Korjaan muutamia huolimattomia oletuksiani, vaikkakin ne olivatkin kysymysmerkillä varustettuja. Olen myös pahoillani joistakin, muutoin ette käsittele asia kuin syyttämällä.
Suomeen tulleet "pakolaiset" ja 1995 EU:n liittyminen oli uhkana Suomen "Suomen" katoliselle kirkolle. Kuitenkin pakolaisten tuleminen ja 1995 Euroopan unioni olisi joka tapauksessa muuttanut ”Suomen katolista kirkkoa suomalaisille”-käsitettä jo yksinään. Tähän liitetään liikkeiden tuleminen Suomeen kuten esim. Wir sind Kirche -liike ja Neokatekumenaatti tuleminen Pohjoiseen. Hollantilainen piispamme ei olisi halunnut hajaannusta kirkkomme. Suomalainen kirkko -käsite täytyy muuttaa Suomessa oleva monikulttuuriseksi yhteiseksi kirkoksi.
Hollantilaisen piispan pelko hajaannuksesta on nyt tapahtunut. Täällä on maahan muuttajia, pakolaisia, ekumenikoita, liberaaleja, konservatiiveja ja käännynnäisiä. Eikö olisi aika rakentaa uutta monikansallista suomalaista kirkkoa? Joskus toivoisin, että palattaisiin maailmaan, jossa kansallisuuksia ei olisi. Harmi, että kansallisuusromanttisuus oli voimakasta 1800-luvulla, jolloin kansallisuuskäsite syntyi. Sitä ennen kulkeminen oli lähes vapaata maasta maahan.
Itse olen suomalainen, mutta se ei paljon minua auta. Minun identiteetti koostuu paljon monista asioista ja paloista. Olen vammainen, tämä saa itäisistä Euroopan maista tulleet papit pään pyörälle, länsimaalaiset papitkin ei jää jälkeen itäistä kollegansa peloista. Ette tekään maallikot jää peloista paitsioon. Minä kuuluun katolisen kirkkoon, mutta tiedän, etten kuulu kenenkään teidän luomiin ryhmittymiin. En ole ulkomaalainen. En terve (kävelevä). Minun maailma koostuu monenlaista kansallisista ja muutamista ulkomaalaisista ystävistä Suomessa. Enemmänkin mahtuisi. Mutta mihinkään en mahdu ihmisten luomiin oletuksiin, enkä ole mahtunut. En taida halutakaan mahtua. Saan olla se, mikä itse haluaa ilman ryhmäpaineita. Kunnioitus ryhmittymiin on minulta kadonnut.
Meistä kukaan ei voi kuitenkaan yksin tai kaksin tai 200 määrittää, ketä saa tulla Suomeen ja millainen ihminen saa tulla kirkkoon. Olemmeko rasisteja ja epäluuloisia toisimme kohtaan sen takia, että olemme erilaisia Suomessa? Saako erilaisuus ajamaan jotain uutta liikettä, jotta voi kokea kuuluvansa johonkin ryhmään, mitä nyt ei koeta kuuluvansa? Yhteisen kielen puute hankaloittaa, mutta onko se koskaan esteenä "Uudelle yhteiselle kirkolle"? Luodaan sitten kieli.
Meidän helsinkiläisten uhkana on ollut pitkään Pyhän Henrikin huonokuntoisuus. Onneksi se on paalutettu. Toinen suurin yhteinen tehtävä olisi saada yhteinen kollektiivinen maksu. Ekumeeninen yhteistyökään tuskin mene poikki, jos alamme ensin sisältä päin rakentamaan yhteistä kirkkoa. Uskon sen jopa parantavan ekumeenista yhteistyötä. Pelko toisiamme kohtaan saa tämä kirkon kärsimään. Pelko uutta kohtaan saa myös kirkon kärsimään. Muutoksia tulee väkisinkin kirkkoon, mutta solvaaminen ei edistä ekumeniaa, eikä aja ulkomaalaisia ja epäkelvottomia pois, vaikka kuinka olisi ilkeä olettaja. Tästä kirkosta ei tule koskaan suomalaista kirkkoa, tästä tulee Suomessa oleva kirkko ”toivottavasti” kaikille ryhmittymille. "Nooan arkki" Maailma muuttuu. Me olemme erilaisia, mutta meitä yhdistää katolilaisuus ja Suomen katolinen kirkko. Jotkut lähtee jotkut jäävät, jotkut syntyvät ja jotkut kuolevat. Niin tapahtuu myös kaikissa kristillisissä seurakunnissa ympäri maailmaa ekumenian kanssa tai ilman sitä. Joskus on yksi yhteinen kristillinen kirkko, mutta luultavammin vain niille, jotka todella tuntevat itsensä kristityiksi objektiivisella hyveellä varustettuna. Pakolla sitä ei saa.
