivat pelkkiä pelinappuloita suurten poikien pelissä.
Aina välillä kuitenkin ote herpaantui ja pienet saivat enemmän elintilaa. Sopimusmaailma näytti ajoittain vahvemmalta kuin väkivallan maailma. NL:n hajomainen oli pienten kehitykselle suotuisaa aikaa. Blokit murenivat, vähäksi aikaa. USAn mahtiasema jäi ainoana jäljelle. USAta sopimuspoltiikkaa ei paljon kiinnosta, ellei se palvele tiukasti sen omia intressejä. Mutta suuruutta on alettu tavoitella muuallakin. EU on Euroopan suuruden ilmentymä, uusi Rooman valtakunta. Se on kuitenkin sisäisesti niin heikko eli riitainen, että joutuu vielä pitkään kulkemaan sopimuspolitiikan pienten polkujen tietä. EU on kuitenkin jo valmiiksi laajentunut. Tämän mahdollisti Venäjän heikkouden tila. Tuskin Venäjä on kuitenkaan suuruuden unelmointiaan mihinkään heittänyt. Kuulemme siitä vielä, valitettavasti. Tämän lisäksi maailmaan näyttää kehittyvän mahdollisesti yksi suuri lisää, islamilainen maailma. Ehkä sekin on sisäisesti sen verran ristiriitainen, ettei siitä koskaan mitään suurta tule.
Pinet hakevat kilvan turvaa suurista, tai vielä yhdestä suuresta USAsta (Natosta). Ehtona on kuitenkin se, että ne miellyttävät suuren toiveita ja tavoitteita. Maailma on raaka, ei oikeudenmukainen. Kun taas menemme kohti suurta, oikeutta ei paljon muistella. Sopia kyllä voidaan, mutta suurten ehdoilla. Kyse on siitä, että oikeus aina rajoittaa suuren etuja. Suuri saavuttaa paremmat asemat, kun sopii valikoidusti ja käyttää raakaa voimaa etujensa ajamiseen. Demokratia on aina hallitsevalta ja suurelta poisottamista. Tai tällaisena nollasummapelinä suuret sen usein lyhyen kantaman edunvalvonnassaan näkevät ja kokevat. USAlle, EU:lle ja Venäjälle on täysin käsittämätön asia, että niiden pitäisi olla tasavertaisia jossain äänestyksessä Sveitsin tai Belizen kanssa. Tällainen sopimusmaailma on suurten kannalta arvaamaton ja epävakaa. Voimapolitiikan maailma on sitä pienten maiden näkökulmasta, mutta sitä ei silloin niiltä kysytä.
Rooman valtakunta, imperialismin aika, Napoleonin Ranska ovat esimerkkejä suuruuden ihanteesta. Mutta ei paneuduta tämän enempää näin kaukaisiin aikoihin. Viimeisen reilunkin vuosisadan aikana kansallisuusaate on määrittänyt suurta ja pientä. Ainakin johonkin rajaan saakka. Saman kielen puhuminen asettui kriteeriksi vetää valtioiden rajoja. Kun Saksa ja Itävalta yhdistyivät Hitlerin aikana, tätä voi vielä pitää vain kansallisuusaatteen ilmentymänä. Slaavilaisuus on ollut myös vahva kansallisuudesta seuraava porras. Se toi Venäjän mukaan ensimmäiseen maailmansotaan puolustamaan veljeskansa Serbiaa. Meillä Suomessakin haaveiltiin Snellmannin oppien mukaisesti suomea puhuvien kansojen yhdistämisestä 20- ja 30-luvuilla ja toki jo ennen sitäkin. Kansallisuusaate oli kuitenkin myös pienten kansojen aate. Se sirpaloi maailmaa osiin. Pieni oli kaunista ja tavoiteltavaa.