Suomeen tulleet "pakolaiset" ja 1995 EU:n liittyminen oli uhkana Suomen "Suomen" katoliselle kirkolle. Kuitenkin pakolaisten tuleminen ja 1995 Euroopan unioni olisi joka tapauksessa muuttanut ”Suomen katolista kirkkoa suomalaisille”-käsitettä jo yksinään. Tähän liitetään liikkeiden tuleminen Suomeen kuten esim. Wir sind Kirche -liike ja Neokatekumenaatti tuleminen Pohjoiseen. Hollantilainen piispamme ei olisi halunnut hajaannusta kirkkomme. Suomalainen kirkko -käsite täytyy muuttaa Suomessa oleva monikulttuuriseksi yhteiseksi kirkoksi.
Hollantilaisen piispan pelko hajaannuksesta on nyt tapahtunut. Täällä on maahan muuttajia, pakolaisia, ekumenikoita, liberaaleja, konservatiiveja ja käännynnäisiä. Eikö olisi aika rakentaa uutta monikansallista suomalaista kirkkoa? Joskus toivoisin, että palattaisiin maailmaan, jossa kansallisuuksia ei olisi. Harmi, että kansallisuusromanttisuus oli voimakasta 1800-luvulla, jolloin kansallisuuskäsite syntyi. Sitä ennen kulkeminen oli lähes vapaata maasta maahan.
Itse olen suomalainen, mutta se ei paljon minua auta. Minun identiteetti koostuu paljon monista asioista ja paloista. Olen vammainen, tämä saa itäisistä Euroopan maista tulleet papit pään pyörälle, länsimaalaiset papitkin ei jää jälkeen itäistä kollegansa peloista. Ette tekään maallikot jää peloista paitsioon. Minä kuuluun katolisen kirkkoon, mutta tiedän, etten kuulu kenenkään teidän luomiin ryhmittymiin. En ole ulkomaalainen. En terve (kävelevä). Minun maailma koostuu monenlaista kansallisista ja muutamista ulkomaalaisista ystävistä Suomessa. Enemmänkin mahtuisi. Mutta mihinkään en mahdu ihmisten luomiin oletuksiin, enkä ole mahtunut. En taida halutakaan mahtua. Saan olla se, mikä itse haluaa ilman ryhmäpaineita. Kunnioitus ryhmittymiin on minulta kadonnut.
Meistä kukaan ei voi kuitenkaan yksin tai kaksin tai 200 määrittää, ketä saa tulla Suomeen ja millainen ihminen saa tulla kirkkoon. Olemmeko rasisteja ja epäluuloisia toisimme kohtaan sen takia, että olemme erilaisia Suomessa? Saako erilaisuus ajamaan jotain uutta liikettä, jotta voi kokea kuuluvansa johonkin ryhmään, mitä nyt ei koeta kuuluvansa? Yhteisen kielen puute hankaloittaa, mutta onko se koskaan esteenä "Uudelle yhteiselle kirkolle"? Luodaan sitten kieli.
Meidän helsinkiläisten uhkana on ollut pitkään Pyhän Henrikin huonokuntoisuus. Onneksi se on paalutettu. Toinen suurin yhteinen tehtävä olisi saada yhteinen kollektiivinen maksu. Ekumeeninen yhteistyökään tuskin mene poikki, jos alamme ensin sisältä päin rakentamaan yhteistä kirkkoa. Uskon sen jopa parantavan ekumeenista yhteistyötä. Pelko toisiamme kohtaan saa tämä kirkon kärsimään. Pelko uutta kohtaan saa myös kirkon kärsimään. Muutoksia tulee väkisinkin kirkkoon, mutta solvaaminen ei edistä ekumeniaa, eikä aja ulkomaalaisia ja epäkelvottomia pois, vaikka kuinka olisi ilkeä olettaja. Tästä kirkosta ei tule koskaan suomalaista kirkkoa, tästä tulee Suomessa oleva kirkko ”toivottavasti” kaikille ryhmittymille. "Nooan arkki" Maailma muuttuu. Me olemme erilaisia, mutta meitä yhdistää katolilaisuus ja Suomen katolinen kirkko. Jotkut lähtee jotkut jäävät, jotkut syntyvät ja jotkut kuolevat. Niin tapahtuu myös kaikissa kristillisissä seurakunnissa ympäri maailmaa ekumenian kanssa tai ilman sitä. Joskus on yksi yhteinen kristillinen kirkko, mutta luultavammin vain niille, jotka todella tuntevat itsensä kristityiksi objektiivisella hyveellä varustettuna. Pakolla sitä ei saa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
papit vammaisia? Uskomatonta jos se on totta! Millaista kristillisyyttä semmoinen on? Eikö kristityn tulekaan olla heikomman veljen tai sisaren apuna/puolella/tukena?
Onneksi luterilaisen seurakuntani papit eivät pelänneet invalidi-isääni.
Heillä on pelkoja kuten monilla tavallisilla ihmisilläkin. Monesti nämä pelot johtuvat heidän maiden käytännöistä. Joissakin maissa vammaisia ei näy katukuvassa, vastoin kuten Suomessa. Myös koulutus on Suomessa vammaisille ja terveille ihmisille tasavertainen mahdollisuus saavuttaa akateemisen tutkinnon. Joissakin maissa vammaisella on lähes mahdoton päästä peruskoulutusta pidemmälle. Suomessa vammaiset normaaliälykkäät laitetaan samaan kouluun kuin terveetkin. Siksipä minä tunnen itseni etuoikeudeksi olla katolisessa kirkossa valaisemassa ihmisiä, jotta he ymmärtäisivät erilaisuutta monipuolisemmin, ehkä toiveajatteluna he siirtyessä takaisin kotimaahan ajattelisivat vammaisen ihmisen olevan potentiaalinen ihminen.