Ruokahalu kuitenkin kasvaa syödessä. Hitler ei tyytynyt Itävaltaan, vaan halusi myös Lebensraumia kansalleen. Myös saksalaisten nöyryyttäminen ja häpeä piti saada loppumaan. Tästä alkoi Euroopassa vähitellen suuren tavoittelu ja ihannointi. Tästä alkoi pienten valtioiden kauhun ajat. Suuret sopivat keskenään, miten ne toteuttavat suuruuttaan (Molotov-Ribbentropp-sopimus). Asiaa ei kyselty pieniltä valtioilta, jotka suuret halusivat nielaista. Pienet valtiot panivat toivonsa oikeuteen ja sen vaalimiseksi perustettuun Kansainliittoon. Vastakkain olivat siitä lähtien monissa kohtaa oikeus ja voima sekä sen käyttöä edeltävä rationaliteetti. Tämä oikeuden ja voiman kädenvääntö kohtasi myös Suomea ikävällä tavalla marraskuun lopussa 1939.
Suuruuden tavoittelu ei loppunut sotaan. Sen jälkeen suuruutta tavoiteltiin vielä enemmän. Oli muodostunut kaksi blokkia, USAn johtama läntinen ja NL:n johtama itäinen. Kolmas blokki alkoi myöhemmin erkaantua NL:sta Kiinan johtamaksi. Pienten turva oli varsin surkea. Blokit muodostivat johtajavaltion etupiirin, jossa ne saattoivat temmeltää lähes mielensä mukaisesti. Pienet kansat olivat pelkkiä pelinappuloita suurten poikien pelissä.
Aina välillä kuitenkin ote herpaantui ja pienet saivat enemmän elintilaa. Sopimusmaailma näytti ajoittain vahvemmalta kuin väkivallan maailma. NL:n hajomainen oli pienten kehitykselle suotuisaa aikaa. Blokit murenivat, vähäksi aikaa. USAn mahtiasema jäi ainoana jäljelle. USAta sopimuspoltiikkaa ei paljon kiinnosta, ellei se palvele tiukasti sen omia intressejä. Mutta suuruutta on alettu tavoitella muuallakin. EU on Euroopan suuruden ilmentymä, uusi Rooman valtakunta. Se on kuitenkin sisäisesti niin heikko eli riitainen, että joutuu vielä pitkään kulkemaan sopimuspolitiikan pienten polkujen tietä. EU on kuitenkin jo valmiiksi laajentunut. Tämän mahdollisti Venäjän heikkouden tila. Tuskin Venäjä on kuitenkaan suuruuden unelmointiaan mihinkään heittänyt. Kuulemme siitä vielä, valitettavasti. Tämän lisäksi maailmaan näyttää kehittyvän mahdollisesti yksi suuri lisää, islamilainen maailma. Ehkä sekin on sisäisesti sen verran ristiriitainen, ettei siitä koskaan mitään suurta tule.
Pinet hakevat kilvan turvaa suurista, tai vielä yhdestä suuresta USAsta (Natosta). Ehtona on kuitenkin se, että ne miellyttävät suuren toiveita ja tavoitteita. Maailma on raaka, ei oikeudenmukainen. Kun taas menemme kohti suurta, oikeutta ei paljon muistella. Sopia kyllä voidaan, mutta suurten ehdoilla. Kyse on siitä, että oikeus aina rajoittaa suuren etuja. Suuri saavuttaa paremmat asemat, kun sopii valikoidusti ja käyttää raakaa voimaa etujensa ajamiseen. Demokratia on aina hallitsevalta ja suurelta poisottamista. Tai tällaisena nollasummapelinä suuret sen usein lyhyen kantaman edunvalvonnassaan näkevät ja kokevat. USAlle, EU:lle ja Venäjälle on täysin käsittämätön asia, että niiden pitäisi olla tasavertaisia jossain äänestyksessä Sveitsin tai Belizen kanssa. Tällainen sopimusmaailma on suurten kannalta arvaamaton ja epävakaa. Voimapolitiikan maailma on sitä pienten maiden näkökulmasta, mutta sitä ei silloin niiltä kysytä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.