Olen käynyt vanhan mallisen vammaisille yksinään tarkoitetun peruskoulun 80-luvulla. Silloin ei tunnettu sopeuttamiskäsitettä. 90-luvulla kaikki muuttui. Minullakin olisi ollut mahdollisuus käydä peruskoulun kotini lähellä. Ammattilisen tutkinnon hankin vammaisille tarkoitetussa ammattioppilaitoksessa. Lukion kävin ja valmistuin 2009 aikuislukiosta, jossa oli huomioitu vammaiset opiskelijat hyvin. Oli myös jo 80- ja 90-luvuillakin mahdollisuus vammaisilla lukion normaalisti käydä, mutta Suomessakin se oli kynnys käydä. Jotkut joutuivat lopettamaan koulun kesken, koska estettömyyttäkään ei tunnettu ja kun ei ollut mahdollisuus riittävään apuun. Toki puutteita on ja oli esimerkiksi ylioppilaskirjoituspuitteissa, mutta koulu oli joustava. Psss... älkää kertoko kenellekkään, mutta yksi kirjoituksen valvoja nukahti sekunneiksi kirjituksissani. :D
Länsimaissa kuten myös itäisissä Euroopan maissa on olisi työtä ihmisillä muuttaa käsityksiä, mutta esim. Kynnys Ry (vammaisjärjestö akateemisille ja ammattikoulutuksen saaneille) katsoo enemmän Afrikan maihin, joissa on jotkut vammaiset ovat kouluttautuneet akateemisesti. On sielläkin työtä tällaiselle käsityksien murtamiselle, mutta on Euroopassakin. Edellekin sanon, maailma muuttuu. Ehkä syynä oli positiivisesti sanottuna maahan muuttajat ja pakolaiseksi joutuneet ihmiset. Kaikesta löytyy se toinenkin puoli. Eli on aika miettiä, miten saadan kirkosta kaikille sopiva katolisten tai vähemmän katoilsten oppia hyväksi käyttäen.
Kiitos hyvästä kysymyksestä.
Täytyy vielä laittaa tarkennus. Hollanissa ja saksan kielisessä maissa on vammaisasiat hyvällä pohjalla, joissakin maissa jopa paremmalla pohjalla kuin Suomessa. Siis kaikkia Euroopan maita ei voi yleistää tähän tilanteeseen.
hyvästä vastauksesta. Uskaltaisinko sanoa, että olen etuoikeutettu kun edesmennyt isäni oli invalidi. Meidän lasten mieleen ei näet koskaan pälkähtänyt, että invalidit olisivat jotenkin outoja tai ala-arvoisia,(isällä oli tietenkin myös inavalidiystäviä). Emmekä koskaan hoksanneet toivoa ,että isä olisi ollut terve. Hänhän oli kunnon isä semmoisena kuin oli.
Aivan, läheiset eivät koe vammaista taikka kauan sitten vammautunutta ihmistä sen erilaisempana kuin muitakaan ihmisiä. Monesti erilaisuuden huomaa sitten vasta, jos joku ulkopuolinen hyökkää vammaisen perhejäsenen kimppuun sanoilla. Silloin perhejäsenet alkavat puolustaa vammaista perhejäsentä. Samalla tavalla ihminen kokee tulleen hyökätyksi, kun joku ulkopuolinen halveksii sanallisen hyökkäyksen joutuneen ihmisen uskontoa.
Olen nähnyt ja kokenut, että ulkopuolisen on vaikeampi suhtautua erilaisuuteen, koska ei ole tottunut erilaisiin ihmisiin. Monesti erilaisuuksien takia ihmiset takertuu negatiivisesti toisen ihmisen tapaan olla taikka ajatella. Olkoon taustalla kulttuurillisia eroja tai muuten vain erilainen.
Kuten mainitsit, että ette kokeneet isää erilaisena. Minäkään en tunne olevani erilainen minun perheessäni. Minä olen yksi heistä ja saan samalla mitalla kuin sisarukset ja annan samalla mitalla takaisin. Ilman heitä en olisi tietoinen kaikesta menosta maailmassa, kuten olen nyt. Toivottavasti tämä antaa ihmisille ajateltavaa, sillä olemmehan täällä kehittyäkseen ihmisinä. Tätä maailmaa ei voi katsoa yhdestä kulmasta, muutoin emme ymmärrä toistemme ajatuksia, emmekä anna periksi omissa näkemyksissämme. Monesti pidämme näkemyksistämme loppuun saakka kiinni, kunnes uusi sukupolvi muuttaa niitä taas. Me erilaiset ihmiset hajotamme monesti tutun kaavan, ja se saattaa pelottaa monia, kunnes tottuvat, jos tottuvat.